Artikkelit

Loikka eteenpäin

Viime viikolla otettiin polven kuntoutuksessa aikamoinen loikka eteenpäin. Ihan siis konkreettinen loikka, sillä aloitettiin loikkien tekeminen osana polven kuntoutusta. Käytiin fyssarini Aleksin kanssa katsomassa, millaisia loikkia saan aloittaa nyt tekemään ja siitähän homma sitten alkoikin.

Nyt siis kuntoutus on edennyt siihen pisteeseen, että saan tehdä loikkia ja juosta ilman kevennettyä Alter G -juoksumattoa. Juoksut on edelleen ollut tosi lyhyitä ja kevään traumat juoksusta lukkoon jääneestä polvesta kalvaa vielä hyvin mielessä. Toistaiseksi juoksut tulisi tehdä pehmeällä alustalla eli hiekalla tai juoksuradalla ja loikat hyvin kontrolloidussa ympäristössä esimerkiksi juurikin tuolla juoksuradalla. Suhde juoksuun on itselläni tosi ristiriitainen. Halu juosta on kova, mutta samalla pelko painaa takaraivossa vähintäänkin yhtä kovasti.

Loikat ei tällä hetkellä kuulu mitenkään omiin vahvuuksiini ja ne on oikeastaan vähän ikäviäkin. Ikäviä siitä syystä, että olen niissä huono ja jalan kontrolloinnissa on edelleenkin aikamoisia haasteita ja loikat on tosi vaikeita. Olin kuitenkin monta kuukautta tekemättä oikeastaan minkäänlaisia tärähdyksiä jaloilla. Kehityskäyrä kuitenkin lähtee varmasti melko jyrkkään nousuun nyt, kun pääsee taas loikkimaan.

Eläintarhan kentällä loikkia

Juokseminen tuntuu kyllä pitkästä aikaan tosi siistiltä. Juoksukunto on aikalailla nolla ja sen rakentaminen paremmaksi on oikeastaan alkanut eilen. Minulla on nyt treeniohjelmassa myös hölköttelyä, joten juoksua täytyy käydä tekemässä viikottain ihan sitäkin kautta. Tavoitteena olisi päästä takaisin 3000 metrin cooperin kuntoon ja sitten tietysti myös pidemmille matkoille. Katsotaan, miten käy vai kipeytyykö jalka juoksemisesta.

On tosi jännä, että hommat loikkasi kuntoutuksen puolella reilun loikan eteenpäin ihan muutamassa viikossa. Pari viikkoa sitten ei ollut vielä puhettakaan loikista ja nyt olen jo tehnyt useamman loikkatreenin ja hyppinyt pitkästä aikaa tuplanaruhyppyjäkin. Edelleen takaraivossa kolkuttelee ajatus, että nyt menee liian hyvin ja kohta kuitenkin taas sattuu. Ei välttämättä satu, mutta selkeästi työmaata vielä pään kasassa pitämisen kanssa riittää.

Loikkia on otettu vähän muillakin osa-alueilla eteenpäin, sillä koko ajan tuntuu, että henkinen puoli vain vahvistuu ja koko ajan voittaa uusia mörköjä sekä kuntoutuksen että muun elämän puolella. On jotenkin paljon levollisempi olo nyt, kun tuntuu, että palanen kerrallaan alkaa loksahtamaan paikalleen. Elämä on kokenut aikamoisen täysmyllerryksen ja välillä on tuntunut, että suunta on niin hukassa, ettei oikein edes tiedä miten kaikista myllerryksistä selviää. Moni asia on toki vielä ratkeamatta täysin, mutta yksi asia kerrallaan tuntuu asiat menevän oikeille kohdilleen.

Pelottaa, koska menee hyvin

Kävimme jo jokusen viikko sitten hyvän keskustelun siitä, missä kohtaa mitataan urheilijan kestävyys ja tahdonvoima. Tietysti kilpailut ja niiden tulokset ovat selkeitä mittareita, mutta mitä sitten jos ja kun hyvin todennäköisesti urheilijalla on jotain vaivoja tai loukkaantumisia?

