Kävimme jo jokusen viikko sitten hyvän keskustelun siitä, missä kohtaa mitataan urheilijan kestävyys ja tahdonvoima. Tietysti kilpailut ja niiden tulokset ovat selkeitä mittareita, mutta mitä sitten jos ja kun hyvin todennäköisesti urheilijalla on jotain vaivoja tai loukkaantumisia?
Tultiin siihen tulokseen, että ehkä myös joku fiksumpi on sanonut, että mittaa otetaan vasta siinä kohtaa, kun palataan sitten vastoinkäymisten jälkeen takaisin normaaliin treenaamiseen ja mahdollisesti myös kilpailuihin. Kuinka hyvin pystyy palaamaan ja millainen paluu ja sen jälkeinen urheilu tulee olemaan. Paljonhan kyse on ainakin omasta mielestäni myös halusta ja motivaatiosta palata.
Voin myöntää, että juuri nyt hiukan pelottaa. Pelottaa, koska pari viimeistä viikkoa on mennyt aika hyvin. Polven kivut on yht’äkkiä alkanut vähentymään merkittävästi ja koko ajan tekeminen ja kuntoutuminen tuntuu menevän eteenpäin. Miksi tämä sitten pelottaa?
Mieli tuntuu tekevän eri työtä kuin fyysisesti kuntoutuminen on. Pelko tulee yksin ja ainoastaan siitä tunteesta, että hyvin meneminen tarkoittaa minulle suoraan seuraavaa loukkaantumista ja sitä, että kohta taas tapahtuu jotain. Jotain on pakko oltava vialla, koska viimeiset kuukaudet on koko ajan tuntunut jossain ja nyt on jo hetkiä, kun mikään paikka ei ilmoittele itsestään. Tämähän on varmasti pitkälti aikalailla vain fiilistä ja nimenomaan juurikin sitä pelkoa.
Pelosta pitäisi alkaa päästä myös pikkuhiljaa yli. Ensi viikolla tulee kolme kuukautta kierukan kiinnityksestä täyteen, joka sitten taas tarkoittaa juoksun aloittamista, syväkyykkyä ja muutenkin koko ajan saa tehdä hiukan enemmän kerrallaan. Pelko on kyllä varmana myös aika hyvä suojamekanismi, sillä sen kolkutellessa takaraivossa, ei tule säädettyä mitään liian riskialtista.
Itselleni on ollut selvää alusta asti, siis vuosi sitten lähteneestä loukkaantumiskierteestä, selvää että teen kaikkeni palatakseni entistä vahvempana takaisin vuorille ja urheilemaan. Paljon on tuohon matkaan kyllä liittynyt myös luopumisen tuskaa: ensin peruuntui viime kesän Alppien matka, sitten luovuin hetkellisesti crossfit-harrastuksesta ja vaakalaudalla on myös syksyn reissu. Tosin vaa’alla on myös aina se toinen puoli, sillä vastapainona: olen saanut uusia ystäviä, päässyt kilpailemaan, soutanut, oppinut paljon itsestäni ja haaveillut uusista lajeista.
Kaikkeni olenkin tehnyt ja välillä venynyt ehkä liiankin pitkälle. Uskon kuitenkin, että täältä vielä noustaan ja vitsit, kyllä sitten on siistiä. Taistelutahto on vain kasvanut oikeastaan entisestään taas parin viikon aikana, sillä olen päässyt koko ajan tekemään enemmän ja siitä huolimatta hommat etenee eli toisin sanoen tekeminen ei ole haitannut kuntoutumista vaan päin vastoin.
Pelottaa, koska menee hyvin. Mutta onneksi tästä pelostakin on mahdollista siis päästä yli, pitää vain samalla pitää huoli, ettei se mopo lähde keulimaan. Tämä vaatii tietty älliä ja sitä kuuluisaa oman kropan kuuntelua.
Peloista huolimatta, olen ollut ihan tosi iloinen ja fiiliksissäni tästä kesästä ja siitä, että olen päässyt ulos jumppailemaan. Hyvää viikonloppua kamut, nauttikaa!
