Tänään kävin tapaamassa ortopedi Ilkka Tulikouraa. Polven kierukan kiinnityksestä on kohta lähes neljä kuukautta aikaa ja kuntoutuminen on edennyt aikalailla suunnitelmien mukaisesti. Tietysti on ollut vaikeita hetkiä, hermo on meinanut mennä ja jalka on ollut kipeä. Mopokin on meinannut lähteä keulimaan ja olen joutunut useaan otteeseen miettimään omien tekemisien järkevyyttä.
Olen useaan otteeseen täällä bloginkin puolella kertonut, kuinka ensin pääsin kokeilemaan olympiasoutuvenettä ja miten olen sen jälkeen kokenut aivan upeita kesäiltoja ja onnen hetkiä vesillä. Osasyy siihen, että pää on jollain tasolla pysynyt kasassa, jossain kohtaa hyvinkin lohduttomalta tuntuneesta tilanteesta huolimatta, on nimenomaan tuo uusi soutuharrastus.
Olen tosiaan soutanut melko monena iltana viikossa ja tekniikan opettelua on taottu selkärankaan heti alusta asti. Olen saanut uusia upeita soutukavereita ja eräs pariskunta onkin ahkerasti panostanut soutu-urani alkuun ja ollut useampana iltana katsomassa soututekniikkaa ja neuvomassa, miten tekniikkaa voisi vielä parantaa. Ilman heidän innostustaan olisin tuskin edes päässyt vesille niin useasti.
Kaikki blogia aiemmin lukeneet tietävät ja viimeistään nyt on hyvä hetki kertoa siitä, että minulla on todella kova kilpailuvietti. Kilpailuvietti juontaa varmasti juonensa lapsuudesta asti kestäneestä kilpaurheilu-urasta uinnin parissa. Uinnin lopettamisen jälkeen olin ikään kuin päättänyt, että en enää ikinä kilpailisi tai ainakaan tavoittelisi mitään urheilullisia saavutuksia. Kas kummaa, pari vuotta kului ja huomasin kaipaavani kovaa kilpailua, fyysistä rääkkiä, tavoitteellista treenaamista, kilpailua ja itsensä ylittämistä urheilun parissa.
Kovaan kilpailuviettiin crossfit tarjosi ihan loistavan tilaisuuden haastaa itseään jokaisessa treenissä. Aina voi tehdä hieman nopeampaa, kovempaa ja isommilla painoilla. Rupesin taas syttymään ajatukselle kilpailemisesta. Pian aloin soutaa soutuergolla ja huomattiin, että pääsin melko nopeasti suhteellisen koviin vauhteihin. Oman valmentajan ja ohjelmoinnin toteuttaminen viimeisen vuoden aikana oli uintiuran jälkeen ihan mahtavaa ja koin, että saan taas todella tavoitteellisesta treenaamisesta oikeasti kaiken irti ja pystyn jopa panostamaan paremmin kuin uintiaikoina treenaamiseen.
No sitten alkoi sattumaan ja tapahtumaan. Olkaluu katkesi ja kierukka hajosi. Täten myös tavoitteellinen ohjelmointi ja valmennus jäi tauolle ja tuntui, että tipuin aikalailla tyhjän päälle. Yht’äkkiä ei ollutkaan päivittäisiä treenejä mitä tehdä, toisaalta niitä en olisi pystynyt tekemäänkään eli käytännössä tauko oli ihan pakollinen. Toisaalta ei myöskään ollut valmentajaa, kelle raportoida tekemisiä. Vuoden olin päivittäin kertonut kaikki treenini valmentajalle ja nyt ketään ei oikeastaan kiinnostanut, mitä teen vai teenkö ollenkaan. Tuntui, että elämässä ammottaa aika iso aukko. Suunnitelmat Baruntsesta oli täysin avoinna ja iso osa elämää eli treenaaminen ja ohjelmoinnit jäi kertaheitolla tauolle. Istuin käytännössä kotona jumppaamassa jumppakellon tahtiin pelkästään kuminauhoilla.
Aika kuitenkin alkoi kulumaan ja otin tämän kesä tavoitteeksi päästä soutamaan olympialuokan soutuvenettä. Tämä tavoite täyttyi jo kesäkuussa ja sen jälkeen onkin ollut melko siistiä. Sanoin aikalailla heti alussa, ensimmäisissä treeneissä oikeastaan, että etsin lajia jossa pääsen vielä kilpailemaan. Kilpaileminen ei tietysti sinällään ole itseisarvo, mutta olisi kiva päästä kilpailemaan sen takia, että ensinnäkin pidän siitä ja koen, että minulla olisi vielä kilpailuissa annettavaa. Ennen kaikkea kilpaileminen on myös yksi tapa kanavoida energiaa, kun en ole vuorilla. Mun ei tarvitsisi voittaa kisoja, mutta en myöskään haluaisi lajia, jossa olisin huonoin.
