Everest Base Camp & Lobuche East

Olen lähdössä ensi viikolla tämän vuoden ensimmäiseen vuorikiipeilyreissuun Nepaliin. Tämä tulee olemaan minulle neljäs kerta Nepalissa ja tällä kertaa matka suuntautuu ensin vaelluksella Everestin perusleiriin ja sen jälkeen Kalapatharille ja viimeisenä kiipeämme Lobuche East -nimisen 6119 metrisen vuoren huipulle.

Reissu kestää yhteensä kolme viikkoa ja on ihan mahtavaa päästä takaisin Nepaliin näin nopealla aikataululla. Reissu tuli hiukan yllättäen tämän vuoden suunnitelmiin ja odotan innolla vuoristomaisemia Everestin laaksossa sekä nauttimaan vuoristokylien tunnelmasta sekä Nepalin kulttuurista.

Lennämme ensin Kathmandusta Luklaan ja sieltä lähdemme vaeltamaan kohti Everestin perusleiriä. Olemme ensimmäiset kaksi yötä Kathmandussa, josta siirrymme Luklan kautta Phakdingiin 2600 metrin korkeuteen. Tästä vaellamme seuraavana päivänä Namche Bazaariin 3420 metrin kokeuteen ja pidämme ensimmäisen lepopäivän Namchessa, joka on kiva ja isoin vuoristokaupunki Everestin alueella.

Namche Bazaar

Namche Bazaar

Namchesta siirrymme hiljaisemmille poluille Mongin kautta Phortseen ja sieltä Dingbocheen 4360 metrin korkeuteen ja pidämme todennäköisesti lepopäivää Dingiksessä, mikä onkin syksyn pikaisen visiitin jälkeen rento paikka pitää lepopäivää. Kylästä löytyy kahviloita, mahtavia näkymiä vuoristoon ja pieniä kioskeja.

Dingbochesta matkaamme sitten kohti Everestin perusleiriä. Tällä reissulla on uniikkia se, että pääsemme yöpymään oikeassa Everestin perusleirissä. Yleensä leiriin pääsevät vain Everestin huipulle kiipeävät kiipeilijät, mutta matkan logistiikkaa hoitava firma mahdollistaa myös meille yöpymisen leirissä. Pääsee aistimaan ensi vuoden tunnelmia leiriin ja fiilistelemään perusleirielämää maailman korkeimman vuoren juurella.

Kalapathar - Everest Base Camp trek

Näkymä Kalatpatharilta

Everestin perusleirin jälkeen suuntaamme Kalapatharille 5545 metrin korkeuteen ihastelemaan maisemaa Everestille ja Lhotselle. Tuolta näkee myös upean auringonnousun Everestin takaa ja toivottavasti sää suosii meitä tällä kertaa, jotta nähdään kirkkaalla säällä kasitonniset vuoret ja niiden huiput.

Kalapatharin jälkeen siirrymme Lobuche Eastin leiriin ja sieltä sitten sääikkunan ollessa suotuisa kiipeämme Lobuche Eastin huipulle. Lobuche East on yli kuuden tonnin korkeudessa oleva huippu, josta aukeaa näkymät Nepalin korkeimmille huipuille. Vuoren huiputtaakseen täytyy kulkea köysistössä ja kiinteissä köysissä, joten tositoimiin päästään myös kiipeilymielessä. Reissuun on lähdössä kaikki kiipeilykamppeet mukaan ja näitä kiipeilypäiviä odotan erityisesti, sillä onhan se myös harjoitusta tulevia matkoja varten.

Paluu Nepaliin tapahtuikin siis nopeammin kuin osasin arvata ja odotan jo hetkeä, jolloin astumme Kathmandun kentälle sekä Thamelin pölyisille kaduille. Valmistautuminen reissuun on mennyt hyvin omalla painollaan ja Pyhän hiihtoreissu oli hyvä valmistava matka pitkiin suorituksiin myös Nepalia varten.

Everest Base Camp

Vaellus Everestin perusleiriin

Tämä viikonloppu on mennyt viimeisiä asioita hoitaessa ja pakatessa. Huomaan, että pakkaamisesta on tullut helppoa siinä mielessä, että kun kamat ovat kasassa, niin niiden pakkaaminen on melko helppoa ja nopeaa. Tällä kertaa reissuun lähtee vähän vähemmän vaatteita kuin syksyllä, mutta muuten kassin sisältö on aikalailla samanlainen. Hyvin tehty pakkauslista auttaa kyllä pakkaamisessa, sillä lista pysyy aikalailla muuttumattomana reissusta toiseen ja hyväksy havaitut tavarat lähtevät tälläkin kertaa mukaan.

Täällä on jo mukavaa reissujännitystä ja ensi viikon torstai tulee nopeasti. Mukavaa alkavaa viikkoa!

 

Pyhän hiihtoladut – millaista oli Lapissa?

Olin juuri viisi päivää Pyhällä hiihtämässä ja palasin viime yönä kotiin onnistuneen reissun jälkeen. Alkuvuodesta huutelin seuraa Lappiin ja Pipo Silmillä -blogin Milja laittoi erääseen kuvaani kommenttia, että haluaisinko lähteä Pyhälle. Aikataulut sattuivat sopimaan ja oli helppo vastata kutsuun kyllä.

Lähdimme viime viikon torstaina iltalennolla Helsingistä Rovaniemelle ja sieltä otimme bussin Pyhälle. Ilta venyi pitkälle yöhön ja olimme Pyhällä perillä vasta yhden aikoihin ja nukkumassa vasta lähemmäksi kahta yöllä. Reissuporukka oli minulle ennestään tuntematon ja jaoimme mökin nelistään Miljan ja hänen kahden ystävänsä kanssa. Jännitti alkuun lähteä tuntemattomien kanssa reissuun, mutta äkkiä paljastuikin, että nämä ihmiset ovat tosi mukavia ja rentoja tyyppejä ja heidän kanssaan oli todella helppo tulla toimeen.

Pyhän hiihtoladuilla - hyvä fiilis tunturissa

Pyhän hiihtoladuilla – hyvä fiilis tunturissa

Agendani oli hiihtää viisi päivää ja olin hiljaa mielessäni asettanut tavoitteeksi, että hiihdän 250 kilometriä. Tämän talven kilometrit ovat jääneet harmittavan pieneksi useastakin eri syystä, mutta ajattelin pystyväni hakemaan erityisesti kilometrejä Pyhältä.

Takaraivossa on kolkutellut huoli tulevan kesäkuun Denalin matkan infokirjeet, joissa on painokkaasti kehotettu harjoittelemaan ja retkikunnan johtajan Donin tarinat epäonnistuneista huiputuksista sen takia, että kiipeilijän kunto loppuu kesken. Olen useasti miettinyt, että tuleekohan oma kunto riittämään ja alkuvuoden treeniohjelman kevennykset on painanut mieltä ja olen monta kertaa miettinyt, että pitäisikö kuitenkin tehdä enemmän ja riittääkö nykyinen tekeminen. Todellisuudessahan ohjelmassa on keskitytty järkevämpään tekemiseen ja määrät on ollut hyvällä tasolla.

Pyhällä oli siis hyvä tilaisuus testata, missä mennään ja sovittiin valmentaja Jussin kanssa, että yritän hiihtää paljon määrää. Rajoituksena oli se, että kilometrejä pitäisi kerätä progressiivisesti eli ensimmäisenä päivänä ei saisi vetää puolia kilometreistä ja sitten himmailla muita päiviä.

Pyhän ladut

Pyhällä latuja löytyy useampia erilaisia, mutta pääasiassa ladut ovat melko tasaista ja niin kutsuttua sinistä latua. Tämä oli todella kivaa, sillä ainakin itselleni nimenomaan tuo tasainen maasto on sellaista, jolla pystyn hiihtämään maltillisilla sykkeillä ja parantamaan sitä kautta peruskestävyyttä.

