Ohhoh blogitaukoa on vierähtänyt tovi! Tässä välissä ehdin huhti- ja toukokuussa käydä Nepalissa yrittämässä kiivetä seuraavaa yli 8000 metrin vuortani, Makalua eli 8462 metriä korkeaa vuorta. Te jotka seuraatte minua Instagramissa, tiedätte että reissu loppui sairasteluun. En en ole jaksanut reissusta vielä kirjoittaa, koska pettymys on ollut niin suuri ja edelleen asian ajattelu aiheuttaa paljon negatiivisia tunteita.
Miten päädyin Makalulle?
Olen halunnut jo pitkään kiivetä Makalun. Näin sen ensimmäisen kerran 2018 Baruntsen kakkosleiristä. Vuori on pyramidin mallinen ja kohoaa korkealle jylhänä ja todella upeana. Baruntsella ajatukset olivat vielä vahvasti Everestin kiipeämisessä, mutta ihailin Makalua jo tulevaisuuden kannalta. Joskus haluaisin kokeilla sen kiipeilyä.
Makalulle usein kiivetään kevätsesongilla eli samaan aikaan kuin Everestin sesonki on käynnissä. Monilla retkikuntaoperaattoreilla on isot panostukset Everestin retkikunnissa sekä rahallisesti että suurin osa henkilökunnasta kuten kiipeilevistä sherpoista on Everestillä. Tänä vuonna Everestille myönnettiin ennätysmäärä kiipeilylupia 454 kansainväliselle kiipeilijälle ja Makalulle 86 kansainväliselle kiipeilijälle. Tämän lisäksi vuorilla on kiipeilevät sherpat sekä muu retkikunnan henkilökunta kuten kokit.
Olin ensin lähdössä toiselle kasitonniselle, mutta uskokaa tai älkää, ihmissuhdedraaman vuoksi päädyinkin Makalulle. Inhottaa edelleen, että annoin tälläisten asioiden vaikuttaa päätöksentekooni ja tästä tuli oma oppi tulevaisuuteen. Lopulta kun olin tehnyt päätöksen Makalulle lähdöstä, olin siitä kyllä todella innoissani ja motivoitunut. Operaattorin valinnassa oli myös aikamoista säätöä ja lopulta päädyin lähtemään matkaan Imagine Nepalin kanssa, jolle olin jo ehtinyt tekemään rahallisen sitoumuksen toisesta kasitonnisesta.
Makalu Base Camp -vaellus
Makalu sijaitsee hiljaisella alueella ja päästäkseen ylempään perusleiriin 5700 metrin korkeuteen täytyy kävellä yhdeksän päivää. Olin jo viime syksynä Manaslulla päättänyt, että seuraavalla isolla vuorella kävelen perusleiriin. En halua kokea sitä kiireen tunnetta, joka tulee huolesta, että onko tarpeeksi akklimatisoitunut ja riittääkö aika.
Olin lukenut Samuli Mansikan blogista juttuja Makalu Base Camp -vaelluksesta ja Samuli oli hyvin kuvaillut, kuinka matka on pitkä ja sisältää portaita. Se toden totta piti paikkansa!
Lähdimme Kathmandusta sisäisellä lennolla Biratnagariin ja sieltä jatkoimme matkaa autolla kokonaisen päivän. Tie alkoi muuttua pikku hiljaa pienemmäksi ja pienemmäksi kunnes pomppuista ja pölyistä tietä pitkin pääsimme Numiin, josta vaelluksen kuului alkaa. Numista aloitimme kävelyn heti pudottelemalla alas 1000 metriä ja kiipeämällä 1000 vertikaalimetriä portaita helteisessä ja kuumassa ilmassa. En ole koskaan hikoillut näin paljon Nepalissa!