Nyt kesän aikana on sitten tullut soudettua sen verran, että viime viikkoina olemme alkaneet puhumaan soudun 500 metrin sprinttikisoihin osallistumisesta. Yleensähän olympiasoudussa soudetaan 2000 metriä kilpailuissa ja Suomessa sprintin sm-kisat pidetään syyskuun alussa ja kilpailut ovat samalla ikäänkuin kesäkauden päätöskisa. Koska kilpailuvietti on kova, niin tietysti olen ollut kiinnostunut kilpailemisesta heti alkuunsa. Olen toki koko ajan tiedostanut, että olen edelleen kuntoutuja ja moni asia on ollut aika huonosti jos miettii ihan muutaman kuukauden taaksekin päin.
Tänään tosiaan siis kävin Tulikouran luona ja kaikki näyttää hyvältä. Olen pystynyt jo tekemään hyvin paljon ja olen esimerkiksi jo pystynyt soutamaan ergolla ensimmäiset kovat treenini ja muutenkin olen päässyt pikku hiljaa takaisin ja koko ajan lähemmäs normaalia, toimivaa jalkaa. Edelleenkin on toki päiviä, jolloin on hieman hankalampaa ja asioita, joissa huomaa, että polvi ei ole vielä todellakaan entisensä vaan kuntoutusprojektia täytyy vain sitkeästi jatkaa. Tulikoura antoi siunauksensa soutukisoille ja piti soutua todella hyvänä lajina.
Mieleni tekisi ihan todella paljon lähteä soutamaan sprintin sm-kisoihin, mutta ymmärrän toki riskit, jotka myös kilpailemiseen liittyvät. Ensin ajattelin, että minua ei voi estää mikään lähtemästä. Ajattelin näin tosiaan aika pitkään, mutta sitten polveen tuli pieni nitkahdus juostessa ja ajatusmaailma alkoikin muuttumaan. Mietitäänpä asiaa siten, että mitä vois saavuttaa sprintillä ja mitä voin menettää.
Voin saavuttaa kilpailemisella kilpailukokemusta, saada uusia tuttavuuksia, päästä näkemään soutukilpailuita, kokemaan onnistumisen tunteita vesillä, voin päästä näkemään mahdollisesti tulevia kilpakumppaneita ja mahdollisesti joko päästä epäonnistumaan tai onnistumaan. Kilpaileminen itsessään olisi jo voitto, sillä jos miettii jo tuota yllä olevaa kuvaa, niin tilanne ei tälle kesälle ollut kovinkaan kummoinen. Paljon positiivisia asioita, jotka varmasti kilpailemisesta tulisivat. Mahdollisuuksia menestykseen ei kilpailuissa ole, mutta kokemusta saisi sitäkin enemmän.
Toisaalta voin pilata yhdellä reilun kahden minuutin suorituksella neljän kuukauden onnistuneen kuntoutusprojektin ja samalla tulevan Kilimanjaron matkan. Kilpailemisessa ja muutenkin kovaa treenaamisessa käy omalla kohdallani usein niin, etten tajua, mitä kropassa tapahtuu. En välttämättä ollenkaan pysty kuuntelemaan kiputiloja tai sitä, miltä rasitus tuntuu. Äärirajoille meneminen tietysti sit taas puolestaan johtaa siihen, että loukkaantumiset saattaa tapahtua ihan silmänräpäyksessä ja puuhaaminen loppuukin sitten kuin seinään.
Vaakakupissa ei ole vain syksyn reissu vaan pidemmällä tähtäimellä myös koko syksyn, talven ja tulevaisuuden kuviot. Kannattaako oikeasti vielä tässä vaiheessa ottaa edes pienintäkään riskiä? Tietty voin loukkaantua kohta ulos kävellessäni tai vuoden tai kolmen päästä, mutta nyt tällä hetkellä silti osittain vielä kuntoutujana on olemassa suurempi todennäköisyys, että jotain sattuu.
Vaikka mieleni tekisi kilpailuihin, niin olen silti miettinyt, että olisin järkevä. Miettiä, mikä lopullinen tavoite on? Seisoa Everestin huipulla. En pääse sinne jos taas loukkaannun. Pääsen sinne olemalla järkevä, minimoimalla riskit ja toimimalla järkevämmin. Pääsen kilpailemaan ensi kesänä vaikka kaikkiin soutukisoihin, joihin haluan. Kilpailut odottavat minua kyllä.
Tänä kesänä ehdin vielä nauttimaan soutamisesta vesillä ja valmistautumaan sitä kautta Kilimanjarolle. Vaikka kilpaileminen tällä hetkellä jää, niin silti edelleen tavoitteena on päästä kilpailemaan. Toiveet kyllä toteutuvat, mutta eivät vielä. Maltti taitaa tässäkin asiassa olla valttia.