Latukartta ja reaaliaikainen latujen tilanne löytyy Pyhän sivuilta tästä linkistä.

Kuva otettu Pyhän sivuilta

Mutkittelevaa tasaista latua

Hiihdin useamman kerran Pyhän keskukselta kohti Pyhäjärven latukahvilaa ja kiersin järven molemmilta puolilta. Reitti Pyhäjärvelle menee tasaista, mutkittelevaa latua pitkin ja hiihtäminen on todella mukavaa ja helppoa loivaan ylä- ja alamäkeen. Matkaa Pyhältä Pyhäjärvelle kertyy noin 7,7-9 kilometriä riippuen kummalta puolelta järven kiertää.

Pyhäjärveltä on hyvä jatkaa sinistä latua pitkin Kopara-nimiseen paikkaan, jossa on poro- ja huskytila ja mahdollisuus seuraavalle pysähdykselle. Koparassa on kiva latukahvila ja ainakin omaan makuun sopivia sokerimunkkeja. Koparaan matkaa Pyhältä tulee 17 kilometriä ja yllätyin, että matka on aikalailla sama riippumatta siitä, kiertääkö Pyhäjärven vai ei.

Pyhän hiihtoladut - Koparan hiihtomaja

Pyhän hiihtolasdut – Kopara

Maasto Koparaan mukailee myös mutkittelevaa, välillä metsän keskellä ja toisaalta aukealla menevää latua. Mäkiä on matkalla vähän ja luistellen pääsee etenemään suhteellisen nopeasti matkaa ilman suurempia ponnisteluja. Nopeimmillaan olin Koparan kohdassa Pyhältä lähtiessä reilussa tunnissa ja pidin joka kerta Koparassa juomatauon.

Koparasta kohti Porontahtomaa

Jos Pyhältä haluaa tehdä noin 40 kilometrin lenkin, niin yksi hyvä reittivaihtoehto on hiihtää Pyhäjärvelle ja sieltä Koparaan. Koparasta kannattaa suunnata kohti Luostoa ja oikeastaan ensimmäisen T-risteyksen kohdalla suunnata vasemmalle kohti Porontahtomaa.

Matka Porontahtomaa ja sen kautta Kapustaan on mäkinen ja noin neljän kilometrin ajan maasto on pelkkää mäkeä. Tämä on mielestäni Pyhän latujen rankin osuus ja paikkojen nimet kuten Porontahtoma ja Kapusta kuvaavat hyvin maastoa ja sitä tahtoa, mikä täytyy mielessä olla mäkiä päälle kipuamiseksi.

Pyhän hiihtoladut - Koparan sokerimunkit

Hiihtolenkillä sokerimunkkia – tietenkin!

Kapustasta lähtee pidempi alamäkiosuus kohti Huttujärveä ja ennen Huttujärven risteystä maasto vaihtelee vielä jyrkemmästä ylämäestä pitkään laskuun Huttujärven risteyksen suuntaan. Huttujärven risteyksessä on hyvä pitää tauko ja pohtia, että haluaako tehdä pitkän lenkin ja suunnata tunturiladulle vai suorinta reittiä takaisin Pyhälle.

Tunturilatu

Huttujärven risteyksestä no mahdollista ottaa suunta kohti Pyhää tai tunturilatua. Jos vain jaksat hiihtää, niin täältä tulee vahva suositus tunturiladulle. Latu kannattaa muuten kiertää vastapäivään, sillä matka on pitkälti loivaa alamäkeä ja todella vauhdikasta maastoa.

Pyhän hiihtoladut - tunturilatu

Pyhän tunturilatu

Huttukankaalla on latukahvila, joka on sympaattinen pieni mökki. Tästä kohtaa Pyhälle on 17 kilometriä matkaa, mutta nopeita kilometrejä lennokkaan maaston vuoksi. Matkalla pääsee myös piipahtamaan kansallispuiston puolella, joten omaan listaansa voi myös lisätä Pyhä-Luoston kansallispuiston.

Yhteensä lenkistä Pyhältä, Pyhäjärvelle, Koparan, Huttujärven ja tuntuladun kautta tulee noin 50 kilometriä. Oiva lenkki ja mahdollisuus nauttia hyvistä maisemista ja tunturifiiliksestä.

Pyhän hiihtoladut - kavereita laduilla

Pyhän laduilta löytyi myös uusia kavereita

Tällä kertaa viiden päivän aikana hiihdin 250 kilometriä ja onnistuin kasvattamaan kilometrimäärää suunnitelman mukaisesti viimeiseen lenkkiin asti. Viimeisenä päivänä hiihdin tähän mennessä pisimmän lenkkini eli 67 kilometriä ja hassua kyllä, lenkki ei ollenkaan ollut raskain Pyhällä tekemäni. Kelit olivat todella vaihtelevat ja ensimmäisen kolmen päivän aikana lumisade ja plussakeli teki lenkeistä todella raskaita. Kilometrien eteen sai kyllä tehdä töitä ja vasta viimeisenä kahtena päivänä aurinko paistoi ja kilometrejä tuli ihan eri vauhtia kuin aiempina päivinä.

Reissussa hienoa oli se, että tapasin uusia kavereita. Kiitos mökin jakaneille upeille vapaalaskumimmeille ja lenkkikaveriksi yllättäen minut kutsuneen Hillan! Yhteiset harrastukset ja mielenkiinnonkohteet kyllä varmistavat sen, että tilanteessa kuin tilanteessa löytyy yhteinen sävel.

 

Baru – julkkiskoira Nepalista

Hyvää sunnuntaita blogin lukijat!

Kirjoitin jo aiemmin vuoristokoira Barusta ja koko jutun löydät täältä. Tuon artikkelin jälkeen Baru rikkoi myös kansainvälisen uutiskynnyksen ja koirasta sekä sen upeasta tarinasta on kirjoitettu useaan eri kansainvälisesti isoonkin mediaan. Juttuja löytyy täältä  ja esimerkiksi BBC kirjoitti Barusta tässä artikkelissaan.

Baru, tuo rohkea sankaritar

Tänään MTV Uutiset julkaisi jutun, jossa haastateltiin minua ja kerroin heille Barun tarinan. Tässä linkki vielä Barun tarinaan. Olen niin iloinen, että tarina leviää ja olen saanut ehdotuksia, että tästähän täytyy tehdä elokuva. Laitoin juuri viestiä Barun adoptoineelle Kajille, että olisi minun mahdollista tulla moikkaamaan häntä ja Barua nyt huhtikuussa, kun palaan Nepaliin.

Minä ja Baru Namchessa. Kuva: Mikko Lautala

Kyllä koiraihmisen sydän sulaa ja ikäväkin tuota lempeää seikkailijakoiraa on! Toivottavasti näemme uudestaan.

Mikä on parasta vuorikiipeilyssä?

Minua haastateltiin erääseen lehtijuttuun tällä viikolla ja haastattelija kysyi, mikä on mielestäni parasta vuorikiipeilyssä. Tämä kysymys on yksi yleisempiä kysyttyjä kysymyksiä ja sen vuoksi haluan vielä myös teille lukijoille avata, miksi vuorikiipeily on mielestäni maailman paras harrastus sekä intohimon kohde. Mitkä asiat sytyttävät minua vuorikiipeilijänä?

Läsnäolon voima vuorilla

Läsnäolon voima on yksi tärkeimpiä syitä, miksi pidän vuorikiipeilystä. Pääsen vuorilla nopeasti flow-tilaan, jossa päivässä saattaa monta tuntia mennä vain kävellessä kohti seuraavaa leiriä. Läsnäolon taito nykyajan hektisessä ja välillä aika stressaavassakin maailmassa on yksi hienoimpia asioita, joissa vuorilla pääsee kehittymään.

