Artikkelit

Selvisin hiihtotraumoista

Jos minulle olisi vuosi sitten sanottu, että olet viikon Lapissa hiihtämässä, olisin todennäköisesti nauranut räkäisesti ja vastannut, että en ikinä ja kuka hullu nyt hiihtämään menee. Toisin kävi ja kahdessa päivässä kilsoja reilut sata takana.

Olin 14 vuotta hiihtämättä yhden ainoata metriä. Noiden vuosien aikana ei ole käynyt mielessäkään, että voisin tykätä hiihtämisestä tai siitä tunteesta, joka lenkin jälkeen on. Mistä moiset traumat olivatkaan syntyneet?

Hiihtolomalla Levillä

Koululiikunta

Kyllä vain, minulla on ihan kamalat muistot koululiikuntatunneilta. Vaikka olen aina ollut suhteellisen lahjakas ja hyvä liikkumaan, eivät koululiikuntatuntien pallopeli- tai hiihtotunnit olleet mitään lemppareita.

Silti näitä lajeja oli harrastettava ja tehtävä, jotta sai kunnollisen arvosanan. Muistan jotenkin elävästi erilaisia hiihtoharjoituksia, joissa piti mennä yhdellä suksella ja toisaalta, kuinka tunnilta pääsi kotiin, kun oli hiihdetty viisi kilometriä. Kilpailuhenkiselle tyypille, kuten minulle se tarkoitti tietysti sitä, että hiihdettiin henki hieverissä lenkki kilpaa ja ekana maaliin tullut pääsi ensimmäisenä kotiin. Verenmaku suussa sitä mentiin ja kilpailtiin.

Pakottaminen ei yleensä ole kovin siisti juttu ja sama on pätenyt hiihtämiseen. Siitä on tullut liikkatuntien takia entistä vastenmielisempää ja toki opetussuunnitelman, opettajien mieltymysten ja kelien takia hiihtämään on menty ja vaikka pakolla. Pakko meinaa itselle usein myös huonoa motivaatiota ja sen löytäminen voi olla sellainen tuskien taival, että hyvää päivää.

Välineet

Juu, minulla on kolme isosiskoa ja voinette arvata, että olen neljäntenä tyttönä käyttänyt siskojen vanhoja välineitä. Tämä on nyt sinänsä ihan selvää, sillä ymmärrän hyvin, että tavaroita pitää ja kannattaa kierrättää. Huomasin kuitenkin tänä talvena suksia ostaessani, että silläkin on aika iso merkitys, millaisilla välineillä tätä lajia yrittää tuolla tahkota.

Perheessäni on aina arvotettu urheilua ja meitä lapsia on tuettu urheilemaan. Viety harkkoihin, kuskattu kisoihin ja tuettu kokeilemaan eri lajeja. Ikinä ei ole sanottu, että et saa harrastaa jotain asiaa, vaan enemmän kannustettu. Varsinkin, kun kyse on ollut urheilemisesta.

Välineet ovat olleet varmasti ihan kohdillaan, mutta mietin, että olikohan minulla luistelu- vai perinteisen sukset ja kysyttiinkö koulussa ikinä, että millaiset sukset sinulla on. Varmaan on hiihdetty molempia lajeja ihan sekaisin ja ilman kyselyjä.

Kunnon välineillä hymyilyttää

Tänään jos joku pakottaisi minut lähtemään perinteisen hiihtotavan lenkille luistelusuksilla, sanoisin että meeppä kuule ihan keskenäsi. Ei tulisi mieleenkää kokeilla, sillä onhan tuo nyt ihan sama asia kuin yrittäisi ajaa Jopolla maantiepyöräkilpailussa. Väärillä välineillä hiihtokin voi olla kuin tervanjuontia.

Luulen, että vääränlaiset ja vääränkokoiset välineet ovat yksi isoimpia syitä, miksi lapset traumatisoituvat ja toivovat, ettei heidän täydy enää koskaan ikinä missään tilanteessa hiihtää tai joutua hiihtämään pakotettuna.

Selviytyminen traumoista

Ensimmäinen askel selviytymiseen on ollut se, että olen vain mennyt kokeilemaan. Unohtanut, että ehkä se hiihtäminen oli ihan hanurista, mutta voisiko se olla ihan kivaa tauon jälkeen.

Kokeilemisen jälkeen seuraava askel oli se, että hankin kunnon varusteet. Sellaiset, joilla voin hiihtää mukavasti ja mahdollisimman vaivattomasti. Tarvittiin hyvät monot, sukset, sauvat ja vaatteet. Kaikki nämä ovat niin hyvät, että koko ajan ei hierrä, purista, ahdista tai ärsytä joku.

Sitten tarvittiin hiihto-opetusta eli vinkkejä, miten tämä homma nyt toimikaan. On videoitu ja keskusteltu tekniikasta ja mietitty, että miten tekniikkaa hiotaan ja mitä pitäisi vielä tehdä, jotta hiihtäminen ja ennen kaikkea vapaan hiihtotyylin hiihtäminen muuttuisi mahdollisimman vaivattomaksi.

