Barun huikea tarina on saanut paljon julkisuutta ja syyttä, onhan Baru ehkä maailman rohkein vuoristokoira ja tiettävästi ensimmäinen koira, joka on kiivennyt yli 7000 metrin korkeuteen. Iltalehti kirjoitti viime viikolla juttua minusta ja Barusta.
Minä ja Baru Namchessa. Kuva: Mikko Lautala
Juttu on luettavissa tästä linkistä.
Baru, tuo rohkea sankaritar
Mukavaa maanantaita!
Minua haastateltiin erääseen lehtijuttuun tällä viikolla ja haastattelija kysyi, mikä on mielestäni parasta vuorikiipeilyssä. Tämä kysymys on yksi yleisempiä kysyttyjä kysymyksiä ja sen vuoksi haluan vielä myös teille lukijoille avata, miksi vuorikiipeily on mielestäni maailman paras harrastus sekä intohimon kohde. Mitkä asiat sytyttävät minua vuorikiipeilijänä?
Läsnäolon voima on yksi tärkeimpiä syitä, miksi pidän vuorikiipeilystä. Pääsen vuorilla nopeasti flow-tilaan, jossa päivässä saattaa monta tuntia mennä vain kävellessä kohti seuraavaa leiriä. Läsnäolon taito nykyajan hektisessä ja välillä aika stressaavassakin maailmassa on yksi hienoimpia asioita, joissa vuorilla pääsee kehittymään.
Vuorilla ei ole notifikaatioita tai sähköposteja tai muistutuksia kalenterissa. Päivä täyttyy omasta ajasta, omista ajatuksista, keskusteluista ihmisten kanssa ja maisemien ihmettelystä. Tärkeintä on vain olla läsnä siinä hetkessä ja nauttia ilman ajatuksista seuraavasta sähköpostista tai keskeytyksestä työpöydän ääressä.
Parasta vuorikiipeilyssä: inspiroivat maisemat
Olen joutunut myös opettelemaan olemaan läsnä sekä arjessa että vuorilla. Ensimmäiset hetket reissussa tuntuu stressaavalta ja ajatukset viesteistä ja Instagram-postauksista käy vähän väliä mielessä. Jossain kohti kuitenkin mieli alkaa rentoutumaan ja notifikaatioiden poissaoloa ei edes huomaa tai puhelimen olemassaololla ei ole enää oikeastaan mitään muuta kuin kameran virka Jokainen keskustelu käydään retkikuntakavereiden kanssa hetkessä ja kiirettä oikeastaan ei juuri ole. Lähinnä vain aikaa ja aikaa nauttia.
Vuorikiipeily on vahvasti itsensä haastamista. Kyse on pitkälti ensinnäkin projektinhallinnasta, sillä reissut alkavat usein suunnittelulla, sen jälkeen seuraa pitkiäkin selvittelyajanjaksoja ja lopulta päätös reissuun lähtemisestä. Sitten alkaa pähkäily varusteista, eväistä, rokotuksista, lääkkeistä ja muista käytännönasioista kuten viisumista.
Täytyy hallita haastavaakin projektia ja haasteet jatkuvat sitten itse matkalla. Täytyy osata ja oppia sietämään tiettyä epämukavuutta ja etenkin hyväksymään, että tilanteet saattavat muuttua nopeallakin aikataululla. Kiipeily ja erityisesti vuorikiipeily opettaa sietämään myös epävarmuutta.
Parasta vuorikiipeilyssä: uuden opettelu
Mielestäni parasta kiipeilyssä on myös se, kuinka harrastus haastaa sekä henkisesti että fyysisesti usealla eri tasolla ja tavalla. Henkisesti pitkät reissut haastavat monella tapaa: täytyy selviytyä koti-ikävästä, erilaisista haasteista omien fiilisten kanssa ja jaksaa tsempata myös erittäin vaikeinakin hetkinä. Toisaalta fyysisesti reissut haastavat, sillä pitkään korkealla oleminen on jo itsessään raskasta, ajattelemattakaan sitten pitkiä huiputuspäiviä.
Vuorikiipeily on tuonut elämääni arvostamisen tunteen monelle eri osa-alueelle, mutta luontoa olen oppinut arvostamaan entistä enemmän kiipeilyharrastuksen avulla. Olen oppinut, että olkoon minulla minkälainen suunnitelma tahansa, voi luontoäiti päättää aivan toista ja siinä kohtaa minun tärkein tehtävä on ymmärtää luonnon realiteetit ja hyväksyä sääolosuhteet.
Myrsky, sateet, tuuli, kova auringonpaiste, helle, hiekkapöly ja viiman kaikki eri muodot on koettu vuorilla ja ainoa vaihtoehto on ollut vain sopeutua vallitseviin oloihin. Olen oppinut arvostamaan myös sitä, mitä keli tarjoaa. Vaikka välillä on vuorilla huonot sääolosuhteet harmittanut ja ärsyttänyt, niin silti arvostus kaikkia sateen olomuotoja ja tuulensuuntia kohtaan on kasvanut.
Parasta vuorikiipeilyssä – itsensä haastaminen henkisesti
Eniten olen fiilistellyt erilaisia auringonnousuja ja -laskuja vuorilla. Ne ovat olleet niin kauniita, että on useasti itkettänyt luonnon kauneus. Kilimanjarolla on ollut upein auringonnousu, mitä olen tähänastisen elämäni aikana nähnyt. Coloradossa kanjonin reunalla auringonlasku on ollut yksi kauneimmista asioita, jonka olen kokenut. Monen monta muutakin niin upeaa hetkeä, joista on jäänyt muistoja kiikkustuoliin saakka.
Sanotaan, että luovuus kasvaa inspiroivassa ympäristössä. Vuoristo ja vuoret ovat minulle yksi elämäni suurin inspiraation lähde. Olette ehkä lukijat huomanneet, mutta minun on todella helppo kertoa vuorista, sillä olen täysin hullaantunut niihin ja ihan humaltunut vuorimatkailusta.
Minulla tapahtuu usein niin, että vuorilla aivot pääsevät lepäämään työstä ja luovuus alkaa pulppuamaan. Ideoita omasta tulevaisuudesta ja omaan tulevaisuuteen alkaa syntyä ja suuntaviivoja, miten voisin kehittää tätä blogin liiketoimintaa ja kehittyä omassa työssäni entisestään.
Parasta vuorikiipeilyssä: itsensä haastaminen fyysisesti
Olen aina niin innoissani matkoista ja niin tälläkin kertaa: odotan Nepaliin pääsyä ja sitten tämän vuoden päätavoitetta kohti Alaskaan Denalille. Tulevaa reissukevättä siis odotellessa, sillä vuorikiipeilyssä parasta on myös sen kokonaisvaltaisuus ja millaisia lämpimiä fiiliksiä se minussa aiheuttaa.
Kerroin, kuinka tämän vuoden päätavoitteeni on kiivetä Pohjois-Amerikassa Alaskassa Denalin huipulle kesäkuussa. Matka tulee olemaan fyysisesti haastava ja sehän tarkoittaa hikipisaroita kuntosalilla ja lenkkipoluilla. Tällä kertaa ajattelin kuitenkin olla fiksumpi ja miettiä vielä tarkemmin, millaisella treenillä olisi hyvä Denalin huippua lähteä tavoittelemaan.
Yksi kysytyimpiä kysymyksiä täällä blogin ja sosiaalisen median kanavissa on, kuinka oikein treenaan ja olisiko minulla antaa vinkkejä treeneihin. Kokemusta löytyy jo nyt useammalta vuodelta ja ainakin itse olen kokeillut, miten ei kannata treenata, joten suosittelemaan lukemaan jutun siitä ennen kuin säntäät lenkkipolulle.
Heti Nepalista paluun jälkeen oli hyvin selvää, mihin asioihin minun tulisi keskittyä tulevissa treeneissä. Peruskestävyydessä on edelleen parannettavaa huikeasti ja treenitunteja peruskestävyysalueella tulisi lisätä treeniohjelmaan aiempaa enemmän. Tällä hetkellä tavoitteena on, että viikon treenimäärästä vähintään 70 % tapahtuisi peruskestävyysalueella. Tämän lisäksi olen lisännyt arkiliikunnan määrää siten, että joka päivä pyrin kävelemään 15 000 askeleen verran. Tässä kuitenkin on edelleen tsempattavaa, sillä pääsen suhteellisen helposti 10 000 askeleeseen, mutta 15 000 tulee isomman vaivan kanssa.
Peruskestävyyslenkillä Vierumäellä
Tämä toimii siis peruspilarina kaikelle harjoittelulle ja ainakin tulevan kuukauden aikana saan viettää suurimman osan treenitunneista tällä sykealueella. Tämä tarkoittaa todella kevyttä juoksua, sauvakävelyä, kevyttä hiihtoa, pyöräilyä ja uintia. Voin kertoa, että peruskestävyyden harjoitteleminen on ollut tällä hetkellä isoin haaste, sillä treenit lipsahtavat niin helposti hiukan liian koviksi ja koko ajan saa tsempata, että pitää tehot tarpeeksi alhaisena.
Peruskestävyyden lisäksi tavoitteena on alkaa taas pikku hiljaa kasvattamaan voimatasoja, jotka ovatkin aikalailla syksyn aikana hävinnyt. Olen nyt muutaman viikon jo käynyt salilla kolme kertaa viikossa ja herätellyt nukkuvia lihaksia henkiin.
Vaikka vuorikiipeily onkin pitkälti kestävyyslaji, niin silti voimaharjoittelusta ei ole haittaa. Täytyyhän kiipeilijän pystyä kantamaan isoja kuormia, vetämään itseään tarvittaessa ylös ja toisaalta kannattelemaan omaa kehoa jaloilla viikkotolkulla yhteen putkeen. Salilla ahkerointi helpottaa huomattavasti näiden asioiden onnistumisessa ja olen kokenut saavani saliharjoittelusta paljon hyötyä myös vuorilla.
Perusvoimaa hankkimassa Salilla
Kuulostaapa siltä, että edessä on kaikenlaista perustreeniä ja niinhän se juuri on. Ollakseen huippukunnossa kesäkuussa, vaatii se puurtamista nyt kuukausi ennen, jotta reissusta on mahdollista nauttia täysin siemauksin.
Teen tällä hetkellä yhteistyötä Jussi Immosen kanssa ja Jussilla on pitkä historia eri lajien valmennuksesta. Hän tuli mukaan tähän projektiin jo ennen Nepalin reissua ja keskusteltiin jo silloin mahdollisesta laajemmasta yhteistyöstä ennen Everestiä. Juttelin useamman valmentajan kanssa ja fiilis Jussin ammattitaidosta valmentajana oli niin vakuuttavaa, että oli helppo valita hänet tukemaan tätä projektia siten, että oppisin matkalla myös itse treenaamaan vielä paremmin. Nyt 2019 päätavoitteen Denalin varmistuttua olemme aloittaneet Jussin kanssa ohjelmoinnin ajatuksella, että ensin valmistaudutaan Denalia varten ja sen jälkeen Everestille.
Lenkiltä tulossa
Jussi tekee tällä hetkellä saliohjelmaa minulle ja valvoo, miten paljon ja millä intensiteetillä teen peruskestävyysharjoittelua. Hän valvoo myös palautumista Firstbeatin teknologioiden avulla. Olen menossa ensi viikolla Pajulahteen testaamaan hapenottokykyni ja tuo testi tulee antamaan selkeitä seuraavia suuntaviivoja harjoitteluun. Kerron testistä tarkemmin, kun se ensi torstain jälkeen on tehty minulle.
Tällä hetkellä arki koostuu siis aikalailla töistä, treeneistä ja oman yrityksen pyörittämisestä, joka on syntynyt tämän blogin myötä. Hyvin hyvin perinteistä arkea ja sellaista, mitä ei ihan hetkeen oikein ole edes ollut, sillä viime vuoden reissut katkaisivat usein treeniputken. Nyt selkeä tähtäin on kesäkuussa.
Lähes kaksi ja puoli vuotta valmistauduin Baruntsen reissua varten. Matka sinänsä itse reissuun oli aikamoinen tarina jo itsessään, mutta nyt tämän vuoden päätavoite on täytetty. Henkinen erävoitto on saavutettu vuorilla ja tietynlainen apina on pois selästä. Miltä nyt tuntuu?
Ensinnäkin viimeisen muutaman viikon aikana on ehtinyt lähinnä selviytymään työpöydällä olleista todo-taskeista ja miettimään, että mitä kaikkea on jäänyt pitkän reissun aikana hoitamatta. Kuitenkin samaan aikaan olen alkanut jo miettimään tulevaa vuotta ja vuotta 2020, jolloin tarkoitukseni on kiivetä Everestin huipulle.
Reissusta kotiin palaaminen on ollut itselleni aina tosi haastava vaihe koko prosessista. Matkahan ei ole vain itsessä reissussa oleminen, vaan se alkaa suunnittelulla, valmistautumisella, itse reissulla ja jatkuu kotiinpaluuvaiheeseen. Kaikilla vaiheilla on tietysti oma tarkoituksensa ja ajattelin nyt avata hiukan lähemmin teille, millaiset kotiinpaluurutiinit minulla on.
Arkea Helsingissä
Kyllä, minulla on kehittynyt varsinkin viimeisen vuoden aikana tietynlaiset rutiinit reissusta palaamiseen. Tämä helpottaa arkeen paluuta ja sitä, että saa arjen niin sanotusti taas käyntiin. Itsellä ainakin nämä rutiinit helpottavat paluuta erityisesti henkisesti, sillä tiedän sitten tasan tarkkaan, mitä aion tehdä ensimmäisenä kotiin palatessa.
Yksi tärkeä asia on se, että kotona olisi mahdollisimman pian jääkaapissa paljon erilaisia kasviksia ja hedelmiä. Lähes 100 % reissusta himoitsen kylmiä hedelmiä ja niiden syömistä. Jääkaapissa olleita omenoita, mandariineja, salaatteja, kurkkua, tomaatteja ja porkkanoita. On tärkeää täyttää siis jääkaappi kaikella suussa rouskuvalla ruualla.
Aloitan paluun myös aina ensimmäisenä laukkujen purkamisella. Siis ihan ensimmäisenä kaikki laukut auki ja yleensä pyykkiin päätyy ihan kaikki reissussa mukana olleet vaatteet. Lajittelen pyykit ja sitten vain liukuhihnalla pyykkien pesu ja kuivaus.
Untuvatakit ja makuupussin vien yleensä pidempien reissujen jälkeen pesulaan pesetettäväksi, sillä pesujälki on todella paljon parempi asiantuntevassa pesulassa. Maksan mielusti kalliiden vaatteiden pesusta kuin nypin linttaan menneet märät untuvavaatteet takaisin kuohkeaksi pesun jälkeen. Kotiinpaluupäivänä vien vaatteet Pyykkipoika-nimiseen pesulaan, jossa työntekijät jo tuntevat minut ja ensimmäinen kysymys tiskillä on: “missä olet tällä kertaa ollut?”.
Vuorikiipeilijä kotona
Pesulan jälkeen olen aina varannut hierojan ja käyn hierotuttamassa yleensä jalat. Tämä on myös traditio ennen reissua, sillä käyn usein hierojalla myös ennen matkalle lähtöä. Reissun jälkeinen hieronta on palkinto, joka odottaa kun pääsee kotiin. Olen käynyt jo pidemmän aikaa samalla hierojalla ja on kiva päästä juttelemaan tutun kanssa reissusta ja reissukuulumisista.
Epämieluisin tehtävä kotiinpaluussa on kaikkien tavaroiden huoltaminen, kuten makuualustan peseminen ja kuivattaminen, kenkien peseminen ja vahaaminen ja tavaroiden pakkaaminen alas kellariin. Ihan inhokkijuttuja! Mutta osa reissaamista ja nämäkin täytyy vain hoitaa.
Onneksi kotiinpaluuseen kuuluu myös paljon nautintoa, kuten omaan sänkyyn pääseminen. Puhtaat vaatteet, suihku, ruokaa ja mahdollisuus olla läheisten kanssa. Ei nämä ole ollenkaan hassuja juttuja ja reissussa on tietysti näitä myös tullut ikävöityä.
Nyt olen ollut kotona jo useamman viikon Nepalista paluun jälkeen ja hoitanut kaikki kotiinpaluurutiinit. Sen jälkeen on tietysti alkanut seuraavien seikkailuiden suunnittelu ja suunnitelmien tekeminen tulevaa vuotta varten. Kirjoittelen tulevista matkakohteista myöhemmin lisää.
On ollut ihana olla kotona ja ladata akkuja tulevaa treenitalvea varten ja seuraavia haasteita kohti. Paljon on tehtävää tuleville reissuille ja olen todella innoissani tulevista kuukausista, sillä edessä on pääasiassa treenaamista ja tavoitteellista tekemistä kohti Everestiä ja ensi vuoden vuoria varten. Tein useamman eri oivalluksen myös liittyen treenaamiseen reissussa, joten avaan näitä ajatuksia myös tulevina viikkoina teille lukijoille.
Ihanaa torstaitaita lukijat!
Olin viime viikolla iloisesti yllättynyt, kun Retkipaikka.fi -sivuston Jonna Saari laittoi viestiä ja kysyi, että olisinko kiinnostunut haastettaluun kuukauden blogisuositusta varten.
No tietenkin olin ja meillä oli oikein mukava juttutuokio Jonnan kanssa viime viikolla. Sain jutun käsiini ja voi vitsit, kyllä olin imarreltu!
Retkellä Norjassa ja tulevia retkiä suunnittelemassa
Jonnan kirjoittaman jutun Retkipaikka.fi -sivulta löydät tästä linkistä.
Aurinkoista maanantaita kaikille ruudun toisella puolella oleville!