Voiko harmitukseen kuolla?

Käden leikkauksesta on nyt tasan kaksi viikkoa. Leikkauspäivästä mulla on aika hämärät muistikuvat. Ennen ysiä mulle annettiin rauhoittavaa lääkettä ja iltapäivästä kuulemma neljän aikaan olin osastolla takaisin. Tässä välissä olin ollut leikkaussalissa, kuvitellut etten varmasti nukahda nukutukseen, herännyt heräämössä, katsonut sumussa anestesialääkäriä ja seuraavaksi olinkin jo osastolla. Väsyneenä ja aikalailla pihalla päivän tapahtumista.

Tämän jälkeen olin sitten maanantaihin asti osastolla ja piru, että käsi oli sairaalassa kipeä. Sain hyviä kipulääkkeitä kyllä koko ajan eikä kivusta sikäli tarvinnut kärsiä. Minua kävivät myös ystävät ja Mikko ahkerasti katsomassa, joten aika kului hyvinkin mukavasti siten.

Jo sairaalassa harmitti, harmitti useaan otteeseen tapahtumat. Sairaalassa kuitenkin pää oli sen verran turtana, että harmitus unohtui kipujen ja huonosti nukuttujen öiden alle. Odotin vain, että pääsisin kotiin lepäämään ja nukkumaan paremmin. Pian sitten pääsinkin.

Kotona harmitus on muuttunut todella raastavaksi ja päivittäin on tullut itkeskeltyä ja pyöriskeltyä ties, minkä maailman tunteissa. Tiedättekö eniten ehkä tässä kaikessa taitaa harmittaa se, että tämä oli mielestäni todella turha loukkaantuminen. Muscle upin tekeminen ei oikeasti vie minua vuorille, mutta halusin sen vain pakkomielteisesti oppia ja nyt epäonnisesti kävi näin. Vaikka minulle on sanottu, etten tehnyt mitään väärin, niin silti minulla on päässäni mantra, että tein varmasti jotain edes jotain pientä väärin.

Seuraavaksi harmitus muuttui siihen, miten kaikki kova työ on mennyt hukkaan. Ne lukuisat tunnit, jotka olen viettänyt salilla parantaen yläkropan voimaa ja polvia kuntouttaessa. Tein myös kovasti töitä kehonhuollon eteen ja olen lisännyt kehonhuoltotunteja viikkoon, jottei mitään sattuisi. Sattui silti, sekään ei suojannut minua. Aktiivinen kehonhuolto saattoi mahdollisesti suojata minua isommilta vammoilta, joten sikäli työ ei ole varmastikaan hukkaan mennyt.

No tietysti olen miettinyt paljon mitä seuraavaksi. Olen valmis tekemään edelleen kovasti hommia, jotten pääsen syksyllä kiipeilemään. Taistelutahto on ollut kuitenkin hieman kadoksissa, sillä kotona yksin oleminen saa ajattelemaan esimerkiksi sitä, että tapahtuuko näin jostain syystä. Pitäisikö lopettaa urheileminen tai pitäisikö lopettaa crossfit tai pitäisikö vähän höllätä vai miksi näin kävi? Ajattelisin, että tässä kohtaa lopettamisen ajatteleminen on tietynlainen pakokeino kohdata tosiasiat, että näin kävi ja tästä kuopasta täytyy vain tapella takaisin kuntoon.

On oikeasti vain tuntunut siltä, että voiko harmitukseen kuolla ja harmi on tullut vähän kaikesta. Siitä etten voi treenata normaalisti, pukeminen on hankalaa, jäykän käden jumppaaminen on ärsyttävää, joku lähettää mielestäni typerän viestin tai ihan jotain pientä, joka saa ajattelemaan, että voiko harmi enää pahemmaksi muuttua.

Eilen kädestä poistettiin sitten hakaset ja hikoilukielto poistui. Tämähän tarkoittaa mahdollisuutta päästä tekemään jotain ja purkamaan harmitusta fyysiseen tekemiseen. Eilen ja tänään on sitten tullut hikoiltua käsi kantositeessä.

Pakko sanoa, harmitus on hieman laskenut. Ei kokonaan ja koko ajan harmittaa se, että ei voi tehdä, ei saa tehdä ja ei pysty tehdä. Kuitenkin fyysinen tekeminen auttaa minulla pitämään mielen selkeästi virkeämpänä kuin kotona sohvan nurkassa näitä asioita miettiessä.

Harmitukseen ei voi kuolla, mutta ei ole näin paljon harmittanut sitten ties milloin viimeksi. Nyt kuitenkin päivä päivältä toivottavasti päästään etenemään ja käden kuntouttaminen on lähtenyt ihan mukavasti käyntiin. Harmi on kova, mutta taistelutahto on pikku hiljaa herännyt. Tärkeintä on kuitenkin pitää tavoite mielessä, nimittäin vuoret ja niiden huipulle kiipeäminen.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *