Baruntsen perusleirielämän jälkeen koitti hetki, jolloin Sherpamme olivat laittaneet köydet yläleireihin ja me kiipeilijät olimme valmiita siirtymään ylös korkeammalle, askel askeleelta kohti Baruntsen huippua. Tämä oli myös merkittävä hetki Baruntsen reissulla, sillä tästä lähtien vasta oikea kiipeily alkoikin.
Olimme keskustelleen perusleirissä nousutahdista ja siitä, millaisella aikataululla lähtisimme yrittämään Baruntsen huiputusta. Tästä aikataulusta oli hieman erimielisyyksiä ja erityisesti Stuart oli vahvasti sitä mieltä, että kyseessä olisi “one-push-mountain” eli kun kiipeily kohti huippua aloitettaisiin, niin samalla kertaa puskettaisiin huipulle asti. Toki yläleirien kautta. Olin itse hyvin samaa mieltä, sillä ajatus sahaavasta kiipeilystä kuluttaisi voimia ja minun ei tehnyt mieli kuluttaa voimiani vaan halusin panostaa huipulle kiipeämiseen.
Lopulta päädyimme lähtemään kohti yläleirejä sillä taktiikalla, että kiipeäisimme joka päivä kohti huippua. Sääennuste näytti tuulista säätä, mutta perusleirissä keli näytti hyvältä. Tuulta ei juurikaan ollut ja päätimme lähteä katsomaan, miltä sää näyttää yläleireissä.
Matka kohti ensimmäistä yläleiriä
2.11.2018 pääsimme vihdoin lähtemään kohti Baruntsen ensimmäistä yläleiriä 6100 metrin korkeuteen. Olimme tehneet matkaa ykkösleiriin jo kerran aikaisemmin aklimatisoitumismielessä, mutta emme olleet kiivenneet viimeistä 400 metrin mittaista kivi- ja jääseinämää juuri ennen leiriä.
Perusleiristä lähdimme etenemään kivistä polkua kohti jäätikköä, joka piti ylittää ennen siirtymistä kiinteisiin kiipeilyköysiin. Matkaa taitettiin rauhalliseen tahtiin ja polkua talsittiin reilu tunti ennen pääsyä Crampon pointille, jossa taas kerran vedettiin Milletit jalkaa, jääraudat kiinni ja valjaat päälle. Tästä päivästä lähtien myös pitäisimme isoja ylävuoristokenkiä jalassa, kunnes palaisimme takaisin Crampon pointille.
Tästä lähdimme jäätikölle, joka oli alkuun kiven ja jään sekoitusta. Teki mielessä pahaa astua jääraudalla kiven päälle, kun tiesi miten huonoa jälkeä se tekee metallisille jääraudoille. Sherpamme oli merkannut jäätikölle pienillä lipuilla reitin, joten reitin seuraaminen oli tehty maailman helpoimmaksi. Lipulta toiselle vain ja tarkkana piikikkäässä jäässä.
Tämän jälkeen siirryttiin lumipeitteiselle jäätikölle, josta lähdettiin kipuamaan jyrkempään mäkeen ja viimeisenä kivuttiin tuo vertikaaliseinä ylös. Olen kuvannut videota, jossa sanon, että se kuka sanoo 6000 metrissä kiipeilyn helpoksi voi tulla kyllä kokeilemaan miltä se tuntuu. Sen verran rankkaa oli. On niin vaikea selittää, kun happea ei ole noissa korkeuksissa kuin 40 % merenpinnan tasosta: et vain saa happea ja joka askel tuntuu siltä, että täytyy pysähtyä haukkomaan henkeä.
Ensimmäisessä yläleirissä olimme jäätiköllä 6100 metrin korkeudessa ja pääsimme leiriin melko myöhään iltapäivällä. Loppu iltapäivän söimme omia Suomesta tuotuja kuivattuja Real Turmat -merkkisiä kuivaruokapussukoita, kuuntelimme musaa ja menimme kuuden aikaa nukkumaan, koska auringon laskettua teltassa ei käytännössä voi tehdä muuta kuin möllöttää makuupussin sisällä, koska ulkona oli useampi aste pakkasta. Seuraavana päivänä tarkoitus oli lähteä siirtymään kohti kakkosleiriä.
Camp 2 elämää myrskytuulen keskellä
Pääsimme toiseen yläleiriin eli Camp 2:een 3.11.2018 noin klo 14 aikaan. Matka leiriin kulki ensimmäisen yläleirin eli Camp 1:n kautta siis päivää aiemmin.
Toinen yläleiri on 6400 metrin korkeudessa, joka on korkein tähän astisista nukkumiskorkeuksista, joissa olen itse ollut. Nukkumiskorkeudella tarkoitetaan siis sitä korkeutta, jossa yö vietetään. Vuorilla oleellista on se, missä korkeudessa nukutaan ja erityisesti aklimatisoitumisvaiheessa on tärkeää ottaa korkeutta maltillisesti yö kerrallaan. Päivien aikana voi tietenkin käydä korkeammalla ja sitten palata alemmaksi lepäämään.