Kun kartasta katsoi, niin Makalu näytti olevan todella kaukana ja päivien aikana pikku hiljaa saavutimme Makalun perusleiriä. Pääasiassa päivät kuljettiin ylämäkeen portaita pitkin ja neljäntenä päivänä pääsimme Khongma Nangaan 3500 metrin korkeuteen. Täällä astuimme ensimmäisen kerran lumelle ja seuraavana aamuna jatkoimme kohti Dobatea ja näimme ensimmäisen kerran vilauksen Makalusta. Vihdoinkin ajattelin ja toivoin, että olisimme jo perusleirissä.
Makalu Base Camp -vaellus on huomattavasti hiljaisempi alue kuin esimerkiksi Everestin Base Camp -vaellus. Teetuvat ovat todella alkeellisia ja käytännössä jokaisessa kylässä vaihtoehtoja on tasan yksi. Ruokaa on tilattavissa joko riisiä, perunaa tai pastaa. Ainoa proteiininlähde on kananmuna ja kasviksia on annoksissa vähän tai ei ollenkaan. Wifiä tai muita Everestin alueen ylellisyyksiä kuten kahviloita tai laajaa valikoimaa matkamuistomyymälöitä ei ole. Päivien aikana ei tarvitse paljon muista ihmisistä huolehtia ja kävellä pystyy täysin omassa rauhassa. Jos etsii hiljaisempaa vaellusreittiä Nepalissa, niin tämä on ehdottomasti potentiaalinen vaihtoehto ja kiertämällä ympäräreitin pääsee Sherpani Colin kautta sitten Khumbun alueelle ja ylellisyyksien pariin. Tämä tosin jo vaatii kiipeilytaitoja ja osalle tämä tuli yllätyksenä.
Vietimme ensimmäisen lepopäivän alemmassa Makalu Base Campissä 4700 metrin korkeudessa. Täällä oli yllättävän kylmä ja teetuvassa tuntui, että vähintäänkin joka toinen yski. Vietin aikaani omassa huoneessani makuupussissa Netflixiä katsellen ja toisaalta yhteisessä tilassa kaminan ääressä lämmitellen.
Lepopäivän jälkeen vaelsimme Makalun ylempään perusleiriin 5700 metrin korkeuteen. Matka kesti seitsemän tuntia ja sen aikana tulee reilusti nousua sekä ylitetään hyvin kivivyöryherkkää aluetta. Tapasin perusleirissä toisen retkikunnan jäsenen kenen kanssa oli mukavaa jakaa matkaa kohti seuraavaa etappia.
Makalu Advance Base Camp
Pääsimme ylempään perusleiriin ja tiesin, että jaamme perusleirin toisen operaattorin kanssa. Perusleirissä ei ollut telttojamme, tavaroitamme jotka oli luvattu sinne toimittaa tai oikeastaan mitään, mistä oli sovittu. Kyselin jo trekin aikana, että onhan kaikki hoidettu ja minulle vakuuteltiin, että älä huoli kaikki on hoidossa.
Odotimme neljä päivää telttoja ja tavaroitamme. Palelin kesämakuupussissa ABC:n pakkasissa ja lainasimme toisten telttoja sen ajan. Myös kaikki kiipeilyvarusteet olivat kassissa, joka piti toimittaa perusleiriin ja emme pystyneet lähtemään jäätikölle. Sain lainavarusteet yhdeltä sherpalta ja pääsin toisen retkikunnan uusien ystävien kanssa jäätikölle akklimatisoitumaan.
Tavarat sitten vihdoinkin saapuivat ja samoin Pemba, jonka kanssa kiipesin Everestin ja viime syksynä olimme yhdessä Manaslulla. Oli helpottava nähdä Pembaa ja tiesin, että homma alkaa kyllä toimimaan, sillä tunnemme sen verran hyvin jo.
Pidimme puja-seremonian seuraavana päivänä ja tarkoitus oli lähteä ensimmäiselle yläleirien rotaatiolle pujan jälkeisenä päivänä. Suunnitelmamme oli, että kiipeämme ylemmästä perusleiristä suoraan kakkosleiriin, jossa olemme vähintään kaksi yötä ja käymme koskettamassa 7000 metriä.
Kiipeily ykkösleiriin
Pakkasin kaikki henkilökohtaiset tavarani, yläleireihin jäävät varusteet kuten untuvapuku ja toinen makuupussi sekä ruokaa mukaan kun lähdimme ykkösleiriin.
Minulla oli ollut yön aikana kurkku karheana ja en ollut varma, että olenko tulossa kipeäksi. Olin palellut ja toisaalta herännyt hikisenä keskellä yötä, todennäköisesti minulla oli siis jo lämpöä ennen rotaatiolle lähtöä, mutta en kuunnellut kroppaani tarpeeksi huolellisesti.
Lähdimme kohti ykkösleiriä ja minusta tuntui ensimmäiseltä askeleelta oudolta ja todella raskaalta. Olen yleensä vahva kiipeilijä ja jaksan kantaa omat tavarani hyvin. Tällä kertaa tuntui heikolta ja siltä, että mitenhän tässä käy. Olin kuitenkin jo käynyt kerran lähes ykkösleirissä eli tiesin, mitä odottaa.
Tämä oli yksi raskaimmista kiipeilyistä, jonka olen koskaan kokenut. Tarkoituksemme oli mennä kakkosleiriin 6700 metrin korkeuteen, mutta sanoin ykkösleirissä 6400 metrin korkeudessa, että minun on pakko jäädä tähän. En olisi jaksanut enää metriäkään yhteenkään suuntaan. Olin niin väsynyt, että hädin tuskin jaksoin auttaa Pembaa teltan pystytyksessä ja oloni oli heikko sekä nuhjuinen.
Illan aikana oloni alkoi heikentyä merkittävästi. Minulla alkoi tulemaan yskä ja sen mukana ensin räkäisiä ja lopulta limaisia sekä verisiä ysköksiä. Olo oli kuumeinen ja en pystynyt yön aikana juuri nukkumaan. Tiesin, että ainoa suunta tästä korkeudesta on alas lepäämään ja parantumaan.
Sanoin aamulla Pemballe, että minun täytyy päästä alas ja alemmas kuin ylempi perusleiri 5700 metriä on. Soitimme sateliittipuhelimella vakuutusyhtiöön evakuointilennon minulle, mutta ensin täytyi laskeutua omin jaloin ylempään perusleiriin. Tässä kohtaa olin jo väsynyt ja hidas. Matka kesti useamman tunnin ja joka paikkaan lähinnä sattui.
Ylemmässä perusleirissä pääsi itku, sillä tajusin että reissu on hetken aikaa jäissä. Eihän se ollut oikein edes päässyt alkamaan. Laitoin happisaturaatiomittarin sormeeni ja lukema näyttää 54 %. En meinannut uskoa silmiäni, sillä en ole noin alhaisia lukuja ennen nähnyt. Olo oli kyllä sen mukainen ja yskökset viittasivat keuhkoödeemaan.
Vakuutusyhtiöstä soitettiin, että evakuointialentoa ei voida tehdä, koska keli on huono alempana vuorella ja minun täytyisi odottaa seuraavaan päivään. Aloitin antibioottikuurin, lisähapen ja keuhkoödeemalääkityksen. Lisähapen avulla oloni muuttui kohtalaiseksi ja happisaturaatio nousi 80 % pintaan eli lähes normaalille tasolle. Ilman maskia olo heikkeni ja saturaatio tippui takaisin alkuperäiseen lukemaan.
Olin todella kipeä ja heikkovointinen. En jaksanut syödä, juoda tai käydä vessassa. Pääasiassa makasin teltassani ja yritin saada syötyä jotain pieniä suullisia ruokaa.
Lopulta odotin yli 48 tuntia evakuointia huonon sään vuoksi ja kun pääsin Kathmanduhun sairaalaan diagnoosi oli keuhkokuume ja keuhkoödeema. Olin päättänyt jo perusleiristä lähtiessäni, että en palaa vuorelle jos minulla on keuhkoödeema.
Jälkipyykki – miksi kaikki meni pieleen?
Tein päätöksen olla palaamatta vuorelle perustuen omaan terveyteeni. Keuhkoödeema on pahimmillaan vakava tauti ja sen kanssa leikkiminen ei tuntunut mieluisalta.
En myöskään ollut tyytyväinen operaattorin toimintaan. Tein mielestäni alunperin virheen operaattorivalinnassa ja moni asia meni tältä osin pieleen. Sain kokea kaupallisen retkikuntatoiminnan negatiivisen puolen ja maksoin siitä isot oppirahat monessakin mielessä.
Minulle tarjottiin mahdollisuutta mennä takaisin täysin maksutta ja annoin palautetta reissun huonoista puolista jo Kathmandussa. Luottamus on kuitenkin yksi tärkeimpiä arvoja minulle ja kun se on mennyt, on vaikea laittaa omaa turvallisuutta osittain sellaisten tahojen käsiin, jotka ovat luottamuksen pettänyt.
Jouduin myös pohtimaan, millainen kiipeilijä olen. Oloni helpotti sairaalassa ja olin kuusi päivää Kathmandussa lepäämässä. Kuitenkin paluu suoraan 5700 metrin korkeuteen olisi ollut iso riski, sillä en ollut vielä täysin akklimatisoitunut tai saati sitten tiennyt, miten kehoni sopueutuisi uudestaan niin korkealle. Pahimillaan olisin voinut saada oireet heti ylempään perusleiriin palatessani tai parhaimmillaan kaikki olisi voinut mennä hyvin. Minulle tarjottiin maksimaalista happitukea eli käytännössä olisin voinut käyttää niin monta happipulloa kiipeämiseen kuin olisin tarvinnut. Jouduin kipeänä käyttämään lisähappea hoitona ja tajusin ensimmäisen kerran, miten paljon apua hapesta minulle oli. Tarkoituksenani oli kiivetä Makalu ilman lisähappea ja koin, että huippu ei ole minulle niin tärkeä, että kiipeäisin sen maksimaalisella määrällä happipulloja. Tämä on minun kokemukseni asiasta ja se, mitä muut kiipeilijät ajattelevat on heidän asiansa enkä minä ole tuomitsemaan ketään tai kenenkään tyyliä.
Vaikka päätökseni oli täysin selvä, se oli silti todella vaikea tehdä. On vaikea selittää, miten isoista rahallisista, ajallisista, henkisistä ja fyysisistä panostuksista on kyse kun lähdetään kiipeämään yli 8000 metrin vuoria. Isojen vuorien kiipeilyssä on isot riskit ja isot voitot.
Palasin kotiin kuukausi aiemmin kuin alkuperäinen suunnitelma oli ja ensimmäiset viikot olivat kyllä todella haastavia. Pettymys on ollut kova pala puraista ja sairastelin Suomessa vielä jälkitautina virusperäisen kuumetaudin ja oloni oli heikko. Kuntoni ehti laskea sairasteluiden myötä melkoisesti ja kulunut kesä onkin mennyt treenien parissa sekä kokeiluilla Alppien korkeuksissa.
Vaikka koin katuvani päätöstäni tulla kotiin, tiesin järjellä että tein kuitenkin oikean päätöksen. Jossiteltavaa löytyy aina ja tällä kertaa en onnistunut tavoitteessani. Tiesin lähtiessäni riskit ja otin riskin, että panostukset eivät tule takaisin onnistumisen. Tällä kertaa reissulla oli tälläinen lopputulos, toisella kertaa se olisi voinut olla jotain muuta. Olen hengissä ja suunnittelemassa seuraavia matkoja – se on lopulta tärkeintä!
