Te blogia pidempää seuranneet tiedättekin, millainen parin viime vuoden matka on ollut. Matkaan on mahtunut todella paljon vaikeuksia ja erilaisia huonoja vaiheita. Viimeinen vuosi on ollut kuitenkin kuin nousukiitoa, sillä kroppa on pysynyt ehjänä ja olen päässyt tekemään upeita reissuja ympäri maailmaa. Tällä hetkellä valmistaudun pitkäaikaiseen haaveeseen eli ensimmäiselle 7000 metrin vuorelle kiipeämiseen.
Viimeinen vuosi on ollut yhdellä sanalla: upea. Miksi? Olen vihdoin päässyt tekemään niitä asioita, joista olen haaveillut ja joita olen halunnut tehdä. Vaikeuden ovat kääntyneet voitoiksi yksi askel kerrallaan.
Tosi usein ihmiset ovat kyselleet, että miten oikein jaksoit silloin, kun oli kaikkein vaikeinta. No, vaikeaa se olikin, mutta omalla kohdallani selviytymistä on helpottanut se, että minulla on koko ajan ollut selkeät tavoitteet ja toiveet, mihin haluan pyrkiä.
Oikeasti vaikeimpina hetkinä tuntui, että haluan vaan olla neljän seinän sisällä kotona ja ahdistuneena katsoin, kuinka “kaikki muut” tekivät juuri niitä asioita, joita toivoin itsekin tekeväni. Eli edes selkeät tavoitteet eivät vaikeimpina hetkinä lohduttaneet.
Olen kuitenkin aina loukkaantumisten hetkellä päättänyt, että hitto vieköön, tulen tekemään kaikkeni, että täältä palataan kovempana takaisin kuin mistä lähdettiin. Nämä ajatukset ovat antaneet voimaa ja energiaa.
Voimaa on myös antanut koko prosessi tähän pisteeseen, sillä vaikeuksien jälkeen alkaa aina vaiheet, joissa koko ajan tulee pieniä voittoja eli joku asia alkaa sujumaan paremmin, seuraavaksi prosessi kehittyy seuraavaan vaiheeseen ja siitä seuraavaan.
Paljon omassa prosessissa on auttanut se, että on jaksanut hymyillä, myös niille huonoille hetkille. Itseironia ja musta huumori on kyllä auttanut silloin kun on ärsyttänyt. Välillä on mietitty, että mitähän nyt vielä.
Tällä hetkellä tilanne on se, että kaikki paikat on kunnossa ja olen pystynyt treenaamaan täydellä teholla jo useamman kuukauden miettimättä loukkaantumisia. Ja tämä on todella voimaannuttavaa. Askeleita kohti Everestin huippua on tullut otettua ihan eri tavalla kuin parin viime vuoden aikana.
Viime kuukaudet on ollut monella tavalla kiireisiä ja on joutunut optimoimaan levon määrää eri tavalla. Edelleen suurin haaste on levätä tarpeeksi ja pitää volyymit sopivalla tasolla työn, vapaa-ajan, urheilun ja muun elämän kanssa. Tämä on varmaankin loppuelämän prosessi.
Kovat treenit eivät aina tunnu ihan mahtavalta, mutta jaksan aina siinä kohtaa muistutella itselleni, kuinka liikunnan riemua kaikki urheileminen on silti. Vuosi sitten istuin pyörätuolissa enkä liikkunut yhtään mihinkään. Hymy on siis aina huulilla, koska liikkuminen on vain niin mahtavaa ja liike on lääkettä lähes kaikkeen.
On ollut tosi hienoa huomata, että tuntemattomatkin ihmiset ovat olleet tässä projektissa mukana ja he ovat laittaneet viestiä, kuinka inspiroituneita ovat olleet ja fiiliksissä siitä, että hommat ovat edenneet vuoden aikana tähän pisteeseen.
Matka kohti vuoria jatkukoon, hymy huulilla tietenkin.
