Mera Peak – miltä tuntui kiivetä huipulle?

Mera Peak on 6476 metriä korkea vuori Nepalissa. Sanotaan, että Mera Peak on yksi Nepalin korkeimpia trekkaushuippuja, joka äkkiseltään luettuna kuulostaa siltä, että Mera Peakille vain kävellään vaelluskengät jalassa. Vuori ei ole teknisyydeltään haastava, mutta yli kuudessa kilometrissä pelkkä kävelykin saa kiipeilijän hengästymään ja haukkomaan henkeä. Siihen päälle lisättynä kylmyys, jäätikön ylittäminen ja jyrkät ylämäet, niin homma muuttuukin jo selkeästi haastavammaksi.

Nepalin matkalla ensimmäiset kuusi päivää käveltiin kohti Kharea ja 4900 metrin korkeutta totuttautuen ohueeseen ilmanalaan eli aklimatisoitumalla. Khare toimi meillä tukikohtana, jossa vietimme kolme päivää ennen siirtymistä Mera Peakin kiipeämiseen. Khare on kiipeilijöitä varten rakennettu kylä, jonka läpi lähes kaikki Mera Peakin kiipeilijät kulkevat. Se on kohtaamispaikka, lepopaikka ja valmistautumispaikka kiipeilijöille eri puolilta maailmaa.

Valmistautuminen Mera Peakille

Olimme kolme päivää Kharessa, jonka aikana ehdimme valmistautumaan perusteellisesti Mera Peakin kiipeämiseen. Ensimmäisenä päivänä oli edessä lepopäivä, jolloin kävimme aklimatisoitumiskävelyllä korkeammalla ja palasimme takaisin alas. Seuraavana päivänä harjoittelimme fiksatuissa köysissä liikkumista ja kolmantena päivänä pakkasimme tavaroitamme Mera Peakin yläleiriä varten.

Ensimmäisenä lepopäivänä kävimme kävelemässä tunnin ylämäkeen ja pidimme hiukan taukoa ja tulimme takaisin alas Khareen. Tämän tyyppinen aklimatisoitumiskävelyjen tekeminen on todella hyvä tapa totuttaa kroppaa ohueeseen ilmanalaan ja auttaa omaa kroppaa aklimatisoitumaan paremmin. Olin saanut kurkkuni kipeäksi muutaman päivän aiemmin ja teimme sen vuoksi kevyemmän oman aklimatisoitumiskävelyn Stuartin ja Matka-Mikon kanssa.

Olimme erään teahousen pihalla teltoissa yötä ja osa porukasta osti huoneen teahousesta. Olin itse ensimmäisen yön teltassa, mutta kurkkukivun pahentuessa otin myös huoneen, jotta pääsisi olemaan sisällä myös yön. Söimme teahousessa retkikunnan kokin tekemiä ruokia emmekä teahousen ruokia niin kuin yleensä tehdään. Illalla saimme istuttua sisällä ja kamina lämmitti ruokailuhuonetta niin, että illalla oli jopa kuuma sisällä.

Seuraavana päivänä kurkkukipuni ei ollut hellittänyt useista Strepsilseistä, sinkkitapleteista tai imeskeltävistä kurkkutableteista huolimatta. Kylmä ja kuiva vuoristoilma alkoi tehdä temppunsa ja synnyttää nuhan sekä ikävän kuivan yskän. Yskä on todella yleinen, mutta tietysti ärsyttävä vaiva Nepalissa ja vuorilla. No yskä alkoi tulemaan ja sille ei voi siinä kohtaa tehdä oikein muuta kuin hoitaa oireita mahdollisimman tehokkaasti.

Kharessa Sherpamme virittelivät kiviseen rinteeseen kiinteät köydet, jossa pääsimme harjoittelemaan kiipeilyä kiinteässä köydessä. Olimme toki päivää aiemmin jo tarkastaneet, että kaikilla on oikeanlainen varustelu kiinteän köyden kiipeämistä varten valjaissa. Olin jotenkin tosi hermostunut tänä päivänä, sillä tunsin jotain ihmeellistä painetta olla maailman paras kiipeilijä. Olen tänä vuonna pyrkinyt parantamaan myös kiipeilytaitoja, joten tässä hetkessä alkoikin pelottamaan, osaanko mitään.

Kiipeily meni kuitenkin kivasti ja harjoittelimme kiipeämistä isot rukkaset kädessä. Huom! Mikäli olet lähdössä vuorikiipeilemään, niin suosittelen lämpimästi harjoittelemaan kaikkien kiipeilyvarusteiden räpläämistä ne isot rukkaset kädessä. Hommat muuttuvat aika paljon haastavammaksi, kun hanskat kädessä ei pysty ottamaan ihan niin tarkkoja pinsettiotteita kuin ilman hanskoja.

Kolmantena päivänä kävimme erittäin yksityiskohtaisesti läpi retkikunnan johtajan Donin kanssa, mitä kaikkea Mera Peakin kiipeämiseen tarvitsee ottaa mukaan, miten kylmää vastaan on hyvä varustautua ja mitä muita tärkeitä asioita täytyy ottaa huomioon, kuten huiputusyön aikainen syöminen ja juominen. Tärkeitä juttuja, osa kertaamista ja toisaalta uusia näkökulmia siihen varsinkin, miten kylmässä kannattaisi ja voisi toimia.

Pakkasimme tässä vaiheessa myös kaksi isoa kassia, joista toinen kassi meni jo kohti Baruntsea ja toinen kassi lähti kantajien mukana Mera Peakin yläleiriin. Kannoimme pientä päiväreppua, jossa oli vain päivällä tarvittavat varusteet. Kevyttä siis siinä mielessä, että joku muu kantoi koko ajan isot tavarat kuten makuupussin.

Siirtyminen yläleiriin

Lepopäivien ja harjoittelupäivän jälkeen aloitimme siirtymisen Mera Peakin yläleiriin, joka on 5800 metrin korkeudessa. Tämä oli myös tähän mennessä korkein nukkumiskorkeus, jossa olen ikinä nukkunut. Jännitti, että miltä nukkuminen noin korkealla tulisi tuntumaan.

Siirtyminen Kharesta myötäili ensin kivistä polkua ylämäkeen, josta sitten siirryttiin jäätikölle. Tässä kohtaa puettiin päälle siis ylävuoristokengät, valjaat, jääraudat ja kaikki kiipeilyvarusteet. Kypärää ei jäätiköllä tarvinnut, koska luonteeltaan jäätikkö ei ollut sellainen, että olisi ollut isoa riskiä tippuville asioille jäätikölle siirtymisen aikana.

Crampon point on kohta, jossa vaihdetaan tavalliset vaelluskengät ylävuoristokenkiin ja jäärautoihin. Ensimmäinen osuus Kharesta crampon pointille kesti pari tuntia ja siitä siirtyminen jäätikön kautta yläleiriin noin kolme tuntia. Kokonaisuudessaan kaikkine taukoineen päivä oli seitsemisen tuntia ja yllättävänkin rankka lähestyminen.

Nousua Kharesta yläleiriin tuli lähes 900 vertikaalimetriä, joka tarkoittaa tuon mittaiseen päivään paljon ylämäkeä. Olin yllättynyt, kuinka rankka päivä jo pelkkä lähestymispäivä oli minulle. Tuntui, että happi loppuu ylämäessä, mutta kuljimme todella rauhalliseen vauhtiin. Pidettiin omia taukoja, kun ryhmän nopeimmat eli Steve ja retkikunnan johtaja Don suorastaan juoksi edellä. Eivät he nyt oikeasti juossut, mutta he olivat selkeästi ryhmän nopeimmat kiipeilijät tässä kohtaa. Ja kyse ei ole kilpailusta, vaan siitä, että kaikki etenee omalla vauhdilla.

