Vuosi olkaluun murtumasta

Tasan vuosi sitten pamahti ja paukahti kovaa. Ollessani voimistelurenkailla, luulin, että joku tiputti painot alas. Tullessani alas, näin kuinka oikea käteni kääntyi täysin ympäri ja viiltävä kipu alkoi tykyttämään. Soitettiin ambulanssi ja ulisin kivuissa, että miksi minä ja miksi näin käy.

Selvisi, että olkaluuni oli katkennut. Väänsin sen itse katki muscle up -nimisessä liikkeessä ja seuraavaksi ruvettaisiin miettimään, että miten käsi korjattaisiin. Jäin Töölön sairaalaan ja odottelemaan hoitoa. Piru vie käsi oli muuten kipeä. Itkin pahaa oloa ja tunnetta, että kaikki on mennyt hukkaan.

Nyt vuosi tapahtumien jälkeen voisin sanoa, että elämäni otti tuosta tapahtumasta aikamoisen muutoksen ja monta kuukautta oltiin sellaisessa vuoristoradassa, että oksat pois. Miksi elämäni muuttui?

Loukkaantumisia sattuu ja niitä sattuu urheilijoille ja paljon tekevälle. Tämä on aina riski, jonka ottaa kun tekee jotain. Tekeminen eli urheilu on kuitenkin niin hauskaa, että riski tuntuu ihan reilulta sen vuoksi. Loukkaantumisessa itsessään ei ole mitään erikoista, koska ne ovat melko yleisiä.

Olkaluu, joka katkesi oli oikea käteni ja olen tietenkin oikeakätinen. Minulle sanottiin, että olin onnekas, koska minulta katkesi vain luu. Alkuun epäiltiin hauislihaksen repeämään ja jänteiden repeämiä. Murtuma oli myös onnekkaassa kohtaa, sillä se ei ollut suoraan kyynärnivelessä.

Minulla tapahtuma käynnisti kuitenkin sellaiset tapahtumaketjun, jota voidaan kutsua myös oppimiseksi. Edelleen ollaan tuolla oppimisen tiellä, mutta pakkolepo ja fiksu kuntoutus johti siihen, että olen joutunut pohtimaan vakavasti muutamaa asiaa: kuka haluan olla ja mitä tällä kädellä haluan vielä tulevaisuudessa tehdä. Näiden kysymysten miettiminen on opettanut paljon.

Ensin itkin surkeaa kohtaloani ja olin vihainen, miksi juuri minulle kävi näin. Tuntui niin katkeralta, että olin tehnyt juuri todella kovan työn polven leikkausten kuntouttamiseen ja heti perään katkeaa sitten käsi. Oli ihan h*lvetin paha olo, koska tuntui, että koko elämältä putosi pohja. Kaikki kiipeilysuunnitelmat, urheilusuunitelmat ja kaikki oli vaakalaudalla. Minulle sanottiin, että kyseessä on pitkä kuntoutuminen ja ei mikään ihan pieni vamma.

Sitten kriisivaiheessani alkoi voivottelu, että kun kädellä ei saa tehdä mitään. Kysyin fysioterapeutilta, että saanko tehdä tätä tai tätä tai mites tämä. Vastaus oli lähes aina ei, tuolla kädellä ei saa vielä tehdä noita asioita. Mökötin ei-vastaukselle ja olin varmaan aika hankala asiakas. Muistan, kuinka istuin sohvalla ja fysioterapeutti vastapäätä ja oikeasti mökötin kuin pieni lapsi. Teki mieli raivota, että mikset anna mulle lupaa tehdä mitään.

Seuraava vaihe olikin sitten se, että sain luvan tehdä asioita. Ensin sain nostaa kilon verran, seuraavaksi kymmenen kiloa ja sitten mitä vain. Mitä vain ei tietenkään tarkoittanut, että 15 viikon käden lepuuttamisen jälkeen tehtäisiin mitä vain. Suutuin, kun käteen sattui melkein kaikki liikkeet. Sormet puutuivat, sain hermokipuun liittyviä sähköiskuja käteen, olkaluuhun jomotti, hartia oli kipee staattisesta kantositeen pitämisestä ja kaikki voimat olivat kadonneet.

Tässä kohtaa kuvioissa oli mukana Aleksi, joka auttoi kuntouttamisessa. Ilman Aleksin uskoa kuntouttamiseen, en varmaan olisi jaksanut. Jumpattiin ja jumpattiin muuten tosi paljon. Jossain kohtaa laskin, että jumppasin päivässä pienissä paloissa yhteensä neljä tuntia. Olin päättänyt, että kädestä pitää tulla hyvä ja sairaslomalla ainut tehtäväni on tehdä kaikkeni, jotta käsi kuntoutuu.