Vuorilla ei ole notifikaatioita tai sähköposteja tai muistutuksia kalenterissa. Päivä täyttyy omasta ajasta, omista ajatuksista, keskusteluista ihmisten kanssa ja maisemien ihmettelystä. Tärkeintä on vain olla läsnä siinä hetkessä ja nauttia ilman ajatuksista seuraavasta sähköpostista tai keskeytyksestä työpöydän ääressä.

Parasta vuorikiipeilyssä: inspiroivat maisemat

Parasta vuorikiipeilyssä: inspiroivat maisemat

Olen joutunut myös opettelemaan olemaan läsnä sekä arjessa että vuorilla. Ensimmäiset hetket reissussa tuntuu stressaavalta ja ajatukset viesteistä ja Instagram-postauksista käy vähän väliä mielessä. Jossain kohti kuitenkin mieli alkaa rentoutumaan ja notifikaatioiden poissaoloa ei edes huomaa tai puhelimen olemassaololla ei ole enää oikeastaan mitään muuta kuin kameran virka Jokainen keskustelu käydään retkikuntakavereiden kanssa hetkessä ja kiirettä oikeastaan ei juuri ole. Lähinnä vain aikaa ja aikaa nauttia.

Itsensä haastaminen kokonaisvaltaisesti

Vuorikiipeily on vahvasti itsensä haastamista. Kyse on pitkälti ensinnäkin projektinhallinnasta, sillä reissut alkavat usein suunnittelulla, sen jälkeen seuraa pitkiäkin selvittelyajanjaksoja ja lopulta päätös reissuun lähtemisestä. Sitten alkaa pähkäily varusteista, eväistä, rokotuksista, lääkkeistä ja muista käytännönasioista kuten viisumista.

Täytyy hallita haastavaakin projektia ja haasteet jatkuvat sitten itse matkalla. Täytyy osata ja oppia sietämään tiettyä epämukavuutta ja etenkin hyväksymään, että tilanteet saattavat muuttua nopeallakin aikataululla. Kiipeily ja erityisesti vuorikiipeily opettaa sietämään myös epävarmuutta.

Parasta vuorikiipeilyssä: uuden opettelu

Parasta vuorikiipeilyssä: uuden opettelu

Mielestäni parasta kiipeilyssä on myös se, kuinka harrastus haastaa sekä henkisesti että fyysisesti usealla eri tasolla ja tavalla. Henkisesti pitkät reissut haastavat monella tapaa: täytyy selviytyä koti-ikävästä, erilaisista haasteista omien fiilisten kanssa ja jaksaa tsempata myös erittäin vaikeinakin hetkinä. Toisaalta fyysisesti reissut haastavat, sillä pitkään korkealla oleminen on jo itsessään raskasta, ajattelemattakaan sitten pitkiä huiputuspäiviä.

Arvostan entistä enemmän luontoa

Vuorikiipeily on tuonut elämääni arvostamisen tunteen monelle eri osa-alueelle, mutta luontoa olen oppinut arvostamaan entistä enemmän kiipeilyharrastuksen avulla. Olen oppinut, että olkoon minulla minkälainen suunnitelma tahansa, voi luontoäiti päättää aivan toista ja siinä kohtaa minun tärkein tehtävä on ymmärtää luonnon realiteetit ja hyväksyä sääolosuhteet.

Myrsky, sateet, tuuli, kova auringonpaiste, helle, hiekkapöly ja viiman kaikki eri muodot on koettu vuorilla ja ainoa vaihtoehto on ollut vain sopeutua vallitseviin oloihin. Olen oppinut arvostamaan myös sitä, mitä keli tarjoaa. Vaikka välillä on vuorilla huonot sääolosuhteet harmittanut ja ärsyttänyt, niin silti arvostus kaikkia sateen olomuotoja ja tuulensuuntia kohtaan on kasvanut.

Parasta vuorikiipeilyssä - itsensä haastaminen henkisesti

Parasta vuorikiipeilyssä – itsensä haastaminen henkisesti

Eniten olen fiilistellyt erilaisia auringonnousuja ja -laskuja vuorilla. Ne ovat olleet niin kauniita, että on useasti itkettänyt luonnon kauneus. Kilimanjarolla on ollut upein auringonnousu, mitä olen tähänastisen elämäni aikana nähnyt. Coloradossa kanjonin reunalla auringonlasku on ollut yksi kauneimmista asioita, jonka olen kokenut. Monen monta muutakin niin upeaa hetkeä, joista on jäänyt muistoja kiikkustuoliin saakka.

Inspiroiva ympäristö

Sanotaan, että luovuus kasvaa inspiroivassa ympäristössä. Vuoristo ja vuoret ovat minulle yksi elämäni suurin inspiraation lähde. Olette ehkä lukijat huomanneet, mutta minun on todella helppo kertoa vuorista, sillä olen täysin hullaantunut niihin ja ihan humaltunut vuorimatkailusta.

Minulla tapahtuu usein niin, että vuorilla aivot pääsevät lepäämään työstä ja luovuus alkaa pulppuamaan. Ideoita omasta tulevaisuudesta ja omaan tulevaisuuteen alkaa syntyä ja suuntaviivoja, miten voisin kehittää tätä blogin liiketoimintaa ja kehittyä omassa työssäni entisestään.

parasta vuorikiipeilyssä

Parasta vuorikiipeilyssä: itsensä haastaminen fyysisesti

Olen aina niin innoissani matkoista ja niin tälläkin kertaa: odotan Nepaliin pääsyä ja sitten tämän vuoden päätavoitetta kohti Alaskaan Denalille. Tulevaa reissukevättä siis odotellessa, sillä vuorikiipeilyssä parasta on myös sen kokonaisvaltaisuus ja millaisia lämpimiä fiiliksiä se minussa aiheuttaa.

 

Railopelastaminen ja sen harjoittelu

Jäätiköllä, joilla vuorilla liikutaan, voi vaania näkymättömiä tai näkyviä vaaroja eli railoja. Railot ovat jäähän muodostuvia erikokoisia halkeamia ja ne voivat olla todella syviäkin. Alueella, jossa on vaara railoille, liikutaan köysistössä ja mieluiten kolmen tai neljän hengen tiimeissä. Köysistö on turvallisuustekijä ja pelastaa jopa ihmishengen siinä vaiheessa jos railo pääsee yllättämään.

Jos kaveri tippuu railoon, on tärkeää että köysistö osaa toimia tehokkaasti ja pelastaa railoon tippuneen jäsenen. Tätä varten on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa: joko railoon tippunut niin sanotusti prusikoi itsensä railosta ylös tai köysistön muut jäsenet pelastavat railoon tippuneen ja rakentaa niin sanotun taljan, joka vähentää railoon tippuneen painoa ja helpottaa pelastamista.

Denalin retkikuntaan yksi pääsyvaatimus oli, että kiipeilijä on käynyt jonkun jäätikkökurssin ja pystyy osoittamaan onnistuneita kiipeilyjä alueilla, joissa liikutaan jäätiköllä. Viime viikolla muistutusmeilissäkin oli mainittu, että Alpine Ascents toivoo kaikkien vielä kertaavan erityisesti railopelastuksen periaatteet ennen kuin näemme Alaskassa.

Varmistuspistettä rakentamassa

Olen railopelastusta harjoitellut ensimmäisen kerran 2013 Laskuvarjojääkärikillan jäätikkökurssilla Olhavalla, sen jälkeen Nepalissa 2014 Island Peakin reissulla, sitten 2018 Mt. Rainierin reissulla ja kesällä 2018 Norjassa. Eli useaan kertaa ja olen joutunut kertaamaan taljoja myös monesti reissujen välissä.

Olimme eilen Paloheinässä harjoittelemassa ja leikkimässä keväisessä talvisäässä vuorikiipeilyä. Otimme kaikki vermeet köydestä, jääraudoista ja hakuista mukaan ja menimme Paloheinän mäkeen etsimään mahdollisimman jyrkkää kohtaa, jossa pääsimme sitten testaamaan erilaisia jäätiköllä tarvittavia taitoja.

Mäessä meni lähes koko päivä ja olipahan ihan mahtava päivä. Kertasimme ensin köysistön muodostamisen, sitten kuljimme mäessä köysistössä, teimme erilaisia taljoja ja kylmyyden yllättäessä laitoimme köysistön uudestaan kasaan ja kuljimme mäkeä köysistössä. Aurinko paistoi ja lämmitti siten, että untuvatakki pysyi repussa koko päivän.

Railot vuorilla

Railopelastamista harjoittelemassa

Oli erittäin hyvä kerrata erilaiset taljat, nimittäin niiden tekeminen näyttää paperilla niin helpolta. Minulle kuitenkin taljojen opettelu on perustunut siihen, että opettelen tietynlaiset muistilistat, miten taljat rakennetaan. En siis omaa mitään kauheen hyvää hahmotuskykyä, vaan muistan vain vaiheita, mikä tulee minkäkin jälkeen. Sitten olen opetellut eri skenaariot eli olenko köysistön ensimmäinen, toinen, kolmas vai viimeinen. Hahmotuskykykin on sitten parantunut muistilistojen avulla ja nykyään hahmottaminen on hiukan helpompaa.

Taljojen tekeminen ja railopelastaminen ei ole rakettitiedettä, mutta ainakin itse olen huomannut, että taljat vaativat kertaamista ja aktiivisesti niiden tekemistä. Kertaus on opintojen äiti ja kaikkein paras tapa oppia on vain tehdä railopelastamista mahdollisimman usein.

Seuraavaksi haluaisin opiskella vielä lisää kahden hengen köysistössä liikkumista ja pelastamista siinä tilanteessa, jossa köysistössä onkin vain kaksi henkilöä. Näitä taitoja olisi kiva oppia tulevaisuuden retkiä ja seikkailuja varten. Testasimme eilen pelastamista myös kahden henkilön köysistössä, mutta pelastettava olisi kyllä ehtinyt kylmettymään oikeassa railossa. Sen verran kauan jouduttiin miettimään, että mikä ankkuri ja mikä sulkurengas tulee mihinkin. Eli sujuvuutta kaipaisin tähän tulevaisuutta varten.

Kiipeilemässä lumikökköä

Löysimme mäestä myös muutaman ison lumikökkäriin, joista teimme köysistön ”kolmannen” jäsenen. Ruuvasimme jääruuvin kökköön kiinni ja rakensimme pelastustaljat jääkökön pelastamiseksi railosta. Löysimme myös niin ison kökön, että pääsimme hiukan kiipeilemään ja leikkimään hakkujen kanssa.

Päivä lisäsi varmuutta jäätikkötouhuihin ja oli erityisen kivaa, joten tämänkaltaisiä päiviä täytyy ottaa useamminkin. Pääsi ihan yllättävän nopeasti ihan vuorifiiliksiin vain sillä, että kaivoi kaikki oikeat tavarat mukaan ja puki valjaat sekä kaikki muut tavarat. Onnistunut treenipäivä siis takana.

 

Denalille valmistautuminen: miten sujuu?

Havahduin eilen saadessani Alpine Ascentsilta meiliä, että Denalin matka lähestyy kovaa vauhtia. Kevät on ollut kiireinen tähän mennessä, mutta treenirutiinit on pysynyt hyvänä alkuvuodesta saakka. Pääpaino on ollut perusasioissa: peruskestävyyden ja perusvoiman kasvattamisessa, jotta tulevat reissut sujuvat mahdollisimman mutkitta.

En ole treeneistä viime aikoina kovin paljon kirjoitellut, sillä tekeminen on tuntunut sellaiselta “perusjaksolta”, että suuria ylä- tai alamäkiä siihen ei ole kuulunut. Kovasti treenitunteja kuitenkin viikottain on kertynyt ja lisääntynyt arkiliikunta on lisännyt mukavasti aktiivisuutta ihan jokaiseen päivään.

Treenien intensiteetissä ollaan valmentaja-Jussin kanssa haettu sopivaa tasoa ja sen pohjalta ohjelmointia on muutettu ja viilattu paremmin tavoitteisiin sopivaksi. Muutoksia ovat vauhdittaneet palautumiseen liittyvä data, jota ollaan kerätty Firstbeat-laitteen avulla. Urheilu ja valmistautuminen on sellaisen jatkuvan sopivanlaisen tasapainon etsimistä ja tällä hetkellä esimerkiksi työt vaikuttavat tasapainon löytämiseen melko paljon. Tärkeintä onkin minun mielestä ollut se, että muutoksia on ollut mahdollista ylipäätään tehdä ja edistymistä seurataan aktiivisesti.

Fyysiset vaatimukset Denalille

Sain eilen tosiaan kirjeen retkikuntaoperaattorilta, jossa vielä painokkaasti kehotettiin harjoittelemaan fyysisesti ennen matkaa. Tähän on muutama syy: Donin mukaan yksi isoimpia syitä epäonnistumiselle on huono kunto tai kunnon loppuminen kesken ja Alpine Ascents painottaa, että valmistautuminen on tärkeää sekä yksilön että koko retkikunnan kannalta.

Operaattori suosittelee, että harjoitusmääriä kannattaisi olla viitenä päivänä viikossa ja vähintään kolme kertaa kuukaudessa kannattaisi tehdä vähintäänkin kolmen tunnin treenisessio. Vauhti reissussa pitäisi olla 300 vertikaalimetriä tunnissa, joka tarkoittaa korkeassa ilmanalassa melko nopeaa tahtia vaikka liikkumisnopeus hidastuu merenpinnan tasolla tapahtuvaa liikkumiseen.

Valmistautuminen Denalin kiipeämiseen Alaskassa

Valmistautuminen Denalille on sisältänyt paljon hiihtolenkkejä

Tämän lisäksi suositellaan, että ylipainoa ei olisi mahdottomasti, mutta liian laihakaan ei saa olla. Hassua oli ohjeissa mielestäni se, että verrataan painoindeksiä, mutta ehkäpä sen tarkasteleminen on yksinkertaisin mittari ylipainon mittaamiselle. Pointti taisi olla se, että tulkaa Denalille kiipeilemään ilman ylimääräisiä liikakiloja kropassa, joita joudutte kantamaan koko reissun ajan itse.

Muistutuksena kerrottiin myös se, että parhaimmastakin valmistautumisesta huolimatta, huippu saattaa jäädä saavuttamatta. Vuorikiipeily on aina toimintaa olosuhteiden armolla ja Denalilla on myös hyvin yleistä kovat tuulet ja myrkykelit, jotka saattavat vaikeuttaa kiipeämistä tai jopa estää sen kokonaan.

Missä mennään vaatimuksien suhteen?

Treenimäärät ovat kohdillaan niin kertojen kuin määrien suhteen. Nimenomaan matalatehoista harjoittelua on lisätty ohjelmaan ja sitä kautta haetaan peruskestävyyskuntoa entistäkin rautaisemmaksi. Keskimäärin treenitunteja tulee kymmenisen joka viikko ja siihen jokaiselle päivälle vähintään 10 000 askelta lisäksi.

Ohjelmointia on jouduttu keventämään, sillä palautuminen ei ole koko ajan ollut kohdallaan. Minulla piti alkaa vauhtikestävyyttä parantava kausi, mutta jo ensimmäisten viikkojen jälkeen tuntui, että aloin heräilemään ja valvomaan öitä ja olo oli koko ajan tukkoinen. Lisättiin Jussin kanssa kevyitä harjoituksia ohjelmaan ja nimenomaan sitä peruskestävyysharjoittelua. Tasapaino on sen jälkeen palautumisen ja treenin välillä ollut parempi.