Sen jälkeen on täytynyt saada kilsoja. On vain pitänyt hiihtää ja hiihtää. Kilsoja on kerätty nyt reilut 400 tämän talven aikana ja se on tarkoittanut sitä, että olen aika useasti viikonlopuksi matkannut äitini luo Lahteen hiihtämään ja arkena on käyty bussilla Paloheinässä.

Upea hiihtosää

Uskon, että suurin syy siihen, että hiihtäminen tuntuu melko vaivattomalta tällä hetkellä on se, että nyt kilsoja alkaa olemaan jo sen verran takana, ettei jokaisella potkaisulla tarvitse pelätä kaatumista vaan pystyn hiihtämään pitkiä lenkkejä peruskestävyysalueella.

On siis käytetty aikaa, rahaa ja vaivaa, jotta on päästy tähän pisteeseen. Viikko Lapissa hiihtolomalla, jonka aikana on tarkoitus hiihtää useampi sata kilometriä. Ja on muuten kannattanut, sillä nämä asiat tukevat myös treenaamista vuoria varten.

Olen vihdoinkin löytänyt tavan nauttia ulkoilmasta myös talvella ja tehden pitkiä peruskestävyysharjoituksia joka viikko. Nämä ovat olleet ennen ihan myrkkyä, mutta nyt huomaan nauttivani pitkistä lenkeistä yhä enemmän ja enemmän.

Kannustaisin kaikki vähintäänkin unohtamaan hetkeksi hiihtotraumat ja antamaan tuolle mahtavalle liikuntamuodolle uuden mahdollisuuden, saatat jopa yllättyä, kuinka mukavaa hihitäminen onkaan. Ja kaiken lisäksi kunto kasvaa sivussa.

 

Onko materiaalilla väliä?

Toipuminen kesällä oli hiukan erilaista kun nyt syksyllä. Kesällä riitti toppi ja shortsit, nyt päälle on laitettava paljon mukavaa, mutta ei kuitenkaan kiristävää vaatetta.

Ensimmäiset askeleet ulkonakin on ollut hiukan erilaisia. Kesällä minua lykittiin ensimmäinen kuukausi pyörätuolissa ympäri ämpäri jaksamisen mukaan ja joka päivä melkein käyntiin jossakin ulkoilemassa. Nyt tavoitteet on samat, mutta ulkoilu on heti alkuunsa omin jaloin ja ulkona lähteminen on oma operaationsa, sillä täytyy pukeutua hiukan lämpimämmin kuin shortseihin.

Tykkään syksystä ja siitä, että ensimmäisen kerran saa vetää päälleen untuvatakin ja kunnon pipon. Pieni kirpeys naamalla ja helottavat posket sisälle tullessa on vaan jotain tosi kivaa, mikä kuuluun syksyyn ja talveen. Sen olen jo aikoja sitten päättänyt, että palelemaan en rupea. Tämän takia yritän aina pukeutua olosuhteisiin mahdollisimman järkevällä tavalla ja riittävän lämpimästi. Junnuna tuli kirmailtua ilman pipoa ja hanskoja, mutta nykyään se ei tulisi kuuloonkaan.

Tänään mittari näytti +1 astetta, kun olimme astelemassa ulos. Koska olen investoinut pitkän rahapennin hyviin vuorilla käytettäviin varusteisiin, niin pyrin aina kun mahdollista, käyttämään niitä myös täällä merenpinnan tasolla. Vaatteet on kuitenkin tarkoitettu nimenomaan ulkona olemiseen, joten niitähän kannattaa hyödyntää.

No millaisia materiaaleja sitten valitsen nyt ja myöhemmin talvella? Lähdetäänpä vaikka alhaalta ylös.

– Jos vähänkin sataa: vedenpitävät kengät = vaelluskengät. Muuten lenkkarit.
– Kunnon sukat! Merinovillaiset alussukat ja paksumpi vaellussukka päälle
– Merinovilla on pop! Kerrasto toimii lämmikkeenä, mutta ei haise vaikka hikoilisi. Vinkki: kuumeisena merinovillakerrasto toimii myös, sillä se lämmittää, mutta ei ole kuuma kun kuume laskee.
– Yleensä tekninen paita, olkoonkin t-paita, pitkähihainen yms. kerraston päälle.
– Vaellushousut, ulkoiluhousut, Gorehousut. Riippuen kelistä.
– Takkina untuvaa, kuorta tai jopa nämä päällekkäin jos vaarana että untuva kastuu.
– Pipo!!! 
– Kunnon hanskat, ettei sormia palella. Nyt käytän sormikkaita, jotka on merinovillaa tai teknistä materiaalia. Kylmemmällä sitten paksuja sormikkaita, rukkasia ja sateella hanskoja, jotka kestää vettä.

