Te, jotka seuraatte minua Instagramissa, tiedättekin vuorikoira Barusta. Koira, joka seurasi meitä Baruntsen reissulla melkein kolme viikkoa ja joka kiipesi meidän perässä Baruntsen huipulle. Kyllä! Koira on varmasti ensimmäinen koira Baruntsen huipulla ja yksi sitkeimmistä koirista, joita olen koskaan nähnyt.

Koiralla ei tietenkään ollut nimeä, mutta sen aloitettua seuraamaan meitä, aloimme kutsua sitä Baruntsen perusleirissä Baruksi. Baru on todennäköisesti joku sekarotuinen koira, melko iso, mutta hoikka ja jäntevä. Sillä oli erittäin hyvässä kunnossa turkki siihen nähden, että sitä tuskin oli koskaan mitenkään erityisesti huollettu. Barun kuonossa oli valkoista karvaa ja sen katse oli lempeä eikä se näyttänyt minkäänlaisia agressiivisuuden merkkejä.

Tapasin itse Barun ensimmäistä kertaa Kharessa 4900 metrin korkeudessa kun olin menossa omaan telttaani nukkumaan. Meinasin astua sen päälle, nimittäin Baru oli käpertynyt pienelle sykkyrälle aivan telttani viereen enkä meinannut pimeydessä nähdä sitä ja ihan viime hetkellä sain väistettyä ennen kuin astuin sen päälle. Käsittämätöntä oli, kuinka noin hoikka ja jäntevä koira pystyi nukkumaan ulkona, sillä jo Kharessa yöllä lämpötilat painuivat reilusti -10 pakkasasteeseen.

Baru Kharessa

Päivän tullessa Baru asettui aina Kharessa telttojemme vieressä olevalle kivelle nautiskelemaan auringosta. Se nukkui sikeästi vaikka touhuilimme teltoilla ja juttelimme aivan sen vieressä, ehkä Baru oli päättänyt, että on päiväunensa ansainnut vaikka hääräsimme ihan sen vieressä.

Kharessa Baru ei vielä ollut osa retkikuntaa ja hädin tuskin edes huomasimme sitä. Vuoristokoiria nimittäin näkee usein pienissä kylissä, sillä koirat osaavat tulla sinne, missä ihmisetkin ovat. Baru ei myöskään ollut ensimmäinen eikä viimeinen koira, jonka näimme matkalla. Siksi se ei ehkä vielä Kharessa jäänyt erityisemmin mieleen.

Baru nauttimassa auringosta

Olimme pari päivää myöhemmin laskeutumassa Mera Peakin huipulta ja ihan viimeisen jäätikköosuuden kohdalla Baru tuli meitä vastaan ja siitä lähtien Baru seurasi meitä uskollisesti joka päivä. Taisimme jopa ensimmäisenä päivänä hiukan naureskella, kuinka Baru kulki aina vuorotellan jokaisen meidän takana aivan jaloissa kiinni, mutta kuitenkin siten ettei se koskettanut ja vain takana kävelevä ihminen näki, missä Baru tulee.

En tiedä, oliko sitten ihmisluonteen heikkoutta, mutta Don varsinkin ihastui erityisen nopeasti koiraan ja alkoi antamaan sille omista eväistään paloja. Pian omastakin lounaspussukasta “tipahti” salamin palanen Barulle ja koira pysyi entistä lähempänä meitä. Don alkoi myös ottamaan koiran omaan telttaan yöksi, jossa se sai nukkua lämpimämmässä aivan Donin vieressä.

Olimme Baruntsen perusleirissä ja sherpat lähtivät laittamaan kiinteitä köysiä yläleirihin, Baru lähti heidän peräänsä ja seurasi sherpoja ykkösleiriin ja kakkosleiriin. Sherpojen laskeutuessa alas, Baru jäi yksin ykkösleiriin yöksi. Meidän oli vaikea uskoa, että koira ei ollut tullut ihmisten kanssa alas korkealta ja kylmästä, missä sillä ei ole mitään ruokaa tai seuraa. Sherpat tekivät toisen reissun yläleireihin, jossa he kävivät laittamassa köysiä vielä korkeammalle ja tällä kertaa he ottivat myös Barun mukaan.

Minä ja Baru Namchessa. Kuva: Mikko Lautala

Lähdimme vihdoin kiipeämään kohti yläleirejä ja Baru lähti mukaamme. Don auttoi koiran kaikkein teknisimmiltä seinämiltä ylös ja jossain kohti mietin, että mitenhän käy Donin ja koiran. Pelotti, että auttaessaan koiraa Don tipahtaa, mutta toisaalta luotin että ammattiopas kyllä tietää mitä on tekemässä. Mitään ei tapahtunut ja molemmat pääsi aina hyvissä voimissa leiriin.

Huiputuspäivän aamuna Don oli jättänyt teltan vetoketjun hiukan auki, jotta Baru pääsee pois teltasta tarpeilleen. Matka-Mikko kertoi jälkeenpäin, että Baru oli ilmeisesti alkanut ensin hiukan vinkumaan teltassa ja pian vinkuminen oli loppunut, Mikko ei tosin siinä kohtaa ehkä arvannut, että koira lähti kiipeämään meidän perässä. Minä en ainakaan arvannut.

Joskus jo auringon noustua kylmässä Don huusi minulle: “Anni!!!! Se koira on täällä!!”. Mietin, että mitä ihmettä se nyt hourii ja pian Baru hataran, mutta varman näköisesti taiteilee seinämällä, jolla itse olen kiinteässä köydessä ja valjaissa, ohitseni. En ehkä tässä kohtaa itse tajunnut, miten erikoisesta tilanteesta oli kyse, mutta nyt ajateltuna on ihan käsittämätöntä, että koira alkoi seuraamaan meitä ja järkeeni ei vieläkään käy, miten se ylipäätään on mahdollista.

Baru laskeutumassa alas Baruntsen huipulta

Baru kuitenkin kiipesi meidän perässä huipulle asti ja siitä tuli ehkä historian ensimmäinen koira Baruntsen huipulla. Aika hauskaa ja erikoistakin. Matka alas olikin hiukan kinkkisempi ja osassa kohdissa rakensimme Barulle köydestä “valjaat” ja laskimme sitä alas, jottei se tippuisi. Pudotusta oli meinaan pahimmillaan jopa kilometrejä alas.

Baruntsen kiipeämisen jälkeen Baru seurasi meitä alas ja base camp managerimme Kaji oli hiukan ihastunut meidän muiden tavoin Baruun. Hän kertoi matkalla Namche Bazariin ilouutisen, että aikoo adoptoida Barun Kathmanduhun Summit Climbin toimistokoiraksi. Olimme iloisia, sillä olimme miettineet, että mitenköhän Barun käy kun me lähdemme. Barun tarina loppui siis iloisesti, vuoristokoirasta tulikin retkikuntaoperaattorin toimistokoira. Toki mietimme, että mitenköhän se sopeutuisi kaupungin vilinään.

Baru, tuo rohkea sankaritar

No, sain Kajilta meiliä, jossa oli useampi kuva Barusta. Baru voi hyvin ja on sopeutunut Kathmanduhun ja vitsit, miten iloinen olinkaan saadessani tuon sähköpostin! Barun tarina loppui oikeasti hyvin. Ehkä se pääsee vielä joskus Summit Climbin retkikuntakoiraksi? Kuka tietää.