Jokaisellahan on kotona se lempipaikka, paikka jossa mieluiten viettää aikaa ja paikka on kodin sydän.
Mä kutsun sitä paikkaa pesäksi. Se on sohvan oikea nurkka, jonne kuuluu kasata tietyllä tavalla tyynyt, jotta pesästä tulee mukava.
Pesästä on tullut viimeisen vuoden aikana, itseasiassa siitä lähtien kun sohva ostettiin, aika tuttu paikka. Olen parannellut haavoja pesässä. Ensimmäisenä alkoi polvien parantelu ja vietin käytännössä kuukauden pesässä jalka koholla, kun en saanut vielä kävellä jaloilla. Nyt viimeisen kuukauden aikana olen taas viettänyt pesässä aikaa, tällä kertaa vain käden kanssa ja tyyny kainalossa ja jääpussi kädellä.
Pesä on silti paras, sillä pesässä saa olla valehtelematta oma itsensä. Itkeä harmitusta, valittaa, iloita, somettaa, mököttää ja haaveilla. Pesästä on myös syntynyt monta asiaa, kuten blogitekstejä, matkan varaamisia ja uusia ideoita, mihin tätä elämää haluaisin viedä eteenpäin.
Pesästä nouseminen on ollut välillä myös vaikeaa. Se on siis sillä tavalla kaksipiippunen juttu, koska pesästä täytyy myös päästä ylös. Voin myöntää, että monta kertaa on tehnyt mieli jäädä vaan tihrustamaan itkua eikä nousta kuntouttamaan rikkoutuneita paikkoja tai esimerkiksi siivoamaan. Pesässä on mukava olla, mutta välillä sieltä on täytynyt toden teolla myös nousta tekemään hommia. Pesästä nouseminen on siis välillä vaatinut myös motivaatiota tehdä asioiden eteen jotain.
Seuraavaksi pitäisi suunnitella selkeät välitavoitteet, miten olen kunnossa 11.10, jolloin lentoni lähtee kohti Nepalia. Mitä minun tulee saavuttaa ja millä aikataululla? Näitä asioita mietin seuraavaksi pesässä.
