Nyt on pahimmat Nepalin pölyt karisteltu ja lähes kaikki varusteet huollettu. Olo kropassa ei ole mikään mieltä imarteleva, sain tuliaiseksi Nepalista matkustajaripulin, flunssan, ihottumaa ja sinisiä varpaankynsiä. Pikku juttuja, mutta niiden hoitamiseen on mennyt viime viikko.
Koska reissu oli mielettömän pitkä ja tapahtumarikas, niin haluan paloitella matkakertomukseni useaan juttuun, jotta niitä on ensinnäkin mukavampi lukea ja helpompi käsitellä täältä kotisohvalta. Tuntuu, että ensimmäisistä päivistä reissussa on ikuisuus, ja onhan niistä pitkä aika, jo yli kuukausi.
Matkahan eteni siten, että kiipesimme ensin Mera Peak -nimisen 6476 metriä korkean vuoren ja sen jälkeen lähdimme Baruntsen perusleiriin, josta sitten tarkoituksena oli kiivetä Baruntsen 7129 metrinen huippu. Matka oli siis jo alkuasetelmiltaan upea, sillä mahdollisuudet kahteen eri huippuun ja ympyrän malliseen reittiin oli ihan käsillä.
Retkikunta
Olen kirjoitellut useaan otteeseen retkikunnan merkityksestä vuorikiipeilyssä. Olen itse viehättynyt ajatuksesta, että jokaisella reissulla tutustun uusiin ihmisiin ja luon aina uusia ystävyyssuhteita tuleville reissuille, matkalla ja jopa elämänmittaisia ihmissuhteita. Tälläkin kertaa odotin retkikunnan tapaamista kuin kuuta nousevaa.
Retkikunta muodostuu siis toisilleen tuntemattomista ihmisistä, jotka ovat valinneet saman retkikuntaoperaattorin eli meidän tapauksessamme Summit Climbin retkikunnan järjestäjäksi. Emme siis tienneet ennen Kathmanduta muuta kuin sen, mistä maista retkikuntaan on liittymässä ihmisiä.
Retkikuntamme oli alussa kymmenen jäsentä. Kaksi heistä kiipesi ainoastaan Mera Peak -vuoren ja loput kahdeksan molemmat vuoret. Tämä oli sinänsä harmillista, koska Mera Peakin kiipeäminen tuntui olevan todella aikaisessa vaiheessa reissua ja näiden kiipeilijöiden kanssa olisi mielusti viettänyt pidempääkin aikaa vuorilla.
Retkikuntamme jäsenet olivat: yhdysvaltalainen 60-vuotias kokenut vuorikiipeilijä Stuart, saksalainen 57-vuotias Detlef, suomalainen 55-vuotias kasitonnisten kävijä Matti, sveitsiläinen reilu 50-vuotias ensikertalainen Anna, minä, Matka-Mikko, 62-vuotias yhdysvaltalainen Darel, noin 40-vuotias australialainen lääkäri (en muista hänen nimeään, koska hän kääntyi toisena päivänä pois kotona olleen sairastapauksen vuoksi), reilu 50-vuotias italialainen Silvio, joka kiipesi vain Mera Peakin ja englantilainen 34-vuotias Steve, niin ikään vain Meralla.
Tämän lisäksi retkikuntaan kuului yhdysvaltalainen retkikunnan johtaja Don, Sherpoja, kokki, keittiöpoikia, kantajia ja isoimmillaan työllistimme 70 eri henkilöä erilaisiin tehtäviin. Tälläisellä kokoonpanolla olimme liikenteessä ja muistan olleeni yllättynyt siitä, kuinka vanha keski-ikä retkikunnassa oli. Tällähän ei sinällään ole väliä ja kuten reissu sen osoitti, on huiputtamisen mahdollisuudet kyllä aivan eri asioista kiinni kuin iästä.
Lentomatkat polkujen varteen
Lähdimme Suomesta siis 11.10 ja lensimme Qatar Airwaysin avulla Dohaan ja sieltä hyppäsimme sitten Kathmandun koneeseen. Tuo yhteys on kyllä todella näppärä, sillä vaihtoajat ovat järkevät, Qatarilla homma toimii ja Dohassa oli mukava odotella keskellä yötäkin vaihtoa. Lennot ovat vielä todella inhimillisen mittaiset kuuden ja neljän tunnin pituuksilta sekä ajoissa varaava saa lennot 400-600 euron hintaankin.