Denalille valmistautuminen

Kävelylenkillä

Olen käynyt sauvakävelemässä, hiihtämässä, pyöräilemässä sisällä, juoksemassa ja kävelemässä juoksumatolla ja ulkoilemassa peruskestävyysharjoittelun merkeissä. Vähän oman fiiliksen ja kelin mukaan. Tämän lisäksi ohjelmassa on ollut kaksi kertaa viikossa perusvoimaharjoittelua salilla ja silloin tällöin seinäkiipeilyä.

Joka viikko ohjelmassa on ollut vähintään yksi pidempi, yleensä hiihtolenkki tai sauvakävelyä. Eli pitkiä treenejä on tullut tasaisesti myös tässä alkuvuoden aikana. Seuraavat oikeasti pitkät päivät ovat edessä hiihtoladuilla Pyhällä ja Nepalissa, joka onkin hyvä harjoittelu monta päivää putkeen vaeltamista ja sitten viimein kiipeämistä.

Valmistautuminen on mennyt ihan hyvillä mielin ja tuntuu ihan hullulta, miten nopeasti aika on mennyt. Denalille lähtöön on kolme kuukautta aikaa ja Nepaliin lähtöön alle kuukausi, joten aika tulee rientämään tässä ennen reissuja ihan mieletöntä vauhtia. Olen kyllä todella innoissani lähdössä reissuun ja odotan sitä vuorillaolemisen raukeaa fiilistä ja sitä, että on läsnä siinä hetkessä kaikilla aisteilla.

Nyt edessä on vain valmistautumista reissuille ja viimeisten hankintojen tekemistä kuten 8000 metrin untuvatakin metsästäminen oikeankokoisena minulle. Muuten varusteiden suhteen on melko hyvä tilanne, sillä suurimmat hankinnat olen tehnyt jo aiempia matkoja varten ja pärjään niillä myös tuleville matkoilla.

 

Vuorikiipeilijän tärkeimmät ominaisuudet

Oltiin eilen illalla Malminkartanolla tunkkaamassa pitkästä aikaa mäkitreeniä, jolla haetaan kuntoa tulevia kevään reissuja varten. Lähden ensin maaliskuun lopussa Pyhälle hiihtämään, sitten huhtikuun alussa Nepaliin kiipeämään Lobuche East -nimistä 6000 metrin vuorta ja sitten kesäkuussa Denalille, joka on tämän vuoden päätavoite. Sen jälkeen alkaakin valmistautuminen Everestille.

Kevät ja alkukesä vierähtää siis reissuissa ja töitä tehdessä siinä välissä. Sen vuoksi on mielestäni tärkeää, että nyt olen pyhittänyt kaikki viikonloput kotona olemiselle ja palautumiselle, koska tulevat kuukaudet ovat hektisiä. Koska reissuja on useampi nyt tiedossa, olen pohtinut, mitkä ovat vuorikiipeilijän tärkeimmät ominaisuudet ja erityinen siitä näkökulmasta, miten voisin vielä itse kehittyä näissä ominaisuuksissa.

Tänään ajattelin siis avata teille vielä ajatuksiani siitä, millaisia ominaisuuksia mielestäni hyvä vuorikiipeilijä tarvitsee ja millainen prioriteettijärjestys näillä mielestäni on. Monelle voi tulla esimerkiksi yllätyksenä, että mielestäni kunto on vasta viimeinen asia, jota vuorikiipeilijältä vaaditaan.

Vuorikiipeilyä Malminkartanolla

Mäkitreeniä Malminkartanolla

Vuorikiipeily on kovaa puuhaa ja kovuus mielestäni tulee erityisesti siitä, että reissut yleensä kestävät pitkään ja viikkojen aikana ehtii tapahtumaan vaikka ja mitä, eikä kaikkia tapahtumia oikein pysty edes ennustamaan ja kiipeilyyn liittyy paljon asioita, kuten sää, johon meillä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa.

No seuraavaksi niihin ominaisuuksiin, ja muistakaa, että nämä ovat minun mielestä tärkeimpiä. Ei ole oikeaa ja väärää vastausta, vaan tarkoitukseni on herätellä teidät ajattelemaan, millaisia ihmisiä vuorilla ehkä liikkuu ja ketkä mielestäni pärjäävät parhaiten. Todellisuudessa vuorilla pärjäävät monenlaiset tyypit, mutta uskon heitä yhdistävän nämä asiat.

Kärsivällisyys

Eräs kiipeilijä sanoi minulle ennen Baruntsen reissua, että kärsivällisyys on tärkein matkakumppani vuorilla. Ja näin se todella on, sillä kärsivällisyyttä mitataan ihan ensimmäisestä sekuntista lähtien reissussa. Odotetaan lentokentällä, paikkaa koneeseen, pääsyä vuorille, sitten odotellaan ruokaa, laukkuja ja oikeanlaista hetkeä liikkua vuorilla.

Kaikki nuo hetket vaativat kärsivällisyyttä ja malttia, sillä monelle asialle ei myöskään voi oikein mitään. Sää on mitä on ja siihen meidän kiipeilijöiden on sopeuduttava. Toisaalta vuoret tuovat omat haasteensa kuten pieniä mahakipuja, päänsärkyä tai unettomia öitä. Näistäkin selviää kärsivällisyydellä.

Kiire ei ole hyvä kiipeilykaveri, sillä se yleensä aiheuttaa painetta tehdä harkitsemattomia päätöksiä. Kärsivällisyyttä siis tarvitaan vuorikiipeilyn melkein jokaisessa vaiheessa ihan valmistautumisesta itse kiipeilyyn ja reissuista palautumiseen. Ainakin itse jouduin muistuttelemaan usein itselleni sitä, että eihän tässä nyt ole mihinkään kiire, kun on koko elämä aikaa puuhata.

Kärsivällisyys ei siis ole ollenkaan minun vahvuus ja olen tehnyt ihan valtavasti töistä sen eteen, että hyväksyn myös nopeat muutokset ja olen valmis muuttamaan lyhyellä ajanjaksolla suunnitelmia vaikka pidemmän aikavälin suunnitelmat pysyvät samana. Viisi päivää myrskyteltassa osoitti kuitenkin, että kyllä sitä kärsivällisyyttä tarpeen tullen myös löytyy. Toisaalta kärsivällisyyttä on myös vaatinut erilaisista loukkaantumisista kuntoutuminen.

Motivaatio ja asenne

Motivaatio ja asenne ovat mielestäni ehkä tärkeimmät ominaisuudet vuorikiipeilijälle. Näiden avulla pääsee paljon korkeammalle ja haastavampia reittejä ylös kuin kiipeilijä, jolla ominaisuuksia ei löydy. Tärkeää on myös motivoitua jatkuvasti oppimaan uutta ja tietynlaisella nöyryydellä suhtautua asioiden opetteluun.

Motivaatio näkyy mielestäni siten, että siinä yhdistyy halua kokea, oppia, sietää epämukaviakin hetkiä, sopeutua tilanteeseen ja samalla halu nauttia kiipeilystä. Kiipeily on itselleni sellainen kokonaisvaltainen oppimisprosessi eikä vain huippujen yliviivaamista joltain listalta. Miten se tulee sitten esille, onkin ihan käytännössä toimintana ja siitä, miten hommansa hoitaa vuorilla. Uskoisin, että nämä ovat itselläni kohdallaan, sillä olen vain niin innoissani aina kun reissut lähestyy tai jo silloin, kun pääsen suunnittelemaan tulevia reissuja.

Sinnikkyys ja epävarmuuden sietäminen

No sanomattakin on mielestäni selvää se, että kun reissussa ollaan pitkään, välillä ilman yhteyksiä kotiin, ollaan ulkona suurin osa ajasta ja välillä voi olla vähän haastavaakin, niin sinnikkyyttä ja epävarmuuden sietämistä tarvitaan. Näitä ominaisuuksia mielestäni tarvitaan niin vuorilla kuin nykypäivän työelämässäkin, sillä tilanteet muuttuvat jatkuvasti ja epävarmuutta täytyy sietää monessakin eri suhteessa.

Sinnikkyyttä vuorikiipeilyssä kaivataan erityisesti pitkien huiputuspäivien aikana, jolloin ollaan yhteen menoon liikenteessä useita ja jopa kymmeniä tunteja. Nepalissa huiputuspäivämme kesti yhteensä 19 tuntia ja voin kertoa, että viimeisen parin tunnin aikana oli todella tärkeä sinnikkäästi vain jaksaa ja jatkaa kohti perusleiriä.

Näitä ominaisuuksia voi harjoitella ihan joka päivä, sillä sinnikkäästi täytyy valmistautua tuleviin haasteisiin, jaksaa mennä sinne salille vaikka väsyttäisi ja on jaksettava käydä töissä vaikka maanantaiaamuna kellon soidessa väsyttäisi. Osa tehtävistä on pakko tehdä ja toisia voi valita tehtäväksi tai tekemättä jätettäväksi, mutta kuitenkin usein sinnikkyyden avulla saavutetaan sellainen lopputulos, joka on toivottu. Tavoitteisiin koen päässeeni sitä kautta, että olen vain sinnikkäästi tavoitellut asioita ja uskonut vaikeinakin hetkinä onnistumiseen.

Vuorikiipeily

Harjoittelemassa Malminkartanolla

Kunto

Vasta viimeisenä prioriteettina vuorikiipeilijälle tulee mielestäni kunto ja erityisesti pitkäjaksoinen kestävyyskunto. Mielestäni nuo yllä esitellyt asiat ovat huomattavasti tärkeämmässä roolissa, jos mietitään hyvää vuorikiipeilijää ja onnistunutta reissua.

Kunto on kuitenkin niistä harvoista tekijöistä se, joihin on helppo itse omalla toiminnalla vaikuttaa ja sen takia pidän esimerkiksi itse kunnostani hyvää huolta. Haluan olla varma, että vuorille kiipeäminen ei jää siitä kiinni, että olisin huonossa kunnossa. Huippu-urheilija ei vuorilla tarvitse olla, mutta hyvä peruskunto takaa reissusta nauttimisen.

Olen ollut Perussa vaeltamassa ja olin paljon huonommassa kunnossa kuin nykyään. Olin samaan aikaan buukannut Aconcaguan reissun ja ylämäkeen kävellessä päätin, etten halua ikinä tätä tunnetta vuorilla. Hengittäminen oli vaikeaa, sydän löi mahdottoman kovaa ja tuntui, että työkapasiteettia ei ollut juuri ollenkaan. Treenaan reissuilleni siten, että voin olla ylpeänä seinämällä tai vuoren rinteellä ja todeta, että kunnosta kiipeäminen ei ainakaan jää kiinni. Perusta palatessani aloitin lähes neljä vuotta sitten uudestaan aktiivisen harjoittelun ja nykyään viikossa tulee treenitunteja keskimäärin kymmenen tuntia.

Näitä ominaisuuksia mielestäni hyvältä vuorikiipeilijältä vaaditaan henkisellä ja fyysisellä tasolla. Näiden lisäksi myös erilaiset kiipeilyyn liittyvät taidot ovat myös tärkeitä, mutta ne oppii myös osittain kokemuksen ja vain opettelun avulla. Mitä mieltä te lukijat olette?

 

Painojen ryskiminen pelottaa

Meille kaikille todennäköisesti sattuu elämän aikana sellaisia juttuja, jotka jättävät ikävän jäljen muistoihin ja seuraa pidemmän aikaa elämässä mukana. Peloiksikin näitä voi sanoa ja ajattelin avata tarkemmin, mikä minua on seurannut viimeiset pari vuotta ja miten huomaan ikävien tapahtumien varjostavan nykyistäkin elämää. Käsittelemättömiä pelkojani siis.

No aloitetaanpa siitä hetkestä, joka aiheutti nämä pelot. Aikalailla kaksi vuotta sitten väänsin olkaluuni katki voimistelurenkailla. Tämä tapahtuma muutti sen hetkisiä suunnitelmia, lähitulevaisuuden suunnitelmia ja kaikista eniten se vaikutti ajatteluuni tulevaisuutta kohtaan. Tulevaisuudella tarkoitan erityisesti liikunnallisia tavoitteita, joihin myös vuorikiipeily kuuluu.

Tapahtuma on edelleen varsin voimakkaana mielessäni, sillä on vaikea parin vuodenkaan takaisesti unohtaa, miltä tuntuu, kun luu kädessä pahmahtaa katki. Eniten harmittaa, että loukkaantuminen tuntuu tänäkin päivänä todella turhalta ja siltä, että olinpa tyhmä, kun väänsin niin pitkään että oma luuni katkeaa.

Käden kuntoutuminen meni oikeastaan paremmin kuin osasin odottaa ja nykyään käsi ei juurikaan minua vaivaa. Kädessä on edelleen koko olkavarren mittainen levy ja se pilkistelee kyynerpäästä esille. Suurin muisto päivittäin on pitkä arpi kädessä ja silloin tällöin vamma muistuttelee olemassaolostaan ranteen hermokipuina.

Olkaluun murtuma

Kyynärpäässä näkyy pilkottava levy ihon läpi

Mitä tuosta loukkaantumisesta on kuitenkin jäänyt käsittelemättä, on ne tunteet, jotka liittyvät siihen kovaan vääntämiseen, joka nyt tässä tapauksessa päättyi luun katkeamisella. Olen törmännyt siihen, että minua on alkanut pelottamaan tietynlainen fyysiselle äärirajalla meneminen sen pelossa, että milloin taas pamahtaa. Kova treenaaminen on asia erikseen, mutta ääriraja on ollut vaikeampi saavuttaa tuon tapahtuman jälkeen.

Tiedän hyvin, että käteni katkeaminen on ääriesimerkki siitä, että mitä voi tapahtua ja tuskin tulen edes koskaan enää saavuttamaan noin kovia voimia, jotka minulla olivat tapahtuma-aikana. Silti huomaan, että suorastaan pelkään melko useinkin, että milloin näin tapahtuu uudestaan. Pelosta johtuen myös esimerkiksi Nuuksio Classicin polkumaraton jäi kesken ja moni muu kova treeni on muuttunut kovasta hiukan kevyemmäksi.

Näin keittiöpsykologina sanoisin, että kyse on siis käsittelemättömästä pelosta ja iso osa loukkaantumista on myös se kolhu, jonka ottaa henkisesti. Fyysisesti olen nyt toipunut aikalailla normaalille tasolla ja pystyn treenaamaan täysin normaalisti ajattelematta käden vammaa.

Henkisesti vamma näkyy siis tänäkin päivänä siten, että minua pelottaa salilla nostaa kovia painoja. Olen ruvennyt nynnyilemään ja näin myös voimatasot ovat tietenkin pysyneet aikalailla samalla tasolla koko ajan eikä kehitys ole ollenkaan niin kovaa kuin se aiemmin oli. Näen vain niin sieluni silmin, kuinka joku jänne, luu tai nivelside paukahtaa kesken raskaimman kyykyn tai välilevy pullahtaa kesken maastavedon.

