Olimme Nepalissa ensin trekannut Khareen, kiivennyt Mera Peakin, siirtynyt Baruntsen perusleiriin ja viimeisenä yläleireihin, joihin olimme jääneet useammaksi päiväksi jumiin. Lopulta sää alkoi muuttumaan suotuisempaan suuntaan ja sääikkuna alkoi aukeamaan. Lähtisimme yrittämään Baruntsen huipulle kiipeämistä. Millainen huiputuspäivästä lopulta tuli?
Aamuyön kylmät tunnit
Heräsimme yhdeltä yöllä 7.11.2018 ja sääennusteen mukaisesta 100 km/h myrskytuulet olivat laantuneet. Teltassa oli hiljaista ja monen päivän odottelu oli ohitse. Jo edellisenä iltana myrskytuuli oli alkanut laantumaan ja odottavainen fiilis kasvamaan. Ilta oli minulle jännittävä ja hermotunutta aikaa, sillä pitkä odotus oli pian loppumassa. Oli koko ajan ollut luottavainen olo omiin kykyihin, mutta epäilyksen hetkiäkin oli ollut.
Kellon soidessa olin nukkunut pari tuntia ja nähnyt pari todella outoa unta. En ollut ihan varma olinko levännyt vai en, mutta tässä kohtaa sillä ei enää ollut väliä. Kahdelta lähtisimme kiipeämään. Aloin pukemaan vaatteita päälle: kaksi kerrastoa, untuvahousut, kaksi untuvatakkia, valjaat, ylävuoristokengät, pipo, kypärä ja isot tumput. Ihmettelin, kun Matka-Mikko ei alkanut raivokkaasti pukeutumaan teltassa ja kävi ilmi, että hänellä oli tullut huono olo yön aikana ja hän jäisi leiriin, sillä noin korkealle huonovointisena ylös lähteminen ei olisi turvallinen idea.
Lopulta kahdelta yöllä liikkelle lähdin minä, retkikunnan johtaja Don ja kolme Sherpaa, joista kaksi kiipeäisi edellä laittaen köydet huipulle ja yksi minun takanani. Sherpat vitsaili lähtiessä, että onko kaikki mukana ja erityisesti kamera. No olihan se, mutta kaikista eniten läsnä oli jännitys. En muista, milloin viimeksi minua olisi jännittänyt niin paljon kuin muutama minuutti ennen lähtöä. Olin arvellut, että edessä olisi elämäni rankin päivä, mutta en ollut tajunnut kuinka rankkaa todellisuudessa kiipeily 7000 metrissä on.
Lähdimme rauhassa kävelemään ylämäkeen ja Don sanoi minulle, kuinka tämän päivän aikana olisi tärkeää mennä omaa kiipeilyvauhtiani. Ei haittaisi, vaikka en pystyisi olemaan yhtä nopea kuin miehet ja päivän onnistumisen kannalta voin ottaa rauhassa omia taukoja. Pian ylämäki alkoikin ja sen jälkeen ei juuri tasaisella liikuttu.
Koko aamuyö kiivettiin kiinteissä köysissä, joka tarkoittaa sitä, että valjaat ovat päällä ja valjaissa on kiinni nousukahva sekä lehmänhännällä safty ja näillä kiinnittäydytään aina köyteen. Jumari kulkee ylöspäin ja siihen voi varata koko painon. Seinät olivat 40-90 % asteisia ja maasto vaihteli todella jyrkästä erittäin jyrkkään. Jokaisella ankkurilla tunsin, kuinka voimat vähenivät koko ajan ja jouduin ottamaan minuuttien taukoja vaihtaessani köydestä toiseen.
Don huusi minulle jossain kohti, että yritä vaihtaa tahtiasi siten, että otat kunnon asekeleen ja sen jälkeen reilusti syvää henkeä. Olin tätä ennen töpöttänyt tasaisesti pieniä askeleita eteenpäin ja tahdin muutos helpotti oloani. Aloitin ottamaan yhden askeleen ja kolme syvää hengitystä ja siitä tulikin minulle sopiva tahti ylämäkeen. Välillä täytyi ottaa neljä tai jopa viisi puuskutusta.
Yöllä päässäni ei liikkunut juurikaan mitään muuta kuin, että yksi askel kerrallaan. Tavoitteeni oli päästä aina ankkurilta toiselle, sillä tiesin voivani pitää pienen tauon ankkurilla. Tauko motivoi jatkamaan ja toiveikkaana aina katsoin ylöspäin, kun näin Donin odottavan ankkurilla minua. Jokainen tauko oli tarpeeseen, sillä kiipeily muuttui koko ajan myös raskaammaksi.