Saavuimme leiriin, joka ei ollut varsinaisen yläleirin kohdalla, koska se oli täynnä telttoja. Siirryimme jäätikölle ja pystytimme oman leirimme sinne. Se oli kaunis ja erittäin hyvä kohta pitää leiriä, sillä saimme olla täysin omassa rauhassa ja valmistautua tulevan yön kiipeilemiseen. Tässä vaiheessa mukana oli kaikki retkikunnan jäsenet lukuunottamatta kahta kiipeilijää.

Fiilis yläleiriin päästessä oli hyvä, mutta korkeus alkoi pian leiriin saapumisen jälkeen tuntua. Minulla oli orastava päänsärky ja nappasin Panadolin heti naamaan ja join reilusti vettä päälle. Näillä lääkkeillä olo alkoi helpottumaan ja saimme pidettyä hyvää fiilistä leirissä Matka-Mikon ja Steven kanssa. Kaikkia alkoi jännittämään seuraavan yön koitos.

Meidät jaettiin kolmeen eri ryhmään sen perusteella, miten olimme selviytyneet lähestymispäivänä. Ryhmien tarkoitus oli vain ajoittaa lähtö leiristä eri aikaan, jolloin kaikilla olisi omalla tahdilla sopivasti aikaa päästä huipulle aurinkoisessa säässä. Jos nopeimmat olisivat lähteneet ajoissa, niin riskinä olisi voinut olla, että he ovat huipulla ennen auringonnousua. Me olimme keskiryhmässä ja lähtö huipulle olisi seuraavana yönä kello kolme aamuyöstä.

Illalliseksi söimme muutaman kourallisen popkornia ja ylikypsää makaronivelliä. Siitä revittiin huumoria, sillä maistuihan se nyt aivan kammottavalta. Nukkumaan kävimme kuudelta illalla ja sain itse nukuttua kymmeneen asti tauotta, sen jälkeen torkuin aamuyöhön asti, kunnes kello oli kaksi ja aloimme valmistautumaan huipulle lähtemiseen.

Huiputuspäivä Mera Peakilla

Huipulle lähdettiin kolmelta yöllä ja arvio oli, että kävelemme huipulle neljässä tai viidessä tunnissa. Edessä ei olisi siis useiden tuntien kävely, josta olin yllättynyt. Takaisin leiriin oli arvioitu, että nopeimmat pystyisivät kiipeämään viidestä kahdeksaan tuntiin. Tämä olisi siis nopein huiputuspäivä, joka minulla olisi todennäköisesti edessä.

Lähdimme yöllä matkaan. Illan tuuli oli yön aikana tyyntynyt ja meillä oli hyvä tuuri, sillä kuun kierto oli siinä kohdassa, jossa taivaalla möllötti lähes täysikuu. Otsalamppu oli päällä, mutta ulkona näki yllättävänkin hyvin jo pelkässä kuun valossa. Olin vetänyt teltassa kaikki mahdolliset vaatteet päälle ja se osoittautui virheeksi.

Lähdimme liikkeelle ja minulla tuli kymmenen minuutin jälkeen hiki. Pakkasta oli kellon mukaan 19 astetta, mutta paksut untuvahousut ja -takki pisti minut liikkeessä hikoilemaan. Vaihdoin paksun untuvatakin ohueeseen aika pian ja liikkuessa tämä oli hyvä vaihtoehto.

Lähdin Sherpan perää kävelemään ja etenimme kovaa vauhtia, rupesin haukkomaan happea hyvin nopeasti ja minusta tuntui, että oksennan. En ollut kokenut tuollaista ahdistunutta fiilistä ikinä ennen ja ihmettelin, että mitä on vialla. Sanoin hetken sinnittelyn jälkeen, että joudun hidastamaan vauhtia ja Stuart takanani sanoi, että ingnoraa vain sen Sherpan vauhti ja mene omaa vauhtia. Vauhdin hidastaminen auttoi oksennusoloon ja olo alkoi palautumaan normaaliksi.

Näin, että edessä on ylämäki. Oli pimeä kohta eikä kuu valaissut tulevaa maisemaa, vaan aloitimme nousun. Tätä nousua kestikin sitten huipulle asti. Rinne oli niin jyrkkää, että siinä täytyi olla tarkkana, että lyö jääraudan kaikki piikit kunnolla rinteeseen. Otin kaksi askelta ja pidin aina pienen tauon. Tätä kuviota toistettiin sitten useampi tunti putkeen.

Olimme kulkeneet hiukan alle kaksi tuntia, kun pidimme ensimmäisen tauon. Rinteessä oli ruvennut tuulemaan, joten lisäsin ohuemman untuvatakin päälle paksumman takin. Join hiukan vettä ja yritin nakertaa Snickersistä pienen palan energiaksi. Horisontissa näkyi jo tumman keltainen sävy ja aurinko oli nousemassa ihan pian. Termospulloa repusta kaivaessa otin hanskani pois kädestä ja tämä oli suuri virhe, sillä tuulessa tuntui, että sormet paleltuu ja niiden lämmittäminen uudelleen olikin aikamoinen projekti.

Kello 6:30 pidimme toisen tauon ja tässä kohtaa aurinko oli noussut jo taivaalle. Näimme Mera Peakin huipun, jonne oli matkaa vielä jyrkkä huippuharjanne, johon oli laitettu kiinteä köysi. Viimeiset nousumetrit olisivat edessä ennen huipulla seisomista. Jätimme reput odottamaan viimeisen osuuden alapuolelle ja lähdimme kohti huippua. Askel kerrallaan pääsimme lähemmäs ja lähemmäs. Tässä kohtaa tuuli oli jo navakka ja minulla oli käytännössä kaikki mahdolliset vaatteet päällä.

6:55 astuin Mera Peakin 6476 metriä korkealle huipulle. Olo oli tietysti huikea, sillä aamuyön kova vauhti, oksennusrefleksit ja korkea syke oli syönyt voimia. Olin kuitenkin vielä siinä mielessä hyvissä voimissa, että olo tuntui yllättävänkin virkeältä. Huipulle astuminen antoi ison adrenaliinipiikin ja tuntui, että huipulla energioita on hyvin myös alastuloon. Huipulla kuitenkin ollaan vasta puolessa välissä.

Laskeuduimme huippuharjanteelta alas ja halailimme onnitteluhalit retkikunnan tyyppien kanssa ja pidimme tauon ennen kuin lähdimme alas kohti leiriä. Tässä vaiheessa oli upea olo, sillä yöllä oli ollut haastavia hetkiä ja nousu oli tuntunut todella kovalta. Kovemmalta kuin mikään muu vuori tähän mennessä.

Lähdimme takaisin leiriin, jonne pääsimmekin yllättävän nopeasti. Otimme päiväunet leirissä ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti seuraavaa leiriä. Matkaa Mera Peakin yläleiristä alas seuraavaan leiriin oli neljä tuntia ja tässä kohtaa reissua sanoimme heipat Stevelle ja Silviolle, jotka kiipesivät vain Mera Peakin.

Mera Peak on korkea vaellushuippu ja teknisesti käytännössä vain kävelyä. Haasteet mielestäni tulevat kylmyydestä, korkeudesta ja todella kovasta noususta sekä lähestymisessä että huiputuspäivänä. Olin todella ryytynyt seuraavassa leirissä ja tuntui, että olisi tehnyt viisi pitkää ja kovaa lenkkiä putkeen ilman taukoja. Mera Peak oli siis haastavampi kuin olin kuvitellut.

Mera Peakin jälkeen pidimme leirissä lepopäivän ja aloitimme siirtymisen kohti Baruntsen perusleiriä. Niistä päivistä ja perusleirielämästä tulen kirjoittamaan seuraavalla kerralla. Kuvasin matkalla myös videopäiväkirjaa, joista löytyy pätkiä Instagramin Storysta, jos fiilikset kiinnostavat tarkemmin, niin suosittelemaan kurkkimaan Instaa.