Norjan reissulla seuraava kohde oli Falketind-niminen vuori. Uranostindin jälkeen olin epävarma Falketindin-vuoren teknisistä osuuksista. Tämä seuraava vuori tehtiin myös reissukaverini Kallen kanssa kahdestaan, sillä köysistön kolmas jäsen lähti jatkamaan omaa reissuaan toisaalle. Kyseltiin vinkit ja katseltiin karttaa, mistä löytyisi meille sopiva vuori.
Toinen asia, jonka halusin Falketindin lisäksi tehdä oli ajaa tie 55. Se on yksi hienoimpia Norjan maanteitä ja sitä on kehuttu useaan eri otteeseen usean eri henkilön toimesta. Tämä tie meidän täytyi myös päästä ajamaan ja onneksi menimme, sillä maisemat olivat huikeita koko ajomatkan ajan. Vuoria, jäätiköitä, laaksoja ja vuonoja. Maisemat vaihtelivat ja välillä mentiin jyrkkää serpentiinitietä ylös ja toisaalta lasketeltiin alas.
Jotta pääsimme tälle tielle, valitsimme seuraavan kiivettävän vuoren sellaisesta kohtaa, josta tien ajaminen olisi järkevää ja mahdollista. Näiden kriteerien ja Uranostindin köysistön kolmannen jäsenen suosituksen seurauksena valitsimme kiivettäväksi vuoreksi Store Smorstabbtindin. Kävimme matkalla leiripaikkaa myös todella sympaattisessa kaupungissa nimeltään Lom, missä oli erittäin ihana kahvila, jossa tankattiin pullaa ja kunnon kahvia.
Leiripaikalle päästyämme ihastelimme maisemaa ja päätimme kaivaa vielä maastopyörät pakettiautosta esiin. Olimmehan ottaneet ne matkalle mukaan ja olisi ollut sääli ellei matkan aikana olisi tullut ajeltua yhtään. Onneksi lähdimme pyöräilemään, sillä tunnin lenkillä oli upeat maisemat. Vuoria ja yksi selkeä tavoite: Storebjorn-niminen teknisesti haastavampi vuori. Tämä jäänee siis seuraavaan reissuun.
Leiripaikalla oli mukava ilta ja pääsimme pitkästä aikaan “suihkuun” eli pulahtamaan jäätiköstä sulaneeseen jokeen. Yllätykseksi joko Norjan helteet tai muuten vain, mutta vesi ei ollutkaan jäätävän kylmää vaan miellyttävän viilentävää ja joessa pulahtamisen jälkeen oli taas parempi ja ennen kaikkea viilentyneempi olo.
No, mutta sitten seuraavaan päivään ja Store Smorstabtindin huiputukseen. Päivä oltiin suunniteltu siten, että lyhyen lähestymismarssin jälkeen ylittäisimme ison jäätikön ja jäätiköltä siirtyisimme harjanteelle. Huippu näkyi jo leiristä, joten suunnistaminen tuntui olevan selkeää. Olimme myös saaneet vinkin, että jäätiköllä kannattaa suunnata kohta “kivikasaa”.
Aloitimme aamun aikaisemmin kuin muina päivinä, sillä tarkoituksemme oli ajaa vielä huiputuksen jälkeen lähemmäksi Ruotsia, jotta seuraavan päivän ajomatka Ruotsiin ja kotilauttaan ei olisi niin pitkä. Olimme sopineet, että herätyskello soittaa 5:30 ja siitä lähdemme heti matkaan, kun olisimme valmiita.
Kello 6:20 pääsimme sitten vuoren huiputukseen ja aamu alkoi taas kerran helteisenä, vaikka kello olikin vain vasta vähän. Lähestymispolku oli selkeästi helpompaa kuin Uranostindille ja olimme kulkeneet jäätikön reunalle alle tunnissa. Jäätikön reunalla virittelimme ensimmäistä kertaa siis kahden henkilön köysistön ja sovittiin, että minä lähden ensimmäisenä kulkemaan jäätiköllä ja navigoimaan meille reittiä.