Kathmandussa sitten tapasimme kaikki retkikunnan jäsenet, kävimme läpi varusteet ja esimerkiksi omalla kohdallani kuituhousut eivät läpäisseet varustetarkastusta vaan jouduin vuokraamaan paksut untuvahousut. Housut kyllä pelastivat minut palelemasta. Olin sitten kylmissä olosuhteissa onnellinen, että retkikunnan johtaja Don oli pakottanut minut vuokraamaan ne housut.
Seuraava siirtyminen Kathmandusta on lento pienkoneilla Luklan lentokentälle, joka on pieni lentokenttä vuoren rinteiden välissä. Luklasta puhutaan, että se on yksi maailman vaarallisimmista kentistä, mutta todellisuudessa onnettomuuksien määrä on minimaalinen. Syy siihen on se, että he ovat erittäin tarkkoja säästä, jolla Luklaan lennettään ja sään täytyy olla kirkas, jotta koneet liikkuvat mihinkään.
Lentopäivänä Kathmandun ja Luklan sää näytti heikolta ja päätimme ajaa pienemmälle lentokentälle neljä tuntia Kathmandusta, josko siellä olisi kirkasta ja pääsisimme Luklaan sitä kautta. Ajomatka oli sen arvoinen, sillä pääsimme lentämään heti aamupäivästä Luklaan. En ole lentopelkoinen isoissa koneissa, mutta on kyllä pakko sanoa, että tämä lentomatka pienellä 10-paikkaisella koneella jännittää ja ottaa mahan pohjasta ihan joka kerta.
Helpotus päästä vaeltamaan kohti määränpäätä
Lukla on 2800 metrin korkeudella ja oli todellinen helpotus laskeutua pomppivasta koneesta alas. Lukla on pieni kylä, josta saa ostettua kaikki länsimaalaiset mukavuudet kuten kuuman suihkun, yöpaikan sisältä ja erilaisia tarvikkeita vaellukseen. Söimme Luklassa lounaan ja edessä oli kolmen tunnin vaeltaminen ensimmäiseen leiriin.
Lukla on legendaarinen paikka siinä mielessä myös, että lähes kaikki Nepalin puolelta Everestille lähtevät kiipeilijät kulkevat sitä kautta. Luklasta lähtee siis polku Everestin laaksoon, mutta me lähdimme Hinku Valleyhin, joka on siis eri suuntaan kuin Everestin laakso. Tämä laakso on myös väylä Mera Peakille ja se, mistä erityisesti pidin niin tämä laakso on myös todella paljon hiljaisempi ja poluilla ei juuri törmää muihin ihmisiin.
Helpotus oli suuri päästä vihdoin kävelemään ja poluille. Olihan ennen ensimmäistä trekkipäivää kökitty ensin lentokoneessa, sitten odoteltu autossa, lisää lentokoneessa ja malttamattomana odoteltu vuorien pilkahtamista esiin. Vihdoinkin oli aika aloittaa kävely kohti tämän vuoden päätavoitetta eli Baruntsen huippua.
Vaellus Khareen 4900 metrin korkeuteen
Kahden ensimmäisen yön jälkeen jatkoimme ylämäkeä 4000 metrin korkeuteen ja ylitimme ensimmäisen 4600 metriä korkean solan matkallamme. Ylämäki tässä kohtaa reissua tuntui raskaalta ja etenemisvauhti oli erittäin rauhallisesti. Päivien aikana juteltiin paljon ja fiilis oli kokonaisvaltaisesti hyvä.
Aklimatisoituminen menee itselläni lähes aina samaa kaavaa: ensimmäinen viikko korkealla on vaikeaa, saan nukuttua mutta en kovin syvää unta. Heräilen öisin, havahdun telttakaverin kuorsaamiseen ja aamulla on tokkurainen olo. Ruokahalu pysyy lähes muuttumattomana ja se jopa kasvaa päivien kuluessa. Tämä on aina hyvä merkki, sillä energiaa noissa oloissa myös kuluu.
