Artikkelit

Baruntsen huiputuspäivä

Olimme Nepalissa ensin trekannut Khareen, kiivennyt Mera Peakin, siirtynyt Baruntsen perusleiriin ja viimeisenä yläleireihin, joihin olimme jääneet useammaksi päiväksi jumiin. Lopulta sää alkoi muuttumaan suotuisempaan suuntaan ja sääikkuna alkoi aukeamaan. Lähtisimme yrittämään Baruntsen huipulle kiipeämistä. Millainen huiputuspäivästä lopulta tuli?

Aamuyön kylmät tunnit

Heräsimme yhdeltä yöllä 7.11.2018 ja sääennusteen mukaisesta 100 km/h myrskytuulet olivat laantuneet. Teltassa oli hiljaista ja monen päivän odottelu oli ohitse. Jo edellisenä iltana myrskytuuli oli alkanut laantumaan ja odottavainen fiilis kasvamaan. Ilta oli minulle jännittävä ja hermotunutta aikaa, sillä pitkä odotus oli pian loppumassa. Oli koko ajan ollut luottavainen olo omiin kykyihin, mutta epäilyksen hetkiäkin oli ollut.

Kellon soidessa olin nukkunut pari tuntia ja nähnyt pari todella outoa unta. En ollut ihan varma olinko levännyt vai en, mutta tässä kohtaa sillä ei enää ollut väliä. Kahdelta lähtisimme kiipeämään. Aloin pukemaan vaatteita päälle: kaksi kerrastoa, untuvahousut, kaksi untuvatakkia, valjaat, ylävuoristokengät, pipo, kypärä ja isot tumput. Ihmettelin, kun Matka-Mikko ei alkanut raivokkaasti pukeutumaan teltassa ja kävi ilmi, että hänellä oli tullut huono olo yön aikana ja hän jäisi leiriin, sillä noin korkealle huonovointisena ylös lähteminen ei olisi turvallinen idea.

Matkalla huipulle, kuva: Don Wargowsky

Lopulta kahdelta yöllä liikkelle lähdin minä, retkikunnan johtaja Don ja kolme Sherpaa, joista kaksi kiipeäisi edellä laittaen köydet huipulle ja yksi minun takanani. Sherpat vitsaili lähtiessä, että onko kaikki mukana ja erityisesti kamera. No olihan se, mutta kaikista eniten läsnä oli jännitys. En muista, milloin viimeksi minua olisi jännittänyt niin paljon kuin muutama minuutti ennen lähtöä. Olin arvellut, että edessä olisi elämäni rankin päivä, mutta en ollut tajunnut kuinka rankkaa todellisuudessa kiipeily 7000 metrissä on.

Lähdimme rauhassa kävelemään ylämäkeen ja Don sanoi minulle, kuinka tämän päivän aikana olisi tärkeää mennä omaa kiipeilyvauhtiani. Ei haittaisi, vaikka en pystyisi olemaan yhtä nopea kuin miehet ja päivän onnistumisen kannalta voin ottaa rauhassa omia taukoja. Pian ylämäki alkoikin ja sen jälkeen ei juuri tasaisella liikuttu.

Koko aamuyö kiivettiin kiinteissä köysissä, joka tarkoittaa sitä, että valjaat ovat päällä ja valjaissa on kiinni nousukahva sekä lehmänhännällä safty ja näillä kiinnittäydytään aina köyteen. Jumari kulkee ylöspäin ja siihen voi varata koko painon. Seinät olivat 40-90 % asteisia ja maasto vaihteli todella jyrkästä erittäin jyrkkään. Jokaisella ankkurilla tunsin, kuinka voimat vähenivät koko ajan ja jouduin ottamaan minuuttien taukoja vaihtaessani köydestä toiseen.