Aleksi antoi lupia tehdä, mutta ennen kaikkea hillitsi, etten hölmöile. Ollaan käyty niin paljon ja pitkiä keskusteluja siitä, millainen kädestä pitää tulla. Mietitty, että mitä tehdään kivuille ja Aleksi valoi uskoa, että mennään koko ajan oikeeseen suuntaan, kun vain teen ohjeiden mukaan enkä rupea sooloilemaan. Asioita ei yhtään helpottanut se, että kuusi viikkoa olkaluun katkeamisen jälkeen polvestani repesi kierukka, joka leikattiin heti perään ja istuin pahimmassa tilanteessa pyörätuolissa.

Jumpat tein kaikki itse, mutta Aleksi ohjasi oikeeseen suuntaan. Siksi uskon, että onnistunut kuntoutuminen on meidän molempien ansio. Silloin kun tuntui pahalta sain itkeä krokotiilin kyyneleitä salilla (yleensä sen takia, että olin vihainen kun en saanut lupaa tehdä jotain asiaa ja se turhautti) ja silloin kun meni hyvin, Aleksi kannusti tekemään oikeita asioita.

No, mitä jos katsotaan tilannetta nyt? Vuosi on kulunut. Käsi on hyvässä kunnossa. Hermokivut ovat helpottaneet, mutta eivät täysin. Edelleen on asioita ja liikkeitä, joissa tunnen käden kivut. Välillä pitkää arpea kiristää ja murtumakohtaa jomottaa. En ole täysin tyytyväinen lopputulokseen, koska käsi ei mielestäni vielä vastaa urheilijan kättä. Tosin olen onnekas siinä mielessä, että käsi suoristuu ja pystyn tekemään sillä lähes kaiken, mitä haluan.

Tämä koko tapahtumaketjun suurin oppi on kuitenkin ollut se, että on tajunnut, että tarvitseeko minun tehdä niitä asioita, mitä käden katketessa halusin? Miten minun elämä on tällä hetkellä huonompaa, kun en pysty punnertamaan 50 punnerrusta putkeen? Tai seisomaan käsillä? Tukeeko nämä taidot pääsyäni Everestille? Aleksi sen hyvin sanoi, seisotko siellä vuorilla käsilläsi? No en seiso, siihen ei ehkä kannata koko kuntoutumista myöskään perustaa. Tärkeintä on tehdä niitä asioita, jotka vievät kohti minun tavoitetta.

Toinen iso oppi on ollut se, että kipua vasten ei kannata puskea loputtomasti. Olen miettinyt niin monta kertaa, että miksi en vain lopettanut vääntämistä ja kokeillut uudestaan myöhemmin. Nykyään yritän todella miettiä omaa jaksamistani ja sitä, että milloin kannattaa puskea noin äärirajoille. Treeneissä loukkaantuminen ei ole sen arvoista.

Kolmas asia on se, että olen oppinut, että minuahan ei mikään asia lannista. Tästäkin tapahtumaketjusta selvittiin. Kauhealta se tuntui ja olin varma, että kuolen harmitukseen. Aika ja kuntoutuminen on kuitenkin auttanut ja se, että olen jaksanut nähdä kuntoutumisen vaivan. Kivaahan se ei aina ole ollut. Olen sanonutkin, että käden murtuma on kauhea osoitus siitä, että kun haluan kovasti jotain, teen kaikkeni sen eteen.

Käsi toimii ja sillä pystyy tekemään tällä hetkellä lähes kaikkea, mitä toivon pystyväni tekemään kädellä. Koko käden arpi on mielestäni edelleen ruma, mutta tuo taistelujälki tulee pysymään kädessä jatkossakin. Ehkä opin ajan kanssa tykkäämään siitä enemmän. Ainakin se kertoo eletystä elämästä ja minulla on aikamoinen tarina kerrottavana.

Murtuma on myös johtannut minut uusien lajien pariin. En tiedä olisinko kokeillut olympiasoutuvenettä, käynyt polkujuoksemassa tai hiihtänyt. Olen tehnyt niitä asioita, joita olen pystynyt ja jotka ovat olleet kivoja. Näitä ei murtunut tai parantuva käsi ole juurikaan estänyt. Parasta on kuitenkin se, että uusien lajien rinnalle olen löytänyt uusia treenikavereita. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja heidän kanssaan on ollut tosi hauskaa viettää yhteisiä treenihetkiä.

Tästäkin siis selvittiin ja todistin itselleni, että kova työ kantaa hedelmää ja pirun vie, täältä tullaan entistä vanhvempana takaisin. Takana on vuoden kuntoutuminen ja se vielä jatkuu tulevaisuudessakin, sillä käsi ei ole vielä sillä tasolla, millainen se vuosi sitten oli. Liikettä ja järkevyyttä se kaipaa.

Tsemppiä kaikille kuntoutujille! Tiedän, miltä se tuntuu ja muistakaa vain, että kova työ kyllä palkitaan.