Epäonnistumisen häpeä

Nyt on reilut 1,5 viikkoa polven leikkauksesta takana ja pahimmat kivut on selätetty ja toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Tällä kertaa polvi on ollut vähemmän kipeä kuin aiemmin ja tuntuu, että olen nopeammin päässyt takaisin kiinni esimerkiksi normaaliin päivärytmiin ja olen palannut työhommien pariin jo viime viikolla.

Alaskan reissusta on tulossa lisää tarinaa siihen asti, mihin reissua ehti kestää ja monen monta oppia tulikin matkalta taas opittua. Viimeiset viikot ovat menneet intensiivisesti toipumisen aloittamisessa ja energiaa ei ole ollut kirjoittaa projektien etenemisestä tai pysähtymisestä sen enempää. Nyt tuntuu, että on taas virtaa sen verran, että pystyn asiaa enemmän ajattelemaan.

Yksi syy, miksi en ole asiasta jaksanut myöskään kirjoittaa on se, että loukkaantuminen on hävettänyt. Niin tyhmältä ja epäinhimilliseltä kuin se kuulostaakin, niin ensimmäiset fiilikset tapaturman sattuessa oli häpeä. Että miksi nyt taas kävi näin ja miten voikin olla näin huono tuuri ja voisinkohan jäädä tänne jäätiköllä vain potemaan tätä huonoa oloa pois.

No pian alkoi selvitä, että haluan aika nopeasti sieltä Denalin jäätiköltä pois ja sinne jääminen ei oikeastaan ole vaihtoehto. Eikä se tietenkään missään vaiheessa ollutkaan. Harmitti ja paljon, koska oli myös epäselvää, mikä jalassa on rikki ja kuinka pitkä toipuminen olisi kyseessä. En saanut jalkaa suoraksi ja sen päälle astuminen sattui, joten aika selvää oli, että jotain vikaa siellä on.

No pääsin Suomeen ja olo alkoi helpottamaan. Siitä lääkäriin, magneettikuviin ja pikaisella aikataululla leikkauspöydälle. Näin saatiin myös toipuminen mahdollisimman nopeasti käyntiin. Olen myös pohtinut todella paljon, miksi näin nyt kävi. Huomaan, että ikävien juttujen tapahtuessa yritän kuitenkin uskoa, että myös tästä vastoinkäymisestä tulee jotain hyvää.

Alkuvuosi oli yllättävän raskas, sillä pohdin pitkään hieman isompaa elämänmuutosta ja useat yöt tuli valvottua mietteiden parissa. Tähän päälle hektinen työrupeama ja kova treenaaminen verotti kyllä voimia ja jossain kohti kirjoitin myös tänne blogin puolelle, että nuo haasteet näkyivät myös palautumisessa. Vauhti oli siis taas kerran melko intensiivistä, mutta onneksi asiat järjestyivät siten, että nyt tiedossa on paremmin aikataulutettua arkea tiedossa.

Ja sitten sattui Denalilla polven vääntyminen ja tuntui, että joku vetäisi maton alta kertaheitolla. Olin juuri järjestellyt elämääni siten, että pystyn syksyllä viettämään aikaa reissussa Aventuran matkanjohtajan hommissa, tekemään Suomessa digimarkkinoinnin hommia ja toisaalta panostamaan enemmän urheiluun. Olin myös juuri varannut ensi kevään Everestin retkikuntapaikan. Näiden suunnitelmien muuttuminen epävarmaksi tuntuu oikeasti paljon pahemmalta kuin se, että en onnistunut Denalin huiputtamisessa.

Onneksi tässä on ensi kevääseen vielä aikaa, sillä sain siirrettyä päätöstäni lähteä eli toisen sanoen lykkäsin ensimmäistä varausmaksun tekemistä Everestille ja katson myöhemmin syksyllä, onko ensi vuosi minun vuoteni vai onko järkevämpää muuttaa isommin suunnitelmia. Syksyn suunnitelmat ovat vielä avoinna, mutta ne selkiytyvät paremmin kun saan keppijakson elokuun alussa päätökseen ja kuntoutuminen alkaa vauhdilla sen jälkeen.