Don huusi minulle jossain kohti, että yritä vaihtaa tahtiasi siten, että otat kunnon asekeleen ja sen jälkeen reilusti syvää henkeä. Olin tätä ennen töpöttänyt tasaisesti pieniä askeleita eteenpäin ja tahdin muutos helpotti oloani. Aloitin ottamaan yhden askeleen ja kolme syvää hengitystä ja siitä tulikin minulle sopiva tahti ylämäkeen. Välillä täytyi ottaa neljä tai jopa viisi puuskutusta.

Lähellä 7000 metriä, kuva: Don Wargowsky

Yöllä päässäni ei liikkunut juurikaan mitään muuta kuin, että yksi askel kerrallaan. Tavoitteeni oli päästä aina ankkurilta toiselle, sillä tiesin voivani pitää pienen tauon ankkurilla. Tauko motivoi jatkamaan ja toiveikkaana aina katsoin ylöspäin, kun näin Donin odottavan ankkurilla minua. Jokainen tauko oli tarpeeseen, sillä kiipeily muuttui koko ajan myös raskaammaksi.

Pimeys tekee sen, että kiipeillessä ei juuri näe, minne on menossa. Tuijottelee omaa otsalampun valoa, katsoo välillä ylös edellä menevää kiipeilijää ja pääasiassa on täysin omien ajatusten vallassa. Tässä kohtaa on mielestäni mielen kanssa kaikista haastavinta, sillä tyhjiin ja rankkoihin ajatuksiin sekoittuu kaiken lisäksi myös kylmyys. Vaikka tuuli oli laantunut, niin silti pakkasta oli –37 astetta.

Minulla oli haasteita saada isot tumput kädessä termospullostani juotavaa ja hanskan ottaminen pois kädestä palellutti sormia. Lopulta join siis todella vähän yön aikana, mutta sormiani palelsi ihan reilusti. Chhawang Sherpa, joka käveli takanani koko huiputuspäivän, yritti välillä lämmittää sormiani ja tsemppasi jokaisella ankkurilla jatkamaan. Jotenkin sydän ihan sulaa tuosta nappisilmästä ja siitä, miten pyyteettömästi hän pysyi takanani koko päivän.

Aurinko alkoi nousemaan kuuden aikaan, jolloin olimme kulkeneet neljä tuntia ja näky oli upea. Ensin taivas muuttuu tummansiniseksi ja sinisen väreihin alkaa nousemaan horisontista keltaista, oranssia ja 6:30 ensimmäiset auringonsäteet nousevat ylös. Auringon tullessa rupeaa myös tajuamaan, missä sitä onkaan. Korkeammalla kuin suurin osa lähellä olevista huipuista ja näky on henkeäsalpaava. Aurinkoa alkaa lämmittämään ja pimeys on viimein ohi.

Olin väsynyt ja keskittynyt vain ottamaan yhden askeleen ja kolme syvää hengitystä. Kuvia tuosta upeasta auringonnoususta löytynee siis vain pääni sisältä aivojen kovalevyltä, mutta muistan ne aivan varmasti kiikkustuolissakin. Kiipeily oli todella raskasta sekä henkisesti että fyysisesti ja tuntui, että tsemppaan joka askeleelta. Pahinta oli se tunne, että en meinaa saada happea. Pysähtyminen helpotti asiaa, mutta liikkeen tuottaminen oli todella raskasta. Raskainta, mitä olen ikinä tehnyt.

Baruntsen huipulle matkalla, kuva: Don Wargowsky

Don huusi minulle auringonnousun aikaan, että Anni sä olet ainoa nainen tässä maailmassa, joka näkee tämän auringonnousun tästä paikasta. Ja niin olinkin ja lopun elämää kiitollinen noista tsempeistä, sillä ne saivat minut ottamaan taas seuraavan askeleen kohti seuraavaa ankkuria. Tässä kohtaa kiipeilyä sitä ei juuri mieti edes huippua vaan vain seuraavaa liikettä.

Luovuttamisen hetki 7000 metrissä

Pääsimme lähes 7000 metriin, johon asti Sherpamme olivat etukäteen käyneet laittamassa köydet. Tästä eteenpäin köydet täytyisi laittaa ylös huipulle. Tässä pisteessä jouduimme myös odottamaan.

Seisoimme 7000 metrissä puoli tuntia ja vaikka päällä olivat kaikki vaatteet, niin silti odottaminen aiheutti palelua. Sherpat tekivät vaarallista ja kovaa työtä edessä olevan jyrkän seinämän ääressä kiiveten liidaten seinää ylös. Haastavassa kohdassa aikaa kului ja rupesin epäilemään, että onko minulla mahdollisuuksia huipulle pääsemiseen.

Kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin, palelsi kokonaisvaltaisesti ihan joka puolelta kroppaa ja vaikka näin huipulle, niin tiedostin myös kuinka huipulle olisi vielä lähes kaksi tuntia matkaa. Tämä oli myös sama kohta, jossa Stuart oli kääntynyt kolme vuotta aiemmin alas samasta syystä. Väsymys alkoi painaa ja tunsin olevani todella väsynyt, olisin oikeasti halunnut vain kuumaan saunaan ja nukkumaan.

Yksi askel ja kolme syvää hengitystä, kuva: Don Wargowsky

Sitten tuli se hetki, jolloin sanoin, että en ole varma jaksanko huipulle. Don ja Chhawang Sherpa oli kanssani ja Don antoi juotavaa ja tsemppasi, että me pääsemme kyllä huipulle. Odotimme ja tuntui, että väsymys vain valtaa minut ja näen, kuinka mahdollisuuteni huipulle pääsemisestä hupenee. Kaiken lisäksi palelsi niin paljon, että hytisin seisoessani rinteessä.

Seuraavaksi kysyin, että kauan tästä menee huipulle ja kauankohan Sherpoilla kestää laittaa köydet. Ymmärsin, etten pystyisi odottelemaan enää kylmässä ja jos köysien laittamisessa kestäisi, minun mahdollisuuteni huipulle pääsemiseksi olisi siinä. Tämä on aika karu kohta olla, sillä kova valmistautuminen muuttuu sillä hetkellä turhan tuntuiseksi.

Don sanoi, että hän soittaisi radiopuhelimella pääsherpallemme Jambulle, mutta hän oli ollut myös kipeänä ja menettänyt äänensä. Don kiipesi jyrkän seinämän ylös kysymään Jangbolle, että kauan kestää huipulle ja miten köysien laittamisen laita on. Seinämän päältä Don huutaa: “Anni, se on täysin sinun päätös ja tuen sinua, missä tahansa päätöksessä. Tuen sinut myös huipulle. Tästä on kuitenkin 1,5 tuntia huipulle ja Sherpat ovat vetäneet köysiä jo pari ankkuria eteenpäin. Tämä on viimeinen jyrkkä kohta ennen huippua. Mitä tehdään?”

Tieto siitä, että edessä ei olisi odottamista, vaan suoraan kiipeäminen huipulle helpotti. Vaikka olin jo sanonut, että käännyn alas. Silti Don sai minut tsemppaamaan ja päätin, että kiipeän ylös. Lähdimme Chhawang kanssa jyrkälle seinälle ja voin kertoa, että se ei ollut viimeinen kohta. Jyrkkyyttä vielä riitti tuonkin seinän jälkeen.

Viimeiset metrit huipulle

Matka luovuttamispisteestä huipulle kesti lopulta kaksi tuntia ja jyrkkyyttä riitti. Jätimme reppuni odottamaan eräälle ankkurille, joten minun ei tarvinnut kantaa reppua ylös asti. Tämä oli hyvä päätös, sillä en ollut muutenkaan saanut juuri syötyä tai juotua yön tai aamun aikana.

Näin koko ajan huipulle ja tuntui, että sinne on loputtoman pitkä aika. Viimein näin, kuinka Sherpoista kaksi seisoi jo huipulla. Olimme pitäneet viimeisen tauon puoli tuntia ennen ja sopineet, että seuraavaksi pysähdytään huipulle. Koko matkan Don ja Chhawang oli kanssani ja viimein 11:20 astuimme Baruntsen korkeimmalle kohdalle.

Baruntsen 7129 metrin huipulla

Fiilis oli sekainen, sillä olin kyllä todella väsynyt, mutta huipulle astuessa adrenaliinipiikki poisti kaiken väsymyksen. Istuin huipulle ja halasimme kaikkien kanssa, olihan pitkä aamu takana. Kiitin Donia ja Sherpoja siitä, kuinka upeaa työtä he olivat tehneet ja miten paljon arvostan sitä, että he tekivät kaiken työn vain sitä varten, että pääsisimme huipulle. Oli kyllä niin kiitollinen olo, että itku meinaa tulla tälläkin hetkellä tuota hetkeä miettiessä.

Soitin satelliittipuhelimella kotiin itkien, että olen täällä huipulla nyt. Otimme kaikista kuvat huipulta ja juhlimme hiukan saavutustamme. Sherpat ovat kyllä ihania tyyppejä ja aidosti innoissaan, kun pääsimme onnistuneesti huipulle.

Matka takaisin leiriin

12:00 lähdimme kohti toista yläleiriä ja ennen lähtöä Don sanoi minulle, että muista vielä skarpata, sillä nyt alkaa vaikeampi osuus tästä kiipeilystä. Laskeutuminen on haastavampaa, rankempaa ja selkeästi hetki, jolloin täytyy koko ajan skarpata.

Olin yllättynyt, kuinka rankkaa myös laskeutuminen oli ja jouduin taas ottamaan jokaisella ankkurilla tauon ja tasaamaan hengistystäni. Matka alas sisälsi laskeutumista kasilla ja laskeutumista köydessä kiinni, mutta ilman kasia. Tosi rankkaa, mutta silti paljon nopeampaa kuin kiipeily ylös.

Chhawang Sherpa

Kakkosleiriin pääsimme 12 tuntia myöhemmin. Onnellisena ja väsyneinä, mutta tietoisina myös siitä, että joutuisimme vielä laskeutumaan saman päivän aikana takaisin perusleiriin. Aikataulumme laskeutumiseen oli tiukka sen takia, että olimme odottaneet sääikkunaa huipulle niin monta päivää yläleirissä.

Lopulta söimme nuudelikeitot leirissä ja pakkasimme tavarat. Lähdimme laskeutumaan kohti perusleiriä ja pääsimme takaisin leiriin pimeän tullessa, olimme liikkumaan vuorokauden aikana 17 tuntia ja en ollut ikinä aiemmin ollut niin väsynyt kuin päästessä perusleiriin. Vaihdoin puhtaat vaatteet, yritin syödä illallista ja nukahdin yhdellä silmäyksellä telttaan. Onnellisena, uupuneena ja epäuskoisena, että minä oikeasti tein sen.

 

Baruntsen perusleiri

Mera Peakin kiipeämisen jälkeen sanoimme hyvästit osalle retkikunnan jäsenistä, jotka kiipesivät pelkästään Meran. Tämä oli piste, jossa lähdimme samalla myös kohti Baruntsen perusleiriä. Perusleiriin oli vielä kolmen päivän matka, mutta ajatuksissa alkoi valmistautuminen kohti uusia haasteita.

Baruntse on 7129 metriä korkea vuori ja teknisyydeltään jo selkeästi haastavampi kuin Mera Peakin kiipeäminen. Huipulle pääseminen vaatii usean jäätikön ylittämistä, vertikaaliseinän kiipeämistä ja lopulta huiputuspäivänä haastavampien huippuharjanteiden ylittämistä ja käytännössä koko ajan kiinteässä köydessä olemista. Tämä vuori oli myös minulle selkeästi uusi haaste niin teknisyyden kuin korkeuden puolesta.