Tultiin siihen tulokseen, että ehkä myös joku fiksumpi on sanonut, että mittaa otetaan vasta siinä kohtaa, kun palataan sitten vastoinkäymisten jälkeen takaisin normaaliin treenaamiseen ja mahdollisesti myös kilpailuihin. Kuinka hyvin pystyy palaamaan ja millainen paluu ja sen jälkeinen urheilu tulee olemaan. Paljonhan kyse on ainakin omasta mielestäni myös halusta ja motivaatiosta palata.

Voin myöntää, että juuri nyt hiukan pelottaa. Pelottaa, koska pari viimeistä viikkoa on mennyt aika hyvin. Polven kivut on yht’äkkiä alkanut vähentymään merkittävästi ja koko ajan tekeminen ja kuntoutuminen tuntuu menevän eteenpäin. Miksi tämä sitten pelottaa?

Mieli tuntuu tekevän eri työtä kuin fyysisesti kuntoutuminen on. Pelko tulee yksin ja ainoastaan siitä tunteesta, että hyvin meneminen tarkoittaa minulle suoraan seuraavaa loukkaantumista ja sitä, että kohta taas tapahtuu jotain. Jotain on pakko oltava vialla, koska viimeiset kuukaudet on koko ajan tuntunut jossain ja nyt on jo hetkiä, kun mikään paikka ei ilmoittele itsestään. Tämähän on varmasti pitkälti aikalailla vain fiilistä ja nimenomaan juurikin sitä pelkoa.

Pelosta pitäisi alkaa päästä myös pikkuhiljaa yli. Ensi viikolla tulee kolme kuukautta kierukan kiinnityksestä täyteen, joka sitten taas tarkoittaa juoksun aloittamista, syväkyykkyä ja muutenkin koko ajan saa tehdä hiukan enemmän kerrallaan. Pelko on kyllä varmana myös aika hyvä suojamekanismi, sillä sen kolkutellessa takaraivossa, ei tule säädettyä mitään liian riskialtista.

töölönlahti

Iltajumpalla Töölönlahdella

Itselleni on ollut selvää alusta asti, siis vuosi sitten lähteneestä loukkaantumiskierteestä, selvää että teen kaikkeni palatakseni entistä vahvempana takaisin vuorille ja urheilemaan. Paljon on tuohon matkaan kyllä liittynyt myös luopumisen tuskaa: ensin peruuntui viime kesän Alppien matka, sitten luovuin hetkellisesti crossfit-harrastuksesta ja vaakalaudalla on myös syksyn reissu. Tosin vaa’alla on myös aina se toinen puoli, sillä vastapainona: olen saanut uusia ystäviä, päässyt kilpailemaan, soutanut, oppinut paljon itsestäni ja haaveillut uusista lajeista.

Kaikkeni olenkin tehnyt ja välillä venynyt ehkä liiankin pitkälle. Uskon kuitenkin, että täältä vielä noustaan ja vitsit, kyllä sitten on siistiä. Taistelutahto on vain kasvanut oikeastaan entisestään taas parin viikon aikana, sillä olen päässyt koko ajan tekemään enemmän ja siitä huolimatta hommat etenee eli toisin sanoen tekeminen ei ole haitannut kuntoutumista vaan päin vastoin.

iltajumppa

Iltajumppaa

Pelottaa, koska menee hyvin. Mutta onneksi tästä pelostakin on mahdollista siis päästä yli, pitää vain samalla pitää huoli, ettei se mopo lähde keulimaan. Tämä vaatii tietty älliä ja sitä kuuluisaa oman kropan kuuntelua.

Peloista huolimatta, olen ollut ihan tosi iloinen ja fiiliksissäni tästä kesästä ja siitä, että olen päässyt ulos jumppailemaan. Hyvää viikonloppua kamut, nauttikaa!

