Artikkelit

Vuorikiipeilijän kotiinpaluu

Lähes kaksi ja puoli vuotta valmistauduin Baruntsen reissua varten. Matka sinänsä itse reissuun oli aikamoinen tarina jo itsessään, mutta nyt tämän vuoden päätavoite on täytetty. Henkinen erävoitto on saavutettu vuorilla ja tietynlainen apina on pois selästä. Miltä nyt tuntuu?

Ensinnäkin viimeisen muutaman viikon aikana on ehtinyt lähinnä selviytymään työpöydällä olleista todo-taskeista ja miettimään, että mitä kaikkea on jäänyt pitkän reissun aikana hoitamatta. Kuitenkin samaan aikaan olen alkanut jo miettimään tulevaa vuotta ja vuotta 2020, jolloin tarkoitukseni on kiivetä Everestin huipulle.

Reissusta kotiin palaaminen on ollut itselleni aina tosi haastava vaihe koko prosessista. Matkahan ei ole vain itsessä reissussa oleminen, vaan se alkaa suunnittelulla, valmistautumisella, itse reissulla ja jatkuu kotiinpaluuvaiheeseen. Kaikilla vaiheilla on tietysti oma tarkoituksensa ja ajattelin nyt avata hiukan lähemmin teille, millaiset kotiinpaluurutiinit minulla on.

Arkea Helsingissä

Kyllä, minulla on kehittynyt varsinkin viimeisen vuoden aikana tietynlaiset rutiinit reissusta palaamiseen. Tämä helpottaa arkeen paluuta ja sitä, että saa arjen niin sanotusti taas käyntiin. Itsellä ainakin nämä rutiinit helpottavat paluuta erityisesti henkisesti, sillä tiedän sitten tasan tarkkaan, mitä aion tehdä ensimmäisenä kotiin palatessa.

Yksi tärkeä asia on se, että kotona olisi mahdollisimman pian jääkaapissa paljon erilaisia kasviksia ja hedelmiä. Lähes 100 % reissusta himoitsen kylmiä hedelmiä ja niiden syömistä. Jääkaapissa olleita omenoita, mandariineja, salaatteja, kurkkua, tomaatteja ja porkkanoita. On tärkeää täyttää siis jääkaappi kaikella suussa rouskuvalla ruualla.

Aloitan paluun myös aina ensimmäisenä laukkujen purkamisella. Siis ihan ensimmäisenä kaikki laukut auki ja yleensä pyykkiin päätyy ihan kaikki reissussa mukana olleet vaatteet. Lajittelen pyykit ja sitten vain liukuhihnalla pyykkien pesu ja kuivaus.

Untuvatakit ja makuupussin vien yleensä pidempien reissujen jälkeen pesulaan pesetettäväksi, sillä pesujälki on todella paljon parempi asiantuntevassa pesulassa. Maksan mielusti kalliiden vaatteiden pesusta kuin nypin linttaan menneet märät untuvavaatteet takaisin kuohkeaksi pesun jälkeen. Kotiinpaluupäivänä vien vaatteet Pyykkipoika-nimiseen pesulaan, jossa työntekijät jo tuntevat minut ja ensimmäinen kysymys tiskillä on: “missä olet tällä kertaa ollut?”.

Vuorikiipeilijä kotona

Pesulan jälkeen olen aina varannut hierojan ja käyn hierotuttamassa yleensä jalat. Tämä on myös traditio ennen reissua, sillä käyn usein hierojalla myös ennen matkalle lähtöä. Reissun jälkeinen hieronta on palkinto, joka odottaa kun pääsee kotiin. Olen käynyt jo pidemmän aikaa samalla hierojalla ja on kiva päästä juttelemaan tutun kanssa reissusta ja reissukuulumisista.

Epämieluisin tehtävä kotiinpaluussa on kaikkien tavaroiden huoltaminen, kuten makuualustan peseminen ja kuivattaminen, kenkien peseminen ja vahaaminen ja tavaroiden pakkaaminen alas kellariin. Ihan inhokkijuttuja! Mutta osa reissaamista ja nämäkin täytyy vain hoitaa.

Onneksi kotiinpaluuseen kuuluu myös paljon nautintoa, kuten omaan sänkyyn pääseminen. Puhtaat vaatteet, suihku, ruokaa ja mahdollisuus olla läheisten kanssa. Ei nämä ole ollenkaan hassuja juttuja ja reissussa on tietysti näitä myös tullut ikävöityä.

Nyt olen ollut kotona jo useamman viikon Nepalista paluun jälkeen ja hoitanut kaikki kotiinpaluurutiinit. Sen jälkeen on tietysti alkanut seuraavien seikkailuiden suunnittelu ja suunnitelmien tekeminen tulevaa vuotta varten. Kirjoittelen tulevista matkakohteista myöhemmin lisää.

On ollut ihana olla kotona ja ladata akkuja tulevaa treenitalvea varten ja seuraavia haasteita kohti. Paljon on tehtävää tuleville reissuille ja olen todella innoissani tulevista kuukausista, sillä edessä on pääasiassa treenaamista ja tavoitteellista tekemistä kohti Everestiä ja ensi vuoden vuoria varten. Tein useamman eri oivalluksen myös liittyen treenaamiseen reissussa, joten avaan näitä ajatuksia myös tulevina viikkoina teille lukijoille.

Ihanaa torstaitaita lukijat!

 

Islanti – neljän päivän matka Islannin luontoon

Terveisiä Islannista! Saavuimme eilen Suomeen neljän päivän pidennetyltä viikonloppureissulta Länsi-Islantiin. En ehtinyt täällä blogin puolella matkasta edes mainita, mutta tosiaan Islannin reissu oli tiedossa jo ennen Nepaliin lähtöä, mutta vuorikiipeily vei itsessään paljon tältä matkalta huomiota.

Varattiin matka joskus syksyllä, kun tajuttiin, että Islantiin saa erittäin edullisia lentoja 120 euron edestakaiseen hintaan. Islanti on tunnettu kalliista hintatasosta, mutta sanoisin enemmänkin hintatason olevan täysin samaa luokkaa kuin Suomessa. Ravintolassa syöminen on kallista, mutta jos tekee vaikkapa lounaaksi omat eväät, maksavat ruokakaupassa tarvikkeet saman verran kuin Suomessa.

Matkan tarkoitus oli rentoutua. Ei ollut siis suuria suunnitelmia siihen, että kiivetään jotain tai vaelletaan jotain tiettyjä reittejä vaan tarkoitus oli mennä fiiliksen mukaan ja tehdä sellaisia juttuja, jotka auttaisivat lataamaan akkuja eikä kuluttaisi niitä. Tämä suunnitelma toteutui erinomaisesti, sillä nukuttiin pitkiä yöunia ja nautittiin Islantilaisista nähtävyyksistä.

Islannin nähtävyydet

Olimme vuokranneet auton Reykjavikin lentokentältä ja valitsimme talviseen säähän sopivan nelivetomaasturin, jolla pääsisi myös huonommassa kelissä ajamaan pienempiä teitä Islannin maaseudulla.

Yksi ikonisin reiteistä on ajaa autolla saaren ympäri Golden Circle, mutta meillä oli aikaa vain kolme kokonaista päivää, joten päätimme suunnata pienemmälle alueelle ja tutkia perusteellisesti kyseinen saaren osa. Näillä kriteereillä ja Lonely Planetin matkaoppaan avustuksella päätimme suunnata kohti Länsi-Islantia ja valitsimme ensimmäiseksi kohteeksi Kirkufell-nimisen vuoren.

Kirkufjell nähtävyys Islannissa

Kirkufjell

Kirkufell on vuori Länsi-Islannissa ja se kohoaa suoraan merestä muodostaen jylhän näkymän sen juurelta. Monet valokuvaajat käyvät kuvaamassa vuorta, sillä sen juurella on hienot vesiputoukset ja talvella on mahdollisuus nähdä upeita revontulia.

Kirkufjellille on mahdollista myös kiivetä ja pienen tutkimisen jälkeen selvisi, että myös syksyllä kiipeily olisi mahdollista. Vuorella on kuitenkin aikojen saatossa muutama ihminen kuollut tippuessaan, joten turvallisuudella leikkiminen ei tulisi kuuloonkaan. Päätimme kuitenkin ensimmäisenä päivänä yrittää kiipeilyä, mutta käännyimme noin sata metriä ennen huippua alas, koska kova tuuli ja lumiset olosuhteet eivät tuntuneet enää turvalliselta kiipeilyltä ilman köysiä ja kunnon varusteita. Kesällä kiipeily olisi varmasti onnistunut paremmin.

Nähtävyydet Islannissa

Matkalla alas Kirkufjell-vuorelta

Kirkufjellin jälkeen ajoimme Stykkisholmur-nimiseen kaupunkiin, jossa kävelimme satama-aueella ja kävimme katsomassa majakkaa sekä upeita näkymiä vuorille. Stykkisholmur on myös paikka, josta pääsee kesäisin katselemaan valaita merelle, joten jos valassafarit kiinnostavat, tämä on paikka josta pääsee safarille. Näin talvisin kaupunki on todella hiljainen ja 1100 asukkaan kylässä ei juuri muita ihmisiä näy kuin kalastajat satamassa. Kävimme kuitenkin erittäin hyvällä lounaalla sataman lähellä Narfeyarstofa-nimisessä ravintolassa.

Tämän jälkeen ajoimme Grabrokin kraaterille ja yövyimme kraaterin parkkipaikalla autossa. Autossa yöpyminen ei ole sallittu Islannissa, mutta näin off-season aikana ajattelimme, että saamme olla aikalailla rauhassa ja näin olikin. Emme yhtenäkään yönä nähneet ketään muita. Kesällä yöpymistä varten on paljon erilaisia leirintäalueita, jotka eivät tähän aikaan vuodesta olleet auki.

Islanti nähtävyydet Kirkufjell

Näkymän Kirkufjell-vuoren rinteeltä

Kraaterin jälkeen lähdimme kohti Snaesfellsjökullin jäätikköä ja tarkoituksena oli tehdä 10 kilometrin vaellus. Vuoristotie oli kuitenkin suljettu, joten päädyimme Anarstapin rannalle kävelemään ja katselemaan maisemia. Rannalla menee selkeä polku, joka on 2,6 kilometriä pitkä. Kävelimme tästä muutaman kilometrin ja jatkoimme sitten kohti hylkeiden pesimispaikkaa, jossa pääsi katsomaan luonnonvaraisia hylkeitä.

Hylkeiden näkemisen ja retkikeittimellä keitettyjen iltapäiväkahvien jälkeen auton nokka osoitti kohti Borganes-nimistä kaupunki ja siellä kävimme kahvilla Geirabakari Kaffihusissa. Täällä samaisessa kahvilassa on myös kuvattu yksi lempielokuvani Walter Mittyn ihmeellinen elämä -elokuvan kohtaus. Kahvilasta avautui koko seinän mittaiset lasi-ikkunat kohti vuoria ja hämärtyvässä illassa näkymä oli erityisen henkeäsalpaava.

Luonto Islannissa

Anarstapin rannalta Länsi-Islannista

Viimeiseksi autoyöksi ajoimme Glymur-nimisen vesiputouksen juureen, josta seuraavana päivänä kävelimme kuuden kilometrin vaelluksen katsomaan yhtä Islannin korkeimpaa vesiputousta. Tämä vaellus oli todella hieno ja jopa haastava kovan nousun ja vierivien kivien vuoksi. Glymur oli kuitenkin näin talvellakin upea näky jäätyneine putouksineen ja pudotuksena 200 metrin syvyiseen rotkoon.

Glymurin jälkeen ajoimme Reykjavikiin, jossa menimme kylpemään kaupungin uimahalliin nimeltään Sundhöll Reykjavikur ja tämä oli todella miellyttävä kokemus. Uimahallissa oli siis vain ulkoaltaita, joiden lämpötila oli 30-42 astetta. Tässä kohtaa viimeistään kolmen päivän ulkona olemisen, kovan tuulen ja kosteuden aiheuttama syväjää alkoi sulamaan. Uimahallista löytyi myös höyrysauna, tavallinen sauna ja kylmäallas.

Luonto Islannissa

Glymur-vesiputous

Islannin hintataso

Taisin jo mainita valittavista turisteista, jotka ei kerro Islannista mitää muuta kuin korkean hintatason? Ei hätää! Nimittäin suomalaisena hintataso vaikuttaa hyvinkin samanlaiselta kuin Suomessa.

Ravintolassa pääruuat maksavat 15-20 euroa, ruokakaupassa avokadot 4 euroa kilo, liha 8 euroa kilo ja viinipullo ravintolassa 40 euroa. Täysin samanlaiseen hintatasoon ollaan totuttu ainakin Helsingin keskustassa ja mielestäni ruokakaupassa hintataso oli täysin Suomen tasoa.

Islanti nähtävyydet Kirkufjell

Näkymän Kirkufjell-vuoren rinteeltä

Rahaa saa toki kulumaan, sillä erilaiset retket ja opastetut matkat jäätikölle, nähtävyyksille ja lähikohteisiin maksavat 150 euron luokkaa per retki. Jos kuitenkin omaat hiukankin seikkailumieltä, niin tämän matkan kokemuksen mukaan voin hyvin suositella matkustamista itsenäisesti Islannissa.

Sanoisin arvioni mukaan, että Norja on kalliimpi kohde kuin Islanti. Otimme eväitä jo Suomesta mukaan, joka säästi tietysti itse matkalla rahoja ja matkan kulut pysyivät maltillisena.

Islannin luonto

Mielestäni parasta Islannissa oli sen luonto. Kaikkine vuorien, kuumien lähteiden, vesiputousten, karujen maisemien, jään olomuotojen ja taivaan keltaisten sekä oranssien sävyjen vuoksi Islantia ei turhaan sanota tulen ja jään ihmemaaksi.

Nähtävyydet Länsi-Islannissa

Matkalla Stykkisholmuriin

Mielestäni talvi oli myös hyvä aika vuodesta mennä Islantiin. Turisteja oli liikenteessä todella vähän ja vaelluskohteissa sai liikkua täysin omassa rauhassa. Islannissa on toki pimeämpää tähän aikaa vuodesta kuin Suomessa, mutta mielestäni se ei haitannut yhtään. Pimeän ajan voi käyttää autossa istumiseen ja siirtymiseen paikasta toiseen ja toisaalta pimeys tuo oman rauhallisuuden matkusteluun: nähtävyyksiä kun ei oikein pimeällä näe.

Islanti oli kyllä tämän vuoden retkikohteista yksi upeimpia ja tulen varmasti tulevaisuudessa vielä palaamaan Islantiin, toivottavasti kesällä ja pidemmän loman kera. Voin suositella lämpimästi Islantia lomakohteeksi.

Baruntsen huiputuspäivä

Olimme Nepalissa ensin trekannut Khareen, kiivennyt Mera Peakin, siirtynyt Baruntsen perusleiriin ja viimeisenä yläleireihin, joihin olimme jääneet useammaksi päiväksi jumiin. Lopulta sää alkoi muuttumaan suotuisempaan suuntaan ja sääikkuna alkoi aukeamaan. Lähtisimme yrittämään Baruntsen huipulle kiipeämistä. Millainen huiputuspäivästä lopulta tuli?

Aamuyön kylmät tunnit

Heräsimme yhdeltä yöllä 7.11.2018 ja sääennusteen mukaisesta 100 km/h myrskytuulet olivat laantuneet. Teltassa oli hiljaista ja monen päivän odottelu oli ohitse. Jo edellisenä iltana myrskytuuli oli alkanut laantumaan ja odottavainen fiilis kasvamaan. Ilta oli minulle jännittävä ja hermotunutta aikaa, sillä pitkä odotus oli pian loppumassa. Oli koko ajan ollut luottavainen olo omiin kykyihin, mutta epäilyksen hetkiäkin oli ollut.

Kellon soidessa olin nukkunut pari tuntia ja nähnyt pari todella outoa unta. En ollut ihan varma olinko levännyt vai en, mutta tässä kohtaa sillä ei enää ollut väliä. Kahdelta lähtisimme kiipeämään. Aloin pukemaan vaatteita päälle: kaksi kerrastoa, untuvahousut, kaksi untuvatakkia, valjaat, ylävuoristokengät, pipo, kypärä ja isot tumput. Ihmettelin, kun Matka-Mikko ei alkanut raivokkaasti pukeutumaan teltassa ja kävi ilmi, että hänellä oli tullut huono olo yön aikana ja hän jäisi leiriin, sillä noin korkealle huonovointisena ylös lähteminen ei olisi turvallinen idea.

Matkalla huipulle, kuva: Don Wargowsky

Lopulta kahdelta yöllä liikkelle lähdin minä, retkikunnan johtaja Don ja kolme Sherpaa, joista kaksi kiipeäisi edellä laittaen köydet huipulle ja yksi minun takanani. Sherpat vitsaili lähtiessä, että onko kaikki mukana ja erityisesti kamera. No olihan se, mutta kaikista eniten läsnä oli jännitys. En muista, milloin viimeksi minua olisi jännittänyt niin paljon kuin muutama minuutti ennen lähtöä. Olin arvellut, että edessä olisi elämäni rankin päivä, mutta en ollut tajunnut kuinka rankkaa todellisuudessa kiipeily 7000 metrissä on.

Lähdimme rauhassa kävelemään ylämäkeen ja Don sanoi minulle, kuinka tämän päivän aikana olisi tärkeää mennä omaa kiipeilyvauhtiani. Ei haittaisi, vaikka en pystyisi olemaan yhtä nopea kuin miehet ja päivän onnistumisen kannalta voin ottaa rauhassa omia taukoja. Pian ylämäki alkoikin ja sen jälkeen ei juuri tasaisella liikuttu.

Koko aamuyö kiivettiin kiinteissä köysissä, joka tarkoittaa sitä, että valjaat ovat päällä ja valjaissa on kiinni nousukahva sekä lehmänhännällä safty ja näillä kiinnittäydytään aina köyteen. Jumari kulkee ylöspäin ja siihen voi varata koko painon. Seinät olivat 40-90 % asteisia ja maasto vaihteli todella jyrkästä erittäin jyrkkään. Jokaisella ankkurilla tunsin, kuinka voimat vähenivät koko ajan ja jouduin ottamaan minuuttien taukoja vaihtaessani köydestä toiseen.

Don huusi minulle jossain kohti, että yritä vaihtaa tahtiasi siten, että otat kunnon asekeleen ja sen jälkeen reilusti syvää henkeä. Olin tätä ennen töpöttänyt tasaisesti pieniä askeleita eteenpäin ja tahdin muutos helpotti oloani. Aloitin ottamaan yhden askeleen ja kolme syvää hengitystä ja siitä tulikin minulle sopiva tahti ylämäkeen. Välillä täytyi ottaa neljä tai jopa viisi puuskutusta.

Lähellä 7000 metriä, kuva: Don Wargowsky

Yöllä päässäni ei liikkunut juurikaan mitään muuta kuin, että yksi askel kerrallaan. Tavoitteeni oli päästä aina ankkurilta toiselle, sillä tiesin voivani pitää pienen tauon ankkurilla. Tauko motivoi jatkamaan ja toiveikkaana aina katsoin ylöspäin, kun näin Donin odottavan ankkurilla minua. Jokainen tauko oli tarpeeseen, sillä kiipeily muuttui koko ajan myös raskaammaksi.

Pimeys tekee sen, että kiipeillessä ei juuri näe, minne on menossa. Tuijottelee omaa otsalampun valoa, katsoo välillä ylös edellä menevää kiipeilijää ja pääasiassa on täysin omien ajatusten vallassa. Tässä kohtaa on mielestäni mielen kanssa kaikista haastavinta, sillä tyhjiin ja rankkoihin ajatuksiin sekoittuu kaiken lisäksi myös kylmyys. Vaikka tuuli oli laantunut, niin silti pakkasta oli –37 astetta.

Minulla oli haasteita saada isot tumput kädessä termospullostani juotavaa ja hanskan ottaminen pois kädestä palellutti sormia. Lopulta join siis todella vähän yön aikana, mutta sormiani palelsi ihan reilusti. Chhawang Sherpa, joka käveli takanani koko huiputuspäivän, yritti välillä lämmittää sormiani ja tsemppasi jokaisella ankkurilla jatkamaan. Jotenkin sydän ihan sulaa tuosta nappisilmästä ja siitä, miten pyyteettömästi hän pysyi takanani koko päivän.

Aurinko alkoi nousemaan kuuden aikaan, jolloin olimme kulkeneet neljä tuntia ja näky oli upea. Ensin taivas muuttuu tummansiniseksi ja sinisen väreihin alkaa nousemaan horisontista keltaista, oranssia ja 6:30 ensimmäiset auringonsäteet nousevat ylös. Auringon tullessa rupeaa myös tajuamaan, missä sitä onkaan. Korkeammalla kuin suurin osa lähellä olevista huipuista ja näky on henkeäsalpaava. Aurinkoa alkaa lämmittämään ja pimeys on viimein ohi.

Olin väsynyt ja keskittynyt vain ottamaan yhden askeleen ja kolme syvää hengitystä. Kuvia tuosta upeasta auringonnoususta löytynee siis vain pääni sisältä aivojen kovalevyltä, mutta muistan ne aivan varmasti kiikkustuolissakin. Kiipeily oli todella raskasta sekä henkisesti että fyysisesti ja tuntui, että tsemppaan joka askeleelta. Pahinta oli se tunne, että en meinaa saada happea. Pysähtyminen helpotti asiaa, mutta liikkeen tuottaminen oli todella raskasta. Raskainta, mitä olen ikinä tehnyt.

Baruntsen huipulle matkalla, kuva: Don Wargowsky

Don huusi minulle auringonnousun aikaan, että Anni sä olet ainoa nainen tässä maailmassa, joka näkee tämän auringonnousun tästä paikasta. Ja niin olinkin ja lopun elämää kiitollinen noista tsempeistä, sillä ne saivat minut ottamaan taas seuraavan askeleen kohti seuraavaa ankkuria. Tässä kohtaa kiipeilyä sitä ei juuri mieti edes huippua vaan vain seuraavaa liikettä.

Luovuttamisen hetki 7000 metrissä

Pääsimme lähes 7000 metriin, johon asti Sherpamme olivat etukäteen käyneet laittamassa köydet. Tästä eteenpäin köydet täytyisi laittaa ylös huipulle. Tässä pisteessä jouduimme myös odottamaan.

Seisoimme 7000 metrissä puoli tuntia ja vaikka päällä olivat kaikki vaatteet, niin silti odottaminen aiheutti palelua. Sherpat tekivät vaarallista ja kovaa työtä edessä olevan jyrkän seinämän ääressä kiiveten liidaten seinää ylös. Haastavassa kohdassa aikaa kului ja rupesin epäilemään, että onko minulla mahdollisuuksia huipulle pääsemiseen.

Kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin, palelsi kokonaisvaltaisesti ihan joka puolelta kroppaa ja vaikka näin huipulle, niin tiedostin myös kuinka huipulle olisi vielä lähes kaksi tuntia matkaa. Tämä oli myös sama kohta, jossa Stuart oli kääntynyt kolme vuotta aiemmin alas samasta syystä. Väsymys alkoi painaa ja tunsin olevani todella väsynyt, olisin oikeasti halunnut vain kuumaan saunaan ja nukkumaan.

Yksi askel ja kolme syvää hengitystä, kuva: Don Wargowsky

Sitten tuli se hetki, jolloin sanoin, että en ole varma jaksanko huipulle. Don ja Chhawang Sherpa oli kanssani ja Don antoi juotavaa ja tsemppasi, että me pääsemme kyllä huipulle. Odotimme ja tuntui, että väsymys vain valtaa minut ja näen, kuinka mahdollisuuteni huipulle pääsemisestä hupenee. Kaiken lisäksi palelsi niin paljon, että hytisin seisoessani rinteessä.

Seuraavaksi kysyin, että kauan tästä menee huipulle ja kauankohan Sherpoilla kestää laittaa köydet. Ymmärsin, etten pystyisi odottelemaan enää kylmässä ja jos köysien laittamisessa kestäisi, minun mahdollisuuteni huipulle pääsemiseksi olisi siinä. Tämä on aika karu kohta olla, sillä kova valmistautuminen muuttuu sillä hetkellä turhan tuntuiseksi.

Don sanoi, että hän soittaisi radiopuhelimella pääsherpallemme Jambulle, mutta hän oli ollut myös kipeänä ja menettänyt äänensä. Don kiipesi jyrkän seinämän ylös kysymään Jangbolle, että kauan kestää huipulle ja miten köysien laittamisen laita on. Seinämän päältä Don huutaa: “Anni, se on täysin sinun päätös ja tuen sinua, missä tahansa päätöksessä. Tuen sinut myös huipulle. Tästä on kuitenkin 1,5 tuntia huipulle ja Sherpat ovat vetäneet köysiä jo pari ankkuria eteenpäin. Tämä on viimeinen jyrkkä kohta ennen huippua. Mitä tehdään?”