Päivät ennen Baruntse perusleiriä

Jo aiemmin kirjoitin, kuinka olin saanut flunssan jo Kharessa. Mera Peakin kiipeämisen jälkeen aloin yskiä ja yskä yltyi niin pahaksi, että päätin aloittaa antibioottikuurin seuraavana päivänä heti kiipeämisen jälkeen. Antibiooteista täytyy kertoa sellainen asia, että Nepalissa 90 % bakteereista on resistenttejä antibiooteille, joten kuurin aloittaminen ei välttämättä takaa varmaa parantumista. Korkeissa olosuhteissa kuitenkin joutuu myös tekemään päätöksiä, joita ei Suomessa tekisi ja sen vuoksi päätin kokeilla, kuinka hyvin antibiootti auttaisi yskään ja nuhaan.

Leiri ennen Baruntsea

Ihana lapsi Mera Peakin jälkeisessä leirissä

Mera Peakin kiipeämisen jälkeen kävelimme yläleiristä seuraavaan leiriin ja päätimme pitää tässä leirissä myös lepopäivän. Kannatin itse lepopäivää, sillä ajattelin, että olisi hyvä levätä yskänkin vuoksi yksi päivä. Olin myös todella ryytynyt Mera Peakin huiputuspäivän jälkeen ja siinäkin mielessä lepopäivä tuli todella tarpeeseen.

Leiripaikka Mera Peakin jälkeen

Leiripaikkamme Mera Peakin jälkeen

Lepopäivän aikana sai myös kuivatettua kaikki tavarat ja järjesteltyä kassit uudestaan. Leirimme oli melko askeettinen ja yllättävänkin kylmä. Aamupäivällä pystyi olemaan ulkona, mutta iltapäivän vietimme teltan sisällä katsoen puhelimestani offline-tilassa Netflixistä elokuvia. Päivä sujui nopeasti ja valmistauduimme seuraavana päivänä siirtymään taas lähemmäs Baruntsen perusleiriä.

Lepopäivä ennen Baruntsen perusleiriä

Ensimmäinen lepopäivä Mera Peakin jälkeen

Seuraava trekkauspäivä oli yksi koko reissun haastavimpia päiviä. Matka alkoi puolen tunnin ylämäellä, jota seurasi sitten viisi tuntia melko tasaisella kävelyä. Menimme melko lujaa ylämäen ylös ja huomasin, että sykkeeni nousee ihan pienestä tosi korkealle. Jouduin myös pidättelemään yskää ja minulla oli lähes koko ajan kurkkupastilli suussa, jotta kurkku pysyisi koko ajan kosteana. Yritin myös pitää buff-huivia kasvoilla, jotta hengitettävä ilma olisi lämmintä ja kosteaa sekä pahimmat pölyt jäisi hengittämättä.

Baruntsen perusleiriin matkalla

Matkalla kohti Baruntsen perusleiriä

Päästessämme seuraavaan leiriin oloni oli kyllä tosi nihkeä kaikin puolin. Yskä ja nuha oli vienyt voimia, sykkeet olivat olleet koholla ja olo oli kaikin puolin voimaton. Menin leiriin pääsyn jälkeen suoraan telttaan ja lepäämään. Pian ihana kokkiapulaisemme toi teltan ovelle teetä ja nuudelikeiton, joka muutti fiilistä täysin. Voimat alkoi kohentumaan ja taas kerran ruoan ja juoman merkitys korostui: vuorilla yksi tärkeimpiä asioita on pitää itsestään huolta ja kipeänä tämä korostuu entisestään.

Seuraavana trekkipäivänä jatkoimme sitten kohti perusleiriä ja Baruntse alkoi näkymään jylhänä edessämme. Ja se näky olikin pysäyttävä. Perhosia alkoi tulla vatsaan, hermostuneisuutta, jännitystä ja vatsanpohjaa kutittelevaa tunnetta siitä, että kohta alkaa oikea kiipeily kohti tämän vuoden päätavoitetta eli Baruntsen huippua kohti.