Miten tunnistaa, milloin mopo lähtee keulimaan?

Olen miettinyt monta kertaa, että miten tunnistaa, milloin mopo lähtee keulimaan? Meinaa siis se kuntoutusmopo. Milloin on liikaa ja milloin on tarpeeksi? Aiheesta ollaan keskusteltua usean ihmisen: siis lääkärin, fysioterapeutin, ystävien ja valmentajan kanssa.

kuntoutus

Polven jumppaa auringonlaskussa

Olen halunnut saada vastauksen siihen, että milloin teen kuntoutusliikkeitä tarpeeksi. Tarpeeksi siihen, että kuntoudun täysin, mutta turhan työn tekeminenhän ei tietenkään kannata. Liikaa tekemällä todennäköisesti tulos ei ole kovin hyvä tai toivottava. Missä kohtaa alkaa näyttämään sellaiselta, että nyt kannattaisi höllätä? Näiden keskusteluiden perusteella, olen päätynyt ainakin seuraaviin merkkeihin, jotka viestivät tästä.

1.Kipu

Kipu on ensimmäinen varoittava merkki siitä, että pitäisi lopettaa. Myönnetään, että tätäkin on ollut joskus vaikea noudattaa ja kuunnella. En juuri nyt pysty sanomaan päivää, jolloin en olisi tuntenut mitään. Kipu ei ole ollut kuitenkaan toistaiseksi kuntoutuksen aikana sellaista luokkaa, että se olisi estänyt tekemästä asioita. Edelleen tunnen jokaisella askeleella, että polvi ei ole täysin kunnossa, mutta toisaalta tunne ei viiltävää kipuakaan ole.

2. Turvotus

Kuntoutuksen jälkeen käsi, polvi tai mikä ikinä onkaan, ei saisi turvota. Tiedän, että monet polvileikkausten jälkeen kärsivät jatkuvasta leikkauspaikan turvottelusta. Itselläni on kertynyt polven sisäsyrjälle arpikudosta siten, että polvi näyttää koko ajan turvonneelta. Arpikudosta nyt hoidetaan ahkerasti, koska siihen myös liittyy erilaisia hassuja hermoperäisiä tuntemuksia. Turvotus kuitenkin on hyvä indikaattori kertomaan, että turvonneilla paikoilla ei ehkä kannata vaan hakata päätä seinää, vaan pitää välipäivä kuntoutuksesta.

3. Määrä ei korvaa laatua

Kyllä, määrä ei korvaa laatua. Pätee moneen asiaan, mutta myös tähän. Tätäkin on täytynyt opetella. Mielummin muutama hyvä, rauhallinen, koko keskittymisellä tehty toisto kuin 20 sinne päin. Aina ei ole vain parasta yrittää väkisellä pukertaa tunnin välein jumppaliikkeitä. Tässä kohtaa kannattaa olla lempeän ja tiukan armollinen itselleen: teen hommia joka päivä kuntoutumisen eteen, mutten ruoski itseäni ellen tee joka päivä jumppia montaa tuntia.

4. Yleinen fiilis

Fakta on ainakin omalla kohdallani se, että kuntoutuhommat on ihan pirun tylsiä. Kuka nyt oikeasti jaksaisi monta kuukautta putkeen nitkuttaa jotain maailman turhimman tuntuisia kuntoutusliikkeitä? Mielestäni ei kukaan.

On mielestäni ihan tervettä turhautua ja harmistua siitä, että taas edessä on tylsät kuntoutusjumpat. Sen takia myös kuntoutuksesta saa pitää vapaapäiviä. 3+1 -tahti on mielestäni aika hyvä eli kolme päivää kuntoutusta ja päivä vapaata. Vapaapäivänä voi tehdä silti jotain, mikä edistää kuntoutumista: palautua, nauttia kivasta päivästä muuten tai käydä esimerkiksi kävelyllä.