Pimeys tekee sen, että kiipeillessä ei juuri näe, minne on menossa. Tuijottelee omaa otsalampun valoa, katsoo välillä ylös edellä menevää kiipeilijää ja pääasiassa on täysin omien ajatusten vallassa. Tässä kohtaa on mielestäni mielen kanssa kaikista haastavinta, sillä tyhjiin ja rankkoihin ajatuksiin sekoittuu kaiken lisäksi myös kylmyys. Vaikka tuuli oli laantunut, niin silti pakkasta oli –37 astetta.
Minulla oli haasteita saada isot tumput kädessä termospullostani juotavaa ja hanskan ottaminen pois kädestä palellutti sormia. Lopulta join siis todella vähän yön aikana, mutta sormiani palelsi ihan reilusti. Chhawang Sherpa, joka käveli takanani koko huiputuspäivän, yritti välillä lämmittää sormiani ja tsemppasi jokaisella ankkurilla jatkamaan. Jotenkin sydän ihan sulaa tuosta nappisilmästä ja siitä, miten pyyteettömästi hän pysyi takanani koko päivän.
Aurinko alkoi nousemaan kuuden aikaan, jolloin olimme kulkeneet neljä tuntia ja näky oli upea. Ensin taivas muuttuu tummansiniseksi ja sinisen väreihin alkaa nousemaan horisontista keltaista, oranssia ja 6:30 ensimmäiset auringonsäteet nousevat ylös. Auringon tullessa rupeaa myös tajuamaan, missä sitä onkaan. Korkeammalla kuin suurin osa lähellä olevista huipuista ja näky on henkeäsalpaava. Aurinkoa alkaa lämmittämään ja pimeys on viimein ohi.
Olin väsynyt ja keskittynyt vain ottamaan yhden askeleen ja kolme syvää hengitystä. Kuvia tuosta upeasta auringonnoususta löytynee siis vain pääni sisältä aivojen kovalevyltä, mutta muistan ne aivan varmasti kiikkustuolissakin. Kiipeily oli todella raskasta sekä henkisesti että fyysisesti ja tuntui, että tsemppaan joka askeleelta. Pahinta oli se tunne, että en meinaa saada happea. Pysähtyminen helpotti asiaa, mutta liikkeen tuottaminen oli todella raskasta. Raskainta, mitä olen ikinä tehnyt.
Don huusi minulle auringonnousun aikaan, että Anni sä olet ainoa nainen tässä maailmassa, joka näkee tämän auringonnousun tästä paikasta. Ja niin olinkin ja lopun elämää kiitollinen noista tsempeistä, sillä ne saivat minut ottamaan taas seuraavan askeleen kohti seuraavaa ankkuria. Tässä kohtaa kiipeilyä sitä ei juuri mieti edes huippua vaan vain seuraavaa liikettä.
Luovuttamisen hetki 7000 metrissä
Pääsimme lähes 7000 metriin, johon asti Sherpamme olivat etukäteen käyneet laittamassa köydet. Tästä eteenpäin köydet täytyisi laittaa ylös huipulle. Tässä pisteessä jouduimme myös odottamaan.
Seisoimme 7000 metrissä puoli tuntia ja vaikka päällä olivat kaikki vaatteet, niin silti odottaminen aiheutti palelua. Sherpat tekivät vaarallista ja kovaa työtä edessä olevan jyrkän seinämän ääressä kiiveten liidaten seinää ylös. Haastavassa kohdassa aikaa kului ja rupesin epäilemään, että onko minulla mahdollisuuksia huipulle pääsemiseen.
Kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin, palelsi kokonaisvaltaisesti ihan joka puolelta kroppaa ja vaikka näin huipulle, niin tiedostin myös kuinka huipulle olisi vielä lähes kaksi tuntia matkaa. Tämä oli myös sama kohta, jossa Stuart oli kääntynyt kolme vuotta aiemmin alas samasta syystä. Väsymys alkoi painaa ja tunsin olevani todella väsynyt, olisin oikeasti halunnut vain kuumaan saunaan ja nukkumaan.
Sitten tuli se hetki, jolloin sanoin, että en ole varma jaksanko huipulle. Don ja Chhawang Sherpa oli kanssani ja Don antoi juotavaa ja tsemppasi, että me pääsemme kyllä huipulle. Odotimme ja tuntui, että väsymys vain valtaa minut ja näen, kuinka mahdollisuuteni huipulle pääsemisestä hupenee. Kaiken lisäksi palelsi niin paljon, että hytisin seisoessani rinteessä.
Seuraavaksi kysyin, että kauan tästä menee huipulle ja kauankohan Sherpoilla kestää laittaa köydet. Ymmärsin, etten pystyisi odottelemaan enää kylmässä ja jos köysien laittamisessa kestäisi, minun mahdollisuuteni huipulle pääsemiseksi olisi siinä. Tämä on aika karu kohta olla, sillä kova valmistautuminen muuttuu sillä hetkellä turhan tuntuiseksi.
