Ulkoliikuntaa Helsingissä – Pirkkolan treenipuisto

Näin kesällä on kiva käydä hyvällä säällä ulkona liikkumassa ja treenaamassa. Helsingissä on paljon ulkoliikuntapaikkoja, jotka ovat ilmaisia ja joille pääsee helposti joko autolla, julkisilla tai pyörällä treenaamaan. Olin ajatellut testata kesän aikana kaikki nuo ulkoliikuntapaikat ja kirjoittaa niistä tarkemmin tänne blogiin, mutta polven loukkaaminen muutti hiukan suunnitelmia. Loukkaantumisesta huolimatta olemme nyt käyneet muutamalla ulkoliikuntapaikalla treenaamassa ja olen tehnyt, mitä tällä hetkellä pystyn tekemään.

Pirkkolan uimahallin vieressä on useampi ulkoliikuntapaikka ja uimahallin parkkipaikan päässä on kunnon treenipuisto, josta löytyy useampi erilainen räkkipaikka, jossa pystyy tekemään erilaisia leuanveto-, roikkumis- ja street-harjoittelua. Pirkkolasta löytyy räkkien lisäksi myös perinteisiä kuntosaliltakin tuttuja laitteita, joissa pystyy harjoittelemaan rintalihasliikkeitä, pystypunnerrusta, kyykkyä, selkälihaksia, ojentajia ja vatsoja. 

Pirkkolan treenipaikka

Treenipuistossa on myös se kiva juttu, että ihan vieressä on Pirkkolan keskuspuiston polkuja ja treeneissä voi yhdistää sekä juoksua että voimailua. Aikaiseksi saa kovatkin treenit hyvin yksinkertaisista harjoituksista ja vastineeksi hyvää fiilistä ulkona tehdystä treenistä ja parasta näissä on se, että harjoitukset ovat täysin ilmaisia.

Pirkkolasta löytyy myös uimahalli, jossa voi käydä ulkona harjoittelun jälkeen uimassa ja urheilukenttä, missä pystyy vetämään 400 metrin radalla koviakin juoksuharjoituksia. Talvella ja keväällä Pirkkola oli minulle myös kääntöpaikka sauvakävelytreeneissä, joissa kävelin keskustasta Pirkkolaan ja takaisin. 

Pirkkolan soutulaite

Minulle Pirkkolasta on tullut nyt paikka, jossa pääsee vähän tuulettumaan kotoota ja on ollut aika kiva huomata, että yllättävän paljon sitä pystyy yllättävän vähäisillä asioilla tekemään. Pirkkolassa jumppailut ovat olleet todella yläkroppapainotteisia ja olen saanut mukavasti sykettä nostettua, joka myös edistää polven kuntoutumista, sillä verenkierron kiihdyttäminen parantaa myös polvessa verenkiertoa ja siten paranemisprosessia.

Millaisia treenejä olen pystynyt Pirkkolassa tekemään?

Yleensä olemme viettäneet noin tunnin Pirkkolassa ja sen aikana olen ehtinyt tekemään seuraavanlaiset harjoitukset: jokaisella treenipuiston laitteella pitkiä sarjoja 5×20 ylläpitämään kestovoimaa ja nostamaan sykettä, vatsalihasharjoitukset, kiertoharjoittelua TRX-narujen avulla siten, että 15 minuutin aikana tulee yhden jalan kyykkyjä, punnerruksia, vatsoja, leukoja ja soutuliikettä naruilla.

Penkkipunnerruspaikka

Jos paikat olisivat kunnossa, niin lisäisin treeneihin juoksua ja erilaisia kehonpainolla tehtäviä liikkeitä kuten burpeeta, askelkyykkyjä, ilmakyykkyjä ja muuta sykettä kohottavaa jumppaa. 

Mitä tehdä jos ei ole ideoita harjoituksiin?

Pirkkolassa on paljon ohjeita liikkeistä laitteiden yhteydessä, joten yksi vaihtoehto on katsoa näitä ohjeita. Toinen vaihtoehto on ilmoittautua Raatamon Outdoor Crosstraining -kurssille, jossa ohjatusti pidetään ulkona harjoitukset ja sinun ei tarvitse yksin keksiä, mitä tekisi vaan valmentaja kertoo sinulle treenit. Treenejä pidetään niin Pirkkolassa kuin ympäri Pääkaupunkiseutua sekä Kirkkonummella ja Jyväskylässä. 

Vatsalihaslaite Pirkkolassa

Kävin Raatamon treeneissä keväällä ja treeneistä on tulossa vielä tarkemmin juttua, mutta ilmoittautuminen syksyn kursseille on jo käynnissä, joten kannattaa katsoa vaihtoehdot jo tässä kohtaa läpi.

On nähtävä mahdollisuuksia eikä rajoituksia

Nyt, kun kepeillä on vielä kuljettava seuraavat kolme viikkoa, niin on nähtävä enemmän mahdollisuuksia kuin rajoituksia. Nimittäin olen huomannut, että mitä enemmän voivottelen huonoa liikkumista ja rajoituksia, sen huonommin voin. Ja toisaalta olen huomannut, että mahdollisuuksia on kuitenkin aika paljon, kunhan vain käyttää mielikuvitusta ja ei vaivu epätoivoon.

Odottavan aika on toki pitkä, mutta päivä kerrallaan hetki, jolloin kepit voi ainakin teoriassa jättää pois lähenee. Kokemuksesta myös tiedän, että tuona päivänä jolloin saan luvan kävellä ei vielä juosta missään kaupungilla, vaan kävelyn opettelu alkaa siitä. Tällä kertaa olen saanut luvan aloittaa vesijuoksun, joka toivottavasti auttaa jalan hermottumisessa myös ennen itse kävelyn aloitusta.

Pirkkolasta on tullut tärkeämpi ulkoliikuntapaikka Helsingissä kuin osasin uskoa, joten onneksi treenipuistoon on panostettu ja minun mieltä lämmittää myös se, että treenipaikka on hyvällä käytöllä, sillä joka kerta siellä on myös ollut paljon porukkaa jumppailemassa.

 

Denali – kokemuksia vuorelta

Denali on Alaskassa sijaitseva Pohjois-Amerikan korkein vuori 6190 metriä korkealla. Lähdin kesäkuussa Alpine Ascents -nimisen operaattorin kanssa kiipeämään kohti huippua. Jo aiemmista jutuista on selvinnyt, mitä reissulla tapahtui, joten jos se kiinnostaa niin suosittelen lukemaan aiemmat jutut täältä

Tässä artikkelissa kerron tarkemmin, millaista reissulla oli ja mitkä asiat koin itse raskaaksi ja mitkä asiat toisaalta yllättivät matkalla. Alkuun voisin pohjustaa sen verran reissua, että olin valmistautunut huolella ja erityisesti hoitanut fyysisen puolen kuntoon. Alpine Ascents oli kevään aikana lähettänyt lukuisia meilejä, joiden ydinviesti oli selkeä: harjoitelkaa ennen kuin tulette tänne. 

Olin tyytyväinen millaiseen kuntoon olin päässyt ja reissun suhteen ei ollut sen puolesta epäilystä, olisiko kunto tarpeeksi hyvä vai ei. Tämähän ei tietenkään yksistään takaa onnistunutta huiputusta vaan lukuisien muiden asioiden pitää myös sattua täydellisesti kohdalleen. Denali on tunnettu kylmistä, tuulisista ja jopa myrskyisistä säistään ja tarinoita joissa ollaan teltassa useita päiviä myrskyä pitämässä on aika yleisiä tuolta vuorelta.

Denalilla kannetaan tavarat itse ja henkilökohtaisten tavaroiden lisäksi kannetaan myös retkikunnan tavaroita kuten ruokaa, teltat, polttoainetta ja vessat sekä tuotokset kulkee myös mukana. Tavaraa kuljetetaan rinkassa ja ahkiossa. Jäätiköllä liikutaan lumikengillä tai suksilla tai splitboardin avulla. Me liikuttiin lumikengillä sekä rinkan ja ahkion yhdistelmällä.

Lento jäätikölle Talkeetnasta

Reissu Suomesta alkaa pitkällä lennolla Anchorageen ja sieltä kuljetuksella pieneen Talkeetnan kylään, josta lennetään pienillä potkurikoneilla Denalin kansallispuistoon ja perusleiriin 2600 metrin korkeuteen. Lennolle lähdetään ylävuoristokengissä ja ne jalassa ollaan käytännössä koko ajan, kun ollaan jäätiköllä. Monet teistä lukijoista on käynyt esimerkiksi Nepalissa, jossa ylävuoristokengät laitetaan vasta huiputukseen päälle, Denalilla liikkuminen tapahtuu siis koko kolme viikkoa isoissa kengissä. 

Lento jäätikölle on yksi hienoimmista lennoista, joilla olen tähän mennessä ollut. Lentokoneet lentävät vain hyvällä säällä, joten näkymät Denalin jäätiköille ja sen viereisille huipuille on maagiset. Lentokone lensi todella läheltä vuoren seinämiä ja minulla tulee vieläkin kylmät väreet, kun mietin tuote lentoa. Laitan tästä Instagramiin videota, joten käy sieltä kurkkaamassa jos haluat nähdä tarkemmin, mistä on kyse.

Jäätiköllä liikkuminen

Saavuimme perusleiriin ja vietimme siellä kaksi yötä. Kävimme yhdeksän hengen ryhmämme kanssa ensimmäisenä päivänä jäätiköllä liikkumiseen vaadittavia taitoja vielä yhteisesti läpi ja pakkasimme ahkioita valmiiksi seuraavan päivän liikkumista varten. Olin ehkä hieman yllättynyt siitä, kuinka perusasioista lähdimme liikenteeseen, sillä olin Alpine Ascentsin viestinnästä saanut sellaisen kuvan, että mitään perusasioita ei enää jäätiköllä opetella, vaan reissussa kaikki nuo asiat tulisi olla osallistujille täysin selvää.

Ahkion vetoa lumikengillä

Toisaalta ymmärrän operaattorin näkökulmaa, että tuo on tapa monitoroida jäsenten taitotasoa ja jos perusleirissä selviää, että ihmiset ovat todella pihalla kaikista perusjutuista kuten solmujen tekemisestä, tarkoittaisi se myös oppaiden kannalta eri asioita.

Jäätiköllä liikutaan aina ja koko ajan köysistössä. Meillä oli neljän hengen köysistöt ja jäätiköllä liikuttiin yhtäjaksoisesti tunnin ajan ja sitten pidimme 5-15 minuutin tauon. Tauon aikana oli mahdollisuus juoda ja syödä eväitä. Tällä tavoin liikuimme yllättävän tehokkaasti ja varsinkin ensimmäisten päivien aikana liikuimme myös kilometreissä melko paljon. Vuorillahan yleisesti puhutaan enemmänkin ajasta kuin kilometreistä, koska liikkuminen ohuessa ilmanalassa ja mäkisessä maastossa on yllättävän hidasta jos mietitään vain kilometrejä.

Tauolla jäätiköllä

Köysistössä siis ollaan koko ajan ja siitä irrottautuminen ei ollut sopivaa ennen leiriä. Koko ajan oltiin jäätiköllä, jossa on railojen riski. Leirit sondattiin eli katsottiin turvalliseksi ennen köysistöstä irrottautumista. Tämän vuoksi kulkeminen Denalilla on tavallaan aika itsenäistä. Köysistön jäsenenä täytyy pitää huolta, että pitää oikeanlaista väliä edessä olevaan kiipeilijään, mutta muuten liikutaan aikalailla omien ajatusten kanssa. Kesken tunnin lekin ei kuitenkaan oikein pystynyt pitkiä keskusteluja käymään köysistön muiden jäsenten kanssa.

Kuorman kantaminen

Tosiaan niin kuin jo mainitsin, Denalilla kannetaan kaikki tavarat. Minulla ensimmäisenä päivänä ahkio ja rinkka painoivat useita kymmeniä kiloja ja ensimmäisen puolen tunnin aikana oli yllätys, että kylläpä kuorma painaa. Olin toki harjoitellut tätä varten, mutta silti lumikenkien, valjaiden, rinkan, köysistössä liikkumisen ja ahkion yhdistelmä oli ensimmäisen lekin aikana omanlainen yllätys. Lohduttavaa oli se, että tuo tapa liikkua tulisi tulevien viikkojen aikana kyllä tutuksi.

Kannoimme 3500 metriin asti koko kuormaa eli pakkasimme aamulla leirin ahkioihin ja rinkkoihin ja siirryimme seuraavaan leiriin. Tästä ylöspäin aloitimme sitten kantamaan ensin yhden kuorman ylöspäin, hautasimme sen ja palasimme alemmaksi leiriin. Seuraavana päivänä siirrettiin loppukuorma sitten seuraavaan leiriin ja siitä seuraavana päivänä laskeuduttiin alas keräämään haudatut tavarat myös mukaan. Tämä on yleinen tapa ja erityisesti korkeammalla vuorella ihan järkevä taktiikka sekä aklimatisoitumisen että voimien säästämisen kannalta.

