Ajattelin avata hieman tarkemmin omia kokemuksiani kolmesta yleisimmin kysystä aiheesta Everestillä. Oliko roskia? Kuinka kauan seisottiin ruuhkassa? Näinkö kuolleita ihmisiä ja roikkuuko satoja ruumiita pitkin ja poikin vuorta? Tuntuu, että nämä aiheet kiinnostavat ja erityisesti toimittajat ovat saaneet aikaiseksi suorastaan kauhujuttuja aiheista. Kerron, miltä nämä asiat näyttäytyivät minun silmissä ja miten itse koin asiat. Kokemus ei ole totuus, mutta usein tuntuu, että ihmiset jotka ovat lukeneet lehdistä juttuja, tuntuu tietävän paremmin, millaista siellä Everestillä nyt sitten olikaan.
Ja huomiona ennen kuin aloitat lukemaan: asiat eivät ole mustavalkoisia ja kaikella on monta puolta. Joku toinen on voinut kokea asiat hyvin eri tavalla kuin minä. Monen ongelman puuttumiseen tarvitaan yksittäisen ihmisen lisäksi mukaan muun muassa retkikuntaoperaattorit.
Roskat – Everestillä hukkuu roskiin
Viime vuosina on kirjoitettu useasti Everestin roskista ja siitä, kuinka vuoresta on tullut lähinnä rikkaiden ihmisten kaatopaikka. Erilaisia roskienkeruuoperaatioita on järjestetty vuorella ja vanhoja telttoja, köysiä ja happipulloja on tuotu alas todella isoja kilomääriä.
On mielestäni hyvä, että roskaamisesta puhutaan ja tuodaan esille, että vuorille tai muualle luontoon ei kuulu jättää mitään sinne kuulumatonta. Jokainen kiipeilijä ja retkikuntaoperaattori on mielestäni vastuussa siitä, että jätteet joita kuljetetaan ylös, niin ne myös tuodaan alas. Sama pätee jokaiseen retkeilijään Suomessa tai ihan missä tahansa päin maailmaa. Hyvä sääntö on se, että se mitä jaksat luontoon kantaa, jaksat kantaa myös sieltä pois.
Olin ajatellut, että vietän aikaa perusleirissä keräten roskia. Muistan 2018 Baruntsen perusleirissä, kuinka keräsimme maasta kaikenlaista roskaa ja erityisesti harmitti useat patterit, jotka löytyivät roskina leiristä. Everestin perusleiristä en lopulta juuri löytänyt roskia tai sitten en vaan osannut niitä katsoa.
Perusleirissä olin yllättynyt, että metallista tehdyt mehutölkit kierrätettiin ja ihmisjätteet eli kakat tehtiin vessateltassa tynnyriin, joka kannettiin alempiin kyliin sopivampaan paikkaan tyhjennettäväksi. Ruokateltassa oli käsienpesupiste ja messiteltan pöydälle ei saanut laittaavesipulloa, koska pohja on todennäköisesti likaantunut maassa. Hygieniasta pyrittiin pitämään mahdollisimman tarkasti kiinni ja siinä onnistuttiin, sillä tämä oli ensimmäinen reissu vuorilla, jossa en ollut kipeänä.
Ainoa paikka, jossa törmäsin roskiin oli kolmosleiri 7100 metrin korkeudessa ja South Colilla 7950 metrin korkeudessa. Kolmosleirissä oli useamman retkikunnan telttoja, jotka oli jätetty odottamaan sinne huiputusrotaatiota tai muuten vain. Tuuli oli riepotellut osan teltoista käyttökelvottomaksi ja en ole yhtään vakuuttunut siitä, että telttoja käytiin retkikuntaoperaattorin toimesta sieltä siivoamassa pois.
South Colilla oli yllättävän paljon kaikenlaista roskaa: termospulloja, repaleisia telttoja ja vanhoja happipulloja. Niiden näkeminen otti päähän ja olin tosi vihainen, että joku jaksaa kiivetä lähes 8000 metriin kaikenlaisten tavaroiden kanssa, mutta ei niiden kanssa alas. Ei ollenkaan vastuullista toimintaa ja todella harmittavaa. Ongelma on mielestäni sekä ihmisissä että operaattoreissa, jotka eivät välttämättä välitä ongelmista.
