Jos minulle olisi vuosi sitten sanottu, että olet viikon Lapissa hiihtämässä, olisin todennäköisesti nauranut räkäisesti ja vastannut, että en ikinä ja kuka hullu nyt hiihtämään menee. Toisin kävi ja kahdessa päivässä kilsoja reilut sata takana.
Olin 14 vuotta hiihtämättä yhden ainoata metriä. Noiden vuosien aikana ei ole käynyt mielessäkään, että voisin tykätä hiihtämisestä tai siitä tunteesta, joka lenkin jälkeen on. Mistä moiset traumat olivatkaan syntyneet?
Koululiikunta
Kyllä vain, minulla on ihan kamalat muistot koululiikuntatunneilta. Vaikka olen aina ollut suhteellisen lahjakas ja hyvä liikkumaan, eivät koululiikuntatuntien pallopeli- tai hiihtotunnit olleet mitään lemppareita.
Silti näitä lajeja oli harrastettava ja tehtävä, jotta sai kunnollisen arvosanan. Muistan jotenkin elävästi erilaisia hiihtoharjoituksia, joissa piti mennä yhdellä suksella ja toisaalta, kuinka tunnilta pääsi kotiin, kun oli hiihdetty viisi kilometriä. Kilpailuhenkiselle tyypille, kuten minulle se tarkoitti tietysti sitä, että hiihdettiin henki hieverissä lenkki kilpaa ja ekana maaliin tullut pääsi ensimmäisenä kotiin. Verenmaku suussa sitä mentiin ja kilpailtiin.
Pakottaminen ei yleensä ole kovin siisti juttu ja sama on pätenyt hiihtämiseen. Siitä on tullut liikkatuntien takia entistä vastenmielisempää ja toki opetussuunnitelman, opettajien mieltymysten ja kelien takia hiihtämään on menty ja vaikka pakolla. Pakko meinaa itselle usein myös huonoa motivaatiota ja sen löytäminen voi olla sellainen tuskien taival, että hyvää päivää.
Välineet
Juu, minulla on kolme isosiskoa ja voinette arvata, että olen neljäntenä tyttönä käyttänyt siskojen vanhoja välineitä. Tämä on nyt sinänsä ihan selvää, sillä ymmärrän hyvin, että tavaroita pitää ja kannattaa kierrättää. Huomasin kuitenkin tänä talvena suksia ostaessani, että silläkin on aika iso merkitys, millaisilla välineillä tätä lajia yrittää tuolla tahkota.
Perheessäni on aina arvotettu urheilua ja meitä lapsia on tuettu urheilemaan. Viety harkkoihin, kuskattu kisoihin ja tuettu kokeilemaan eri lajeja. Ikinä ei ole sanottu, että et saa harrastaa jotain asiaa, vaan enemmän kannustettu. Varsinkin, kun kyse on ollut urheilemisesta.
Välineet ovat olleet varmasti ihan kohdillaan, mutta mietin, että olikohan minulla luistelu- vai perinteisen sukset ja kysyttiinkö koulussa ikinä, että millaiset sukset sinulla on. Varmaan on hiihdetty molempia lajeja ihan sekaisin ja ilman kyselyjä.
Tänään jos joku pakottaisi minut lähtemään perinteisen hiihtotavan lenkille luistelusuksilla, sanoisin että meeppä kuule ihan keskenäsi. Ei tulisi mieleenkää kokeilla, sillä onhan tuo nyt ihan sama asia kuin yrittäisi ajaa Jopolla maantiepyöräkilpailussa. Väärillä välineillä hiihtokin voi olla kuin tervanjuontia.
Luulen, että vääränlaiset ja vääränkokoiset välineet ovat yksi isoimpia syitä, miksi lapset traumatisoituvat ja toivovat, ettei heidän täydy enää koskaan ikinä missään tilanteessa hiihtää tai joutua hiihtämään pakotettuna.
Selviytyminen traumoista
Ensimmäinen askel selviytymiseen on ollut se, että olen vain mennyt kokeilemaan. Unohtanut, että ehkä se hiihtäminen oli ihan hanurista, mutta voisiko se olla ihan kivaa tauon jälkeen.
Kokeilemisen jälkeen seuraava askel oli se, että hankin kunnon varusteet. Sellaiset, joilla voin hiihtää mukavasti ja mahdollisimman vaivattomasti. Tarvittiin hyvät monot, sukset, sauvat ja vaatteet. Kaikki nämä ovat niin hyvät, että koko ajan ei hierrä, purista, ahdista tai ärsytä joku.
Sitten tarvittiin hiihto-opetusta eli vinkkejä, miten tämä homma nyt toimikaan. On videoitu ja keskusteltu tekniikasta ja mietitty, että miten tekniikkaa hiotaan ja mitä pitäisi vielä tehdä, jotta hiihtäminen ja ennen kaikkea vapaan hiihtotyylin hiihtäminen muuttuisi mahdollisimman vaivattomaksi.
Sen jälkeen on täytynyt saada kilsoja. On vain pitänyt hiihtää ja hiihtää. Kilsoja on kerätty nyt reilut 400 tämän talven aikana ja se on tarkoittanut sitä, että olen aika useasti viikonlopuksi matkannut äitini luo Lahteen hiihtämään ja arkena on käyty bussilla Paloheinässä.
Uskon, että suurin syy siihen, että hiihtäminen tuntuu melko vaivattomalta tällä hetkellä on se, että nyt kilsoja alkaa olemaan jo sen verran takana, ettei jokaisella potkaisulla tarvitse pelätä kaatumista vaan pystyn hiihtämään pitkiä lenkkejä peruskestävyysalueella.
On siis käytetty aikaa, rahaa ja vaivaa, jotta on päästy tähän pisteeseen. Viikko Lapissa hiihtolomalla, jonka aikana on tarkoitus hiihtää useampi sata kilometriä. Ja on muuten kannattanut, sillä nämä asiat tukevat myös treenaamista vuoria varten.
Olen vihdoinkin löytänyt tavan nauttia ulkoilmasta myös talvella ja tehden pitkiä peruskestävyysharjoituksia joka viikko. Nämä ovat olleet ennen ihan myrkkyä, mutta nyt huomaan nauttivani pitkistä lenkeistä yhä enemmän ja enemmän.
Kannustaisin kaikki vähintäänkin unohtamaan hetkeksi hiihtotraumat ja antamaan tuolle mahtavalle liikuntamuodolle uuden mahdollisuuden, saatat jopa yllättyä, kuinka mukavaa hihitäminen onkaan. Ja kaiken lisäksi kunto kasvaa sivussa.