Jos joka päivä ärsyttää jumpata, niin mielummin pidän sitten vapaapäivän kuin vain väkisellä väännän. Ja pakko myöntää, niin varsinkin nyt viimeisimmän polvioperaation jälkeen on tullut pidettyä myös vapaata kuntoutuksesta. En vain ole joka päivä jaksanut tsempata, vaan olen vain sitten levännyt tai tehnyt jotain muuta.

aurinko

Olen nauttinut auringonlaskuista vesillä

Nämä merkit ja niiden kuunteleminen onkin ollut aikamoinen tie opeteltavana. Eikä tämä tie ole vielä täysin läpi käyty, sillä en vieläkään osaa aina täysin kuunnella sitä, miltä kropassa tuntuu. Joka päivä on kuitenkin mahdollisuus opetella hiukan lisää. Ainakin olen päästy siihen pisteeseen, etten enää laske jokaista tehtyä jumppaa ja kuntouttavaa liikettä. Yritän siis myös toistojen lisäksi kuunnella sitä, miltä kropassa tuntuu. Ja olen huoletta käynyt tekemässä sellaisia juttuja, jotka on tuntunut kivalta juuri siinä hetkessä.

Kymmenen viikkoa

Kymmenen viikkoa. Onko siitä tosiaan vasta niin vähän? Kierukan kiinnityksestä ja polven kursimisesta kasaan. Kymmenen viikkoa on myös toinen selkeä merkkipylväs kuntoutumisen kannalta. Ensimmäinen oli se, että sain aloittaa neljän viikon kohdalla kävelyn ja jalalle varaamisen.

Aika on mennyt yllättävän nopeasti ja etenkin viime viikkoina olen tehnyt jo itseasiassa aika paljon. Tunteja liikunnan parissa on yht’äkkiä taas alkanut kertymään, toki kovat treenit ovat olleet poissa koko tämän ajan. Kymmenen viikon kohdalla lukee kuntoutusohjelmassani: ”kiertovääntöharjoittelu”. Tätä ennen kaikki kiertoväännöt ovat olleet ehdottomasti kielletty.

Maanantaina katsottiin sitten uudet harjoitteet, joilla lähdetään tekemään kiertovääntöjä rauhallisesti polvelle. Aika mahtavaa, että nyt pari päivää näitä jumppia jumpatessa, jalka ei ilmoittele itsestään yhtään sen enempään kuin ennen kiertovääntöharjoitteluja. Suunta on siis oikea.

Polvi on ollut käytännössä ilman tärähdyksiä nyt monta viikkoa. Parin viikon päästä saan aloittaa kevyen juoksemisen, joten sitä ennen progressiivisesti polvea aloitetaan totuttamaan siihen, että nivel saa taas tärähdyksiä. Nyt on siis aika aloittaa hyppynarulla hyppiminen kevyesti. Sovittiin kyllä aika tiukat rajat nyt alkuun: eilen 15 sekuntia ja jos tänään välipäivänä kaikki näyttää hyvältä, niin saan aloittaa nostamaan hyppymääriä viidellä sekunnilla päivässä. Ja ei, tätä ei saa ajatella treeninä vaan kuntoutuksena.

Nyt vihdoinkin oikeasti alkaa tuntumaan siltä, että valoa tunnelin päässä alkaa näkyä. Tie tähän kymmeneen viikkoon ja tästä muutama kuukausi eteenpäin vaatii vielä hurjasti töitä, mutta vihdoinkin myös omasta mielestäni on alkanut näyttää siltä, että todella kuntoudun. Vieläkin on päiviä, jolloin on selkeästi vaikeampaa, mutta jo se, että toisena päivänä on helpompaa, auttaa kyllä jaksamaan eteenpäin. Joka päivä edelleenkin minua täysillä motivoi se, että kuntoutan jalkani vielä kiipeilykuntoon. Sellaiseen kuntoon, että voin tällä jalalla liikkua turvallisesti vuorilla.