Ylempänä vuoristossa pelkällä Rinkalla

Kannoin itse pitkälti kamoja yläleirien välillä pelkän rinkan avulla, sillä 105 litraiseen rinkkaani mahtui aina kaikki, mitä oli kannettavana. Yleensä kannettiin sekä retkikunnan että henkilökohtaisia tavaroita. Retkikunnan tavarat jaettiin tasaisesti jokaiselle jäsenelle, joten jokaisella oli sitten riippuen omista tavaroista suunnilleen saman verran tavaraa kannettavana.

Yleisesti kuorman kantaminen ei mielestäni ollut kovinkaan paha rasti. Raskasta se kyllä oli ja kaikille Denalille haaveileville sanoisin, että harjoittele. Kyllä vuorella fyysistä kuntoa vaaditaan ja retkikunta liikkuu samassa tahdissa, hitaasti, mutta tuossa tahdissa on pystyttävä pysymään. Mitä parempi kunto on, sen vähemmän energiaa kuluu ensimmäisten päivien aikana, jotka ovat pitkiä ja voimia säästyy vuoren korkeimpiin osioihin. Päivien kestot vaihtelivat 4-9 tunnin välillä.

Leiriin saapumisen jälkeen hommat eivät tietenkään loppuneet siihen vaan sitten aloitettiin kaivamaan teltoille paikkoja ja pystyttämään leiriä, sulattamaan vettä ja laittamaan ruokaa. Eli päivät jatkuivat aktiivisena siihen saakka, että käytiin nukkumaan. 

Sääolosuhteet

Olin varustautunut kylmyyteen ja suurimpana yllätyksenä minulle tuli se, kuinka polttavan kuuma lumipeitteisellä jäätiköllä olikaan. Olen toki useasti ollut sellaisissa paikoissa aiemminkin, mutta tuo Denalin kuumuus oli jotain todella yllättävää.

Päivisin kun aurinko paistoi ja ei tuullut, jäätiköllä tuntui olevan 30 astetta lämmintä. Lumen heijastelämpö on niin kuumaa, että sitä on vaikea edes kuvailla. Samaan aikaan aurinko tekee jäätiköstä petollisen paikan, sillä kuumassa ilmassa tekee mieli riisua ja samaan aikaan nahka kärähtää auringossa ihan hetkessä. Ja edes se 50 aurinkovoide ei välttämättä auta ja jos nahka palaa heti alkumatkasta, altistavat nuo palovammat sitten myöhemmin paleltumille.

Kuumuudessa siis piti liikkua pitkät vaatteet päällä ja ne isot vuoristokengät jalassa. Välillä kuumuus oli jopa ahdistavaa. Onneksi olin saanut Mons Royalelta ohuen ja hupullisen merinovillapaidan mukaan, sillä tuo paita pelasti minut palamiselta auringossa. Huppu oli päässä lähes koko ajan, lippis päässä, hanskat kädessä ja aurinkolasit visusti silmillä ihan koko ajan.

Tämä Mons Royalen paita toimi todella hyvin jäätiköllä auringossa

Alaskassa paistaa kesäisin aurinko 22 tuntia vuorokaudesta, joten koko ajan oli valoisaa. Yöllä kuitenkin lämpömittari painui reilusti pakkasen puolelle ja paksu talvimakuupussi on tärkeä varuste. Aamulla ennen kuin aurinko nousi leiriin oli kylmä, mutta nopeasti auringon tultua leiriin lämpötila nousi taas korkeaksi. 

Ja sitten kun tuuli alkoi puhaltamaan, tuli nopeasti kylmä. Tämän vuoksi varusteiden kanssa saa kyllä pelata jokaisella tauolla ja hyvät varusteet korostuivat mielestäni reissulla. Mukaan ei kannata painon takia ottaa mitään turhaa, koska kaikki paino on omassa repussa, joten valinnat on tehtävä huolella ja mukaan kannattaa ottaa minimaalinen määrä vaatteita.

Yleisesti Alaska oli kyllä todella upea paikka ja erosi mielestäni esimerkiksi Nepalista siinä mielessä, että jäätiköllä ollaan koko ajan. Denalilla kiivetään myös kiinteitä köysiä West Buttress -reitillä ja vuoret ovat koko ajan lähellä. Tunnelma on myös erilainen ja valoisuus on mukavaa, tällä reissulla otsalamppu ei tarvita. Erityinen ympäristö ja todella upea sellainen.