Meillä sherpat saivat bonuksen jokaisesta happipullosta, joka tuotiin alas. Raha on hyvä porkkana ja laskimme pullot lähtiessä perusleiristä sekä palatessamme perusleiriin: luku täsmäsi. Telttoja kannoimme mukanamme leiristä toiseen, joten niitä ei jäänyt jälkeemme. Näin lähes jätesäkillisen roskia jotka tulivat mukanamme kakkosleiristä takaisin perusleiriin. Omista karkkipapereiden kääreistä, pussiruokien roskista ja vessanpapereista vastasin itse.
Olin odottanut paljon pahempaa roskamäärää ja sikäli olin yllättynyt, että vain kahdessa leirissä ongelma todella oli nähtävissä. Samaan aikaan ongelmia on edelleen ja niihin puuttuminen olisi todella tärkeää. Sekä luonnon että kiipeilijöiden vuoksi. Olisiko se sakkoja roskaajalle? Lisää hintaa kiipeilylupaan, jolla aluetta pidetään siistinä? Ongelmaan puuttumiseen tarvitaan mukaan kuitenkin mielestäni sekä yksittäiset ihmiset että yritykset, jotka harjoittavat liiketoimintaa vuorella.
Ruuhka – turistit jonossa
Tänä vuonna myönnettiin ennätysmäärä kiipeilylupia Everestille: 408 ulkomaalaisen kiipeilijän lupaa. Tämän lisäksi kiipeilijöiden mukana on vähintään yhtä monta sherpaa, mutta he eivät tarvitse lupaa vuorelle, jolloin todellista lukumäärää kiipeilijöistä ei taida olla missään tilastoituna. Huiputtajat kyllä löytyvät ja Alan Arnette on hyvin summannut kiipeilykautta omassa blogissaan.
Vuonna 2019 levisi Instagramissa Nimsdai Purjan ottama kuva South Summitilta kohti huippua, jossa ihmiset seisovat jonossa. Kyseisenä vuonna Intiassa oli syklooni, joka aiheutti huonoa säätä Everestille ja lopulta sääikkunaa oli kolme päivää, jonka aikana lähes kaikki retkikunnat yrittivät huipulle. Ruuhkasta syytettiin lähinnä poikkeuksellista säätä. Tänä vuonna tilanne Intian sykloonin kanssa toistui ja sääikkunaa ei näyttänyt juuri olevan tai tulevan. Monta viikkoa oli kovaa tuulta ja lumisateita. Usean päivän hyvää sääikkunaa ei siis ollut ja vuoden 2019 tilanne oli toistumassa. Sään kyttääminen oli kyllä yksi stressaavimpia asioita koko reissun aikana ja sen käsittely on lisännyt epävarmuuden sietoa myös kotiympäristössä.
Ruuhkaa aiheuttavat mielestäni ainakin sääolosuhteet, kiipeilijöiden kokemattomuus, isot retkikunnat jotka eivät pysty liikkumaan tehokkaasti ja liian monta kiipeilijää samaan aikaan vuorella. Olen aiemminkin kirjoittanut ruuhkista ja olen edelleen sitä mieltä, että kiipeilyluvan saamiseksi pitäisi kiipeilijällä olla kokemusta vähintään 7000 metrin vuoren kiipeämisestä. Näin vältyttäisiin siltä, että myönnettyjen lupien määrä kasvaa ja ensikertalaisten määrä pysyisi käytännössä minimissään. Ruuhka ei ole ainoastaan Everestillä ongelma, vaan monella muullakin suositulla vuorella on paljon ihmisiä.
Kuka siellä vuorella on sitten turisti ja kuka ei? Taitaa kaikki kiipeilijät sherpoja lukuunottamatta olla turisteja. Turisti-sanassa taitaa olla nykyään vaan kummallisen negatiivinen sävy ja lähinnä ajatellaan, että turistit eivät osaa mitään ja ovat ne hölmöläiset vieraassa maassa. Sitten jos taas mietitään, niin Nepalin kaltaisessa maassa turismi on yksi iso elinkeino ja turistit tuovat rahaa köyhään maahan ja mahdollistavat monelle paikalliselle työskentelyn ja sitä kautta vaikkapa perheen lapsille koulutuksen.
