Aamu alkoi yhdentoista aikaa illalla, muutama tunti unta takana ja monta tuntia nousua edessä. Jännitti, mutta fiilikset olivat rauhalliset. Minulla oli vahva tunne, että mikäli päästään vain matkaan, niin seisomme myös huipulla.
Edessä oli kuusi tuntia nousua pimeässä, otsalampun valossa ja kylmässä. Päälläni olivat kaksi lämmintä kerrastoa housuja, kuorihousut, monta paitaa, kuoritakki ja lämpimin untuvatakkini. Sormia lämmitti paksuimmat hanskani.
00:00 meillä oli luku ja lähdimme matkaan. Tunnin välein pidettäisiin tauko: se kestäisi vain hetken ja tärkein tehtävä taukojen aikana olisi juoda vettä ja syödä evästä. Tauon jälkeen jatkettaisiin tasaisesti matkaa tunti kerrallaan ja odotettaisiin auringon nousua.
Ensimmäiset pari tuntia sujui hyvin. Kolmannen ja neljännen tunnin aikana sormia alkoi palelalla ja vatsassa kiertää. En ollut ihan varma, että onko vatsatauti iskenyt vai miksi mahassa niin kovasti pyöri. Ei käynyt mielessä luovuttaminen, mutta mielessä kävi, että kuinkahan tässä käy.
Neljä, viisi ja kuusi tuntia kului. Aurinko alkoi nousta ja voi vitsit, kuinka kaunista se olikaan. Itku pääsi ja helpotus, että kohta tulisi lämmintä. Vieläkin meinaa itkettää, kun miettii tuota hetkeä nyt kotisohvalta. Myös Kilimanjaron ensimmäinen huippu Gilman’s Point alkoi olla ihan lähellä. Pääsimme kaikki huipulle, siis koko 14 hengen huippua kohti lähtenyt ryhmä. Tämäkin on aika huikeeta!
Tämän jälkeen Uhuru Peakille eli Kilimanjaron korkeimmalle kohdalle oli matkaa vielä pari tuntia. Matka sujui aika mukavasti ja tässä kohtaa pääsi etenemään omaa tahtia. Sää oli upea, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja jäätiköt eri puolilla loistivat kauneuttaan.
Pian päästiin ihan lähelle huippua ja huipulla oleva kyltti alkoi näkymään. Saavuimme huipulle kahdeksan aikaa aamulla ja taas itkettiin kyyneleitä: millainen matka on ollut, mitä on pitänyt käydä päästäkseen tuohon pisteeseen ja kuinka kaunista joka puolella oli. Tavoite oli saavutettu, mutta mielessä oli koko ajan, että nyt ollaan puolessa välissä. Vielä pitäisi jaksaa sama matka alas.
Alas tuleminen on selkeästi raskaampaa ja kun pääsimme takaisin Gilman’s Pointille, tuntui kuin joku olisi hakannut kymmenellä vasaralla päähäni. Minulla oli siis ensimmäistä kertaa koko matkan aikana selkeitä vuoristotaudin oireita. Nyt lähdettäisiin alas ja mahdollisimman nopeasti. Päänsärky oli kovaa ja se helpottaisi alempana.
Alamäki oli jyrkempi kuin muistin sen olleen ylöspäin. Vyöryviä pieniä kiviä ja menimme sitä alas kuin telemark-hiihtoa. Rinne pöllysi ja parin tunnin aikana tuli nieltyä aika iso määrä pölyä. Alaspäin meneminen oli kyllä todella hauskaakin ja haastavaa. Pari kertaa tuli mietittyä, että mitenhän polvi kestää rytäkkää, mutta hyvinhän se kesti.
Alamäen aikana sai myös riisuttua suurimman osan vaatteista ja aurinko paahtoi todella kuumana. Pääsimme lähdöstä 11 tuntia myöhemmin ensimmäiseen leiriin, jossa saimme juotavaa ja syötävää. Huomasin, että olin juonut koko aamun aikana alle 2 litraa nestettä ja juomisen sekä syömisen jälkeen tulikin hiukan huono olo. Hyvin todennäköisesti keho kärsi pienestä nestehukasta, joka onneksi helpotti nopeasti ruuan ja juoman jälkeen.
Tästä jatkoimme vielä neljä tuntia satula-alueen läpi kohti seuraavaa leiriä. Nämä neljä tuntia tuntui pitkältä ja energia alkoi olla jo lopussa. Kaikki pääsi kuitenkin leiriin: polvia kolotti, mutta päällimmäinen fiilis oli kuitenkin aivan upea. Me kaikki onnistuttiin ja käytiin Afrikan korkeimman vuoren huipulla.
Upeaa oli huomata, että pitkästä päivästä huolimatta jaksoin yllättävän hyvin sekä henkisesti että fyysisesti. Yön aikana oli kaksi selkeästi haastavampaa tuntia, jolloin vatsassa pyöri ja oli hiukan kylmä. Auringon nousua fiilis oli kuitenkin ihan katossa ja jopa alamäki tuntui upealta. Sain myös kokea, miltä todellinen päänsärky tuntui ja olen todella iloinen siitä, että olimme tässä vaiheessa jo menossa alaspäin.
Kaikki meni huiputuspäivänä todella hyvin ja saimme nauttia upeasta vuoristosäästä. Seuraavana päivänä satoi vettä ja ylempänä olisi tullut lunta, jolloin myöskään huipulle ei välttämättä olisi ollut mitään asiaa. Kaikki meni siis aivan nappiin myös säiden puolesta. Näinhän se ei aina todellakaan ole vaan vuorilla täytyy vain sopeutua sen päivän vallitsevaan säähän.
Kokemuksena Kilimanjaron huippu oli rankempi kuin olin kuvitellut. Vaikka huipulle ”vain” kävellään, on päivä ensinnäkin melko pitkä ja kun liikutaan lähes 6000 metrin korkeudessa, vaikeutuu tankkaaminen joka puolestaan vaikuttaa tietysti suorituskykyyn. Mielestäni erittäin tärkeä tekijä huiputuksen onnistumisen kannalta oli se, että olin pystynyt tankkaamaan etukäteen todella hyvin ja tuntui, ettei energia loppunut edes vaikeimpien hetkien aikana.
Alamäki yllätti kyllä taas kerran, sillä nouseminen sujuu mukavasti, mutta alamäkeen päästessä alkaa lihaksia kolottamaan ja töitä täytyy tehdä vähintäänkin kaksi kertaa enemmän. Huippu on myös tässä kohtaa saavutettu, joten pään pitäminen hommassa mukana on myös todella tärkeää ja keskittyminen pääsee helposti herpaantumaan. Itse muistuttelin tasaiseen tahtiin itselleni, että keskity täysillä siihen mitä teet.
Kilimanjaro oli siis todella hyvä testi siihen, että missä mennään ja mitä täytyy harjoitella ensi vuoden Baruntsen reissua varten. Paljon alamäkeä, painavan rinkan kantamista ja pitkiä treenejä on siis paljon tiedossa seuraavan vuoden aikana. Motivaatio on tällä hetkellä aivan huipussaan ja muistin matkalla, miksi olen jaksanut vaikeinakin hetkinä. Vuorilla oleminen on yksinkertaisuudessaan vain niin upeaa ja samaan aikaa haastavaa.