 

Epäonnistumisen häpeä

Nyt on reilut 1,5 viikkoa polven leikkauksesta takana ja pahimmat kivut on selätetty ja toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Tällä kertaa polvi on ollut vähemmän kipeä kuin aiemmin ja tuntuu, että olen nopeammin päässyt takaisin kiinni esimerkiksi normaaliin päivärytmiin ja olen palannut työhommien pariin jo viime viikolla.

Alaskan reissusta on tulossa lisää tarinaa siihen asti, mihin reissua ehti kestää ja monen monta oppia tulikin matkalta taas opittua. Viimeiset viikot ovat menneet intensiivisesti toipumisen aloittamisessa ja energiaa ei ole ollut kirjoittaa projektien etenemisestä tai pysähtymisestä sen enempää. Nyt tuntuu, että on taas virtaa sen verran, että pystyn asiaa enemmän ajattelemaan.

Yksi syy, miksi en ole asiasta jaksanut myöskään kirjoittaa on se, että loukkaantuminen on hävettänyt. Niin tyhmältä ja epäinhimilliseltä kuin se kuulostaakin, niin ensimmäiset fiilikset tapaturman sattuessa oli häpeä. Että miksi nyt taas kävi näin ja miten voikin olla näin huono tuuri ja voisinkohan jäädä tänne jäätiköllä vain potemaan tätä huonoa oloa pois.

Köysistö Denalin jäätiköllä

No pian alkoi selvitä, että haluan aika nopeasti sieltä Denalin jäätiköltä pois ja sinne jääminen ei oikeastaan ole vaihtoehto. Eikä se tietenkään missään vaiheessa ollutkaan. Harmitti ja paljon, koska oli myös epäselvää, mikä jalassa on rikki ja kuinka pitkä toipuminen olisi kyseessä. En saanut jalkaa suoraksi ja sen päälle astuminen sattui, joten aika selvää oli, että jotain vikaa siellä on.

No pääsin Suomeen ja olo alkoi helpottamaan. Siitä lääkäriin, magneettikuviin ja pikaisella aikataululla leikkauspöydälle. Näin saatiin myös toipuminen mahdollisimman nopeasti käyntiin. Olen myös pohtinut todella paljon, miksi näin nyt kävi. Huomaan, että ikävien juttujen tapahtuessa yritän kuitenkin uskoa, että myös tästä vastoinkäymisestä tulee jotain hyvää.

Alkuvuosi oli yllättävän raskas, sillä pohdin pitkään hieman isompaa elämänmuutosta ja useat yöt tuli valvottua mietteiden parissa. Tähän päälle hektinen työrupeama ja kova treenaaminen verotti kyllä voimia ja jossain kohti kirjoitin myös tänne blogin puolelle, että nuo haasteet näkyivät myös palautumisessa. Vauhti oli siis taas kerran melko intensiivistä, mutta onneksi asiat järjestyivät siten, että nyt tiedossa on paremmin aikataulutettua arkea tiedossa.

Ja sitten sattui Denalilla polven vääntyminen ja tuntui, että joku vetäisi maton alta kertaheitolla. Olin juuri järjestellyt elämääni siten, että pystyn syksyllä viettämään aikaa reissussa Aventuran matkanjohtajan hommissa, tekemään Suomessa digimarkkinoinnin hommia ja toisaalta panostamaan enemmän urheiluun. Olin myös juuri varannut ensi kevään Everestin retkikuntapaikan. Näiden suunnitelmien muuttuminen epävarmaksi tuntuu oikeasti paljon pahemmalta kuin se, että en onnistunut Denalin huiputtamisessa.

Denalin jäätiköllä

Onneksi tässä on ensi kevääseen vielä aikaa, sillä sain siirrettyä päätöstäni lähteä eli toisen sanoen lykkäsin ensimmäistä varausmaksun tekemistä Everestille ja katson myöhemmin syksyllä, onko ensi vuosi minun vuoteni vai onko järkevämpää muuttaa isommin suunnitelmia. Syksyn suunnitelmat ovat vielä avoinna, mutta ne selkiytyvät paremmin kun saan keppijakson elokuun alussa päätökseen ja kuntoutuminen alkaa vauhdilla sen jälkeen.