Ilmoittauduin syyskuun lopulla soudettavaan sisäsoudun puolimaratoniin, joten siinä on seuraava urheilullinen tavoite sitten edessä. Katsotaan nyt, miten hommat siihen mennessä etenee. Toivottavasti peruskuntokausi tuottaa tulosta ja pystyisin soutamaan maratonin kunnialla läpi. Tätä ennen tavoitteena on saada juoksuaskelia, syväkyykky ja voimaa takaisin jalkoihin.

Moni asia on muutenkin nytkähtänyt harppauksia eteenpäin. Suunnitelmat lähitulevaisuudesta ja vähän pidemmällekin ovat saaneet viimeisten viikkojen aikana selkeämpää suuntaa. Näistä pian lisää!

8 viikkoa polvileikkauksesta

Eilen tuli tasan kaksi kuukautta oikean polven kierukan ompelusta. Aika päivitellä, miten jalan kanssa menee.

Aika on mennyt yllättävän nopeasti ja etenkin aika sen jälkeen, kun sain aloittaa taas jalalle varaamisen ja kävelyn.

Mitä tämän jälkeen onkaan tapahtunut? Muutama kyynel, mutta myös onnen hetkiä. Olen jumpannut aika paljon. Ensimmäisenä aloitin pyöräilyn pienellä vastuksella. Ensin minuutin kerrallaan, sitten minuutti lisää ja niin edelleen. Eilen sitten poljin jo 40 minuuttia putkeen. Näiden lisäksi olen käynyt uimassa, soutamassa, salilla jumppaamassa ja kävelemässä.

Fiilikset kuntoutumisesta kulkee jyrkkää vuoristorataa sekä ylös että alas. Otetaanpa esimerkiksi eilinen päivä: aamulla tuntui, ettei jalan kanssa tekemisestä tule mitään. Hermokipua polven sisäsyrjällä ja huoli tulevaisuudesta on todella iso. Rikonko jalan taas? Voinko tehdä jo nyt jotain väärin, että jalka menee rikki? Mitä jos? Näitä asioita on tullut mietittyä aika paljon. Sitten illalla menin soutamaan ja pian olin ollut vesillä reilut pari tuntia. Huolet jalan kunnosta oli unohtunut tekemisen lomassa eikä polvi ilmoitellut itsestään mitään soutamisen aikana.

olympiasoutu

Soutamassa soutustadionin lähistöllä

Viime viikolla jumppasin myös maailman parhaimman ja asiantuntevan fysioterapeutti/osteopaatti/hieroja Aleksin kanssa salilla. Jumpat päätyi siihen, että vollotin salilla turhautumistani. Edelleen loukkaantumiset ottaa koville ja etenkin ajatukset siitä, että kovalla työllä hankitut voimat ja kunto heikentyy joka päivä kovempaa vauhtia kuin, millä ne hankittiin. Myös tulevaisuus pelottaa ja ajatukset siitä, että liikunko vielä joku päivä ilman huolia kivuista tai siitä, että hajoaako jokin paikka.

Oloani helpotti puhua näistä asioista sellaiselle ihmiselle, joka antaa myös oman panostuksensa kuntoutumiselle ja Aleksi onkin ollut mukana kuntoutumisprojektissa käden tapaturmasta asti. Oloa helpottaa myös se, että pystyn luottamaan siihen, että kun me sovitaan, mitä seuraavaksi saan tehdä, niin tiedän tekeväni oikeita asioita kuntoutumisen eteen. Kaikki nuo jutut luovat myös uskoa siihen, että kyllä täältä vielä noustaan. Isot raudat eivät ehkä nouse pitkään aikaa, mutta tavoitteena onkin päästä nyt kiipeilykuntoon.

kuntoutusmis-fiilikset

8 viikkoa kierukan kiinnityksestä

Positiivista kaikista negatiivisista fiiliksistä huolimatta on se, että edelleen uskon täysillä täyteen kuntoutumiseen ja siihen, että kiipeän vielä vuorilla ilman minkäänlaisia kipuja. Nyt rauhallisella ja lähinnä peruskestävyyteen keskittyen kuntouttamisella hommat etenee oikeaan suuntaan pienistä epätoivon hetkistä huolimatta.