Onnistuimme välttämään ruuhkia todella tehokkaasti koko reissun ajan. Kiitos tästä kuuluu Phil Cramptonille ja hänen kokemukselleen Everestillä. Moni retkikunta oli mennyt perusleiriin jo huhtikuun alussa ja me saavuimme Kathmanduhun vasta 17.4. Kun pääsimme perusleiriin, oli suurin osa tehnyt jo ensimmäisen rotaation yläleireihin ja kun lähdimme ensimmäistä kertaa ylittämään Khumbun jäätikön, näimme matkalla vain tavaroita kantavia sherpoja jäätiköllä. Ruuhkaa ei ollut ja taisimme olla se porukka, jonka ohi pääasiassa mentiin eikä toisin päin. Olimme siis eri aikataulussa muiden kanssa.
Olimme keskustelleet myös huiputusstrategiasta jo hyvissä ajoin. Tulimme yhdessä tuumin siihen tulokseen, että yritämme huipulle yöllä, jos paikalla on paljon muitakin ihmisiä. Haluamme olla jonon kärjessä ja päästä mahdollisimman alas ennen seuraavien saapumista huipulle. Tässä suunnitelmassa pysyttiin ja lopulta sääennuste oli myös suunnitelmamme puolella.
Huiputusrotaatiolla jouduimme ohittamaan Khumbun jäätiköllä noin 30 hengen retkikunnan. Retkikunta eteni todella hitaasti ja jono lähinnä seisoi paikallaan. Päätimme ylämäessä ohittaa heidät sivusta. Ja voin kertoa, että vauhdin lisääminen lähes 6000 metrissä useamman minuutin ajaksi sai sydämen pamppailemaan siihen tahtii, että tuntui vielä tunti myöhemminkin siltä, että olisi juossut 10 kilometrin juoksukilpailun täysiä. Viimeistään tässä kohtaa oli täysin selvää, että huiputusyönä ohittaminen ei ole taloudellista tai välttämättä edes kovin realistinen vaihtoehto.
Kun saavuin kolmannen kerran kakkosleiriin, oli tunnelma täysin erilainen kuin kahdella aiemmalla kerralla. Leirissä oli paljon, ehkä satoja ihmisiä untuvapuvut päällä lähdössä kohti huippua. Näin kuinka Lhotse Facella oli jono ja kauhuissaan seurasimme jonoa iltapäivän. Näytti, että jono ei etene ja ihmiset olivat todella myöhään vielä siirtymässä kolmosleiristä nelosleiriin.
23.5.2021 oli varmaankin tämän kauden yksi ruuhkaisimmista päivistä Everestillä. Päivää ennen siis kuin meidän oli tarkoitus kiivetä huipulle. Kuulimme arvioita, että 150 ihmistä yritti huipulle ja keli oli kyllä todella tuulinen tuona päivänä. Kiivetessä South Colille minua tuli vastaan useampi ihminen ja kaikki oli joko kääntynyt alas tuulen tai muiden syiden vuoksi.
Näin dokumentin, jossa amerikkalainen vuorikiipeilystä blogia kirjoittava Alan Arnette sanoi kommentiksi sen, että pelkkä lupien määrän vähentäminen ei välttämättä ratkaise ruuhkaongelmaa. Kokemattomuus ja sää voivat silti aiheuttaa ruuhkia ja kokemattomuuteen liittyvät ruuhkat voitaisiin välttää vaatimuksilla aiemmista huipuista.
Olen onnellinen, etten seisonut ruuhkassa ja kokemukseni Everestistä on pääasiassa täysin erilainen kuin jonossa seisominen. Olimme omalla porukalla huipulla, rotaatioilla ei ollut ongelmana muut ihmiset tai ruuhka enkä kokenut olevani vaarassa myönnettyjen lupien vuoksi. Asiat kyllä mietityttivät ja ennen reissua eräskin seuraaja soitti, että näin monta lupaa on nyt myönnetty ja lopulta minulla jäi puhelusta olo, että hän yritti lietsoa paniikkia. Hyvä suunnittelu ja strategia toimi tällä kertaa hyvin ruuhkien kannalta.
Ruumiit – kuinka monta ja missä?
Ruumiit ja kuolema tuntuu olevan yksi yleisempiä kysymyksiä, joita olen tässä viime kuukausien aikana saanut. Erityisesti toimittajat tuntuvat tykkäävän aiheesta ja usean jutun pääaihe on tuntunut olevan se, että montako ihmistä Everestillä on kuollut. Kuolemalta ei tarvitse mielestäni ummistaa silmiä ja vuorikiipeilyssä on riskejä, mutta lajissa on kyse paljon muustakin ja en itse koe vaaran tai kuolemanvaaran olevan itselleni se syy, miksi haluan kiivetä.