Uskallusta siis päättömästi uusien haasteiden ja painavampien painojen ryskimiseen on kadonnut entiseen verrattuna roimasti ja nykyään tykkään tehdä jopa pelkästään omalla kehonpainolla treenejä. Toki voimaharjoitteluakin on mukana, mutta sen rooli ei ole tällä hetkellä niin iso kuin vaikkapa pari vuotta sitten oli.

Olkaluun murtuma

Olkaluun murtumasta muistona jäänyt arpi

Olisi kuitenkin kiva, että jokaista lisättyä painoa ei tarvitsisi miettiä sitä kautta, että mitähän seuraavaksi tapahtuu. Todennäköisyys on kuitenkin melko pieni, sillä tekniikka on yhä tärkeämmässä roolissa tämän päivän treenejä. Loukkaantuminen muistutti myös siitä, kuinka tärkeää on osata ensin kaikki tekniikat oikein, ennen kuin aloitetaan lisäämään sinne tangon päihin yhtään mitään.

Painojen ryskiminen on siis alkanut pelottamaan loukkaantumisen jälkeen, mutta toisaalta pelko on tuonut siinä mielessä paljon uusia työkaluja treeneihin. Nimittäin tekniikan pitämisen prioriteettina ja tärkeämpänä kuin lisättyjen painojen määrän. Olen myös ymmärtänyt, että kiivetäkseni vuorelle, minun ei tarvitse olla maailman paras kyykkääjä samaan aikaan.

Pelko ja arkuus näkyy ehkä voimatasojen maltillisempana kasvuna, mutta kehitystä silti tapahtuu koko ajan ja alkuvuoden voimaharjoittelun jäljiltä myös ne kilomäärät ovat viikko viikolta kasvaneet ja pientä itsevarmuutta sitäkin kautta on tullut. Edelleen sarjat ovat pitkiä, joten isoja painoja ei ole tangon päissä ollut, vaan rakennetaan sitä hyvää pohjaa selättää painomöröt pois.

Kiinnostaisi tietää, että te lukijat, jotka käytte salilla, niin onko teillä pelkoja nostaa tosi isoja painoja? Onko se vain loukkaantumisen kokeneiden pelko vai aivan turhaa?

 

Mistä asioista luottamus rakentuu vuorikiipeilyretkikunnassa?

Valmistuin kauppatieteiden maisteriksi pian kaksi vuotta sitten ja kirjoitin graduni luottamuksesta vuorikiipeilyretkikunnissa ja millaiset eri tekijät vaikuttavat luottamuksen syntymiseen. Pidin graduni empiirisestä osiosta, jossa pääsin haastattelemaan kiipeilyidoleitani eli suomalaisia, jotka ovat kiivenneet Everestille. En ole kauheasti avannut graduani täällä blogin puolella, koska koko gradun kirjoittamisprosessi oli omalta osaltaan aika raskas.

Nyt valmistumisesta ja siitä graduilusta on kulunut tarpeeksi aikaa, jotta pystyn taas ajattelemaan asiaa ilman, että minua hävettää, kuinka nopeasti esimerkiksi kirjoitin työni tai kuinka minulle lopulta oli tärkeämpää oppia haastateltavilta ihmisiltä vuorikiipeilyä varten kuin saada pelkästään tieteelliseen tutkimukseen materiaalia. Haastatteluissa juteltiin paljon myös asioista, jotka eivät graduani varsinaisesti vienyt eteenpäin, mutta opin tulevia koitoksia varten asioita.

Olen kerännyt luottamuksen syntymisen tässä artikkelissa viiteen väittämään, jotka tulevat esille sekä tutkielmassani että ihan omasta kokemuksesta. Luottamuksen syntymiseen vuorilla vaikuttaa erityiset olosuhteet ja se, että ihmisten kanssa vietetään hetkessä todella paljon aikaa. Näitä samoja väittämiä voidaan myös hyödyntää yrityksissä, sillä samoja piirteitä löytyy niin sanotuista väliaikaisista tiimeistä, jotka rakennetaan tavoittelemaan tiettyä tavoitetta.

Väittämä 1: luottamus rakentuu ihmisten välille toiminnan kautta

Ensimmäinen väittämäni ja gradun tutkimustulos oli se, että luottamus syntyy ihmisten välille erilaisten toiminnan kautta. Tämähän on aika itsestään selvää, eikö? Mutta mitä tämä tarkoittaa erityisesti vuorikiipeilyretkikunnassa?

Toimintaa on monta erilaista, mutta olen itse huomannut, että se miten ihmiset käyttäytyvät erilaisissa tilanteissa vaikuttaa luottamuksen syntymiseen. Erityisesti tilanteet, joissa käyttäytyminen tulee hyvin esille, ovat erilaiset yhteiset hetket messiteltassa ja tilanteet, joissa ihmiset alkavat väsyä. Usein mitä korkeammalle myös mennään, sen herkemmin ihmisistä paljastuu kaikenlaisia ikäviäkin puolia esille. Luottamusta herättää ihmisten välinen inhimillinen kanssakäyminen.

luottamus vuorikiipeilyssä

Luottamus syntyy ihmisten välille

Vuorikiipeilyretkikunta on usein niin sanottu väliaikainen tiimi, joka on muodostunut yhteisen tavoitteen eli tietyn vuoren kiipeämistä varten. Ihmiset saattavat olla toisilleen tuntemattomia ja sen vuoksi toiminta ja yhteinen tavoite ovat tärkeimmistä tekijöistä, jotka kasvattavat luottamusta.

Väittämä 2: luottamus rakentuu kokemuksen kautta

Yksi graduni isoimpia teemoja, jotka haastatteluista tuli esille, oli se kuinka luottamus rakentuu kokemuksen kautta ihmisten välille. Haastateltavat kokivat, että aiemmat reissut, yhteiset kokemukset ja erityisesti yhteinen tausta oli yksi merkittävimpiä luottamukseen vaikuttavia tekijöitä

Olen myös itse huomannut, kuinka retkikunnassa luottamus tulee sen kautta, kuinka kokeneita ihmiset ovat. Otetaanpa tästä ihan havainnollistava esimerkki, nimittäin Baruntsella pääsherpamme oli kiivennyt esimerkiksi Everestille, K2:lle ja muille maailman korkeimmille vuorille. Hänestä tuli heti fiilis, että tuo mies tietää, mitä vuorilla tehdään ja miten sieltä tullaan hengissä myös kotiin.

luottamus retkikunnassa

Jangbu-sherpa – kokenut ammattikiipeilijä

Kokemuksen vaikutuksen voin myös allekirjoittaa siinä mielessä, että itse luotan kiipeilijöihin, jotka ovat kokeneita. Kokemus ei kuitenkaan ole välttämättömyys, sillä enemmän luottamuksen rakentumiseen vaikuttaa myös retkikunnan jäsenten asenne.

Väittämä 3: luottamus rakentuu kiipeilijän asenteesta

Tämä on aihe, joka ei noussut esille tutkielmassani erityisen isona esille, vaikka viitteitä yhteisestä kulttuurista ja toimintatavoista nousikin esille. Olen kuitenkin omilla reissuilla huomannut, että minulla luottamuksen syntymiseen retkikunnan jäsenten välillä vaikuttaa vahvasti kiipeilijöiden asenne ja asenne suhteessa omaan näkemykseen.

Tästä hyvä esimerkki on Baruntsen reissulta, jossa eräs erittäin kokenut kiipeilijä alkoi mielestäni käyttäytymään jopa törkeällä tavalla meidän retkikunnan johtajaa Donia kohtaan. Hän kyseenalaisti kaikki päätökset, oli selkeästi pettynyt Donin johtamistyyliin (vaikka hän ei mielestäni tehnyt mitään väärää) ja piti kokemattomampaa retkikunnan johtajaa ihan pilkkanaan. Vaikka kiipeilijällä olisi ollut kokemusta ja osaamista selvitä todennäköisesti todella haastavista tilanteista, ei hänen toiminta juurikaan tuon negatiivisen asenteen vuoksi herättänyt luottamusta minussa.

