Ylpeä tuloksista

Saako omista tuloksista olla ylpeä? No päätin, että tällä kertaa saa. Tulokset on kuitenkin hankittu kovalla, pitkäjänteisellä työllä. Kun lähdin polven korjausoperaatioon mukaan, sanoin että tulen entistä vahvempana takaisin. Sisäsoudun sm-kisat oli hyvä koitos, sillä päästiin testaamaan, millä tasolla mennään.

Kisat meni todella hyvin. Pudotin muutaman kilon painoa viimeisen viikon aikana, jotta pääsin alle 61.5 kiloisten eli kevyiden sarjaan. Tämä sen vuoksi, että tavoitteena oli soutaa kovat ajat ja painoluokka oli jo hyvin lähellä ja normaalipaino vaihtelee 61-63 kilon välillä. Viimeiset kilot tiristeltiin veden juonnilla, ja sitten juomatta olemisella sekä ruokavalion kanssa pienillä kikkailuilla siten, että hiilihydraattien määrä laskettiin lähes minimiin. Olin painossa sekä lauantaina että sunnuntaina ja iso kiitos arvokkaista neuvoista kuuluu Crossfit Central Helsingin yhdelle valmentajalle Benille, joka teki hyvän suunnitelman painon pudottamiseksi.

Lauantaina soudettiin siis 500 metriä, joka on matkana täysiä alusta niin pitkään kuin jaksaa. Ensimmäiset 300 metriä menikin kovaa ja viimeiset 200 metriä oli todella kovaa taistelua maitohappoja vastaan. Maalissa ajassa 1.39,6 ja tuohan oli uusi Suomen ennätys! Siis vau! Pystymetsästä joku crossfittiä harrasteleva polvivaivainen tuli ja voitti ja souti vielä se-ajan.

No, nyt jälkeen päin kerrottakoon, että olin soutanut treeneissä matkan ja hiukan kovempaa itseasiassa, joten tavoitteena olikin soutaa uusi ennätys kelloon. Hienoa oli, että pää kesti kisapaikalla, pienen painon pudottelun ja maaliin asti. Alkuun katsoin, että olin kilpailussa toinen, mutta todellisuudessa hävisin avoimen eli yli 61.5 kiloisten sarjan voittajalle kolme kymmenystä ja maitohappojen sumentamilla silmillä tihrustin tulosnäyttöä, että olin toinen. Kerkesin tietysti asiasta myös informoida läheisiä ja hämmästyneenä menin palkintojenjakoon voittajana. Kävin vielä tarkistamassa tulokset, ettei vaan mitään virhettä olisi nyt tehty. Virheitä ei kuitenkaan ollut tapahtunut vaan sain kultamitalin kaulaan.

Sunnuntaina oli sitten tiedossa 10 000 metriä, joka on luonteeltaan aivan eri laji kuin tuo lyhyt 500 metrin pyrähdys. Reilu 40 minuuttia kovaa soutua, jossa pitää kestää epämukavaa oloa pitkään. Suoritus jännitti ehkä juuri tuon epämukavuuden kestämisen vuoksi enemmän kuin lauantain suoritukset. Oltiin valmentaja JPP:n kanssa keskusteltu tietysti strategiasta ja hommat oli selvää kun lähdettiin soutamaan. Tarkoituksena oli aloittaa 2.05/500 metrin vauhtia ja jatkaa tätä mahdollisimman pitkään. Tavoitteena oli alittaa 42 minuutin raja ja tehdä oma, hyvä suoritus.

Lähdettiin soutamaan ja ensimmäiset 4 kilometriä oli mukavaa menoa, sitten alkoikin taistelu. Vauhti oli pysynyt tähän asti 2.04/500 metriä vauhtia ja 5 kilometrin kohdalla pääni sisällä alkoi huutaa ääni, joka käskee lopettamaan. Lopettamaan se kropan kiusaaminen ja hidastamaan vauhtia. Muutama veto tippuikin 2.07/500 metriä vauhtiin ja ystäväni Meri, joka ajoi Imatralle kannustamaan, huusi korvaan, että nyt et anna hidastua. Siitä jatkettiin ja tuskainen matka päättyi aikaan 41.23. Keskivauhtina 2.04,1 eli hieman alle sen, mitä olimme suunnitelleet. Matka meni todella hyvin ja kuittasin matkalta toisen mestaruuden kotiin viemiseksi.

Maalissa odotti Snickers-bites pussi, joka maistui muuten pienen dieetin jälkeen erittäin hyvältä. Kisoista jäi hyvä mieli, mutta osittain myös ristiriitainen. Minulta tultiin kyselemään, että kukas oikein olen ja niin edelleen. Kerroin, että harrastan crossfittiä. Tämä tuntui olevan pieni kirosana noissa piireissä. Uskoisin, että kilpailuille tekisi hyvää, että kaikki mahdolliset soutajat otetaan mukaan avoimin mielin omasta lajitaustasta tai tasosta riippumatta. Eilen eräs mies jopa juoksi peräämme ja kysyi: ”kuka oikein olet, kun ethän sä osaa edes soutaa?!”. Tämä tietysti otettiin huumorilla ja varmasti tekniikassani olisi paljon parannettavaa, mutta ei kai se nyt noin kauhealta näyttänyt?

Kokemus oli positiivinen, nyt on testattu, mitä on olla taas kilpaileva urheilija. Olen todella tyytyväinen tuloksiin ja ne olivat juuri sitä, mitä tällä hetkellä minun on mahdollista tehdä. Painon pudotus meni täysin nappiin ja kroppa kesti pienen dieetin hyvin.

Isoin kiitos tästä kaikesta kuuluu valmentajalleni Jukka-Pekka Pentikäiselle, joka on ohjelmoinut minulle päivittäin treenejä elokuusta lähtien. Olen kriiseillyt milloin mistäkin, mutta hän on kestänyt ja tsempannut huonoinakin hetkinä vaan jatkamaan kovasti hommia. Kova työ treeneissä, polven kuntoutuksessa ja vapaa-ajalla tuotti nyt todella hienon tuloksen.

Hommat jatkuu silti tästä eteenpäin kohti vuoria. Olen kuitenkin hetken ylpeä näistä tuloksista, näiden eteen on tehty tunteja myös kovaa työtä.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *