Crossfit – kurssini päättyi eilen ja helmikuu on ollut oikein megamyllerryksen kuukausi, jossa ylä- ja alamäet ovat olleet odotettua jyrkempiä ja olen useasti huomannut pohtivani urheilua, kiipeilyjä, vuoria ja motivaatiota.
Kutsuisin kuukauttani urheilukriisiksi, mutta miksi?
– Olen hypännyt täysin tuntemattoman lajin pariin; joka kerta uusia liikkeitä ja uusia tekniikoita. Olen huomannut usein kamppailevani ajatuksen kanssa, että olen surkea. Surkeudella on kuitenkin yksi mahtava piirre, sillä suuntahan on vain surkeasta paremmaksi.
– Treeniajat ovat muuttuneet; syksyllä vedin pitkiä yli kahden tunnin treenejä rinkan ja boksin kanssa ja mieli sekä kroppa on tietyllä tavalla tottunut sellaiseen harjoitteluun. Nyt tavoitteena on ollut ihan erilaiset kuviot, sillä nyt treeneissä mennään kovaa, mutta ihan eri tavalla.
– Kroppa on ollut jo nyt kovilla, olkapää sijoiltaan, yskä vaivannut, käsien kovettumat lähteneet irti ja mustelmia mitä erikoisimmissa paikoissa.
Kriisiin kuin kriisiin kuuluu tietysti myös hyviä hetkiä:
– Olen ymmärtänyt, että surkeus on mahdollisuus kehittyä.
– En ikinä olisi uskonut pystyväni tempaamaan, mutta niin vain pystyin.
– Olen oppinut teippaamaan käteni rakot ihan taidokkaasti.
– Kriisin purettuani ymmärsin, että näin minun tulee harjoitella, jotta kehittyisin myös omien tavoitteni saavuttamisessa. Kriisi on siis vain yksi lukuisista vaiheista kohti vahvempaa vuorikiipeilijää.
– Uudet haasteet ovat turhauttavan virkistäviä.
Tänään olen käynyt ensimmäisissä ”oikeissa” crossfit-treeneissä, ja hei! Olen vielä yhtenä kappaleena ja varovaisen innostunut, mitä tulema pitää sisällään.
Kuukauden urheilukriisi taitaa olla selätetty…
