Kahdeksan viikkoa olkaluun murtumasta. Tänään käsi sitten viimein kuvattiin ensimmäistä kertaa, jotta nähtiin, että onko käden luutuminen lähdetty käyntiin siten, miten on toivottu.
Röntgen ja samaan perään ortopedi ja fyssari. Ortopedille mennessä ihmettelin, että miksi se kyselee tästä jalasta niin paljon. Selvisi, että oltiin vähän eri asioita hoitamassa. Ortopedi luuli, että olen paikalla jalan takia ja pian selvisi, että hoidamme tällä kertaa kättä eikä jalkaa. No ei muuta kun keskustelu alusta käyntiin ja olkaluun murtumasta puhe.
Tosiaan, kädessä nyt näkyy, että luutuminen on lähtenyt liikkeelle. Satavarmana ei voida sanoa, että käsi on luutunut, jonka takia se kuvataan kuukauden päästä uudestaan. Kuitenkin selkeitä merkkejä jo luutumiselle on ja tämähän tarkoittaa onnen päivää eli painojen lisäämistä harjoitteluun.
Tiedättekö kun on viime aikoina vähän tuntunut siltä, että kaikki menee päin mäntyä? Tänään oli ekaa kertaa se tunne, että hitto kyllä mä selviän tästä. Nyt pari viikkoa enää noiden keppien kanssa ja sitten alkaa jalan kuntoutus myös etenemään paremmin.
Kädellä saa nyt alkaa nostamaan maksimissaan 10 kiloa ja esimerkiksi salitreeneille on nyt myönnetty lupa. Toki painot on ensin luokkaa kolme kiloa, sitten neljä ja jossain kohtaa tuo kymmenen. Olin oikeasti positiivisesti yllättynyt, sillä ajattelin, etten edelleenkään saa nostaa tyyliin mitään. Myös aerobiselle soutamiselle ja skierg-hiihtämiselle on nyt annettu lupa. Ei siis mitään 500 metrin ennätyksiä, vaan peruskuntotreeniä kevyillä vastuksilla, mutta sekin tuntuu tässä kohtaa lottovoitolta.
Olen paljon miettinyt, että onko tästä tullut vuoriblogin sijasta kuntoutusblogi, mutta tämä nyt vaan kuuluu mun matkaan vuorille. Vähemmälläkin olisi toki voinut säästyä, mutta oman kohtalon surkutteleminen ei toki auta kauheasti parantumaan. Tekee mieli ja on tehnyt mieli luovuttaa, monesti ihan oikeasti. Heittää unelmat ja kaikki suunnitelmat romukoppaan ja siirtyä johonkin lajiin, missä riskit on minimaaliset ja todennäköisesti loukkaantuisin silti.
Mutta vitsit, tämä on edelleen vuoriblogi. Luen päivittäin uutiset Everestiltä, mietin miten voisin edistää parantumista, pohdin mitä vielä tarvitsen reissuja varten ja miten teen näistä unelmista totta. Kyllä täältä vielä noustaan, uskokaa tai älkää. Uskon siihen tosi kovasti itse ja näytän myös niille, jotka eivät ehkä usko. Olen myös alkanut ymmärtää aika hyvin, mitä sanonta: ”urheilija ei tervettä päivää nää”, tarkoittaa.
Kyllähän se käsi luutuu, toki vieläkin maltilla ja ajan kanssa. Onpahan ainakin tuo jalka hidastamassa menoa omalta osaltaan, jotta pysytään hyvässä rauhallisessa tahdissa vielä jatkossakin.