Päätin kuitenkin, että en vielä luovuta. Kyllä tuo jalka kuntoon tulee, mutta nyt tarvitaan aikaa ja malttia. Pitää tehdä järkeviä päätöksiä ja ennen kaikkea miettiä niitä pidemmällä ajanjaksolla. Halu ja palo tehdä juttuja on kuitenkin niin kova, että on vaikea hallita mieltä ja olen jo viime viikolla katsonut, minne sitä voisikaan lähteä reissuun sitten vähän syksymmällä. 

Päätökset tulevista matkoista ja erityisesti Everestistä tulee sitten loppusyksystä, koska siinä vaiheessa alkaa jo näkemään, miten polvi kuntoutuu. Ensi keväänä kuitenkin tarkoitukseni on kiivetä, mutta missä ja onko se Everest varmistuu sitten myöhemmin. 

Häpeän tunteiden kokeminen on todella inhimillistä ja niistä puhutaan todella harvoin varsinkin loukkaantumisten yhteydessä. Luulen, että se on kuitenkin melko yleistä tuntea niin. Omien tavoitteiden kertominen isolle yleisölle ääneen on pelottavaa, mutta minua on myös pelottanut kertoa, että tällä kertaa en onnistunutkaan täysin tavoitteessani vaan epäonnistuin.

Kotona toipumassa leikkauksen jälkeen

No, mutta vaikka pahalta on tuntunut ja fiilikset vaihtelevat todella paljon jopa yhden päivän aikana, niin silti olen kyllä pääosin ihan positiivisin fiiliksin. Ei käynyt kuitenkaan tämän pahemmin, tästä jalasta tulee ohjeiden mukaisesti kuntoutettuna varmasti todella hyvä ja nyt täytyy vain malttaa. Asiasta stressaaminen ja murehtiminen ei ainakaan vauhdita paranemista, joten niitä tulisi välttää kaikin mahdollisin keinoin.

Joten päätin, että yritän pysyä mahdollisimman pirteänä kaikista negatiivisista tunteista huolimatta. Kiipeilin pari vuotta todella onnistuneita reissuja ja olen päässyt muutenkin kokemaan erityisiä asioita jo tähän mennessä. Eikä nuo upeat huiput, reissut, uudet ystävät tai koetut haasteet poistu vaan niitä on edessä vielä tulevien vuosien aikana monta huippua lisää.

Seuraavan kuukauden ajan minulla on vielä kepit, mutta saan aloittaa tällä viikolla käymään uimassa käsivetoja ja vesijuoksemassa kevyesti. Tämän lisäksi ortopedi Mikko Ovaska on antanut luvan aloittaa kuntosaliharjoittelun yläkropalle ja kaiken peruskuntoharjoittelun kuten esimerkiksi hiihtolaitteella hiihtämisen ja assault bikella pyöräilyn, kunhan vain leikattua polvea ei näihin juttuihin käytä. 

Aktiivisena ihmisenä tekemättömyys on ehkä kaikkein pahinta ja jo nuo kevyet liikunnat auttavat jaksamaan henkisesti. Tarkoitus ei ole mitenkään kasvattaa kuntoa vaan lähinnä ylläpitää peruskuntoa ettei se pääsisi täysin romahtamaan. Mitään riskejä ei ole tarkoitus ottaa ja polvea tulen kuntouttamaan ohjeiden mukaisesti.

Olen alusta asti halunnut kirjoittaa tätä blogia mahdollisimman rehellisesti ja kertoa kaikesta, mikä minun kiipeilyyn liittyy. Tähän matkaa todella on kuulunut isoja ilon hetkiä ja kyyneleitä harmituksesta. Mutta sellaista elämä on, siihen kuuluu kaikki nämä sävyt ja vuoria ei ainakaan omalla kohdallani tuosta vain valloiteta vaan niiden eteen on täytynyt tehdä paljon töitä. Se on oikea realistinen kuva minun matkastani ja sellaisen haluan myös teille lukijoille kertoa.

Lopulta luulen, että tämäkin vastoinkäyminen muuttuu voimavaraksi ja sellaiseksi periksiantamattomaksi taistelutahdoksi. Motivaatio on ainakin kohdillaan ja tulevat tavoitteet pitävät mieltä kyllä kirkkaana. Katkeroitumiseen ei ainakaan kannata ruveta. Joten tsemppiä kaikille, ketkä ovat loukkaantuneena tai te, jotka joskus olette olleet, tiedätte mistä puhun!

 

Denali – miten reissussa kävi?

