Tapasin tällä viikolla ensimmäistä kertaa koko kevääseen sellaisen tyypin, jolla oli myös katkennut olkaluu. Katsoin treenatessa edessäni seisonutta miestä ja huomasin, että hänellähän on samassa kohtaa aivan samanlainen arpi ,kuin minulla oikeassa kädessä. Hetken päästä minun oli pakko mennä kysymään, että onko sullakin katkennut olkaluu. Vastaus oli myöntävä.
Miehellä oli katkennut luu aikalailla samasta kohtaa ja kuukausi aiemmin, mitä omani. Arpi tosiaan oli aikalailla yhtä pitkä ja siinä tovi juteltiikin sitten, millaista tämä kevät ja kesä on ollut ja millaisessa vaiheessa kuntoutuminen on. Vaikka ikinä ei saisi verrata, niin tuntui, että oma kuntoutuminen on ehkä sittenkin mennyt ihan hyvin.
Tällä viikolla oikea käsi on taas pitkästä aikaan vähän oireillut ja antanut hermokipua oikeeaan ranteeseen ja rystyseen. Ollaan palattu takaisin kuminauhajumppaan ja yritän jumpalla saada käden taas elpymään. Ei mitään hajua, mistä käsi on ärtynyt, mutta nyt taas hoidetaan isommalla fokuksella kipuja. Sinänsä tässä ei ole mitään isoa hätää, koska näin usein kuntoutuksessa tuntuu käyvän: välillä menee tosi hyvin ja välillä on huonompia hetkiä. Se kuuluu myös ihan elämään ylipäätään eikä asiasta tarvitse sen kummemmin huolestua, toki asiaan kannattaa suhtautua vakavasti.
Kuitenkin tuosta salikeskustelusta nousi sellainen ajatus mieleeni, että kuinka iso merkitys vertaistuella on. Tuntui, että tuo mies ymmärsi heti mistä puhun ja miltä tuntui olla oikeakätisenä pitkään tekemättä mitään ja miltä se hetki, kun luu paukahtaa vääntämisessä poikki, tuntuu. Vaikka ystävät ja läheiset ovat ymmärtäneet ehkä sen kaiken tuskan, joka tuohon tapahtumaan on liittynyt, tuntui tuo mies ymmärtävän vielä paremmin, mistä oikeasti oli kyse.
Vertaistuen merkitys vastoinkäymisten keskellä onkin mielestäni ihan valtava. Tuo tuki auttaa selviytymään ja puskemaan niistä vaikeista hetkistä läpi. Yleensähän se myös tarkoittaa sitä, että toisella on myös samaan aikaa haasteita elämässä, joten vastoinkäymisistä pyritään selviytymään yhdessä. Ainakin itse kaipasin etenkin keväällä tyyppiä, jolla olisi olkaluu katkennut, mutta sillä hetkellä en tiennyt ketään muuta, jolla olisi ollut vastaava vamma. Oli siistiä, että vihdoin tapasin ihmisen, jolla oli käynyt jotain samankaltaista. Vaikkei loukkaantumisessa sinänsä ole mitään siistiä.
Tuntuu, että sain ihan mielettömästi uutta voimaa ja energiaa tuosta kohtaamisesta. Usko omaan tekemiseen, pienistä vastoinkäymisistä huolimatta, kasvoi kyllä taas entisestään. Välillä tuo usko on meinannut horjua, mutta nämä hetket muistuttaa, että ensinnäkin muillekin voi sattua ja muutkin niistä asioista selviävät.
Olen tosi avoimesti yrittänyt kertoa niistä fiiliksistä, joita kuntoutumiseen on liittynyt, koska etsin itse monesti tietoa ihan Googlesta, että kauan kestää kuntoutua mistäkin vammasta. Toivottavasti joku noita hakuja etsivä joskus löytäisi minun tekstit ja voisi saada oman vertaistukensa tätä kautta. Tuntuu, että olen saanut itse monessa kohtaa todella paljon apua ja mieluusti sitä samanlaista apua jakaisin sitä tarvitseville. Vertaistukena, ystävänä ja yhteisön jäsenenä.
