Tasan vuosi on kulunut nyt siitä kun astelin Lappeenrannassa Crossfit-salin ovesta sisään. Oli ennakkoluuloja, epäilyksiä ja odotuksia tuosta oven aukaisusta. Ennakkoluuloina etenkin lajin kovuus, epäilyksenä oma jaksaminen ja odotuksena kehittyminen.
Tämän vuoden aikana on ollut aikamoinen myllerrys käynnissä. Ensin treeni muuttuivat pitkistä treeneistä tuntiin. Tunnissa rykäistiin kovaa ja kovalla sykkeellä WOD eli work out of day ja sitten kotia. Usein jäi fiilis, että tässäkö tämä nyt oli ja jumpan jälkeisiä jumppia tulikin tehtyä aika tiheästi tai vähintäänkin vähän soudeltua treenien lopuksi.
Toukokuussa oli muuton paikka Helsinkiin ja mietin pitkään, että jatkanko koko Crossfittiä. Oli ollut ties mitä vaivoja. Olkapää oli ollut kipeä, olin tullut treeneistä itkien kotiin, polvi rusahti ja pamahti ja niin edelleen. Kuitenkin paljon myös onnistumisia oli takana. Aikaa vastaan tehdyt jumpat ja niissä onnistuminen, 10 leukaa ja niin edelleen.
No viikon sitten Helsingissä mietin ja kokeilin paria eri salia eri puolilla. Päätös olikin todella helppo. Jatkaisin Crossfittiä niin kauan kunnes aloitan valmistautumisen kesällä edessä olevaan Alppien matkaan. Sitten koko kuvio alkoikin mennä hiukan eri suuntaan. Ravasin ortopedeilla ja kuulin, kuinka huonossa kunnossa oikea polvi on ja millainen projekti minulla olisi edessä sen korjauttamiseksi.
Suunnitelmat valmistautumisesta, kiipeilystä ja lyhyen aikavälin haaveista valui kuin hiekkana sormien läpi ja pian olinkin toukokuun lopussa leikkauspöydällä. Jalka kursittiin kasaan ja alkoi armoton kuntoutuminen lokakuussa häämöttävään leikkaukseen.
Koko tämän ajan, toukokuusta tähän päivään olen käynyt Crossfit-salilla. Todellinen Crossfit-jumppaaminen on tietenkin ollut vähillä kuntoutumisen aikana, mutta säännöllinen treenaaminen on pysynyt koko ajan matkassa mukana. Vaikeimpina hetkinä kesällä ja alkusyksystä, tsemppiä antoi kanssatreenaajat salilla. Kamut on kannustanut tulemaan salille vaikka moni liike oli kielletty, kamut on tsempannut itkupäivinä ja kamut oon piiskannut yrittämään aina parhaansa.
Todellinen käännös tapahtui heinäkuun lopulla, jolloin laitoimme valmennusprojektin käyntiin. Minulla oli taas ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen oma valmentaja. Se, kenelle raportoin tekemisestä ja joka vastaa kehittymisestä tekemisen ohessa. Tiesin, että sitoutumalla valmennukseen myös tuloksia tulisi ja onhan niitä tullutkin. Olen oikeasti nauttinut ihan todella paljon ja uskon pitkälti, että pää on pysynyt kasassa pitkälti sen ansiota, että aloitimme valmennuksen.
Crossfit on lajina todella haastavaa sen monipuolisuuden vuoksi. Se, mikä on lohdullista, niin meillä kaikilla on heikkoutemme ja vahvuutemme. Toinen tekee voimisteluliikkeitä helposti ja toisille raudan liikuttelu on helppoa. Joka päivä on mahdollisuus kilpailla itseään ja kelloa vastaan, mutta lajista voi nauttia myös ilman kilpailua. Tietynasteista epämukavuutta pitää sietää, mutta usein epämukavuus loppuu minuuteissa. Jos mennään, niin mennään kovaa, mutta vain hetki.
Kehittymiskohteita löytyy pitkäksi listaksi asti. Tässä nyt vain muutamia mainitakseni: voimisteluliikkeet, lavan hallinta, nostot ja selän asennon pitäminen. Tykkään soutaa, polkea ja hikoilla. Jumppaaminen, missä hengästyy on lempipuuhaani.
Vuorikiipeilyn kannalta olen loukkaantumisesta huolimatta mielestäni aika hyvässä kunnossa. Jopa paremmassa, mitä olin ennen loukkaantumista. Olemme pystyneet pitämään kuntoutumisesta huolimatta kuntoa yllä ja olen tämän vuoden vuorimatkalle entistä valmiimpi. Laji on auttanut minua parantamaan heikkouksiani ja kehittymään ominaisuuksissa, joita tulen tarvitsemaan myös vuorilla.
Vuosi on mennyt nopeasti ja seuraavat vuodet tullee menemään vähintäänkin yhtä nopeasti. Kiipeilykaverini sanoin: ”etsi elämässä jotain muutakin, mistä pidät”… Tämä muu on on löytynyt.