Tieto siitä, että edessä ei olisi odottamista, vaan suoraan kiipeäminen huipulle helpotti. Vaikka olin jo sanonut, että käännyn alas. Silti Don sai minut tsemppaamaan ja päätin, että kiipeän ylös. Lähdimme Chhawang kanssa jyrkälle seinälle ja voin kertoa, että se ei ollut viimeinen kohta. Jyrkkyyttä vielä riitti tuonkin seinän jälkeen.

Viimeiset metrit huipulle

Matka luovuttamispisteestä huipulle kesti lopulta kaksi tuntia ja jyrkkyyttä riitti. Jätimme reppuni odottamaan eräälle ankkurille, joten minun ei tarvinnut kantaa reppua ylös asti. Tämä oli hyvä päätös, sillä en ollut muutenkaan saanut juuri syötyä tai juotua yön tai aamun aikana.

Näin koko ajan huipulle ja tuntui, että sinne on loputtoman pitkä aika. Viimein näin, kuinka Sherpoista kaksi seisoi jo huipulla. Olimme pitäneet viimeisen tauon puoli tuntia ennen ja sopineet, että seuraavaksi pysähdytään huipulle. Koko matkan Don ja Chhawang oli kanssani ja viimein 11:20 astuimme Baruntsen korkeimmalle kohdalle.

Baruntsen 7129 metrin huipulla

Fiilis oli sekainen, sillä olin kyllä todella väsynyt, mutta huipulle astuessa adrenaliinipiikki poisti kaiken väsymyksen. Istuin huipulle ja halasimme kaikkien kanssa, olihan pitkä aamu takana. Kiitin Donia ja Sherpoja siitä, kuinka upeaa työtä he olivat tehneet ja miten paljon arvostan sitä, että he tekivät kaiken työn vain sitä varten, että pääsisimme huipulle. Oli kyllä niin kiitollinen olo, että itku meinaa tulla tälläkin hetkellä tuota hetkeä miettiessä.

Soitin satelliittipuhelimella kotiin itkien, että olen täällä huipulla nyt. Otimme kaikista kuvat huipulta ja juhlimme hiukan saavutustamme. Sherpat ovat kyllä ihania tyyppejä ja aidosti innoissaan, kun pääsimme onnistuneesti huipulle.

Matka takaisin leiriin

12:00 lähdimme kohti toista yläleiriä ja ennen lähtöä Don sanoi minulle, että muista vielä skarpata, sillä nyt alkaa vaikeampi osuus tästä kiipeilystä. Laskeutuminen on haastavampaa, rankempaa ja selkeästi hetki, jolloin täytyy koko ajan skarpata.

Olin yllättynyt, kuinka rankkaa myös laskeutuminen oli ja jouduin taas ottamaan jokaisella ankkurilla tauon ja tasaamaan hengistystäni. Matka alas sisälsi laskeutumista kasilla ja laskeutumista köydessä kiinni, mutta ilman kasia. Tosi rankkaa, mutta silti paljon nopeampaa kuin kiipeily ylös.

Chhawang Sherpa

Kakkosleiriin pääsimme 12 tuntia myöhemmin. Onnellisena ja väsyneinä, mutta tietoisina myös siitä, että joutuisimme vielä laskeutumaan saman päivän aikana takaisin perusleiriin. Aikataulumme laskeutumiseen oli tiukka sen takia, että olimme odottaneet sääikkunaa huipulle niin monta päivää yläleirissä.

Lopulta söimme nuudelikeitot leirissä ja pakkasimme tavarat. Lähdimme laskeutumaan kohti perusleiriä ja pääsimme takaisin leiriin pimeän tullessa, olimme liikkumaan vuorokauden aikana 17 tuntia ja en ollut ikinä aiemmin ollut niin väsynyt kuin päästessä perusleiriin. Vaihdoin puhtaat vaatteet, yritin syödä illallista ja nukahdin yhdellä silmäyksellä telttaan. Onnellisena, uupuneena ja epäuskoisena, että minä oikeasti tein sen.

 

Camp 2 elämää myrskytuulen keskellä

Baruntsen perusleirielämän jälkeen koitti hetki, jolloin Sherpamme olivat laittaneet köydet yläleireihin ja me kiipeilijät olimme valmiita siirtymään ylös korkeammalle, askel askeleelta kohti Baruntsen huippua. Tämä oli myös merkittävä hetki Baruntsen reissulla, sillä tästä lähtien vasta oikea kiipeily alkoikin.

Olimme keskustelleen perusleirissä nousutahdista ja siitä, millaisella aikataululla lähtisimme yrittämään Baruntsen huiputusta. Tästä aikataulusta oli hieman erimielisyyksiä ja erityisesti Stuart oli vahvasti sitä mieltä, että kyseessä olisi “one-push-mountain” eli kun kiipeily kohti huippua aloitettaisiin, niin samalla kertaa puskettaisiin huipulle asti. Toki yläleirien kautta. Olin itse hyvin samaa mieltä, sillä ajatus sahaavasta kiipeilystä kuluttaisi voimia ja minun ei tehnyt mieli kuluttaa voimiani vaan halusin panostaa huipulle kiipeämiseen. 

Lopulta päädyimme lähtemään kohti yläleirejä sillä taktiikalla, että kiipeäisimme joka päivä kohti huippua. Sääennuste näytti tuulista säätä, mutta perusleirissä keli näytti hyvältä. Tuulta ei juurikaan ollut ja päätimme lähteä katsomaan, miltä sää näyttää yläleireissä.

Matka kohti ensimmäistä yläleiriä

2.11.2018 pääsimme vihdoin lähtemään kohti Baruntsen ensimmäistä yläleiriä 6100 metrin korkeuteen. Olimme tehneet matkaa ykkösleiriin jo kerran aikaisemmin aklimatisoitumismielessä, mutta emme olleet kiivenneet viimeistä 400 metrin mittaista kivi- ja jääseinämää juuri ennen leiriä.

Perusleiristä lähdimme etenemään kivistä polkua kohti jäätikköä, joka piti ylittää ennen siirtymistä kiinteisiin kiipeilyköysiin. Matkaa taitettiin rauhalliseen tahtiin ja polkua talsittiin reilu tunti ennen pääsyä Crampon pointille, jossa taas kerran vedettiin Milletit jalkaa, jääraudat kiinni ja valjaat päälle. Tästä päivästä lähtien myös pitäisimme isoja ylävuoristokenkiä jalassa, kunnes palaisimme takaisin Crampon pointille.

Jäätikön ylitys kohti ykkösleiriä

Jäätikön ylitys kohti ykkösleiriä

Tästä lähdimme jäätikölle, joka oli alkuun kiven ja jään sekoitusta. Teki mielessä pahaa astua jääraudalla kiven päälle, kun tiesi miten huonoa jälkeä se tekee metallisille jääraudoille. Sherpamme oli merkannut jäätikölle pienillä lipuilla reitin, joten reitin seuraaminen oli tehty maailman helpoimmaksi. Lipulta toiselle vain ja tarkkana piikikkäässä jäässä.

Matkalla Baruntsen ensimmäiseen yläleiriin

Viimeinen seinämä ennen ensimmäistä yläleiriä

Tämän jälkeen siirryttiin lumipeitteiselle jäätikölle, josta lähdettiin kipuamaan jyrkempään mäkeen ja viimeisenä kivuttiin tuo vertikaaliseinä ylös. Olen kuvannut videota, jossa sanon, että se kuka sanoo 6000 metrissä kiipeilyn helpoksi voi tulla kyllä kokeilemaan miltä se tuntuu. Sen verran rankkaa oli. On niin vaikea selittää, kun happea ei ole noissa korkeuksissa kuin 40 % merenpinnan tasosta: et vain saa happea ja joka askel tuntuu siltä, että täytyy pysähtyä haukkomaan henkeä.

Baruntsen ykkösleiri 6100 metrissä

Muutamat askeleet vielä ennen ykkösleiriä 6100 metrin korkeudessa

Ensimmäisessä yläleirissä olimme jäätiköllä 6100 metrin korkeudessa ja pääsimme leiriin melko myöhään iltapäivällä. Loppu iltapäivän söimme omia Suomesta tuotuja kuivattuja Real Turmat -merkkisiä kuivaruokapussukoita, kuuntelimme musaa ja menimme kuuden aikaa nukkumaan, koska auringon laskettua teltassa ei käytännössä voi tehdä muuta kuin möllöttää makuupussin sisällä, koska ulkona oli useampi aste pakkasta. Seuraavana päivänä tarkoitus oli lähteä siirtymään kohti kakkosleiriä.

The North Face Summit Series

Onnellinen ja nälkäinen kiipeilijä ykkösleirissä

Camp 2 elämää myrskytuulen keskellä

Pääsimme toiseen yläleiriin eli Camp 2:een 3.11.2018 noin klo 14 aikaan. Matka leiriin kulki ensimmäisen yläleirin eli Camp 1:n kautta siis päivää aiemmin.

Toinen yläleiri on 6400 metrin korkeudessa, joka on korkein tähän astisista nukkumiskorkeuksista, joissa olen itse ollut. Nukkumiskorkeudella tarkoitetaan siis sitä korkeutta, jossa yö vietetään. Vuorilla oleellista on se, missä korkeudessa nukutaan ja erityisesti aklimatisoitumisvaiheessa on tärkeää ottaa korkeutta maltillisesti yö kerrallaan. Päivien aikana voi tietenkin käydä korkeammalla ja sitten palata alemmaksi lepäämään.

Baruntsen ensimmäinen yläleiri 6100 metrin korkeudessa

Camp 1 6100 metrin korkeudella

Toisen yläleirin tarkoitus on olla viimeinen etappi ennen Baruntsen huipulle kiipeämistä, mutta meidän tilanteessa etappi muuttuikin hiukan suunniteltua pidemmäksi myrkytuulten yllättäessä. Yleensä viimeisessä leirissä nukutaan noin puoleen yöhön asti, josta sitten aloitetaan nousu vuoren huipulle. Se viimeinen puristus.

Saavuimme leiriin ja rupesimme pystyttämään telttoja, kun neljä telttaa oli pystyssä kova tuulenpuuska otti teltoista kiinni ja oli lähellä, että kiipeily olisi loppunut siihen pisteeseen. Teltat lähtivät tuulen mukana ja kaikki maassa olleet kiinnitykset irtosivat ja teltat olivat lentää teille tuntemattomille. Ilman telttaa ei yli kuuden kilometrin korkeudessa tehtäisiin yhtään mitään. Onneksi ammattitaitoiset Sherpamme tajusivat pitää edes osasta teltoista kiinni ja saimme pelastettua kaikki teltat ennen niiden karkaamista taivaan tuuliin.

Baruntsen ykkösleiri 6100 metrin korkeudessa

Minä ja Don matkalla ykkösleiriin

Asetuimme telttoihin pareittain ja telttakumppanuus Matka-Mikon kanssa jatkui myös yläleireissä, mikä on yksi tärkein asia, jonka vuoksi pää pysyi niin hyvin kasassa reissussa. On mahtavaa päästä puhumaan omaa äidinkieltä ja vielä jakaa yhtä hyvän (tai sitten huonon) huumorintajun.

Siitä hetkestä sitten alkoikin loputon odottaminen: teltan sisällä tuuli alkoi puhaltaa siihen malliin, ettei ole aivan varma lähteekö teltta tuulen mukana vai ei. Välillä puuskat olivat niin kovia, että teltan seinämät painuivat sisään reilusti ja pelko siitä, että kestääkö teltta tuulta oli koko ajan läsnä. Tuuli oli ajoittain sellaista, että teltasta poistuminen ei ollut edes turvallista. Viimeisenä aamuna jopa Donin teltta liikkui tuulessa, vaikka hän oli teltan sisällä.

Leirissä ei juuri muuta aktiviteettia ole kuin kökkiä teltassa eri asennoissa. Maata teltassa, välillä istua, juoda vettä ja seuraavaksi täytyy aina miettiä, että minne menisi vessaan. Teltasta poistuminen ei ole kovin houkutteleva vaihtoehto, joten useasti kaivettiin pissapullo esiin ja laitettiin Cheekin Onnen kyyneleet -biisi soimaan, jonka aikana toinen kävi pissalla ja toinen tuijotteli vessan seinää ja kuunteli Cheekkiä. 

Sovimme, että yritämme seuraavana yönä lähtöä huipulle. Olisimme tiimissä, jonka lähtöaika olisi kello kolme yöllä. Toinen tiimi lähtisi aiemmin kello yhdeltä ja näin ollen päätös lähdöstä tehtäisiin puolen yön aikaan. Ensimmäisenä yönä sain nukuttua hyvin 18-22 ja sen jälkeen kuuntelin tuulta ja pohdin lähtisimmekö liikkeelle. Kello 00:09 retkikunnan johtaja Don huutaa: ”no climbing today”. Jatkoimme siis unia aamuun asti.

Aamulla saimme tilannepäivityksen sääennusteesta ja suunnitelmista. Oli sunnuntai ja sääennuste näytti siltä, että sunnuntaina ja maanantaina tulee edelleen 100 km/h, tiistaina tuuli alkaa laantumaan ja tiistain ja keskiviikon välinen yö näyttäisi parhaimmalta sääikkunalta kiivetä. Tämä kuitenkin tarkoittaisi kolmea kokonaista päivää 6400 metrin korkeudessa ilman kirjoja, mahdollisuutta ladata akkuja ja käytännössä pelkkää odottamista. Tässä kohtaa osa retkikunnasta lähti alas kohti perusleiriä eikä halunnut odottaa parempaa sääikkunaa. Odottaminenhan on henkisesti haastavaa, mutta myös osa tämän lajin luonnetta.

Heti tämän tiedon saatuani päätin, että jään odottamaan sääikkunaa. Olin valmistautunut tätä reissua varten viimeisen kahden vuoden ajan, kuntoutunut useasta eri loukkaantumisesta ja pitänyt motivaatiota yllä ajatellen Baruntsen kiipeämistä. Olin jopa valmis muuttamaan kotilentoani myöhemmäksi, sillä laskin nopealla matematiikalla, että jopa lennon ostaminen päiviä ennen takaisin kotiin olisi halvempaa kuin uuden reissun ostaminen Baruntselle.

Baruntsen kakkosleirissä 6400 metrin korkeudessa

Kakkosleirissä viettämässä ensimmäistä lepopäivää

Jäimme Matka-Mikon kanssa telttaan ja leiriin jäi meidän lisäksi retkikunnan johtaja Don sekä kaksi muuta kiipeilijää. Istuimme teltassa päivän lisää ja odotimme seuraavana yönä huipulle lähtöä. Taas kerran tuuli teki tepposensa, sillä Don huusi taas yhden aikaa yöllä, että tuuli on liian kovaa. Emme liikkuisi tänäkään yönä. Yön jälkeen saksalainen Detlef ja sveitsiläinen Anna halusivat kääntyä alas ja kävellä ympyrämuotoisen reitin rauhassa Luklaan.

Jäljelle retkikunnasta huipulle kiipeämistä jäivät odottamaan minä, Matka-Mikko ja Don. Tämän lisäksi meillä oli neljä Sherpaa leirissä, sillä kiinteät köydet oli vedetty 600 vertikaalimetriä ylemmäs noin 7000 metriin saakka. Odottaminen alkoi tästä ja niin alkoi myös henkinen kamppailu omia ajatuksia vastaan.

Kolmen ylimääräisen päivän aikana, jonka vietimme 6400 metrin korkeudessa ehdin miettiä seuraavanlaisia asioita: pääsenkö huipulle, jaksanko odottaa, en jaksa, no varmana jaksan, mitä puen kotona ekana päälle, missä syön, miltä se Putte’s Barin salamipizza oikein maistuu, miltä sushi maistuikaan, laitan sen ihanan The North Facen vaaleanpunaisen takin päälle kotona, kutsutaan kyllä kaverit kylään kun palaan kotiin. Ainiin ja pohdin jopa tatuoinnin ottamista. Jos pääsen huipulle, niin mihin otan Baruntsen metriluvut… En oikeasti ottanut, mutta olin tosissani kakkosleirissä.

Pahinta kaikessa oli kuitenkin epätietoisuus. Olette ehkä joskus katsonut säätiedotusta ja heti huomanneet, että se ei pitänyt paikkansa? Ennuste ei välttämättä onnistu edes tuntien päähän. Nyt kyttäsimme sääennustetta päivien päähän ja vuorilla, jossa tilanteet saattavat muuttua hetkessä. Tuulta kuuntelee teltassa koko ajan ja jossain kohti laskin sekuntteja, kuinka kauan tuuli oli ravistelematta telttaa. Parhaimmillaan pääsin neljään sekunttiin ja taas tuulenpuuska otti teltasta kiinni.

Saimme ennusteen aina aamulla ja illalla ja koko ajan ennuste näytti, että tuuli yltyisi tiistaina aamulla ja sen jälkeen tuuli lähtisi iltapäivällä laantumaan. Keskiviikko yö ja päivä näytti siltä, että sää muuttuu lähes täydelliseksi. Ja ennuste piti minuutilleen paikkaansa. Käsittämätöntä, kuinka sääennuste onnistui niin täydellisesti ja tiistaina iltapäivällä, kun tuuli alkoi laantumaan, tuntui käsittämättömältä kuinka hiljaista telttaan tuli. Täysin tyyntä ja hiljaista, jota ei viimeiseen neljään päivään ollut ollut kuin sekuntien ajan. Tässä kohtaa fiilis muuttui jo aika epätodelliseksi, sääikkuna olisi todella aukeamassa meille.

Tiistaina iltapäivällä 6.11.2018 tuuli oli tyyntynyt ja tuuletimme teltassa. Me todella lähdettäisiin huippuyritykseen seuraavana yönä ja edessä olisi pitkäaikaisen unelman tavoittelu. Olin todella jännittynyt koko iltapäivän ja odotin niin malttamattomana, että pääsisimme vihdoinkin kiipeilemään. Odottaminen oli vihdoinkin palkittu ja monen monta vaikeaa hetkeä koko valmistautumisen varrella olisi huipentumassa ihan pian.

Baruntsen toinen yläleiri 6400 metrin korkeudessa

Kakkosleiri 6400 metrin korkeudessa

Olin jännittynyt, koska mitään takeita ei ole huipulle pääsemiseksi siinäkään vaiheessa, vaikka sää muuttui meille edulliseksi. Olimme olleet neljä yötä 6400 metrin korkeudessa ja viisi yötä yli 6000 metrissä. Se on sellainen korkeus, jossa yöllä jouduin haukkomaan happea, vessassa käynti oli fyysinen suoritus ja jo pelkkä syöminen hengästytti teltassa. Makasin makuupussissa ja sykkeeni oli 110. Käytännössä siis sydämeni löi koko ajan samaa tahtia kuin olisin kävellyt reippaasti Helsingissä kadulla.

Olin saanut kuitenkin nukuttua hyvin tuulesta huolimatta ja öiden aikana unta olin saanut kahdeksasta yhdeksään tuntiin. Minulla pysyi myös ruokahalu koko ajan ja sain tankattua hyvin ennen huiputtamista. Energiamäärä ei varmastikaan vastannut kulutusta, mutta söin hyvällä ruokahalulla kaiken ruuan, mikä minulla oli jäljellä. Uskoin, että minulla on mahdollisuudet päästä huipulle, mutta silti hermostutti ja pelotti, riittääkö rahkeet.

Millainen huiputuspäivä lopulta oli? Lue siitä lisää seuraavasta parin päivän päästä!

 

 

 

 

Mera Peak – miltä tuntui kiivetä huipulle?

Mera Peak on 6476 metriä korkea vuori Nepalissa. Sanotaan, että Mera Peak on yksi Nepalin korkeimpia trekkaushuippuja, joka äkkiseltään luettuna kuulostaa siltä, että Mera Peakille vain kävellään vaelluskengät jalassa. Vuori ei ole teknisyydeltään haastava, mutta yli kuudessa kilometrissä pelkkä kävelykin saa kiipeilijän hengästymään ja haukkomaan henkeä. Siihen päälle lisättynä kylmyys, jäätikön ylittäminen ja jyrkät ylämäet, niin homma muuttuukin jo selkeästi haastavammaksi.

Nepalin matkalla ensimmäiset kuusi päivää käveltiin kohti Kharea ja 4900 metrin korkeutta totuttautuen ohueeseen ilmanalaan eli aklimatisoitumalla. Khare toimi meillä tukikohtana, jossa vietimme kolme päivää ennen siirtymistä Mera Peakin kiipeämiseen. Khare on kiipeilijöitä varten rakennettu kylä, jonka läpi lähes kaikki Mera Peakin kiipeilijät kulkevat. Se on kohtaamispaikka, lepopaikka ja valmistautumispaikka kiipeilijöille eri puolilta maailmaa.

Valmistautuminen Mera Peakille

Olimme kolme päivää Kharessa, jonka aikana ehdimme valmistautumaan perusteellisesti Mera Peakin kiipeämiseen. Ensimmäisenä päivänä oli edessä lepopäivä, jolloin kävimme aklimatisoitumiskävelyllä korkeammalla ja palasimme takaisin alas. Seuraavana päivänä harjoittelimme fiksatuissa köysissä liikkumista ja kolmantena päivänä pakkasimme tavaroitamme Mera Peakin yläleiriä varten.

Ensimmäisenä lepopäivänä kävimme kävelemässä tunnin ylämäkeen ja pidimme hiukan taukoa ja tulimme takaisin alas Khareen. Tämän tyyppinen aklimatisoitumiskävelyjen tekeminen on todella hyvä tapa totuttaa kroppaa ohueeseen ilmanalaan ja auttaa omaa kroppaa aklimatisoitumaan paremmin. Olin saanut kurkkuni kipeäksi muutaman päivän aiemmin ja teimme sen vuoksi kevyemmän oman aklimatisoitumiskävelyn Stuartin ja Matka-Mikon kanssa.

Olimme erään teahousen pihalla teltoissa yötä ja osa porukasta osti huoneen teahousesta. Olin itse ensimmäisen yön teltassa, mutta kurkkukivun pahentuessa otin myös huoneen, jotta pääsisi olemaan sisällä myös yön. Söimme teahousessa retkikunnan kokin tekemiä ruokia emmekä teahousen ruokia niin kuin yleensä tehdään. Illalla saimme istuttua sisällä ja kamina lämmitti ruokailuhuonetta niin, että illalla oli jopa kuuma sisällä.

Seuraavana päivänä kurkkukipuni ei ollut hellittänyt useista Strepsilseistä, sinkkitapleteista tai imeskeltävistä kurkkutableteista huolimatta. Kylmä ja kuiva vuoristoilma alkoi tehdä temppunsa ja synnyttää nuhan sekä ikävän kuivan yskän. Yskä on todella yleinen, mutta tietysti ärsyttävä vaiva Nepalissa ja vuorilla. No yskä alkoi tulemaan ja sille ei voi siinä kohtaa tehdä oikein muuta kuin hoitaa oireita mahdollisimman tehokkaasti.

Mera Deakin crampon point

Matkalla crampon pointille

Kharessa Sherpamme virittelivät kiviseen rinteeseen kiinteät köydet, jossa pääsimme harjoittelemaan kiipeilyä kiinteässä köydessä. Olimme toki päivää aiemmin jo tarkastaneet, että kaikilla on oikeanlainen varustelu kiinteän köyden kiipeämistä varten valjaissa. Olin jotenkin tosi hermostunut tänä päivänä, sillä tunsin jotain ihmeellistä painetta olla maailman paras kiipeilijä. Olen tänä vuonna pyrkinyt parantamaan myös kiipeilytaitoja, joten tässä hetkessä alkoikin pelottamaan, osaanko mitään.

Kiipeily meni kuitenkin kivasti ja harjoittelimme kiipeämistä isot rukkaset kädessä. Huom! Mikäli olet lähdössä vuorikiipeilemään, niin suosittelen lämpimästi harjoittelemaan kaikkien kiipeilyvarusteiden räpläämistä ne isot rukkaset kädessä. Hommat muuttuvat aika paljon haastavammaksi, kun hanskat kädessä ei pysty ottamaan ihan niin tarkkoja pinsettiotteita kuin ilman hanskoja.

Kolmantena päivänä kävimme erittäin yksityiskohtaisesti läpi retkikunnan johtajan Donin kanssa, mitä kaikkea Mera Peakin kiipeämiseen tarvitsee ottaa mukaan, miten kylmää vastaan on hyvä varustautua ja mitä muita tärkeitä asioita täytyy ottaa huomioon, kuten huiputusyön aikainen syöminen ja juominen. Tärkeitä juttuja, osa kertaamista ja toisaalta uusia näkökulmia siihen varsinkin, miten kylmässä kannattaisi ja voisi toimia.

Pakkasimme tässä vaiheessa myös kaksi isoa kassia, joista toinen kassi meni jo kohti Baruntsea ja toinen kassi lähti kantajien mukana Mera Peakin yläleiriin. Kannoimme pientä päiväreppua, jossa oli vain päivällä tarvittavat varusteet. Kevyttä siis siinä mielessä, että joku muu kantoi koko ajan isot tavarat kuten makuupussin.

Siirtyminen yläleiriin

Lepopäivien ja harjoittelupäivän jälkeen aloitimme siirtymisen Mera Peakin yläleiriin, joka on 5800 metrin korkeudessa. Tämä oli myös tähän mennessä korkein nukkumiskorkeus, jossa olen ikinä nukkunut. Jännitti, että miltä nukkuminen noin korkealla tulisi tuntumaan.

Siirtyminen Kharesta myötäili ensin kivistä polkua ylämäkeen, josta sitten siirryttiin jäätikölle. Tässä kohtaa puettiin päälle siis ylävuoristokengät, valjaat, jääraudat ja kaikki kiipeilyvarusteet. Kypärää ei jäätiköllä tarvinnut, koska luonteeltaan jäätikkö ei ollut sellainen, että olisi ollut isoa riskiä tippuville asioille jäätikölle siirtymisen aikana.

Crampon point on kohta, jossa vaihdetaan tavalliset vaelluskengät ylävuoristokenkiin ja jäärautoihin. Ensimmäinen osuus Kharesta crampon pointille kesti pari tuntia ja siitä siirtyminen jäätikön kautta yläleiriin noin kolme tuntia. Kokonaisuudessaan kaikkine taukoineen päivä oli seitsemisen tuntia ja yllättävänkin rankka lähestyminen.

Mera Peak jäätikkö

Jäätiköllä matkalla Mera Peakin yläleiriin

Nousua Kharesta yläleiriin tuli lähes 900 vertikaalimetriä, joka tarkoittaa tuon mittaiseen päivään paljon ylämäkeä. Olin yllättynyt, kuinka rankka päivä jo pelkkä lähestymispäivä oli minulle. Tuntui, että happi loppuu ylämäessä, mutta kuljimme todella rauhalliseen vauhtiin. Pidettiin omia taukoja, kun ryhmän nopeimmat eli Steve ja retkikunnan johtaja Don suorastaan juoksi edellä. Eivät he nyt oikeasti juossut, mutta he olivat selkeästi ryhmän nopeimmat kiipeilijät tässä kohtaa. Ja kyse ei ole kilpailusta, vaan siitä, että kaikki etenee omalla vauhdilla.

Mera Peak yläleiri

Mera Deakin yläleiri 5800 metriä

Saavuimme leiriin, joka ei ollut varsinaisen yläleirin kohdalla, koska se oli täynnä telttoja. Siirryimme jäätikölle ja pystytimme oman leirimme sinne. Se oli kaunis ja erittäin hyvä kohta pitää leiriä, sillä saimme olla täysin omassa rauhassa ja valmistautua tulevan yön kiipeilemiseen. Tässä vaiheessa mukana oli kaikki retkikunnan jäsenet lukuunottamatta kahta kiipeilijää.

Mera Peak yläleiriin matkalla

Matkalla yläleiriin Mera Peakilla

Fiilis yläleiriin päästessä oli hyvä, mutta korkeus alkoi pian leiriin saapumisen jälkeen tuntua. Minulla oli orastava päänsärky ja nappasin Panadolin heti naamaan ja join reilusti vettä päälle. Näillä lääkkeillä olo alkoi helpottumaan ja saimme pidettyä hyvää fiilistä leirissä Matka-Mikon ja Steven kanssa. Kaikkia alkoi jännittämään seuraavan yön koitos.

Kiipeilykaverit Mera Peakin yläleirissä

Kiipeilykaverit Mera Peakin yläleirissä

Meidät jaettiin kolmeen eri ryhmään sen perusteella, miten olimme selviytyneet lähestymispäivänä. Ryhmien tarkoitus oli vain ajoittaa lähtö leiristä eri aikaan, jolloin kaikilla olisi omalla tahdilla sopivasti aikaa päästä huipulle aurinkoisessa säässä. Jos nopeimmat olisivat lähteneet ajoissa, niin riskinä olisi voinut olla, että he ovat huipulla ennen auringonnousua. Me olimme keskiryhmässä ja lähtö huipulle olisi seuraavana yönä kello kolme aamuyöstä.

Illalliseksi söimme muutaman kourallisen popkornia ja ylikypsää makaronivelliä. Siitä revittiin huumoria, sillä maistuihan se nyt aivan kammottavalta. Nukkumaan kävimme kuudelta illalla ja sain itse nukuttua kymmeneen asti tauotta, sen jälkeen torkuin aamuyöhön asti, kunnes kello oli kaksi ja aloimme valmistautumaan huipulle lähtemiseen.

Huiputuspäivä Mera Peakilla

Huipulle lähdettiin kolmelta yöllä ja arvio oli, että kävelemme huipulle neljässä tai viidessä tunnissa. Edessä ei olisi siis useiden tuntien kävely, josta olin yllättynyt. Takaisin leiriin oli arvioitu, että nopeimmat pystyisivät kiipeämään viidestä kahdeksaan tuntiin. Tämä olisi siis nopein huiputuspäivä, joka minulla olisi todennäköisesti edessä.

Auringonnousu Mera Peakilla

Auringonnousu Mera Peakilla

Lähdimme yöllä matkaan. Illan tuuli oli yön aikana tyyntynyt ja meillä oli hyvä tuuri, sillä kuun kierto oli siinä kohdassa, jossa taivaalla möllötti lähes täysikuu. Otsalamppu oli päällä, mutta ulkona näki yllättävänkin hyvin jo pelkässä kuun valossa. Olin vetänyt teltassa kaikki mahdolliset vaatteet päälle ja se osoittautui virheeksi.

Lähdimme liikkeelle ja minulla tuli kymmenen minuutin jälkeen hiki. Pakkasta oli kellon mukaan 19 astetta, mutta paksut untuvahousut ja -takki pisti minut liikkeessä hikoilemaan. Vaihdoin paksun untuvatakin ohueeseen aika pian ja liikkuessa tämä oli hyvä vaihtoehto.

Lähdin Sherpan perää kävelemään ja etenimme kovaa vauhtia, rupesin haukkomaan happea hyvin nopeasti ja minusta tuntui, että oksennan. En ollut kokenut tuollaista ahdistunutta fiilistä ikinä ennen ja ihmettelin, että mitä on vialla. Sanoin hetken sinnittelyn jälkeen, että joudun hidastamaan vauhtia ja Stuart takanani sanoi, että ingnoraa vain sen Sherpan vauhti ja mene omaa vauhtia. Vauhdin hidastaminen auttoi oksennusoloon ja olo alkoi palautumaan normaaliksi.

Näin, että edessä on ylämäki. Oli pimeä kohta eikä kuu valaissut tulevaa maisemaa, vaan aloitimme nousun. Tätä nousua kestikin sitten huipulle asti. Rinne oli niin jyrkkää, että siinä täytyi olla tarkkana, että lyö jääraudan kaikki piikit kunnolla rinteeseen. Otin kaksi askelta ja pidin aina pienen tauon. Tätä kuviota toistettiin sitten useampi tunti putkeen.

Olimme kulkeneet hiukan alle kaksi tuntia, kun pidimme ensimmäisen tauon. Rinteessä oli ruvennut tuulemaan, joten lisäsin ohuemman untuvatakin päälle paksumman takin. Join hiukan vettä ja yritin nakertaa Snickersistä pienen palan energiaksi. Horisontissa näkyi jo tumman keltainen sävy ja aurinko oli nousemassa ihan pian. Termospulloa repusta kaivaessa otin hanskani pois kädestä ja tämä oli suuri virhe, sillä tuulessa tuntui, että sormet paleltuu ja niiden lämmittäminen uudelleen olikin aikamoinen projekti.

Kello 6:30 pidimme toisen tauon ja tässä kohtaa aurinko oli noussut jo taivaalle. Näimme Mera Peakin huipun, jonne oli matkaa vielä jyrkkä huippuharjanne, johon oli laitettu kiinteä köysi. Viimeiset nousumetrit olisivat edessä ennen huipulla seisomista. Jätimme reput odottamaan viimeisen osuuden alapuolelle ja lähdimme kohti huippua. Askel kerrallaan pääsimme lähemmäs ja lähemmäs. Tässä kohtaa tuuli oli jo navakka ja minulla oli käytännössä kaikki mahdolliset vaatteet päällä.

6:55 astuin Mera Peakin 6476 metriä korkealle huipulle. Olo oli tietysti huikea, sillä aamuyön kova vauhti, oksennusrefleksit ja korkea syke oli syönyt voimia. Olin kuitenkin vielä siinä mielessä hyvissä voimissa, että olo tuntui yllättävänkin virkeältä. Huipulle astuminen antoi ison adrenaliinipiikin ja tuntui, että huipulla energioita on hyvin myös alastuloon. Huipulla kuitenkin ollaan vasta puolessa välissä.

Mera Peakin huipulla

Mera Peakin huipulla

Laskeuduimme huippuharjanteelta alas ja halailimme onnitteluhalit retkikunnan tyyppien kanssa ja pidimme tauon ennen kuin lähdimme alas kohti leiriä. Tässä vaiheessa oli upea olo, sillä yöllä oli ollut haastavia hetkiä ja nousu oli tuntunut todella kovalta. Kovemmalta kuin mikään muu vuori tähän mennessä.

Lähdimme takaisin leiriin, jonne pääsimmekin yllättävän nopeasti. Otimme päiväunet leirissä ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti seuraavaa leiriä. Matkaa Mera Peakin yläleiristä alas seuraavaan leiriin oli neljä tuntia ja tässä kohtaa reissua sanoimme heipat Stevelle ja Silviolle, jotka kiipesivät vain Mera Peakin.

Mera Peak on korkea vaellushuippu ja teknisesti käytännössä vain kävelyä. Haasteet mielestäni tulevat kylmyydestä, korkeudesta ja todella kovasta noususta sekä lähestymisessä että huiputuspäivänä. Olin todella ryytynyt seuraavassa leirissä ja tuntui, että olisi tehnyt viisi pitkää ja kovaa lenkkiä putkeen ilman taukoja. Mera Peak oli siis haastavampi kuin olin kuvitellut.

Näkymä Mera Peakin huipulta

Näkymä Mera Peakin huipulta

Mera Peakin jälkeen pidimme leirissä lepopäivän ja aloitimme siirtymisen kohti Baruntsen perusleiriä. Niistä päivistä ja perusleirielämästä tulen kirjoittamaan seuraavalla kerralla. Kuvasin matkalla myös videopäiväkirjaa, joista löytyy pätkiä Instagramin Storysta, jos fiilikset kiinnostavat tarkemmin, niin suosittelemaan kurkkimaan Instaa.

Ensimmäiset vaelluspäivät Khareen

Nyt on pahimmat Nepalin pölyt karisteltu  ja lähes kaikki varusteet huollettu. Olo kropassa ei ole mikään mieltä imarteleva, sain tuliaiseksi Nepalista matkustajaripulin, flunssan, ihottumaa ja sinisiä varpaankynsiä. Pikku juttuja, mutta niiden hoitamiseen on mennyt viime viikko.

Koska reissu oli mielettömän pitkä ja tapahtumarikas, niin haluan paloitella matkakertomukseni useaan juttuun, jotta niitä on ensinnäkin mukavampi lukea ja helpompi käsitellä täältä kotisohvalta. Tuntuu, että ensimmäisistä päivistä reissussa on ikuisuus, ja onhan niistä pitkä aika, jo yli kuukausi.

Matkalla Luklaan

Jännittyneenä pienkoneessa matkalla Luklaan

Matkahan eteni siten, että kiipesimme ensin Mera Peak -nimisen 6476 metriä korkean vuoren ja sen jälkeen lähdimme Baruntsen perusleiriin, josta sitten tarkoituksena oli kiivetä Baruntsen 7129 metrinen huippu. Matka oli siis jo alkuasetelmiltaan upea, sillä mahdollisuudet kahteen eri huippuun ja ympyrän malliseen reittiin oli ihan käsillä.

Retkikunta

Olen kirjoitellut useaan otteeseen retkikunnan merkityksestä vuorikiipeilyssä. Olen itse viehättynyt ajatuksesta, että jokaisella reissulla tutustun uusiin ihmisiin ja luon aina uusia ystävyyssuhteita tuleville reissuille, matkalla ja jopa elämänmittaisia ihmissuhteita. Tälläkin kertaa odotin retkikunnan tapaamista kuin kuuta nousevaa.

Retkikunta muodostuu siis toisilleen tuntemattomista ihmisistä, jotka ovat valinneet saman retkikuntaoperaattorin eli meidän tapauksessamme Summit Climbin retkikunnan järjestäjäksi. Emme siis tienneet ennen Kathmanduta muuta kuin sen, mistä maista retkikuntaan on liittymässä ihmisiä.

Retkikuntamme oli alussa kymmenen jäsentä. Kaksi heistä kiipesi ainoastaan Mera Peak -vuoren ja loput kahdeksan molemmat vuoret. Tämä oli sinänsä harmillista, koska Mera Peakin kiipeäminen tuntui olevan todella aikaisessa vaiheessa reissua ja näiden kiipeilijöiden kanssa olisi mielusti viettänyt pidempääkin aikaa vuorilla.

Retkikuntamme jäsenet olivat: yhdysvaltalainen 60-vuotias kokenut vuorikiipeilijä Stuart, saksalainen 57-vuotias Detlef, suomalainen 55-vuotias kasitonnisten kävijä Matti, sveitsiläinen reilu 50-vuotias ensikertalainen Anna, minä, Matka-Mikko, 62-vuotias yhdysvaltalainen Darel, noin 40-vuotias australialainen lääkäri (en muista hänen nimeään, koska hän kääntyi toisena päivänä pois kotona olleen sairastapauksen vuoksi), reilu 50-vuotias italialainen Silvio, joka kiipesi vain Mera Peakin ja englantilainen 34-vuotias Steve, niin ikään vain Meralla.

Tämän lisäksi retkikuntaan kuului yhdysvaltalainen retkikunnan johtaja Don, Sherpoja, kokki, keittiöpoikia, kantajia ja isoimmillaan työllistimme 70 eri henkilöä erilaisiin tehtäviin. Tälläisellä kokoonpanolla olimme liikenteessä ja muistan olleeni yllättynyt siitä, kuinka vanha keski-ikä retkikunnassa oli. Tällähän ei sinällään ole väliä ja kuten reissu sen osoitti, on huiputtamisen mahdollisuudet kyllä aivan eri asioista kiinni kuin iästä.

Lentomatkat polkujen varteen

Lähdimme Suomesta siis 11.10 ja lensimme Qatar Airwaysin avulla Dohaan ja sieltä hyppäsimme sitten Kathmandun koneeseen. Tuo yhteys on kyllä todella näppärä, sillä vaihtoajat ovat järkevät, Qatarilla homma toimii ja Dohassa oli mukava odotella keskellä yötäkin vaihtoa. Lennot ovat vielä todella inhimillisen mittaiset kuuden ja neljän tunnin pituuksilta sekä ajoissa varaava saa lennot 400-600 euron hintaankin.

Kathmandussa sitten tapasimme kaikki retkikunnan jäsenet, kävimme läpi varusteet ja esimerkiksi omalla kohdallani kuituhousut eivät läpäisseet varustetarkastusta vaan jouduin vuokraamaan paksut untuvahousut. Housut kyllä pelastivat minut palelemasta. Olin sitten kylmissä olosuhteissa onnellinen, että retkikunnan johtaja Don oli pakottanut minut vuokraamaan ne housut.

Seuraava siirtyminen Kathmandusta on lento pienkoneilla Luklan lentokentälle, joka on pieni lentokenttä vuoren rinteiden välissä. Luklasta puhutaan, että se on yksi maailman vaarallisimmista kentistä, mutta todellisuudessa onnettomuuksien määrä on minimaalinen. Syy siihen on se, että he ovat erittäin tarkkoja säästä, jolla Luklaan lennettään ja sään täytyy olla kirkas, jotta koneet liikkuvat mihinkään.

Luklan lentokenttä 2800 metrin korkeudessa

Luklan lentokenttä 2800 metrin korkeudessa

Lentopäivänä Kathmandun ja Luklan sää näytti heikolta ja päätimme ajaa pienemmälle lentokentälle neljä tuntia Kathmandusta, josko siellä olisi kirkasta ja pääsisimme Luklaan sitä kautta. Ajomatka oli sen arvoinen, sillä pääsimme lentämään heti aamupäivästä Luklaan. En ole lentopelkoinen isoissa koneissa, mutta on kyllä pakko sanoa, että tämä lentomatka pienellä 10-paikkaisella koneella jännittää ja ottaa mahan pohjasta ihan joka kerta.

Helpotus päästä vaeltamaan kohti määränpäätä

Lukla on 2800 metrin korkeudella ja oli todellinen helpotus laskeutua pomppivasta koneesta alas. Lukla on pieni kylä, josta saa ostettua kaikki länsimaalaiset mukavuudet kuten kuuman suihkun, yöpaikan sisältä ja erilaisia tarvikkeita vaellukseen. Söimme Luklassa lounaan ja edessä oli kolmen tunnin vaeltaminen ensimmäiseen leiriin.

Lukla on legendaarinen paikka siinä mielessä myös, että lähes kaikki Nepalin puolelta Everestille lähtevät kiipeilijät kulkevat sitä kautta. Luklasta lähtee siis polku Everestin laaksoon, mutta me lähdimme Hinku Valleyhin, joka on siis eri suuntaan kuin Everestin laakso. Tämä laakso on myös väylä Mera Peakille ja se, mistä erityisesti pidin niin tämä laakso on myös todella paljon hiljaisempi ja poluilla ei juuri törmää muihin ihmisiin.

Ensimmäiset askeleet poluille

Helpotus oli suuri päästä vihdoin kävelemään ja poluille. Olihan ennen ensimmäistä trekkipäivää kökitty ensin lentokoneessa, sitten odoteltu autossa, lisää lentokoneessa ja malttamattomana odoteltu vuorien pilkahtamista esiin. Vihdoinkin oli aika aloittaa kävely kohti tämän vuoden päätavoitetta eli Baruntsen huippua.

Vaellus Khareen 4900 metrin korkeuteen

Kahden ensimmäisen yön jälkeen jatkoimme ylämäkeä 4000 metrin korkeuteen ja ylitimme ensimmäisen 4600 metriä korkean solan matkallamme. Ylämäki tässä kohtaa reissua tuntui raskaalta ja etenemisvauhti oli erittäin rauhallisesti. Päivien aikana juteltiin paljon ja fiilis oli kokonaisvaltaisesti hyvä.

Mera Peakin kiipeäminen

Leiri 4000 metrin korkeudesta

Aklimatisoituminen menee itselläni lähes aina samaa kaavaa: ensimmäinen viikko korkealla on vaikeaa, saan nukuttua mutta en kovin syvää unta. Heräilen öisin, havahdun telttakaverin kuorsaamiseen ja aamulla on tokkurainen olo. Ruokahalu pysyy lähes muuttumattomana ja se jopa kasvaa päivien kuluessa. Tämä on aina hyvä merkki, sillä energiaa noissa oloissa myös kuluu.

Solan jälkeen jatkoimme alamäkeen ja leiripaikkaan, jossa pääsimme ensimmäistä kertaa myös paikalliseen teahouseen eli majataloon, jossa on kamina ja illalla myös lämmintä. Oli ihanaa istua illalla sisällä ilman palelua ja jutustella retkikunnan tyyppien kanssa. Yhdellä jenkillä oli tässä kohtaa jo huonompi olo ja hän kärsi selvästi akuutista vuoristotaudista. Annalla oli myös päänsärkyä ja hän oli nukkunut huonosti useamman yön. Myöskään Steve ei ollut nukkunut kunnolla. Varsin yleisiä oireita siis korkeasta ilmanalasta.

Mera Peak vuori Nepalissa

Mera Peak vasemmalla

Leiripaikasta jatkoimme seuraavana päivänä tähän mennessä pisimmän ja viidennen trekkipäivän 1000 vertikaalimetrin alamäen kävelyllä. Tämä oli myös päivä, jolloin pääsimme ensimmäistä kertaa suihkuun ja voi vitsit, miten voimaantunut olo siitä tulikaan. Elämä on niin perusasioiden äärellä vuorilla: kävelet, syöt, kävelet, juot, syöt, nukut ja tätä kuviota toistetaan päivästä toiseen. Oikeastaan sillä ei ole merkitystä, mitä sosiaalisessa mediassa tapahtuu, mitä uutisissa tapahtuu vaan elämä on siinä hetkessä ja läsnäoleminen on helppoa ilman turhia ärsykkeitä.

Lepopäivät Kharessa

Kuudentena trekkipäivänä matka jatkui kohti Kharea, joka on Mera Peakin kiipeämisessä selkeä merkkipaalu. Khare on 4900 metrin korkeudessa oleva kiipeilykylä, josta löytyy tarvittavat hyödykkeet valmistautumisessa kiipeilyyn. Kharessa pääsimme taas sisälle teahouseen ja vietimme yhteensä kolme yötä Kharessa. Lepopäivinä kävimme korkeammalla totuttelemassa ohueeseen ilmanalaan, harjoittelimme fiksatussa köydessä kiipeämistä ja lepäsimme.

Vuorikiipeily Nepalissa

Matkalla Khareen, näkymät 4500 metrin korkeudesta

Khareen pääseminen oli pidemmän päivän lopun ylämäen jälkeen yllättävän rento päivä. Kävelimme todella rauhallisesti ja jutustelimme matkalla. Steve nauroi, että mun ääni kuului laaksossa kun hölötin Matka-Mikon kanssa suomeksi. Sanoin vaan, että parasta tässähän on se, että te ette edes ymmärrä mistä me puhutaan. Oma salakieli on noin pitkällä reissulla ihan kiva asia, sillä saa purettua kaikki asiat rauhassa kiipeilykaverille.

Kharessa ensimmäisen lepopäivän aikana tunsin, kuinka kurkussa alkoi olla polttava tunne ja kuin kaktus olisi ilmaantunut kurkkuun. Kylmä ja kuiva vuoristoilma tekee helposti kurkun kipeäksi ja aloitin heti syömään erilaisia kurkkupastilleja. Yöllä minua ahdisti rintaan ja buff-kaulaliina helpotti suun edessä hengittämistä. Valvoin yhden yön pelätessä äityvää kurkkukipua.

Khare 4900 metriä ja Nepali

Khare 4900 metriä

Viimeisenä lepopäivänä pakkasimme tavaroitamme Mera Peakille, yksi kassi lähtisi Mera Peakin high campiin seuraavana päivänä 5800 metrin korkeuteen ja toinen kassi lähtisi jo kohti Baruntsen perusleiriä. Seuraavana päivänä lähtisimme myös oikeasti kiipeilemään, sillä virittelimme kaikki kiipeilyvarusteet kuntoon ja valmistauduimme lähtemään Mera Peakin huiputukseen. Poiketen monen muun matkanjärjestäjän ohjelmasta emme olleet yhtään yötä Mera Peakin varsinaisessa perusleirissä, vaan siirryimme suoraan Kharesta yläleiriin.

Tässä vaiheessa reissua olimme siis 4900 metrin korkeudessa ja valmiina lähtemään Mera Peakin huiputukseen yhden yläleirin kautta. Kirjoitan seuraavassa postauksessa Mera Peakin huiputuksesta – yhdestä rankimmasta yöstä, jonka olin siihen mennessä kokenut.

 

4 päivää lähtöön Nepaliin – mikä fiilis?

Tänään lähtöön Nepaliin on neljä päivää. Aika on mennyt kyllä todella nopeasti ja valmistautuminen on mennyt osittain suunnitelmien mukaan ja osittain suunnitelmia on tullut vaihdettua muutaman pienen takapakin takia, kuten Nuuksio Classicin DNF -tuloksen jälkeen.

Lähtö siis lähestyy ja jännitys on kasvanut sen myötä. Toki matkakuumetta on ollut jo pitkän aikaa, mutta lähtö alkaa oikeasti realisoitumaan ja tuntuu ihan käsittämättömältä, että kolme työpäivää ja olemme lentokoneessa. Millainen fiilis on nyt sitten lähteä reissuun?

Harjoittelu vuorikiipeilyä varten

Olen paljon täällä blogin puolella kirjoittanut harjoittelusta vuorikiipeilyä varten. Olen käynyt läpi, millaisia lajeja olen harrastanut, millaisissa kilpailuissa olen käynyt ja miten olen treenannut. Viime vuonna tämän reissun siirtyessä vuodella eteenpäin, oli vahvasti mielessäni se, että tänä vuonna lähtisin reissuun ehjällä kropalla ja mahdollisimman hyvässä kunnossa.

Kuntoa on rakennettu vuoden ajan hiihtoladuilla, poluilla, salilla, maantiellä ja uimalla. Kaikki on mennyt hyvin lukuunottamatta pieniä vaivoja, joita on aina silloin tällöin tullut esille. On kolottanut, palautumisen kanssa on ollut haasteita ja ajoittain on vain tullut treenattua liikaa ja liian kovaa.

vuorikiipeily - treenit

Viime hetken treeneissä Paloheinässä

Ajatukseni oli alunperin, että Nuuksion maratonin jälkeen lepään ja sitten vedän vielä kovan treenijakson erityisesti mäkitreenien parissa. Suunnitelma kuitenkin muuttui epäonnistuneen juoksun myötä ja heräsin tarkastelemaan treenihistoriaani tältä vuodelta. Oli havaittavissa, etten ollut levännyt tarpeeksi ja voimat tuntui häviävän eikä kasvavan.

Viimeisen kuukauden ajan olen siis panostanut lepoon ja siihen, että lähtisin reissuun mahdollisimman tuoreella kropalla. Tässä on myös tullut onnistuttua aika hyvin, sillä unet ovat tulleet takaisin ja kropassa on selkeästi freesimpi olo kuin vaikkapa kuukausi sitten.

En varmastikaan ole tämän vuoden kovimmassa kunnossa, mutta olen paremmissa voimissa ja valmiimpi lähtemään pitkälle reissulle kuin alkuperäisen suunnitelman toteuttamisen jälkeen.

Matkalaukkujen pakkaaminen

Olen kertonut useaan otteeseen täällä blogin puolella pakkaamisesta, viimeisten tavaroiden ja lääkkeiden hankkimisesta reissuun sekä luottovarusteistani. Pikku hiljaa on siis laukut täyttyneet ja eilen tein viimeisimmän pakkauksen. Nyt pitäisi olla kaikki tavarat kasassa ja on kyllä helpottunut olo, sillä aina puuttuvien tavaroiden hankkiminen jollain tavalla stressaa, varsinkin jos tulee tunne, että jokin on unohtunut.

Lennämme Qatar Airwaysin lennolla ja heillä saa ruumaan laittaa 30 kiloa ja käsimatkatavaroihin 7 kiloa. Tällä hetkellä omat ruumalaukkuni painavat 31 kiloa ja käsimatkatavarat 9 kiloa. Toivon, että asiasta ei tule sanomista kentällä tai sitten jos tulee, niin hätäkeinona täytyy laittaa ylävuoristokengät kassista jalkaan ja paksu untuvatakki päälle. Näin kassien paino laskee tarpeeksi alhaiseksi ja näin ollen painon kanssa ei pitäisi tulla ongelmaa.

vuorikiipeily nepalissa - eväiden pakkaaminen

Pakkaamassa eväitä pieniin pusseihin

Alkuperäinen suunnitelma oli ottaa lentokoneeseen ylimääräinen laukku sport gear -laukkuna, ja siihen olisi saanut 20 kiloa lisää tavaraa 180 euron hinnalla. Nyt Qatar Airways on kuitenkin muuttanut ehtojaan ja tänä vuonna laukku olisi maksanut 260 euroa yhteen suuntaan eli yli 500 euroa koko reissulle ja kiloja olisi saanut ottaa vain 15. Tämän säätämisen myötä päätettiin, että yritetään saada kaikki kamat mahtumaan sallittujen kilojen määrään.

Yleinen fiilis

On todella odottavainen, jännittynyt, välillä hermostunut, mutta kuitenkin kutkuttava tunne, mitä onkaan edessä ja millainen reissu on tiedossa. Ainakin pisin tämän vuoden reissuista eli tiedossa on kunnolla aikaa vuorilla. Jo pelkkä ajatus vuorilla olemisesta herättää sellaisen innostuneen pikkulapsen ja lämpimän fiiliksen koko kroppaan.

On jotenkin niin iso matka takana tämän reissun toteutumiseen, ajoittain se matka on tuntunut mahdottomalta kaikkine loukkaantumisten ja vastoinkäymisten kera. Onneksi oma usko on jaksanut kantaa ja on tehty oikeanlaisia asioita, jotta tämän reissu toteutuu. Sikäli on kyllä todella kiitollinen olo, että vaikeudet ovat kääntyneet konkreettisesti reissun toteutumiseen.

vuorikiipeily - varusteiden huoltaminen

Huoltamassa vaelluskenkiä valmiiksi

Fiilis on siis erittäin hyvä ja oikeasti positiivinen. Vuoret tulevat varmasti aiheuttamaan kärsimystä, haasteita ja vaikeita hetkiä, mutta uskon olevan tänä vuonna valmiimpi kohtaamaan niitä kuin esimerkiksi vuosi sitten. Tarjolla on varmasti myös paljon oppimista ja kasvun paikkoja tulevia haasteita varten.

Neljä päivää ja se on menoa! Oikeasti todella jännittävää ja ihan mahtavaa.

 

Luottovarusteet – merinovilla aluskerrasto

Luottovarusteiden kolmas osa kertoo merinovilla alusasuista. Luottovarusteistani vuorille olen kirjoittanut tällä viikolla aiemmin Gore Tex -kuorivaatteiden ja untuvavaatteiden osalta. Kolmas tärkeä varuste on merinovillaiset varusteet ja olen saanut uuden yhteistyökumppanin Mons Royale -nimisen firman, joka tekee ehkä universumin upeimpia merinovillavaatteita.

Merinovilla aluskerraston paita

Mons Royale -merinovilla aluskerrasto

Merinovilla

Merinovilla on peräisin merinolampaista, joita löytyy pääasiassa Uudesta-Seelannista ja Ausseista. Normaaliin villaan verrattuna merinovilla on kevyttä, lämmintä, tehokkaasti kosteuttavaa siirtävää ja merinovilla ei ala käytön myötä haisemaan esimerkiksi hieltä. Tykkään itse käyttää merinovillaa ulkoillessa, retkillä ja vuorilla merinovillaa on lähes koko ajan päällä.

Merinovillan parhaimpia ominaisuuksia on sen lämmittävyys, sillä yksittäiset merinovillan kuidut ovat tavallista villaa ohuempia ja sen vuoksi villaan tulee mikroskooppisen pieniä ilmataskuja, jotka taas keräävät iholta lämpöä. Merinovilla on samaan aikaan myös hengittävää, joten merinovilla sopii sekä lämpimälle kelille t-paitojen muodossa tai kylmälle kelille aluskerraston muodossa.

Merinovillavaatteet ovat myös siinä mielessä ihania, että ne eivät kutita iholla. Aika monet villaiset vaatteet saattavat kutittaa, mutta merinovillaiset buff-kaulaliinat, paidat ja alusvaatteet eivät tee kutiavaa fiilistä iholle. Mons Royalen merinovillakerrastot ovat pehmeitä ja iholla todella miellyttävän tuntuisia.

Mons Royale merinovilla aluskerraston housut

Raitahousut

Koska kyse on villasta eikä esimerkiksi untuvasta, niin merinovilla lämmittää vaikka se kastuisi. Tämä on erityisen tärkeä ominaisuus vuorilla, sillä ylämäkeen kiivetessä saattaa tulla todella kuuma ja ainakin itse hikoilen herkästi. Tällöin esimerkiksi selän kohdalta paita useimmiten kastuu. Iho alkaa nopeasti kylmettymään kastuessa, mutta merinovillakerrasto päällä kosteus siirtyy keholta pois ja iho pysyy lämpimänä. Näin ei tarvitse olla huolissaan vaikka kiipeilyn aikana hieman hikoilisikin.

Tiedätte varmasti kaikki tilanteen, jossa hikiset vaatteet alkavat haisemaan. Jepjep, kuvittele tilanne kuuden viikon reissuun, jossa pidät samoja vaatteita koko ajan päällä. Haju alkaa olemaan melkoinen siinä kohtaa, mutta merinovilla ominaisuuksiltaan sopii myös tähän tilanteeseen. Merinovilla on luonnostaan antibakteerinen materiaali, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että villa tarjoaa huonon kasvualustan bakteereille. Tämä johtaa siihen, että merinovillaista aluskerrasto ei tarvitse pestä niin usein kuin tavallista keinokuituista kerrastoa. Sanotaankin, että hyvä tuuletus merinovilla aluskerrastolle ja vuorilla vaatteen pitäminen ulkona pesee kerrastot kuin itsestään.

Merinovilla alusasu - paita

Mon Royale -merinovilla paita

Merinovillan ainut huono puoli on se, että villavaatteisiin tulee herkemmin reikiä kuin keinokuituiseen kerrastoon. Olen kuitenkin muutaman vuoden aikana todennut sen, että reiät eivät todellisuudessa ole ongelma, sillä niitä ei kovin helposti synny ja vaatteet kestävät hyvin kuluttamista.

Merinovilla alusasu

Vuorilla käytän ainoastaan merinovillaisia alusasuja. Käytän aina yöllä makuupussissa merinovilla alusasua nukkuessa, päivällä puen toisen kerraston päällä ja näin pelaan käytännössä kahdella eri kerrastolla.

Tykkään, että merinovilla alusasun paidassa on vetoketju ja korkea kaulus. Näin saan suojattua kaulan ja tarvittaessa avattua vetoketjua auki, jos päivällä on kuuma ja hikoilen. Mons Royalen merinovilla alusasun paidoissa on myös hihansuussa peukaloreiät, joihin saa näppärästi pujotettua peukalot.

Merinovilla aluskerrasto aluspaita

Mons Royale -aluskerraston hihansuut

Alusasun housuissa on tärkeää, että lahkeet ovat tarpeeksi pitkät ja vyötäröllä on napakka resori, joka pitää housut kunnolla päällä. Mons Royalen kerraston housut ovat kaiken lisäksi ihan maailman söpöimmät raitoineen ja tykkään tulevan syksyn malliston värimaailmasta todella paljon.

Hinnaltaan merinovillaiset alusasut ovat kalliimpia kuin keinokuituiset, mutta suosittelen panostamaan merinovillaan. Tulet todennäköisesti yllättymään, kuinka käteviä ne ovat ja miten hyvin todella kerraston osat kestävät hikoilua ja silti pitävät vuorilla lämpimänä. En itse vaihtaisi missään nimessä takaisin keinokuituisiin kerrastoihin.

Merinovilla alusvaatteet

Merinovillaisten aluskerrastojen lisäksi käytän ihan merinovillaisia alusvaatteita. Rintisikat ja alushousut ovat myös merinovillaisia. Suurin syy siihen on se, että esimerkiksi tulevalle Baruntsen reissulla ei ole mahdollsta ottaa kuin tietty määrä vaatteita ja todennäköisesti reissun lopussa tulen pitämään useamman päivän samoja alusvaatteita.

Merinovillan hyödyt tulevat tällöin esille, sillä ne eivät rupea haisemaan tai tuntumaan erityisen likaisilta päältä. Alusvaatteet ovat myös lämpimät ja toisaalta hikoilun aikana ne siirtävät kosteuden iholta pois. Olen huomannut tämän olevan todella tärkeä ominaisuus myös merinovillaisissa alusvaatteissa.

Merinovilla alusalusasu - housut ja resori

Mons Royale

Baruntsen reissulle lähtee siis myös Mons Royalen alusvaatteet urheiluliiveistä alushousuihin ja niitä olen testannut Suomessa retkeillessä. Hyvin ovat toimineet enkä ole huomannut mitään ongelmia. Pesu onnistuu helposti tuulettamalla ja vaatteet eivät ala haisemaan.

Suosittelen lämpimästi hankkimaan merinovillaisia kerrastoja ja alusasuja, en ole kuullut ikinä, että kukaan olisi ollut pettynyt niiden hankintaan. Markkinoilla löytyy paljon eri vaihtoehtoja ja mallistoja, joista pääsee valitsemaan. Itse käytän tästä syksystä eteenpäin Mons Royale -kerrastoja.

 

Luottovarusteet – untuvatakki

Aloitin viime viikolla juttusarjan, jossa käyn läpi luottovarusteitani vuorikiipeilyyn. Ensimmäisenä käsittelyssä oli kuorivaatteet ja mitä niiden valitsemisessa kannattaa ottaa huomioon. Toinen ehdoton luottovarusteeni ovat untuvavaatteet ja erityisesti untuvatakit. Takin lisäksi matkassa on aina mukana myös untuvahousut.

Untuvatakkien suosio katumuodissa ja ulkoilussa on kasvanut dramaattisesti viimeisten vuosien aikana, eikä ihme. Kevytuntuvatakki on oiva ulkoilutakki monesta syystä. Pieneen ja kevyeen pakkautuvat takit ovat käteviä ulkoiluun, kaupungilla hengailuun ja vuorille. Jokaiseen tarpeeseen löytyy omanlainen takki ja untuvatakkien valikoima on todella laajakirjoista.

Untuvahousut on yksi kätevin varuste vuorilla. Kylmällä säällä voi pukea housut jalkaan ja untuvahousujen alle voi laittaa vain merinovillakerraston. Hyvien untuvahousujen avulla voi unohtaa kerrospukeutumisen ja nauttia suhteellisen väljästä vaatetuksesta kuitenkin siten, että koko ajan on lämmin eikä tarvitse ahtautua useaan eri kerrokseen vaatteita.

Untuva on oiva materiaali, sillä se eristää hyvin lämpöä, on kevyttä ja pakkauttuu pieneen tilaan. Todella tärkeitä ominaisuuksia vuorilla, joissa grammoja joutuu viilaamaan ja toisaalta miettimään tarkasti, miten paljon varusteita on mahdollista ottaa mukaan ja mitkä varusteet toimivat parhaiten. Untuvan huono puoli on vain se, että kastuessaan sen lämmöneristävyys kärsii. Nykyään on tosin kehitetty jo sellaisia untuvamakuupusseja ja -vaatteita, joissa untuvat ovat käsitelty vettä eristävillä aineilla.

untuvatakki the north face

Untuvatakkini The North Facelta

Sopivan tarpeen löytäminen

Ensimmäinen asia untuvatakin ostamisessa, mitä kannattaa pohtia on se, millaiseen käyttöön takki on tulossa. Minulla on esimerkiksi useampi eri untuvatakki ja jokaisella on oma käyttötarkoitus. Tämä kannattaa aina pohtia ennen takin ostamista ja mennä kauppaan siinä vaiheessa, kun tiedät, mihin käyttötarkoitukseen tarvitset vaatteet.

Ohuimmat untuvatakit ajavat lähes kerraston omaista virkaa ja toisaalta paksumpi takki sopii kovempaan keliin lämmittämään ja taukotakiksi. Ensimmäisenä ennen ostohousujen jalkaan laittamista kannattaa siis miettiä, mitä haluat takilla tehdä. Tuleeko se päällä pystyä liikkumaan, millaiset olosuhteet ovat pääasiassa ja kuinka helposti esimerkiksi palelet.

Itse käytän vuorilla kahden untuvatakin taktiikkaa. Yleensä minulla on ohut untuvatakki mukana päivällä repussa, jonka voin sitten heittää päälle helposti. Ohut untuvatakki menee myös kuoritakin alle, jolloin tästä yhdistelmästä tulee vielä lämpimämpi. Oikeasti kylmällä kelillä tulee laitettua sitten paksumpi untuvatakki päälle ja mahdollisesti kuoritakki jopa takin alle. Ihan todella kylmässä puen jopa ohuen untuvatakin, kuoritakin ja paksumman untuvatakin samaan aikaan päälle, mutta harvemmin tilanne vaatii ihan näin järeää varustautumista.

Fill power -merkintä

Käyttötarkoituksen lisäksi lähtisin untuvatakkiostoksille sillä mielellä, että sopivan takin löydyttyä tarkastaisin myös untuvan fill power -arvoa. Arvo kertoo käytännössä, kuinka laadukasta, lämpöä eristävää ja hyvin eristävää untuva oikein on.

Mitä suurempi fill power -arvo on, niin sen laadukkaampaa ja isompaan tilavuuteen untuvat menevät. Arvo kuvastaa sitä, miten monta kuutiotuumaa yksi unssi untuvaa täyttää. Käytännössä käytän itse untuvatakkeja, joissa on 800 fill power ja se tarkoittaa, että unssi 800-untuvaa täyttää 800 kuutiotuuman tilavuuden.

fill power -arvo untuvatakissa

Korkea fill power -arvo takaa lämmön untuvatakissa

Fill power -arvot jaotellaan 400-800 välille, jolloin kannattaa aina tavoitella mahdollisimman korkeaa arvoa. Näin pääset takaamaan sen, että saat ostettua mahdollisimman laadukasta materiaalia, joka takaa kovissa olosuhteissa pärjäämisen. Hinnassa korkein fill power -arvo tarkoittaa kalleinta vaihtoehtoa, mutta keveys, pakkautuvuus ja lämmön eristävyys on ihan ensiluokkaista.

Untuvatakin valinnasta kokemuksia

Minulla on useampia untuvatakkeja ja olen testannut eri merkkien takkeja näiden vuosien aikana, jolloin olen vuorikiipeilyä harrastanut. Ensimmäisellä reissulla minulla oli Nepalista ostettu halpa takki, jonka fill power -arvo ei varmastikaan ollut kovin korkea. Takki toimi hyvin reissulla ja sen jälkeen, mutta nyt parempien takkien myötä olen myös ymmärtänyt sen huikean eron, joka takkien välillä on ollut.

Pidän siitä, että untuvatakissa on huppu. Huppu helpottaa kylmässä kelissä toimimista ja toimii ikäänkuin extrapipona. Pidän myös aina huolen siitä, että takki on tarpeeksi pitkä ja mahdollisuuksien mukaan peittää esimerkiksi pyllystä osan. Kuka haluaisi palella lyhyen takin vuoksi? Ei kukaan!

Yksi tärkeä untuvatakissa on myös se, miltä takki myös tuntuu päällä. Materiaalien on oltava pehmeitä ja tuntua iholla pehmeältä. Testien seurauksena olen päätynyt siihen, että takit, joissa on kiiltävä ja pehmeä kangas ovat parhaimpia.

Näillä vinkeillä suosittelen lähtemään untuvatakkiostoksille. Odotan ainakin itse jo syksyn kylmiä kelejä, jolloin pääsee pukemaan untuvatakin päälle.

Luottovarusteeni – kuorivaatteet

Baruntsen reissu lähestyy ja olen pikku hiljaa alkanut keräämään tavaroita kasaan pakkauslistan mukaisesti. Sain vähän aika sitten eräältä lukijalta kommentin, että hän toivoisi tarkempaa varustelistausta. Tämä artikkeli aloittaa sarjan, jossa käyn läpi omia luottovarusteitani vuorille.

Yksi monikäyttöisin ja tärkeimmät varusteet vuorille on mielestäni kuorivaatteet. Kuorivaatteet ovat vedenkestäviä, pitävät tuulta ja parhaimmillaan toimivat kerrospukeutumisen uloimpana kerroksena. Olen panostanut kuorivaatteisiin ja suosittelen myös kaikkien ulkoilijoiden, retkeilijöiden, kiipeilijöiden ja vuorilla liikkujien tekevän samoin.

Kuorivaatteiden merkitys on oleellista etenkin silloin, kun keli muuttuu ikäväksi. Kaikki ymmärtää Suomen sääolosuhteissa elävänä, että millaisia rättejä taivaalta voi sataa, mutta mitä sitten kun ollaan vielä vuoristossa ja todennäköisesti olosuhteet ovat vielä haastavammat. Tärkeintä kuorivaatteiden eli kuoritakin ja -housujen valinnassa on pohtia käyttötarkoitusta, johon vaatteet tulevat.

Kuorivaatteet - Gore Tex kuoritakki

Kuoritakki – The North Face

Valitse Gore-Tex -materiaali

Gore-Tex on mikromuovista valmistettu kalvomateriaali, joka kehitettiin reilu 40 vuotta sitten. Materiaali on yksi kuuluisimpia kuorivaatteiden, vedenpitävien kenkien ja tekstiilien käytössä. Kuulemma Gore-Texiä käytetään jopa sydänleikkauksien läppinä, joten käyttöä vaateteollisuuden ulkopuolellekin löytyy. Ei mikään turha materiaali siis. Gore-Tex termiä voidaan pitää jopa synonyyminä vedenpitävälle ja tuulenpitävälle vaatteille ja jalkineille. Gorevaatteet kestävät 28 000 mm vesipilarin arvoa ja hengittävyys riippuu pitkälti, millaisesta Gore-Texistä on kyse.

Vedenpitävyyden lisäksi Gore-Tex tunnetaan sen hengittävyydestä. Hengittävyyden lisäksi Gore-Tex kalvot jaetaan kolmeen luokkaan: Gore-Tex, Gore-Tex Active ja Gore-Tex Pro. Tämän lisäksi kalvot voivat olla kaksin tai kolminkertaisia. Vedenpitävyys on täyttä totta, mutta kyllä ainakin itse pääasiassa hikoilen liikkuessani Gore-Tex -vaatteet päällä. 

Millaiset kuoritakin ja housut kannattaa valita vuorille?

Kun menee kauppaan sovittelemaan kuorivaatteita, niin kirkkaiden värien ja kauniiden yksityiskohtien lisäksi kiinnittäisin huomiota teknisiin ominaisuuksiin. 2L eli kaksikerroksinen kuoritakki sopii paremmin ulkoiluun, juoksuun ja ei niin vaativiin olosuhteisiin. Vuorille valitsisin 3L eli kolmikerroksisen Gore-Tex Pro -takin ja -housut.

Gore-Tex Pro tekee kuorivaatteista paksumpia ja jämäkämmän tuntuisia kuin esimerkiksi Gore-Tex Active vaatteet. Pro-malleissa on useimmiten raskaammat rakenteet ja vaatteiden pakkautuvuus ei ole yhtä kevyttä kuin Active-malleissa. Useimmat valmistajat tekevät Gore-Tex -vaatteita juuri kiipeilyyn ja ne ovat lähes aina Pro-kalvolla. Vaatteet erottaa kauppojen hyllyiltä sekä hinnan että vaatteiden paksuudesta.

Kokemukseni kuorivaatteista

Olen kokeillut lukemattomia eri kuorivaatteita tässä muutamien vuosien aikana. Olen ostanut Gore-Tex -vaatteita, muilla vedenpitävillä kuorilla olevia takkeja ja saanut testiin erilaisia kevyitä, paksuja ja eri tarkoituksiin tarkoitettuja kuorivaatteita.

Gore-Tex Pro -takit ovat osoittautuneet parhaiksi. Tositilanteissa, joissa vettä on tullut kaatamalla koko päivän ja tuuli on riepoitellut siten, että välillä on ollut epäselvää pysyykö pystyssä vai ei. Tuulenpitävyys on myös erinomainen ominaisuus, joka kunnollisella takilla on. Puen usein kerroksia takin alle ja liikkuessa pystyy menemään yllättävänkin kevyellä varustuksella.

Tärkeimpiä ominaisuuksia itse kuoren lisäksi on vetoketjut takin etuosassa. On tärkeää saada kunnolla tavaroita kiipeilypäivän aikana takin taskuun siten, että pystyy sitten helposti ottamaan tavarat esille. Eväspatukkaa, kameraa, karkkia ja huulirasva kulkevat helposti takin taskuissa ja ilman niitä on aika mahdotonta saada mitään mahtumaan helposti mukaan.

Kunnon huppu on myös tärkeä ominaisuus ja sellainen huppu, jonka alle mahtuu myös kiipeilykypärä. Ei ole yksi tai kaksikaan kertaa, kun huppu ei ole ollutkaan tarpeeksi iso kiipeilykypärälle ja hupun joutuu tunkemaan kypärän alle. Tarkista siis, että huppu on tarpeeksi iso myös kiipeilykypärän kanssa.

Gore-Tex -takki vedenpitävä

Gore-Tex -takki

Gore-Tex housujen osalta haluan taas sellaisen mallin, jossa on pitkä vetoketju lahkeen alaosasta vyötärölle asti. Pitkä vetoketju helpottaa housujen pukemista nopeasti ja useimmiten tilanne on se, että kuorihousut täytyy pukea joko sateen yllättäessä tai tuulen voimistuessa. Housuissa on myös hyvä olla tarpeeksi tilaa, jotta pukeminen on alemmista vaatekerroksista huolimatta helppoa.

Kuorivaatteiden ostossa kannattaa siis kiinnittää huomiota kalvon laatuun, saumojen kuntoon, vetoketjujen paikkoihin, takin huppuun ja housuissa pitkiin vetoketjuihin. Vuorille valitsisin Gore-Tex Prota ja muihin aktiviteetteihin voisi miettiä muita vaihtoehtoja, jotka ovat hinnaltaan hiukan huokeampia.