Baruntsen perusleiriin matkalla

Näkymät ennen Baruntsen perusleiriä

Viimeinen trekkipäivä ennen perusleiriä noudatteli aikalailla edellisen päivän fiiliksiä. Jouduin pidättelemää yskää koko päivän ja yskimään jatkuvasti kävellessä. Se on ihan kamala tunne, kun yskä ei meinaa millään tavalla loppua. Yskänkohtaukset haittasivat kävelyä, mutta pystyin silti pitämään oman hyvän vauhtini yllä. Pääsimme neljässä tunnissa perusleiriin ja seuraavat päivät tulisimme viettämään perusleirissä.

Baruntsen perusleiri

Baruntsen perusleiri on 5400 metrin korkeudessa ja tiesimme etukäteen, että tulisimme viettämään perusleirissä ihan vähintään kolme päivää. Näiden päivien aikana Sherpat joutuisivat kiipeämään laittamaan fiksatut köydet vuorelle, sillä olimme syksyn ensimmäinen ryhmä Baruntsella. Perusleiripäivien aikana oli tarkoitus myös pitää puja-seremonia, jossa siunataan kaikki kiipeilyvarusteet ja kiipeilijät turvalliselle kiipeilylle. Tämän lisäksi suunnitelmissa oli aklimatisoitumiskävely ensimmäiselle jäätiköllä ja kiipeilyn harjoittelua.

Baruntsen perusleiri

Baruntse 7129 metriä

Perusleirissä kaikilla retkikunnan jäsenillä oli mahdollisuus omaan telttaan, mutta jaoimme Matka-Mikon kanssa teltan. Teltassa on lämpimämpää ja tietysti mukavampaa, kun siellä on seuraa. Päivällä perusleirissä oli ilman tuulta niin lämmin, että päällä oli vain ohut untuvatakki ja paksut pitkikset. Illalla auringon laskettua lämpötila kuitenkin tipahti reilusti nollan alapuolelle ja teltan ulkopuolella oli kaikki paksut vaatteet päällä. Lämpötila ei kuitenkaan mielestäni ollut jäätävä vielä perusleirissä.

Perusleirissä meillä oli oma vessateltta, jossa tarpeet käytiin tekemässä ja ruokailuteltta, jossa kaikki ruokailut olivat. Tämä on todella perinteinen asetelma perusleiriin ja hetkellisesti näistä paikoista tulee kiipeilijän koti. Meillä oli kaikki päivittäin tarvittavat varusteet teltassa, jossa nukuimme ja toisessa teltassa säilytimme loppuja varusteita.

Baruntsen perusleiri

Baruntsen perusleiri

Vietimme lopulta perusleirissä yhteensä kuusi päivää, jonka aikana ensin odotimme, että Sherpat saavat rauhassa tehtyä työnsä köysien kanssa. Kävimme yhtenä päivänä harjoittelemassa kiipeilyä läheisellä jäätiköllä, yhtenä päivänä pidimme puja-seremonian ja yhtenä päivänä teimme pidemmän aklimatisoitumiskävelyn kohti ensimmäistä yläleiriä 5900 metrin korkeuteen.

Baruntsen perusleiri

Harjoittelupäivä läheisellä jäätiköllä

Olin yllättynyt, kuinka paljon todellisuudessa aikaa meillä oli vain vietettävänä. Tässä kohtaa korostuu kyllä se, että viihtyy omien ajatusten kanssa ja mukana on paljon tekemistä, jonka avulla tappaa aikaa. Hyviä kirjoja, leffoja, musiikkia, hyvää seuraa, mukavia ajatuksia itsensä kanssa ja taitoa vain olla. Ja jos nyt tekisin jotain toisin, niin ottaisin ajanviettämiseen sopivia aktiviteetteja kuten leffoja paljon paljon enemmän mukaan.

Perusleirielämää Baruntsella

Meidän oma elokuvateatteri vuorilla

Baruntsen perusleiri on upeassa paikassa, sillä näkymä huipulle ja koko vuorelle on henkeäsalpaava. Vuori on niin lähellä, että sen jäätiköt näkee ja haasteet näkyvät myös koko ajan silmien edessä. Se on jotenkin maaginen tunne, kun tajuaa oman unelman olevan siinä silmien edessä, mutta vielä on kuitenkin pitkä matka tavoitteiden saavuttamiseen.