Lähdin hiukan alle kuukausi sitten kohti Alaskaa ja tavoitteena kiivetä Pohjois-Amerikan korkeimmalle huipulle Denalille. Edessä oli uusia haasteita, jäätiköllä olemista useita viikkoja ja painavien kuormien liikuttelua rinkan sekä ahkion kanssa. Olin todella innoissani, sillä kaikki tuntui olevan kunnossa reissuun lähdettäessä.

9.6. Lähdimme Talkeetna-nimisestä pikkukylästä lentokoneilla kohti Denalin perusleiriä ja meillä oli tuuria matkassa, sillä pääsimme lentämään hyvässä säässä suoraan jäätikölle. Joskus näitäkin lentoja voi joutua odottamaan pidemmän aikaa, mutta meillä lennot sujui nopeasti ja pienillä potkurikoneilla laskeuduttiin jäätikölle.

Ahkiot ja rinkat

Tuosta päivästä lähtien vietimme aikaa siis koko ajan jäätiköllä, joka tarkoittaa sitä, että pitää olla tarkkana missä liikutaan ilman köysistöä ja jäätikön haasteet eli piilossa olevat lumikuopat ja railot ovat mahdollisia missä tahansa päin, myös leirissä.

Olimme perusleirissä kaksi päivää ja kävimme erilaisia taitoharjoituksia vielä läpi: muodostimme köysistön, pakkasimme ahkioita, kertasimme railopelastuksen ja kävimme erilaisia skenaarioita läpi, jos joku tippuu tai jos joku toinen vaaratilanne tulee eteen. Perusleiristä lähdimme sitten kohti jäätikköä, joka oli tänä vuonna vielä tähänkin aikaan poikkeuksellisen hyvässä kunnossa.

Ensimmäisten päivien aikana jäätikkö on suhteellisen tasaista ja se on hyvä, sillä tässä kohtaa rinkan ja ahkion yhteispaino oli minullakin lähempänä 70 kiloa. Tuon kuorman siirtely tasaisellakin lumikengät jalassa oli riittävän haastavaa ja kahdeksan tunnin päivä jäätiköllä tuntui kyllä illalla lihaksissa.

Lumikengillä Denalilla

Viidessä päivässä etenimme 11 000 jalan eli noin 3500 metrin korkeuteen leiriin, josta tuli lopulta leiri, johon minun matkani myös päättyi. Leirissä harjoittelimme taitoja ylemmälle vuorelle ja lopulta kävimme viemässä ensimmäisen satsin tavaroita yli 4000 metrin korkeuteen ja palasimme takaisin leiriin. 

Denalilla homma menee siten, että riippuen hieman retkikunnan taktiikasta, mutta yleisesti tavaroita kannetaan useassa erässä vuorella. Eli ensimmäisenä päivänä viedään ylemmäksi tavaraa ja ne haudataan lumeen. Sitten seuraavana päivänä viedään loput tavarat seuraavaan leiriin ja taas tästä seuraavana päivänä haetaan tavarat haudatusta kätköstä. Tätä kiertoa sitten toistetaan hieman taktiikasta riippuen useamman kerran.

Olimme siis käyneet tekemässä kätkön ylemmäksi ja ajatuksena oli siirtyä 14 000 jalan leiriin eli reiluun 4000 metriin seuraavaksi. Olimme aamulla pakkaamassa tavaroita 3500 metrin leirissä ja touhuiltiin siinä reippaasti telttaa pois, pakattiin ahkioita ja rinkkoja. Kävellessäni leirin vähemmän kuljetulla alueella, tipuin lumipeitteiseen kuoppaan ja polveni vääntyi ja rusahti ikävästi tippuessani. Nousin ylös ja pian tajusin, että viiltävän kivun vuoksi en pysty astumaan jalalla. Jotain oli ikäänkuin luiskahtanut polven väliin enkä saanut jalkaa suoristettua.

Denalin leiripaikka jäätiköllä

Tästä alkoikin sitten nopealla aikataululla tapahtumaketju, jossa minut siirrettiin kivuissani takaisin telttaan makuupussiin, sillä jo kymmenessä minuutissa minua oli alkanut paleltamaan. Tämän jälkeen satelliittipuhelimella soitettiin kansallispuiston evakuointiin ja yritettiin tilata evakuointilento pois jäätiköltä. Keli oli leirissä kuitenkin niin huono, että seuraavaan kahteen vuorokauteen leiriin ei pystytty laskeutumaan helikopterilla, joten ainut vaihtoehto oli vain odottaa teltassa sopivaa sääikkunaa lennolle.

Lopulta odotin siis kaksi vuorokautta helikopterievakuointia Talkeetnaan, kävin Talkeetnassa lääkärissä mutta mitään ei voitu todeta ilman magneettikuvaa ja siirryin siitä autokyydillä Anchorageen. Vakuutusyhtiöni sitten hankki kotilennot takaisin Suomeen ja pääsin viikko sitten maanantaina Suomessa lääkäriin ja magneettikuviin. Polven kierukka oli kokonaan repeytynyt tippumistilanteessa ja vääntynyt kaksikerroin nivelen väliin. Jalka oli edelleen lukossa, joten sillä ei pystynyt astumaan ja ainoa hoitotapa oli leikata jalka. Nyt torstaina sitten polvi operoitiin kasaan Helsingissä.

Tästä alkoi siis kuntoutusoperaatio, jossa olen nyt seuraavat kuukaudet. Kuusi viikkoa kepeillä kävelyä ja puolivarauskieltoa jalalle. Tämän jälkeen rauhalliset kuntoutumiset kohti takaisin kiipeilykuntoa. Onneksi olen saanut luvan mennä uimaan ja vesijuoksemaan, kun jalasta poistetaan tikit ensi viikon jälkeen. Tämä tuo henkiselle puolelle tosi paljon helpotusta, vaikka kävely onkin kiellettynä.

Ylämäessä ahkioiden kanssa

Kyllä on harmittanut ja sellaisia pettymyksen kyyneleitä on tullut vuodatettua ettei tosikaan. Tiedän, että Denali pysyy ja Alaska pysyy paikallaan ja pääsen vuorelle kyllä uudestaan. Reissu oli upea ja varmasti myös tulen palaamaan Alaskaan, mutta eniten huolta on ollut tulevasta. Minulla on kesän kynnyksellä työkuviot muuttunut reilusti ja tulevana syksynä oli tarkoitus olla kahdessa reissussa vuorilla. Tämän lisäksi olin ehtinyt jo varaamaan Everestin retkikuntapaikkani. 

Huoli siis tulevista reissuista ja siitä, mitä Everestille käy on oikeastaan isompi kuin harmi menetetystä Denalin huipusta. Kiipeilyyn liittyy niin paljon epävarmuustekijöitä, että pelkkien huippujen takia kiipeily saattaa aiheuttaa isojakin pettymyksiä. Minulle kiipeilystä on tullut elämäntapa ja montaa muuta asiaa määrittelevä tekijä, kyse ei ole vain Denalin huipulle pääsemisestä tai minkään toisen vuoren huipusta. Kyse on elämäntavasta ja itsensä toteuttamisesta, jotka ovat kokonaisuutena paljon laajempia asioita kuin vain yksi huippu.

Toki olen ymmärtänyt myös varsin hyvin riskit, jotka liittyvät kiipeilyyn ja tällä kertaa kävi todella huono tuuri. Kuka vain ja mikä tahansa jalka olisi voinut mennä rikki tapaturmassa ja näin asiaa hetken sulatelleeni olen onnellinen ettei pahemmin sattunut. Kaksi päivää jäätiköllä odottamista on pitkä aika ja nyt saimme kivut järkevästi hallintaan särkylääkkeillä. Eli oikeasti matkassa oli paljon tuuria.

Oloni alkoi helpottamaan, kun pääsin Suomeen ja tiesin, että pääsen nopeasti hoitoon. Nyt kyse tulee olemaan vain siitä, että jalka kuntoutuu takaisin hyväksi ja siitähän minulla on jo aiempaa kokemusta, miten homma hoidetaan. Minulla on siis varsin hyvä fiilis siitä, että kunhan tämä kuuden viikon keppijakso saadaan taputeltua, niin kovalla työllä jalasta tulee kyllä entistä parempi kiipeilyjalka. 

Onneksi pystyn tekemään töitä kotoota käsin ja pääsen normaaliin arkeen jo tällä viikolla kiinni siltä osin kuin se on töiden parissa mahdollista. Pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä siis tarvitaan tulevien viikkojen aikana, mutta onneksi ainakin tällä hetkellä on ihan luottavainen fiilis, että täältä kerätään taas kunnolla taistelutahtoa tuleviin koitoksiin. En ole luovuttaja ja tämä vastoinkäyminen tekee minusta vain entistä vahvemman.