Kaikki on mennyt ihan toivotulla tavalla, kuntoutuminen on vain piinaavaan hidasta ja toivoisin asioiden etenevän konkreettisemmin päivä päivältä. Sama kuntouttaminen jatkuu nyt eteenpäin ja heinäkuun lopulla saan aloittaa kiertovääntöharjoittelun ja elokuun alussa kevyen juoksemisen. Ennen juoksemisen aloittamista on kuitenkin tehtävä isoja päätöksiä liittyen syksyn reissuun, mutta kerron päätösten lähestyessä täällä vielä tarkemmin.

Kuinka paljon yhden ihmisen tulee kestää?

Kun asiat alkavat menemään pieleen, lumipalloefekti on usein väistämätön ja pysäyttämätön. Näin tuntuu käyneen ainakin omalla kohdallani.

Tasan kuusi viikkoa olkaluun murtumasta, viime torstaina juoksin salilla ja oikea polveni, joka on jo neljästi leikattu, meni lukkoon. Sama lukkiutuminen tapahtui jo pääsiäisenä, jolloin sain metsälenkillä lukon itse auki ja pystyin kävelemään lenkin loppuun. Soitin heti ortopedi Tulikouralle, kävin magneetissa ja vastaanotolla. Kuvan perusteella kaikki näytti olevan kunnossa ja etekin kaikki jo aiemmin korjatut vammat olivat kunnossa. Sovimme, että nostamme sormen liipasimelta ja palaan, jos polvi vielä lukkiutuu.

No viime torstaina polvi sitten meni lukkoon juostessa. Tunsin, että jotain ikäänkuin luiskahti polven väliin sen mennessä lukkoon. Siinä käytävällä oli sitten ihmettelemistä. Jalka ei auennutkaan lukosta samalla tavalla kuin pääsiäisenä. Istuin käytävällä ja mietin, että mitähän hittoa teen kun en pysty edes astumaan jalalla.

Kuin kreivin aikaa, koutsi ja ystävä saapui käytävälle ja yritimmekin seuraavan puoli tuntia aukaista lukkoa omin keinoin. Jalka alkoi kuitenkin kipeytyä niin paljon ja pian myös reisilihas ja käytännössä melkein kaikki lihakset alkoivat kramppaamaan. Tästä tuli siis taas ambulanssikeikka. Ambulanssi tuli ja vei minut Töölön sairaalaan tapaturma-asemalle.

Töölössä otettiin röntgen ja selitin pitkän historiani polven kanssa. Pääsin kotiin jo samana iltana, sillä lääkäri paikallispuudutti polven ja sen turvin pystyin kävelemään asemalta omin jaloin ulos. Perjantaina aamulla soitin sitten heti Tilkkaan ja sain ajan Tulikouralle. Kävin hakemassa pyörätuolin ja kainalosauvat, sillä kyynärsauvoilla kävely ei ole tällä hetkellä mahdollista käden murtuman takia.

Tulikoura oli sitä mieltä, että koska kuvassa ei ole näkynyt mitään ja, koska polvi oli edelleen lukossa, täytyisi se tähystää ja katsoa, missä ongelma on. Väkisin jalkaa ei kannattaisi runnoa auki enkä olisi sitä kivunkaan takia varmastikaan kestänyt. Sain myös lauantaille magneettikuvan Haartmannin sairaalaan ja sovimme, että kuva toimitetaan Tilkkaan maanantaina ja he soittavat, näkyykö kuvassa mitään.