Don sanoi, että hän soittaisi radiopuhelimella pääsherpallemme Jambulle, mutta hän oli ollut myös kipeänä ja menettänyt äänensä. Don kiipesi jyrkän seinämän ylös kysymään Jangbolle, että kauan kestää huipulle ja miten köysien laittamisen laita on. Seinämän päältä Don huutaa: “Anni, se on täysin sinun päätös ja tuen sinua, missä tahansa päätöksessä. Tuen sinut myös huipulle. Tästä on kuitenkin 1,5 tuntia huipulle ja Sherpat ovat vetäneet köysiä jo pari ankkuria eteenpäin. Tämä on viimeinen jyrkkä kohta ennen huippua. Mitä tehdään?”
Tieto siitä, että edessä ei olisi odottamista, vaan suoraan kiipeäminen huipulle helpotti. Vaikka olin jo sanonut, että käännyn alas. Silti Don sai minut tsemppaamaan ja päätin, että kiipeän ylös. Lähdimme Chhawang kanssa jyrkälle seinälle ja voin kertoa, että se ei ollut viimeinen kohta. Jyrkkyyttä vielä riitti tuonkin seinän jälkeen.
Viimeiset metrit huipulle
Matka luovuttamispisteestä huipulle kesti lopulta kaksi tuntia ja jyrkkyyttä riitti. Jätimme reppuni odottamaan eräälle ankkurille, joten minun ei tarvinnut kantaa reppua ylös asti. Tämä oli hyvä päätös, sillä en ollut muutenkaan saanut juuri syötyä tai juotua yön tai aamun aikana.
Näin koko ajan huipulle ja tuntui, että sinne on loputtoman pitkä aika. Viimein näin, kuinka Sherpoista kaksi seisoi jo huipulla. Olimme pitäneet viimeisen tauon puoli tuntia ennen ja sopineet, että seuraavaksi pysähdytään huipulle. Koko matkan Don ja Chhawang oli kanssani ja viimein 11:20 astuimme Baruntsen korkeimmalle kohdalle.
Fiilis oli sekainen, sillä olin kyllä todella väsynyt, mutta huipulle astuessa adrenaliinipiikki poisti kaiken väsymyksen. Istuin huipulle ja halasimme kaikkien kanssa, olihan pitkä aamu takana. Kiitin Donia ja Sherpoja siitä, kuinka upeaa työtä he olivat tehneet ja miten paljon arvostan sitä, että he tekivät kaiken työn vain sitä varten, että pääsisimme huipulle. Oli kyllä niin kiitollinen olo, että itku meinaa tulla tälläkin hetkellä tuota hetkeä miettiessä.
Soitin satelliittipuhelimella kotiin itkien, että olen täällä huipulla nyt. Otimme kaikista kuvat huipulta ja juhlimme hiukan saavutustamme. Sherpat ovat kyllä ihania tyyppejä ja aidosti innoissaan, kun pääsimme onnistuneesti huipulle.
Matka takaisin leiriin
12:00 lähdimme kohti toista yläleiriä ja ennen lähtöä Don sanoi minulle, että muista vielä skarpata, sillä nyt alkaa vaikeampi osuus tästä kiipeilystä. Laskeutuminen on haastavampaa, rankempaa ja selkeästi hetki, jolloin täytyy koko ajan skarpata.
Olin yllättynyt, kuinka rankkaa myös laskeutuminen oli ja jouduin taas ottamaan jokaisella ankkurilla tauon ja tasaamaan hengistystäni. Matka alas sisälsi laskeutumista kasilla ja laskeutumista köydessä kiinni, mutta ilman kasia. Tosi rankkaa, mutta silti paljon nopeampaa kuin kiipeily ylös.
Kakkosleiriin pääsimme 12 tuntia myöhemmin. Onnellisena ja väsyneinä, mutta tietoisina myös siitä, että joutuisimme vielä laskeutumaan saman päivän aikana takaisin perusleiriin. Aikataulumme laskeutumiseen oli tiukka sen takia, että olimme odottaneet sääikkunaa huipulle niin monta päivää yläleirissä.
Lopulta söimme nuudelikeitot leirissä ja pakkasimme tavarat. Lähdimme laskeutumaan kohti perusleiriä ja pääsimme takaisin leiriin pimeän tullessa, olimme liikkumaan vuorokauden aikana 17 tuntia ja en ollut ikinä aiemmin ollut niin väsynyt kuin päästessä perusleiriin. Vaihdoin puhtaat vaatteet, yritin syödä illallista ja nukahdin yhdellä silmäyksellä telttaan. Onnellisena, uupuneena ja epäuskoisena, että minä oikeasti tein sen.
