Päivitin eilen Instagramiin, kuinka kuntoutumisprosessi on kaivanut minusta raivomuijan esille. Mitä raivomuijana oleminen tarkoittaa? Turhautumista, joka purkautuu ikävinä tuntemuksina ja ärtymyksenä vallitsevasta tilanteesta.
Nyt kuntoutuminen etenee jo selkeästi verkkaisemmin ja maanantaina kävin ortopedilla näyttämässä jalkaa. Kaikki on hyvin ja polven turpoaminen tässä kohtaa on täysin normaalia. Nyt minulla on kaksi kuukautta jäljellä siihen, kun on arvioitu, että olen takaisin täysipainoisessa harjoittelussa ja sitä kautta myös kiipeilyhommissa.
Tämä aika on ollut henkisesti yllättävän raskasta ja vaikka yleisesti olen pysynyt suhteellisen positiivisena, niin silti fiilikset on vaihdellut hyvästä täyteen raivostumiseen. Tilanteita, joissa asiat ovat eskaloituneet ovat esimerkiksi salilla ihmisten tuijottaessa (myönnän, olen kysynyt, että mitä oikein tuijotat vihaisena) ja fysioterapeutilla keskustellessa tulevista kuntoutusliikkeistä. Sellaisia hetkiä, joissa pääsee sammakko suusta ja heti hävettää ja pitää pyytää anteeksi.
Sitten on hetkiä, jolloin jaksan pitää hyvää kuntouttamisfiilistä yllä ja tuntuu, että hommat etenee oikeaan suuntaan. Olen pystynyt pyöräilemään jo kohta kaksi viikkoa tunnin päivässä, pystyn kävelemään ilman keppejä ja toisaalta koordinaatiokyky jalassa paranee nopeasti. Eli kuntoutuminen on mennyt juuri niin kuin pitää ja mitään erityistä takapakkia ei ole tullut.
Olen paljon miettinyt, sitä että kuinka pystyn itse vaikuttamaan omaan fiilikseen. Saan varmasti paniikin aikaiseksi ja polven kipeäksi jo pelkästä ajatuksesta ja toisaalta hyvä fiilis pysyy yllä vain positiivisilla ajatuksilla. Ortopedi sanoi, että nyt vaan jatkat sitkeästi eteenpäin niin seuraavan kerran kun nähdään kuuden viikon päästä, saat luvan aloittaa juoksun ja kiipeilyn.
Sitkeyttä todella vaaditaan. Minulla ei ole oikeastaan ollut ongelmia motivaation kanssa jumpata, sillä tiedän ettei minulla ole vaihtoehtoa. Niin kauan kun haluan kiivetä, aion myös panostaa kuntouttamiseen ja paranemiseen. Jos en välittäisi, en ehkä jaksaisi jatkuvasti myöskään jumpata jalkaa. Olen kuitenkin aiemmista loukkaantumisista oppinut, että vähempikin riittää. Nyt jumppaan kaksi kertaa päivässä ja maailmani ei kaadu jos jumpat jää jonain päivänä välistä.
Raivostumisen tunne tulee turhautumisen ja negatiivisen fiiliksen yhdistelmästä. Pelosta, että mitä jos tästä ei tulekaan mitään kunnollista. Kun kuulet ihmisten toimivan selkäsi takana epäreilusti. Huolesta, että mitä jos ja epävarmuudesta, mitä tulevat päivät ja viikot tuovat eteen. Aika isoja tunteita käsiteltäväksi ja minulla ne näyttää tulevan ulos näin.
Turhautumista helpottaa se, että pääsen kuitenkin tekemään ja mietin vain tulevaa. Olen myös alkanut meditoimaan ja se vie ajatuksia kyllä todella hyvin muualle. Jo kotoota poistuminen lähipuistoon helpottaa ja auttaa pääsemään hetkittäisistä negatiivisista fiiliksistä pois yllättävän nopeasti.
Olen monen monta kertaa sanonut ja taas kerran se on mielessä: tämä vastoinkäyminen kasvattaa kyllä henkistä pankkia niin paljon. Ei paljon pienet murheet järkytä tai saa mieltä järkkymään. Ja tätä varastoa voi hyödyntää ihan missä tahansa. Vuorilla, töissä, ihmissuhteissa ja elämän kaikissa osa-alueissa.
Yritän siis olla vähemmän raivomuijana liikenteessä. Mieli rauhoittuu, kun pääsee tekemään ja polvi muuttuu päivä päivältä paremmin ja paremmin. Onko teillä lukijat ollut samanlaisia fiiliksiä joskus?