Solan jälkeen jatkoimme alamäkeen ja leiripaikkaan, jossa pääsimme ensimmäistä kertaa myös paikalliseen teahouseen eli majataloon, jossa on kamina ja illalla myös lämmintä. Oli ihanaa istua illalla sisällä ilman palelua ja jutustella retkikunnan tyyppien kanssa. Yhdellä jenkillä oli tässä kohtaa jo huonompi olo ja hän kärsi selvästi akuutista vuoristotaudista. Annalla oli myös päänsärkyä ja hän oli nukkunut huonosti useamman yön. Myöskään Steve ei ollut nukkunut kunnolla. Varsin yleisiä oireita siis korkeasta ilmanalasta.
Leiripaikasta jatkoimme seuraavana päivänä tähän mennessä pisimmän ja viidennen trekkipäivän 1000 vertikaalimetrin alamäen kävelyllä. Tämä oli myös päivä, jolloin pääsimme ensimmäistä kertaa suihkuun ja voi vitsit, miten voimaantunut olo siitä tulikaan. Elämä on niin perusasioiden äärellä vuorilla: kävelet, syöt, kävelet, juot, syöt, nukut ja tätä kuviota toistetaan päivästä toiseen. Oikeastaan sillä ei ole merkitystä, mitä sosiaalisessa mediassa tapahtuu, mitä uutisissa tapahtuu vaan elämä on siinä hetkessä ja läsnäoleminen on helppoa ilman turhia ärsykkeitä.
Lepopäivät Kharessa
Kuudentena trekkipäivänä matka jatkui kohti Kharea, joka on Mera Peakin kiipeämisessä selkeä merkkipaalu. Khare on 4900 metrin korkeudessa oleva kiipeilykylä, josta löytyy tarvittavat hyödykkeet valmistautumisessa kiipeilyyn. Kharessa pääsimme taas sisälle teahouseen ja vietimme yhteensä kolme yötä Kharessa. Lepopäivinä kävimme korkeammalla totuttelemassa ohueeseen ilmanalaan, harjoittelimme fiksatussa köydessä kiipeämistä ja lepäsimme.
Khareen pääseminen oli pidemmän päivän lopun ylämäen jälkeen yllättävän rento päivä. Kävelimme todella rauhallisesti ja jutustelimme matkalla. Steve nauroi, että mun ääni kuului laaksossa kun hölötin Matka-Mikon kanssa suomeksi. Sanoin vaan, että parasta tässähän on se, että te ette edes ymmärrä mistä me puhutaan. Oma salakieli on noin pitkällä reissulla ihan kiva asia, sillä saa purettua kaikki asiat rauhassa kiipeilykaverille.
Kharessa ensimmäisen lepopäivän aikana tunsin, kuinka kurkussa alkoi olla polttava tunne ja kuin kaktus olisi ilmaantunut kurkkuun. Kylmä ja kuiva vuoristoilma tekee helposti kurkun kipeäksi ja aloitin heti syömään erilaisia kurkkupastilleja. Yöllä minua ahdisti rintaan ja buff-kaulaliina helpotti suun edessä hengittämistä. Valvoin yhden yön pelätessä äityvää kurkkukipua.
Viimeisenä lepopäivänä pakkasimme tavaroitamme Mera Peakille, yksi kassi lähtisi Mera Peakin high campiin seuraavana päivänä 5800 metrin korkeuteen ja toinen kassi lähtisi jo kohti Baruntsen perusleiriä. Seuraavana päivänä lähtisimme myös oikeasti kiipeilemään, sillä virittelimme kaikki kiipeilyvarusteet kuntoon ja valmistauduimme lähtemään Mera Peakin huiputukseen. Poiketen monen muun matkanjärjestäjän ohjelmasta emme olleet yhtään yötä Mera Peakin varsinaisessa perusleirissä, vaan siirryimme suoraan Kharesta yläleiriin.
Tässä vaiheessa reissua olimme siis 4900 metrin korkeudessa ja valmiina lähtemään Mera Peakin huiputukseen yhden yläleirin kautta. Kirjoitan seuraavassa postauksessa Mera Peakin huiputuksesta – yhdestä rankimmasta yöstä, jonka olin siihen mennessä kokenut.