Maanantaina sain heti aamulla puhelun ja huonot uutiset. Kierukka oli taas hajalla. Uusi vamma, sillä toinen kierukoista hajonnut kahteen palaan ja toinen pala sujahtanut nivelen väliin ja aiheuttanut lukon. Vaihtoehdot ovat joko poistaa kierukka tai kiinnittää se. Poistaminen olisi nopea operaatio, mutta ei suositeltava nuorelle, koska kierukan poisto altistaa nivelrikolle. Kierukka päätettiin kiinnittää ja kiinnitys tehtiin sitten eilen.

Neljäs leikkaus vuoden sisään. Olin murtua, kun kuulin, mitä taas on tapahtunut. Miksi? Miksi? Miksi? Mitä olen tehnyt väärin? Kaikki meni polven kanssa niin hyvin, kunnes pääsiäisenä polvi meni lukkoon. Sen jälkeen vielä elin muutaman viikon siinä pilvilinnassa, että kaikki olisi hyvin. Eihän pääsiäisen jälkeen otetussa magneetissa näkynyt mitään.

Yhden vuoden ja ihmisen loukkaantumisten sarjaan tämä tuntuu aivan käsittämättömältä jutulta. Taas makaan pesässä hoitaen kipeää leikkauskohtaa ja syön kovia särkylääkkeitä. Miksi kysymys on tietysti myös esitetty lääkäreille, ja selitys on: vamma on uusi, vammaa ei välttämättä olisi voinut välttää ja vamma on mahdollisesti syntynyt nopeassa kyykistymisessä. Kierukat eivät kuulemma tunne, joten siksi tapaturman ajankohta on hiukan epäselvä. Hyviä spekulaatioita ja arvailuja kyllä löytyy.

Mitä nyt? Miten Baruntsen käy? En oikeasti tiedä. Yritän nyt elää päivä kerrallaan ja selvitä ensin hengissä näistä kivuista, kaikesta siitä häpeän tunteesta ja murheesta, joka koko tähän viimeiseen vuoteen on liittynyt. Äitini tuli nyt muutamaksi päiväksi auttamaan minua arkisissa askareissa ja samalla tiedossa on koiraterapiaa äidin kahden koiran kanssa.

Liikkuminen on nyt hankalaa, sillä en saa neljään viikkoon astua jalalla. Kävelen kainalosauvoilla ja nyt lepään kunnolla hetken aikaa. Taistelu käden ja nyt myös jalan kanssa jatkukoon. Päätöksiä tulevista reissuista ja muista tekemisistä tulee sitten tehdä, kun niiden aika tulee.

Kysynpähän vaan, kuinka paljon yhden ihmisen tulee kestää?

Kiipeilylupa saatu

Viime huhtikuussa oikea polveni jäi lukkoon salilla. Tästä alkoikin sitten tapahtumaketju, joka on hallinnut toimintaani viimeiset 10 kuukautta. Selvisi, että polvesta molemmat kierukat ovat revenneet ja eturistiside, joka on leikattu jo kahdesti aiemmin oli käytännössä lähes olematon ja väärin ruuvattu.

Toukokuun viimeisenä päivänä polvi leikattiin ensimmäisen kerran. Toukokuussa korjattiin kolme repeämää kierukoista ja eturistiside otettiin pois ja ruuvien reiät täytettiin biomassalla kutsuttavalla aineella. Tästä alkoi kuukauden kävelemättömyys ja pitkä sairasloma, jonka aikana opettelin kävelemään uudestaan.

Neljä kuukautta toukokuusta lokakuun alkuun biomassaa luudutettiin, jotta eturistiside pystyttiin ruuvaamaan nyt juuri oikeaan kohtaan. Toukokuun jälkeen kuntoutus oli hidasta, mutta eteni koko ajan. Etenkin kävelyn opettelu oli tuskainen projekti ja jalan uudelleen hermottaminen oli sekä kivulias että turhauttava projekti. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja lokakuun alussa olin todella hyvin kuntoutunut toiseen leikkaukseen.