Toisen yläleirin tarkoitus on olla viimeinen etappi ennen Baruntsen huipulle kiipeämistä, mutta meidän tilanteessa etappi muuttuikin hiukan suunniteltua pidemmäksi myrkytuulten yllättäessä. Yleensä viimeisessä leirissä nukutaan noin puoleen yöhön asti, josta sitten aloitetaan nousu vuoren huipulle. Se viimeinen puristus.
Saavuimme leiriin ja rupesimme pystyttämään telttoja, kun neljä telttaa oli pystyssä kova tuulenpuuska otti teltoista kiinni ja oli lähellä, että kiipeily olisi loppunut siihen pisteeseen. Teltat lähtivät tuulen mukana ja kaikki maassa olleet kiinnitykset irtosivat ja teltat olivat lentää teille tuntemattomille. Ilman telttaa ei yli kuuden kilometrin korkeudessa tehtäisiin yhtään mitään. Onneksi ammattitaitoiset Sherpamme tajusivat pitää edes osasta teltoista kiinni ja saimme pelastettua kaikki teltat ennen niiden karkaamista taivaan tuuliin.
Asetuimme telttoihin pareittain ja telttakumppanuus Matka-Mikon kanssa jatkui myös yläleireissä, mikä on yksi tärkein asia, jonka vuoksi pää pysyi niin hyvin kasassa reissussa. On mahtavaa päästä puhumaan omaa äidinkieltä ja vielä jakaa yhtä hyvän (tai sitten huonon) huumorintajun.
Siitä hetkestä sitten alkoikin loputon odottaminen: teltan sisällä tuuli alkoi puhaltaa siihen malliin, ettei ole aivan varma lähteekö teltta tuulen mukana vai ei. Välillä puuskat olivat niin kovia, että teltan seinämät painuivat sisään reilusti ja pelko siitä, että kestääkö teltta tuulta oli koko ajan läsnä. Tuuli oli ajoittain sellaista, että teltasta poistuminen ei ollut edes turvallista. Viimeisenä aamuna jopa Donin teltta liikkui tuulessa, vaikka hän oli teltan sisällä.
Leirissä ei juuri muuta aktiviteettia ole kuin kökkiä teltassa eri asennoissa. Maata teltassa, välillä istua, juoda vettä ja seuraavaksi täytyy aina miettiä, että minne menisi vessaan. Teltasta poistuminen ei ole kovin houkutteleva vaihtoehto, joten useasti kaivettiin pissapullo esiin ja laitettiin Cheekin Onnen kyyneleet -biisi soimaan, jonka aikana toinen kävi pissalla ja toinen tuijotteli vessan seinää ja kuunteli Cheekkiä.
Sovimme, että yritämme seuraavana yönä lähtöä huipulle. Olisimme tiimissä, jonka lähtöaika olisi kello kolme yöllä. Toinen tiimi lähtisi aiemmin kello yhdeltä ja näin ollen päätös lähdöstä tehtäisiin puolen yön aikaan. Ensimmäisenä yönä sain nukuttua hyvin 18-22 ja sen jälkeen kuuntelin tuulta ja pohdin lähtisimmekö liikkeelle. Kello 00:09 retkikunnan johtaja Don huutaa: ”no climbing today”. Jatkoimme siis unia aamuun asti.
Aamulla saimme tilannepäivityksen sääennusteesta ja suunnitelmista. Oli sunnuntai ja sääennuste näytti siltä, että sunnuntaina ja maanantaina tulee edelleen 100 km/h, tiistaina tuuli alkaa laantumaan ja tiistain ja keskiviikon välinen yö näyttäisi parhaimmalta sääikkunalta kiivetä. Tämä kuitenkin tarkoittaisi kolmea kokonaista päivää 6400 metrin korkeudessa ilman kirjoja, mahdollisuutta ladata akkuja ja käytännössä pelkkää odottamista. Tässä kohtaa osa retkikunnasta lähti alas kohti perusleiriä eikä halunnut odottaa parempaa sääikkunaa. Odottaminenhan on henkisesti haastavaa, mutta myös osa tämän lajin luonnetta.
Heti tämän tiedon saatuani päätin, että jään odottamaan sääikkunaa. Olin valmistautunut tätä reissua varten viimeisen kahden vuoden ajan, kuntoutunut useasta eri loukkaantumisesta ja pitänyt motivaatiota yllä ajatellen Baruntsen kiipeämistä. Olin jopa valmis muuttamaan kotilentoani myöhemmäksi, sillä laskin nopealla matematiikalla, että jopa lennon ostaminen päiviä ennen takaisin kotiin olisi halvempaa kuin uuden reissun ostaminen Baruntselle.
Jäimme Matka-Mikon kanssa telttaan ja leiriin jäi meidän lisäksi retkikunnan johtaja Don sekä kaksi muuta kiipeilijää. Istuimme teltassa päivän lisää ja odotimme seuraavana yönä huipulle lähtöä. Taas kerran tuuli teki tepposensa, sillä Don huusi taas yhden aikaa yöllä, että tuuli on liian kovaa. Emme liikkuisi tänäkään yönä. Yön jälkeen saksalainen Detlef ja sveitsiläinen Anna halusivat kääntyä alas ja kävellä ympyrämuotoisen reitin rauhassa Luklaan.
Jäljelle retkikunnasta huipulle kiipeämistä jäivät odottamaan minä, Matka-Mikko ja Don. Tämän lisäksi meillä oli neljä Sherpaa leirissä, sillä kiinteät köydet oli vedetty 600 vertikaalimetriä ylemmäs noin 7000 metriin saakka. Odottaminen alkoi tästä ja niin alkoi myös henkinen kamppailu omia ajatuksia vastaan.
Kolmen ylimääräisen päivän aikana, jonka vietimme 6400 metrin korkeudessa ehdin miettiä seuraavanlaisia asioita: pääsenkö huipulle, jaksanko odottaa, en jaksa, no varmana jaksan, mitä puen kotona ekana päälle, missä syön, miltä se Putte’s Barin salamipizza oikein maistuu, miltä sushi maistuikaan, laitan sen ihanan The North Facen vaaleanpunaisen takin päälle kotona, kutsutaan kyllä kaverit kylään kun palaan kotiin. Ainiin ja pohdin jopa tatuoinnin ottamista. Jos pääsen huipulle, niin mihin otan Baruntsen metriluvut… En oikeasti ottanut, mutta olin tosissani kakkosleirissä.
Pahinta kaikessa oli kuitenkin epätietoisuus. Olette ehkä joskus katsonut säätiedotusta ja heti huomanneet, että se ei pitänyt paikkansa? Ennuste ei välttämättä onnistu edes tuntien päähän. Nyt kyttäsimme sääennustetta päivien päähän ja vuorilla, jossa tilanteet saattavat muuttua hetkessä. Tuulta kuuntelee teltassa koko ajan ja jossain kohti laskin sekuntteja, kuinka kauan tuuli oli ravistelematta telttaa. Parhaimmillaan pääsin neljään sekunttiin ja taas tuulenpuuska otti teltasta kiinni.
Saimme ennusteen aina aamulla ja illalla ja koko ajan ennuste näytti, että tuuli yltyisi tiistaina aamulla ja sen jälkeen tuuli lähtisi iltapäivällä laantumaan. Keskiviikko yö ja päivä näytti siltä, että sää muuttuu lähes täydelliseksi. Ja ennuste piti minuutilleen paikkaansa. Käsittämätöntä, kuinka sääennuste onnistui niin täydellisesti ja tiistaina iltapäivällä, kun tuuli alkoi laantumaan, tuntui käsittämättömältä kuinka hiljaista telttaan tuli. Täysin tyyntä ja hiljaista, jota ei viimeiseen neljään päivään ollut ollut kuin sekuntien ajan. Tässä kohtaa fiilis muuttui jo aika epätodelliseksi, sääikkuna olisi todella aukeamassa meille.
Tiistaina iltapäivällä 6.11.2018 tuuli oli tyyntynyt ja tuuletimme teltassa. Me todella lähdettäisiin huippuyritykseen seuraavana yönä ja edessä olisi pitkäaikaisen unelman tavoittelu. Olin todella jännittynyt koko iltapäivän ja odotin niin malttamattomana, että pääsisimme vihdoinkin kiipeilemään. Odottaminen oli vihdoinkin palkittu ja monen monta vaikeaa hetkeä koko valmistautumisen varrella olisi huipentumassa ihan pian.
Olin jännittynyt, koska mitään takeita ei ole huipulle pääsemiseksi siinäkään vaiheessa, vaikka sää muuttui meille edulliseksi. Olimme olleet neljä yötä 6400 metrin korkeudessa ja viisi yötä yli 6000 metrissä. Se on sellainen korkeus, jossa yöllä jouduin haukkomaan happea, vessassa käynti oli fyysinen suoritus ja jo pelkkä syöminen hengästytti teltassa. Makasin makuupussissa ja sykkeeni oli 110. Käytännössä siis sydämeni löi koko ajan samaa tahtia kuin olisin kävellyt reippaasti Helsingissä kadulla.
Olin saanut kuitenkin nukuttua hyvin tuulesta huolimatta ja öiden aikana unta olin saanut kahdeksasta yhdeksään tuntiin. Minulla pysyi myös ruokahalu koko ajan ja sain tankattua hyvin ennen huiputtamista. Energiamäärä ei varmastikaan vastannut kulutusta, mutta söin hyvällä ruokahalulla kaiken ruuan, mikä minulla oli jäljellä. Uskoin, että minulla on mahdollisuudet päästä huipulle, mutta silti hermostutti ja pelotti, riittääkö rahkeet.
Millainen huiputuspäivä lopulta oli? Lue siitä lisää seuraavasta parin päivän päästä!