Tähän asiaan on yhtä monta mielipidettä kuin on ulkoilijaa, mutta ennen kaikkea valitsen ensin materiaalin ja sitten toimivuus. Mukavuus on myös iso plussa.

Kuten sanottu, merinovilla on ihan yksi mun lempimateriaaleista. Törmäsin viime viikolla mielenkiintoiseen suomalaiseen yritykseen nimeltä Vai-kø. Yritys tekee 100%:ia merinovillapipoja, jotka tuotetaan luontoa säästäen ja muutenkin ekologisella tavalla luontoa kunnioittaen. Näiden arvojen lisäksi pipot, lapaset ja kaulahuivit näyttää törkeä hyvältä!

Lisäksi tuotteilla on hauskoja nimiä, kuten Kiva 2.0 ja Urban Fisherman Beanie. Itse sain valita mieleisen pipon testiin ja valitsin valkoisen Timberjack Beanien. Sopii näihin keleihin aika kivasti ja ulkoilu on taas pikkusen kivempaa. Ja, mikä plussaa! Tämän pipon saa kiipeilykypärän alle, sillä siinä ei ole tupsua.

 

 

Toimii ja tykkään! Tästä piposta tulee yksi meikäläisen vakiosyksyvaruste.

Happea

21 % ilmakehästä on happea. Sen avulla hengitämme, liikumme, elämme ja kasvamme. Elintärkeää elämän kannalta.

Elintärkeää vuorikiipeilyn kannalta. Ja samalla suurin haaste kiipeilijälle korkeuden lisääntyessä. Happi vähenee, mitä korkeammalle merenpinnasta nousemme. Jo 3000 metrissä alkaa huomaamaan hapen määrän vähentymisen, sillä kävellessä hengästyy, portaita noustessa tuntuu että syke nousee normaalia enemmän. 5000 metrissä kävelytahti alkaa olemaan jo selvästi hitaampaa ja siitä eteenpäin tietenkin vauhti hidastuu ja hengästyminen lisääntyy yllättävän pienistäkin ponnisteluista. On melko vaikea kuvailla, miltä tuntuu kun hengästyy 10 reippaan askeleen jälkeen samalla tavalla kuin 100 metrin spurtin jälkeen täällä merenpinnan tasolla.

Keväällä olin Perussa, tarkoituksena oli alunperin käydä vaeltamassa kuuluisa Inca Trail. Tälle trekille myydään 500 trekkilupaa per päivä ja luvat myydään 6-9 kuukautta etukäteen eli vinkki: jos haluat tälle trekille, ole ajoissa! Me emme olleet. No, Perussa on muitakin mahtavia trekkejä ja Machu Pichulle loppuvia vaelluksia. Teimme 5 päivän Salkantaya trekin, joka myötäilee inkojen reittejä ja menee läpi muutaman inkakulttuuria edustavan kylän läpi. Erittäin kaunis ja upea trekki oli myös tämä sekä selvästi vähemmän ruuhkaisampi kuin Inca Trail. Korkein kohta trekillä on 4200 metriä. Olin keväällä melko huonossa kunnossa ja hapen määrän vähentyminen korkealla konkretisoitui erittäin hyvin tällä matkalla. Kävelimme trekkiryhmässämme melko jyrkkää ylämäkeä ja minulla oli tunne, että sydän tulee rinnasta ulos ja happea ei ole riittävästi. Osa ryhmästämme suorastaan liisi rinnettä ylös ja koin olevani todella surkeassa kunnossa. Tässä mäessä päätin, että Aconcagualla ei tule tilannetta jossa pääsen ajattelemaan, että olenpa huonossa kunnossa. Kunnosta huiputtaminen ei saisi jäädä kiinni. Tiesin, että minulla olisi Suomeen palattuani paljon töitä ja hikipisaroita vuodatettavana. Tämä oli tietenkin minulle haaste, ei velvollisuus.

 
Selvisimme koko ryhmä trekistä, ja myös minä huonosta kunnostani huolimatta. Trekki päättyi loppuhuipentumiseen Machu Pichulle. Kuva puhukoon puolestaan:
Happi merkitsee minulle myös raikasta ulkoilmaa. On upeaa, mitä raikas ulkoilma tekee mielelle ja keholle. On helppo hengittää ja liikkua, tuntuu että jokaisella solulla on mahdollista vetää happea kehoon ja samalla parantaa suorituskykyä. Ulkoilu tekee mielettömän hyvää ja näin syksyn tullessa sitä tulee tehtyä aivan liian vähän. Lähinnä ulkona tulee oltua liikkuessa paikasta A paikkaan B ja itse ulkoilu jää vähemmälle. Viimeisten parin viikon aikana on onneksi tullut vähän tsempattua ja ulkoiltua. Joka kerta on virkistynyt olo ja mieli kiittää.
Ei muuta kuin ottamaan keuhkot täyteen happea ja ulkoilemaan, se ei kaduta jälkeenpäin!