Lokakuun alussa sitten ruuvattiin eturistiside kolmatta kertaa elämässäni paikalle. Jänne otettiin vasemmasta jalasta ja tarkemmin ottaen vasemmasta takareidestä. Nyt kuntoutus alkoikin molemmille jaloille ja pienin askelin koko ajan ollaan edetty. On turhauttanut ja toisaalta on ollut hetkiä, jolloin on ollut fiilis, että tästähän tulee hyvä jalka.

Viisi kuukautta sitten tosiaan laitettiin eturistiside ja jalka on koko ajan tullut paremmaksi ja paremmaksi. Toiveet seuraavasta kiipeilymatkasta on koko ajan elänyt ja hommia on tehty todella paljon vuoret mielessä. Olen täälläkin useasti kirjoitellut, etten varaile mitään, ennen kuin terveen paperit on myönnetty.

Eilen tämä suuri, odotettu päivä sitten oli. Tulikouran vastaanotto ja kontrolli, jossa keskusteltiin kiipeilysuunnitelmista. Ensin ortopedi tutki jalan, kyykkäyttää ja kyselee, miten on mennyt. Kaikki on todella hyvin, eturistiside on napakka kuten pitää ja jalan voimatasot on tullut hyvälle tasolla leikkauksen jälkeen. Hommia on toki kovasti myös tehty, joten mikään ei ole tullut ilmaiseksi.

Edelleen tulee edetä progressiivisesti eteenpäin. Kasvattaa ja rakentaa jalkojen voimaa järkevästi, hallitusti ja koko ajan kuormaa nostaen. Mikä tärkeintä: lupa ensi syksyn kiipeilymatkan suunnittelulle on nyt annettu. Tilanne on jo nyt niin hyvä, että järkevällä ja edelleenkin pitkäjänteisellä työllä jalat tulevat olemaan timanttisessa kunnossa syksyllä.

Nyt lähtee sitten isommat pyörät pyörimään, sillä seuraavaksi on edetään vuorimatkan suunnittelemisessa siihen vaiheeseen, jossa aloitetaan kommunikointi retkikuntaoperaattorin kanssa ja matkan varailuun.

Fiilis on ihan sanoinkuvaamattoman mahtava! Tätä on odotettu, ja vuoret on antanut voimaa myös niinä hetkinä kun on ollut vaikeaa.

Seuraavan projektin odottamista

”Millainen olo sulla on nyt kun gradu on palautettu?”, kysyi salikaveri tällä viikolla.

Olohan on ollut todella outo viime päivät. Koko syksy on tullut suoritettua laput silmillä ja välillä on ollut niin kiire, että ei ole edes huomannut hengähtää.

Nyt aikaa on ollut sitten myös hengähtää. On ruvennut väsyttämään ja uni on maistunut öisin, olen myös katsonut monena iltana telkkua ja Netflixistä on juuri nyt etsinnässä uusia sarjoja, joita voisi katsoa. Muuten arki rullaa aikalailla samalla tavalla kuin ennenkin.

Samaan aikaan olo on ollut vähän tyhjä. Kaipaan uusia projekteja täyttämään vapaa-aikaa. Onneksi uusia projekteja on tuloillaan ja ensi viikolla on tiedossa seuraava ortopedin kontrollikäynti, jossa toivottavasti saan ”terveen paperi” ja luvan kiipeilylle.

Ensi viikko on kyllä odotettu kuin kuuta nousevaa ja nyt vaan sormet ja varpaat ristiin, että ortopedi Tulikoura kokee, että jalat alkaa olemaan hyvässä kunnossa. Sen jälkeen on mahdollista viedä tulevia vuoriprojekteja eteenpäin.

Projekteja on siis jo suunnitteilla, näistä tulee tietoa lisää ihan pian. Pysykää linjoilla.