Polven kuntouttamisessa on alkanut uusi jakso. Viime päivät ovat ollut juhannuksen takia melko kiireisiä, tai ei oikeastaan kiireisiä vaan somettomia. Myös polvesta puhuminen tietyllä tavoilla harmittaa ja niiden tuntemusten myöntäminen täälläkin on osittain hankalaa.
Eilen siis sain luvan aloittaa varaamaan jalalle. Olin suunnitellut pitkän listan, mitä minun täytyy hoitaa heti kun voin taas kävellä. Toisin kävi, sillä käveleminen ei ole tällä hetkellä ollenkaan niin sujuvaa kuin olin kuvitellut. Toki nyt pari päivää sitä miettineenä sehän on täysin selvää, eihän kuukauden kävelettömyyden jälkeen hypellä sängystä ylös ja varsinkaan kaupungille hoitamaan asioita.
Nyt olen siis pikku hiljaa ottanut ensimmäisiä askelia ja vaikka jalka mukavasti jo taipuukin, niin kävellessä se on todella jäykkä. Jokainen askel on kuitenkin eteenpäin ja uskoisin, että kehitys tulee olemaan aika huima seuraavan kuukauden aikana.
Lupa myönnettiin myös rauhalliselle pyöräilylle, soutamiselle ja vesikävelylle. Uusi ystäväni onkin kotiin asennettu pyörätelakka ja oma pyöräni, jota voin pieniä pätkiä kerrallaan polkea. Yllätykseksi pyöräily tuntuu polvessa todella hyvälle, ei kipua ja liikkuvuus on parempi kuin kuvittelin. Liike tuntuu myös tekevän hyvää polvelle, sillä se ikään kuin vetreytyy polkiessa.
Vaikeinta tässä kaikessa on kuitenkin ollut se, että olen tottunut kulkemaan ja tekemään oman aikataulujeni mukaisesti ja siten, miltä nyt hyvältä tuntuu. Nyt olen ollut täysin tai ainakin osittain avun tarpeessa eikä avun tarve hetkeen vielä lopu kun mitään painavia juttuja ei saa nostella ja polven kiertovääntöliikkeet on kielletty. Välillä tuntuu, että avun pyytäminen on todella vaikeaa ja ennen kaikkea vaivan aiheuttaminen toiselle tuntuu ikävältä.
Toinen juttu, miksi on ollut vähän vaikeaa, on tunne etten ole ansainnut näitä polven ongelmia. Tein syksyllä Aconcagualle valmistautuessani kaiken ohjekirjan mukaan ja kaikki meni ihan putkeen. Ongelmia toki oli alkukeväästä ties minkälaisten pienten vaivojen kanssa, mutta mittavaan polvioperaatioon en osannut valmistautua tai edes pahimmissa kuvitelmissani varautua. Hetket, jolloin on myös vähän itkettänyt on liittynyt varmasti suurimmaksi osaksi väsymykseen ja turhautumiseen.
Onneksi nämä turhautumiset ovat olleet vain hetkiä ja olen kuitenkin todella iloinen, että tulevaisuus näyttää paremmalta ja valoisammalta polven suhteen. Kuntoutuminen vie oman aikansa ja tiedän olevani sen verran sisukas tyyppi, että siitä polven kuntoutuminen ei ainakaan jää kiinni. Kaikki tsempit crossfitsalilla ja kamuilta lämmittää mieltä. Ne ennen kaikkea rohkaisee jatkamaan kohti tavoitettani: parempaa polvea, jolla valloitetaan Everest.
Toivoa kuntouttamiseen antaa myös huippu-urheilijat kuten Kaisa Lehtonen, jonka polvi leikattiin 2009 ja 2016 hän voitti Iron Man kilpailun. Todella huipulle on mahdollista palata kun jalat saadaan kuntoon ja hän on oiva osoitus siitä.
Katseet ovat jo tulevassa ja olen niin iloinen, että tämä uusi jakso polven kuntouttamisessa on lähtenyt käyntiin. Jo pelkästään kävely tekee mielen niin iloiseksi ja se, että en tunne olevani loukussa kotona. Nyt uusin, hyvin mielin eteenpäin!
