Salimörkö on sellainen punainen, iso, lihaksikas, huutaa sarjoja tehdessä, pipo päässä ja juo treenin aikana shakeristä jotakin superjuomaa. Salimöröt kannustavat toisiaan sarjojen keskellä sanoin: ”mieti kuka on voittaja, sä olet voittaja!!” Salimörkö viihtyy salilla lähes joka päivä ja saattaa treenata kamujen kanssa samaa aikaa. Päivän kuumin puheenaihe on se, kuinka paljon penkistä nousi tai paljonko etukyykyssä oli painoja… Tai vastaavasti, mikä markkinoiden herajauhe on parasta. Lappeenrannassa omalla salillani möröt treenaavat vain vapaiden painojen puolella eli mörköpuolella, joka on erotettu seinällä siitä laitteiden puolesta. Näin minä olen määritellyt salimöröt.
Syksyn alkaessa treeniohjelmaani tuli mukaan vapaat painot ja minua suorastaan pelotti mennä salini mörköpuolelle. Mistä löytyy oikeat painot, missä on tangot, mihin ne laitetaan, onko siellä tilaa, näytänkö nololta, tuijottaako kaikki… Mörköpuoleen tutustuminen on ollut kuin laastarin repäisy: aluksi se tuntuu epämielyttävältä, mutta ajan kanssa inhottava tunne häviää. Olen päässyt näistä kaikista, nyt jälkeenpäin ajateltuna, todella turhamaisista ajatuksistani eroon ja voin myöntää alkaneeni viihtymään mörköpuolella.
Käyn usein suunnilleen samaan aikaan iltapäivästä treenaamassa, jolloin salilla samaan aikaan on myös paljon syksyn aikana tutuksi tulleita kanssatreenaajia. Se, mikä on hieman hassua, niin vaikka tutuille moikataan salilla, niin en tiedä näiden ihmisten nimiä. Siksipä, mörköpuolella kun ollaan, olen alkanut kutsumaan heitä möröiksi. Löytyy karjuvaa mörköä, master-mörköä, crossfit-mörköä, pipo-mörkö, von cryyner-mörkö, alaston-mörkö… Onhan möröt täytynyt erottaa jotenkin toisistaan.
En olisi ikinä voinut kuvitella itse olevani mörkö, mutta alussa esittelemäni piirteet ovat alkaneet sopimaan tietyltä osin myös itseeni. Minusta on tullut salimörkö, se joka treenaa siellä mörköpuolella ja kantaa mukanaan ties mitä erilaisia juomia, jotta treeni kulkee. Huutamaan en kuitenkaan vielä ole ryhtynyt. Mietin, mikä mörkökuvaus sopisi itseeni. Se voisi olla rinkka-mörkö, vuori-mörkö, hullu-mörkö, boksi-mörkö… Nimetköön kukakin itse näkemällään parhaalla tavalla.
Aivan mahtavaa on ollut huomata, että möröt ovat oikeasti lempeitä, tsemppaavia eikä he todellakaan katso kanssatreenaajia halveksavasti. Porukkaan on ollut helppo päästä mukaan, mutta sen eteen on toki täytynyt tehdä töitä, mörköys ei ole itsestäänselvyys. Mörköpuolella viihtymiseen on valtavasti vaikuttanut se, että ne oudoimmatkaan treenit ei ole aiheuttanut paheksuntaa muissa, vaan joka kerta joku kannustaa jatkamaan. Vaikka treenaaminen on yksilösuoritus, tämä yhteisöllisyys on tuonut siihen uuden ulottuvuuden. Ihmisillähän on vahva tarve kuulua johonkin yhteisöön ja voin ylpeänä toteavani kuuluvani omasta mielestäni mörköyhteisöön.
Minusta on tullut siis salimörkö vähän puolivahingossa. Ja olen jopa ylpeä tästä itse itselleni antamasta statuksesta.