En tiedä tarkalleen, kuinka monta ihmistä Everestillä on vuosien aikana kuollut ja jos se kiinnostaa, niin suosittelen kaivamaan Googlettamalla tiedon. Tänä vuonna vuorella kuoli neljä kiipeilijää.
Ajatus siitä, että näkee ruumiin tai joutuu ohittamaan kuolleen kiipeilijän, on karmiva ja en ollut osannut oikein edes varautua tilanteeseen vaikka ajattelin, että sellainen voisi tulla eteen reissussa. Näin kahden 2019 kuolleen ruumiiden tuomista alaspäin ja ruumiin South Summitilla sekä Hilary Stepillä. Jokaisesta tuli olo, että miksi. Ei tuo vuori tai mikään vuori ole sen arvoista, että siellä kannattaa kuolla.
Puhuimme oman retkikuntamme kanssa kuolemasta ja ruumiista ja onnettomuuksista, joita Everestillä on tapahtunut viime vuosina kuten 2014, jolloin lumivyöryssä kuoli Khumbun jäätiköllä 16 sherpaa. Ilmeisesti suurin osa ihmisistä, joille käy huonosti korkealla, kuolee uupumukseen. Siihen, että ei jakseta alas ja on vietetty liian paljon aikaa kuolemanvyöhykkeellä yli 8000 metrissä. Onnettomuudet kuten lumivyöryt ovat sitten erikseen.
Pelastaminen ja jopa ruumiiden tuonti alas on todella iso prosessi, johon tarvitaan useita ihmisiä ja kaikki pelastajat joutuvat vaarantamaan oman henkensä. Ruumiin tuominen alas myös maksaa useita kymppitonneja omaisille. Odotimme kolmosleirin alla melkein tunnin yhden ruumiin tuomista alas ja prosessi näytti todella hitaalta, vaikealta ja vaaralliselta jyrkällä seinällä.
Monet ruumiit jätetään vuorelle ja osa tiputetaan esimerkiksi railoihin. Näille ihmisille vuoresta tulee hautapaikka, mutta ruumiita ei siis istuskele tai roiku sadoittain ympäri reittiä. Kuolemalla mässäily tai sen romantisointi ei ole mielestäni millään tavalla hienoa ja olisi täysin oikein antaa sekä kuolleille että heidän omaisilleen rauha.
Olen joskus lukenut kommentteja, joissa ihmetellään, että miksi uupuvaa ihmistä ei vaan pelasteta. Jokainen kiipeilijä ja sherpa on kovilla yli 8000 metrissä ja harva pystyy kantamaan tai siirtämään noissa korkeuksissa ketään muuta kuin itseään. Sen vuoksi on äärimmäisen tärkeää olla rehellinen itselleen, millainen voimataso itsellään on missäkin korkeudessa. Tätä mietin itse monta kertaa huiputusyön aikana, jaksanko alas? Onhan minulla voimia rankkaan alastuloon?
Meillä oli kaikilla Khumbun jäätikön yläpuolella liikuttaessa mukana ensiapupakkaus, jossa oli esimerkiksi injektiona Dexametasonia ja muita aivo- ja keuhkoödeeman hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä. Injektiolla voi saada pelastettua ihmisen ja saada ihmisen liikkumaan alaspäin. Kyseiset lääkkeet ovat hätätapauksiin ja meistä kukaan ei joutunut käyttämään EA-pakkauksen sisältöä. Meillä yksi kiipeilijä oli saanut kerran vuosien sitten kyseisen injektion korkealla ja hänen kokemus oli, että tuo pistos auttoi hänet sen verran tolpilleen, että hän pääsi alas. Ilmeisesti kaikilla retkikunnilla ei tälläistä pakkausta ole ja tarvittaessa olisin voinut antaa omasta pakkauksestani myös muiden auttamiseksi lääkkeitä.
Meillä ei koko reissun aikana mielestäni ollut sellaisia tilanteita, joissa olisin kokenut olevani vaarassa. Liikkuminen oli mietitty hyvin, vaikka oli raskasta tiesin jaksavani ja itseasiassa South Colilta huipulle lähtiessä minulla oli varmaan reissun yksi motivoituneimmista oloista ja tuntu, että nyt onnistun. Emme myöskään nähneet mitään vaaratilanteita, mutta Khumbun jäätiköllä tapahtui useampi vyöry, jolta vältyimme onnekkaasti. Näimme ja kuulimme lumivyöryjä päivittäin, mutta ne eivät onneksi tulleet lähelle.
