Kesällä lapsuudenkotini myytiin ja tyhjensimme taloa oikein suurella kädellä tällöin. Otin äitini vanhat vanhat Leviksen farkut mukaani Helsinkiin, sillä olihan malli nyt muodissa.
Farkut menivät todella kovan taistelun ja kiskomisen myötä jalkaan ja vatsaa sai vetää sisään, jotta nappi meni kiinni. Malli on sinänsä hassu, että lahkeet ovat leveät, mutta vyötärö korkea ja mielestäni todella kapea. Ajattelin silloin farkut päälläni, että nämä ovat motivaatiofarkkuni. Olisi kiva saada ne päälle siten, että ne jalassa olisi mahdollista myös olla mukavasti ja niin sanotusti normaalisti.
Olen farkkuja tässä kesän ja syksyn mittaan aina silloin tällöin käyttänyt, onhan malli kuitenkin sen verran kiva ja farkut ovat päälle mennyt pienestä taisteluhetkisistä huolimatta. Tänään aamulla kuitenkin ajattelin, että nyt kokeilen miltä farkut tuntuvat. Siitäkin huolimatta, että olin eilen syönyt lähes kilon raakaa piparkakkutaikinaa, farkut tosta noin vaan sujasti jalkaan! Ja vyötärölle jäi jopa ylimääräistä tilaa! Wuhuuuuu, tuulettelin aamulla kotona vaikka tiesin, että tentti on edessä ja maanantaiaamu oli perinteinen maanantaiaamu väsymyksen kera.
Tavoitefarkut on nyt siis saavutettu. Tuntuiko se nyt saavutukselta? Tietysti olin iloinen, mutta myöhemmin aloin miettiä, että mitä väliä sillä oikeestaan edes on?! Se, tuntuuko kropassa hyvältä ja onko keho elinvoimanen vuoria varten tuntuu olevan todella paljon tärkeämpää kuin senttimäärä vyötäröllä tai jalkaan menevät Levikset.
Kropassa on tällä hetkellä todella hyvä olo. Tuntuu, että tietynlainen tasapaino on löytynyt. Tällä kropalla on mahdollisuudet kiivetään Aconcaguan huipulle ja kunto tuntuu olevan todella hyvä. Nyt viimeiset pari viikkoa täytyy vain ottaa rauhallisesti ja malttaa olla treenaamatta liian kovaa, sillä kunto on nyt se, miksi se on syksyn aikana kasvanut.
Ihan sama siis, menevätkö tavoitefarkut jalkaan vai ei – tyytyväisyys on syntynyt hyvästä olosta olla omassa kropassa.