Luottamus vuorikiipeilyssä

Luottamus syntyy asenteesta

Toisaalta luottamusta on herättänyt taas sellaiset ihmiset, jotka eivät ole välttämättä kokeneita, mutta asenne on täyttä timanttia. Vastoinkäymiset käsitellään järkevästi, on intoa oppia uutta ja valmiita tuomaan ehkä jostain muusta elämän osa-alueesta oppeja myös vuorikiipeilyyn. Tämä jos joku herättää minun luottamuksen.

Väittämä 4: vilpitön toiminta herättää luottamuksen

Vilpittömyys oli yksi tärkeä piirre, joka nousi esille graduni luottamukseen liittyvässä tieteellisessä teoriaosuudessa ja empiirisessä aineistossa. Vilpittömyydellä tarkoitetaan sitä, että luottamus rakentuu ihmisten välille kaikista vahvimmin silloin, kun ihmiset toimivat vilpittömästi ajattelematta omaa etuaan ja tekevät asioita nimenomaan tiimin hyväksi.

Miten mielestäni vilpittömyys on sitten näkynyt omissa vuorikiipeilyretkikunnissa, niin ihmiset ovat auttaneet tilanteissa, jolloin itsellä on ollut vaikeaa. Kova yskä aiheutti harmia minulle Nepalissa ja kysymättä kaveri antoi kurkkupastillin helpottamaan yskää. Toisaalta Jenkeissä kaverit tulivat hakemaan lentokentältä ja valmiita opettamaan minulle tuntemattomia asioita vain siitä syystä, että päästiin yhdessä kiipeilemään.

Väittämä 5: luottamus ja sen syntyminen on aina henkilökohtaista

Viimeinen väittämä perustuu sekä graduuni että ihan elämään yleisesti. Luottamus, sen rakentuminen ja sen kokeminen on aina henkilökohtaista. Meistä jokainen kokee eri tavalla, miten luottamus rakentuu ja erityisesti olosuhteet kuten vuorikiipeilyssä saattaa vaikuttaa luottamuksen syntymiseen.

Henkilökohtainen kokemus tuo myös oman mausteensa koko hommaan, sillä ei ole mitään suoraa kaavaa, jolla esimerkiksi vuorikiipeilyretkikunnan luottamus syntyisi vaan joka kerta porukka ja sen henkilökemioiden sattuminen sopivaksi määrittelee sen, miten hyvin luottamus eri ihmisten välille syntyy.

Mistä tekijöistä sinun mielestä luottamus syntyy?

 

Telttapaikkojen top 5

Katselin tässä Instragramista kuvia eräänä iltana ja jollain telttavalmistajalla oli upea kuva öisestä maisemasta, jossa oli teltta ja teltan lähistöllä ihmisiä otsalamppuineen. En telttaile Suomessa joka viikko, vaikka siitä kovasti pidänkin, mutta vuorilla telttamajoitus on hyvinkin tuttu. Telttapaikkoja on tähän mennessä ollut useita erilaisia ja haluaisin jakaa tässä artikkelissa teidän kanssanne minun tähän mennessä top 5 telttapaikkaa eri puolilta maailmaa.

Top 5: Baruntsen II leiri 6400 metrin korkeudessa

Tämä telttapaikka on pääsee listallani viidenneksi oikeastaan sen vuoksi, että telttapaikka tuli viidessä yössä erityisen tutuksi ja lopulta paikka toimi tukikohtana Baruntsen huiputtamiselle. Telttapaikka sijaitsi keskellä jäätikköä ja siitä oli reilusti matkaa lähimmälle jyrkänteelle. Telttapaikka oli erityisen kaunis vähän kauempaa itse teltalta katseltuna ja pidin erityisesti paikan näkymistä Baruntselle ja muille lumihuippuisille vuorille.

Baruntsen toinen yläleiri

Top 4: Kilimanjaro Mawenzi 4315 metrin korkeudessa

Kilimanjaron vieressä on Mawenzi-niminen vuori, jonka juurella olimme yhden yön ennen Kilimanjaron huiputusta. Vuoren vieressä on pieni vuoristojärvi ja näkymät leiripaikalta on tosi jylhät aivan vuoren juurella. Kävimme myös kävelemässä leirin lähistöllä ja näkymät leiriin olivat todella kauniit vaikka pilvinen sää ei näyttänyt meille koko maisemasta ihan parhaimpia paloja.

Kilimanjaro Mawenzi telttapaikka

Top 3: Utah Canyonlands

Olimme Utahissa kanjoneilla Canyonlands-nimisessä kansallispuistossa. Koska kanjoneilla ei juurikaan sada keväällä, niin emme käyttäneet telttaa vaan nukuimme taivasalla. Olin ensin hiukan skeptinen ilman telttaa nukkumiseen, mutta kaverit olivat niin vahvasti sitä mieltä, että se on täysin turvallista, niin uskalsin nukkua ja hyvin nukuttikin tähtitaivaan alla. Tämä yöpaikka oli todella upealla paikalla ja keitimme illalliseksi riisiä ja mustia papuja ja joimme punaviiniä pimenevässä illassa. Ihan tosi upea ilta ja kanjoneiden kerrostuneisuus teki minuun ison vaikutuksen.

Utah Canyonlands

Top 2: Mera Peak yläleiri 5300 metrin korkeudessa

Yksi Mera Peakin kiipeämisen kohokohdista on mielestäni sen yläleiri, jossa nukutaan yksi yö ennen huipulle lähtemistä. Leiri sijaitsee kallioilla ja kun saavuimme leiriin, oli se niin täynnä telttoja, ettemme enää mahtuneet leiriin. Näin ollen siirryimme hiukan leirin yläpuolelle jäätikölle majoittumaan ja olimme oikeastaan kahden railon välissä yötä. Teltasta ei pimeällä uskaltanut kovin pitkälle lähteä vaikka muuten turvallisessa paikassa olikin. Telttapaikalta ei juuri nähnyt tulevan yön koitoksia, mutta sen sijainti jäätiköllä ja oikean yläleirin kivenlohkareiden välillä teki kyllä minuun ison vaikutuksen.

Mera Peakin yläleiri

Top 1: Baruntsen perusleiri 5400 metrin korkeudessa

Baruntsen perusleiri on kyllä tähän mennessä yksi vaikuttavimpia telttapaikkoja, joissa olen ollut. Sen vuoksi, että teltasta ulos astuessa näkymät ovat henkeäsalpaavat ja Baruntsen huippu on aivan perusleirin edessä. Perusleiristä on hyvä katsella tulevaa koitosta, miettiä asioita ja toisaalta haaveilla vielä tulevista reissuista. Perusleiristä tulee myös omanlainen koti, sillä siellä vietetään yleensä enemmän aikaa kuin muissa leireissä. Baruntsen perusleirin ympäristö on myös hieno, sillä leirin vieressä on pieni sulamisvesistä tullut järvi ja järven ympärillä on kiva käydä ulkoilemassa lepopäivän aikana.

Baruntsen perusleiri 5400 metriä

Nämä telttapaikat pääsevät siis ehdottomasti minun top 5 telttapaikkoihin, mutta näiden lisäksi Suomesta ja ulkomailta löytyy niin upeita paikkoja, että niitä on vaikea edes arvottaa, sillä jokaisessa telttapaikassa ja leiripaikassa on oma tunnelmansa. Oikeastaan leiripaikasta erityisen tekee myös se aika ja ne ihmiset, joiden kanssa telttapaikoilla ollaan. Teltta on vuorikiipeilymatkojen koti ja siinä mielessä jokainen telttapaikka on myös kotipaikka. Missä on teidän lemppari telttapaikat?