Päätin kuitenkin, että en vielä luovuta. Kyllä tuo jalka kuntoon tulee, mutta nyt tarvitaan aikaa ja malttia. Pitää tehdä järkeviä päätöksiä ja ennen kaikkea miettiä niitä pidemmällä ajanjaksolla. Halu ja palo tehdä juttuja on kuitenkin niin kova, että on vaikea hallita mieltä ja olen jo viime viikolla katsonut, minne sitä voisikaan lähteä reissuun sitten vähän syksymmällä. 

Päätökset tulevista matkoista ja erityisesti Everestistä tulee sitten loppusyksystä, koska siinä vaiheessa alkaa jo näkemään, miten polvi kuntoutuu. Ensi keväänä kuitenkin tarkoitukseni on kiivetä, mutta missä ja onko se Everest varmistuu sitten myöhemmin. 

Häpeän tunteiden kokeminen on todella inhimillistä ja niistä puhutaan todella harvoin varsinkin loukkaantumisten yhteydessä. Luulen, että se on kuitenkin melko yleistä tuntea niin. Omien tavoitteiden kertominen isolle yleisölle ääneen on pelottavaa, mutta minua on myös pelottanut kertoa, että tällä kertaa en onnistunutkaan täysin tavoitteessani vaan epäonnistuin.

No, mutta vaikka pahalta on tuntunut ja fiilikset vaihtelevat todella paljon jopa yhden päivän aikana, niin silti olen kyllä pääosin ihan positiivisin fiiliksin. Ei käynyt kuitenkaan tämän pahemmin, tästä jalasta tulee ohjeiden mukaisesti kuntoutettuna varmasti todella hyvä ja nyt täytyy vain malttaa. Asiasta stressaaminen ja murehtiminen ei ainakaan vauhdita paranemista, joten niitä tulisi välttää kaikin mahdollisin keinoin.

Joten päätin, että yritän pysyä mahdollisimman pirteänä kaikista negatiivisista tunteista huolimatta. Kiipeilin pari vuotta todella onnistuneita reissuja ja olen päässyt muutenkin kokemaan erityisiä asioita jo tähän mennessä. Eikä nuo upeat huiput, reissut, uudet ystävät tai koetut haasteet poistu vaan niitä on edessä vielä tulevien vuosien aikana monta huippua lisää.

Seuraavan kuukauden ajan minulla on vielä kepit, mutta saan aloittaa tällä viikolla käymään uimassa käsivetoja ja vesijuoksemassa kevyesti. Tämän lisäksi ortopedi Mikko Ovaska on antanut luvan aloittaa kuntosaliharjoittelun yläkropalle ja kaiken peruskuntoharjoittelun kuten esimerkiksi hiihtolaitteella hiihtämisen ja assault bikella pyöräilyn, kunhan vain leikattua polvea ei näihin juttuihin käytä. 

Aktiivisena ihmisenä tekemättömyys on ehkä kaikkein pahinta ja jo nuo kevyet liikunnat auttavat jaksamaan henkisesti. Tarkoitus ei ole mitenkään kasvattaa kuntoa vaan lähinnä ylläpitää peruskuntoa ettei se pääsisi täysin romahtamaan. Mitään riskejä ei ole tarkoitus ottaa ja polvea tulen kuntouttamaan ohjeiden mukaisesti.

Olen alusta asti halunnut kirjoittaa tätä blogia mahdollisimman rehellisesti ja kertoa kaikesta, mikä minun kiipeilyyn liittyy. Tähän matkaa todella on kuulunut isoja ilon hetkiä ja kyyneleitä harmituksesta. Mutta sellaista elämä on, siihen kuuluu kaikki nämä sävyt ja vuoria ei ainakaan omalla kohdallani tuosta vain valloiteta vaan niiden eteen on täytynyt tehdä paljon töitä. Se on oikea realistinen kuva minun matkastani ja sellaisen haluan myös teille lukijoille kertoa.

Lopulta luulen, että tämäkin vastoinkäyminen muuttuu voimavaraksi ja sellaiseksi periksiantamattomaksi taistelutahdoksi. Motivaatio on ainakin kohdillaan ja tulevat tavoitteet pitävät mieltä kyllä kirkkaana. Katkeroitumiseen ei ainakaan kannata ruveta. Joten tsemppiä kaikille, ketkä ovat loukkaantuneena tai te, jotka joskus olette olleet, tiedätte mistä puhun!