Jäätikön alku oli melko helppokulkuista ja pian pääsimme alueille, joissa joutui poukkoilemaan railojen ylitse ja miettimään tarkemmin reittiä. Edessä alkoi näkymään myös se suunnistukseen tarkoitettu “kivi” eli seinämä, josta jää oli sulanut.
Huomasimme, että kivikohdan vieressä oli myös jyrkkä jääseinämä, joka näytti kiivettävältä jääseinältä ilman isoja railoja. Päätettiin, että mennään jääseinämää pitkin ylös ja kiivetään niin pitkään kuin päästään reittiä kulkemaan. Ja mehän mentiin ja kiivettiin se seinämä. Olipa mahtavaa! Jääkiipeily on tehnyt tehtävänsä, tuntui meinaa itsevarmalta ja siltä, että tätähän me juuri tultiin Norjaan tekemään: kiipeämään jäistä seinämää kaikki kiipeilykamat päällä.
Seinämä jälkeen jatkoimme sitten pitkään lumipeitteisellä jäätiköllä ylämäkeen ja sen jälkeen melko pitkään ihan tasaista jäätikköä. Ja piru vie, että jäätiköllä oli kuuma! En ollut pakatessani reissua varten arvannut, että tulemme hikoilemaan samanlaisessa helteessä kuin Suomessa. Etenkin jäätiköllä kuumuus oli todella polttavaa ja pitkät vaatteet eivät auttaneet paahtumisongelmaan. Kaikki takkien ja housujen tuuletusaukot auki ja matka jatkui.
Jäätikön jälkeen pääsimme harjanteelle, josta sitten kipusimme kohti huippua seuraavan 1,5 tuntia. Oli jo melkoista kiipeilyä ja haastavaa siitä teki sen, että emme suinkaan pitäneet jalassa kiipeilytossuja vaan ylävuoristokenkiä. Tällä kertaa emme käyttäneet varmistuksia vaan “scramblasimme” eli kuljimme kaikkien raajojen avulla ylös harjannetta.
Huipulla oli upeaa ja maisemat olivat henkeäsalpaavat. Ihmettelimme useaan otteeseen, miten hyvä tuuri kävi, että tulimme tälle 2208 metriä korkealle vuorelle, josta avautui todellinen Norjan alppimaisema. Joka puolella oli jäätikköä, lumisia huippuja ja näkyvyys oli täydellinen. Huipulla ei myöskään tuullut, joka on kuulemma erittäin harvinaista. Pidimme pidemmän tauon ylhäällä, söimme lounaseväät ja ihastelimme oloa ja vuorifiilistä, joka piirtyy verkkokalvolle ikuisesti.
Lähdimme takaisin alas ja koko reissuun meni yhteensä 9 tuntia. Sen aikana nousimme 1116 metriä ja kuljimme 13 kilometriä. Kaikista hitainta oli matka alas ja siinä ollut jääseinämän laskeutuminen. Päivä oli onnistunut: olimmehan kiivenneet kahdestaan vuoren huipulle ja päässeet turvallisesti sekä ylös että alas. Olin myös super fiiliksissäni siitä, että suunnittelimme tämän aivan itse ja kaikki meni ihan nappiin.
Norjan jälkeen on itseluottamus kasvanut ihan huikeasti, sillä nyt oikeasti olen mennyt siihen suuntaan, jota olen tavoitellutkin. Tavoitteeni ennen Everestiä on alun alkaenkin ollut hankkia tietoja ja taitoja, joilla voisin periaatteessa toimia itsenäisesti vuorella. Sen vuoksi tavoitteeni on ollut kiipeillä mahdollisimman paljon ennen vuotta 2020 ja tämä vuosi on ollut erinomainen näiden taitojen opettelussa.
Norjan reissun jälkeen on tullut sellainen olo, että nyt vain taivas on rajana, sillä tästä eteenpäin tiedän pystyväni myös suunnittelemaan itsenäisiä reissuja ja osaan toimia jäätiköllä. Tämähän ei toki tarkoita sitä, että huomenna lähtisin valloittamaan itsenäisesti 8000 metrin vuoria tai muuta vastaavaa vaan omatoimisten reissujen tekeminen alkaa helpommista vuorista ja niiden tekeminen voi siitä sitten jatkua ja jatkua. Olen todella fiiliksissäni siitä.