Baruntsen kiipeäminen

Ensimmäinen ylitettävä jäätikkö Baruntsella

Seuraava artikkeli tulee kertomaan siirtymisestä Baruntsen yläleireihin ja siitä, miltä tuntuu vain istua teltassa tekemättä mitään. Pysykää kuulolla!

 

Ensimmäiset vaelluspäivät Khareen

Nyt on pahimmat Nepalin pölyt karisteltu  ja lähes kaikki varusteet huollettu. Olo kropassa ei ole mikään mieltä imarteleva, sain tuliaiseksi Nepalista matkustajaripulin, flunssan, ihottumaa ja sinisiä varpaankynsiä. Pikku juttuja, mutta niiden hoitamiseen on mennyt viime viikko.

Koska reissu oli mielettömän pitkä ja tapahtumarikas, niin haluan paloitella matkakertomukseni useaan juttuun, jotta niitä on ensinnäkin mukavampi lukea ja helpompi käsitellä täältä kotisohvalta. Tuntuu, että ensimmäisistä päivistä reissussa on ikuisuus, ja onhan niistä pitkä aika, jo yli kuukausi.

Matkalla Luklaan

Jännittyneenä pienkoneessa matkalla Luklaan

Matkahan eteni siten, että kiipesimme ensin Mera Peak -nimisen 6476 metriä korkean vuoren ja sen jälkeen lähdimme Baruntsen perusleiriin, josta sitten tarkoituksena oli kiivetä Baruntsen 7129 metrinen huippu. Matka oli siis jo alkuasetelmiltaan upea, sillä mahdollisuudet kahteen eri huippuun ja ympyrän malliseen reittiin oli ihan käsillä.

Retkikunta

Olen kirjoitellut useaan otteeseen retkikunnan merkityksestä vuorikiipeilyssä. Olen itse viehättynyt ajatuksesta, että jokaisella reissulla tutustun uusiin ihmisiin ja luon aina uusia ystävyyssuhteita tuleville reissuille, matkalla ja jopa elämänmittaisia ihmissuhteita. Tälläkin kertaa odotin retkikunnan tapaamista kuin kuuta nousevaa.

Retkikunta muodostuu siis toisilleen tuntemattomista ihmisistä, jotka ovat valinneet saman retkikuntaoperaattorin eli meidän tapauksessamme Summit Climbin retkikunnan järjestäjäksi. Emme siis tienneet ennen Kathmanduta muuta kuin sen, mistä maista retkikuntaan on liittymässä ihmisiä.

Retkikuntamme oli alussa kymmenen jäsentä. Kaksi heistä kiipesi ainoastaan Mera Peak -vuoren ja loput kahdeksan molemmat vuoret. Tämä oli sinänsä harmillista, koska Mera Peakin kiipeäminen tuntui olevan todella aikaisessa vaiheessa reissua ja näiden kiipeilijöiden kanssa olisi mielusti viettänyt pidempääkin aikaa vuorilla.

Retkikuntamme jäsenet olivat: yhdysvaltalainen 60-vuotias kokenut vuorikiipeilijä Stuart, saksalainen 57-vuotias Detlef, suomalainen 55-vuotias kasitonnisten kävijä Matti, sveitsiläinen reilu 50-vuotias ensikertalainen Anna, minä, Matka-Mikko, 62-vuotias yhdysvaltalainen Darel, noin 40-vuotias australialainen lääkäri (en muista hänen nimeään, koska hän kääntyi toisena päivänä pois kotona olleen sairastapauksen vuoksi), reilu 50-vuotias italialainen Silvio, joka kiipesi vain Mera Peakin ja englantilainen 34-vuotias Steve, niin ikään vain Meralla.

Tämän lisäksi retkikuntaan kuului yhdysvaltalainen retkikunnan johtaja Don, Sherpoja, kokki, keittiöpoikia, kantajia ja isoimmillaan työllistimme 70 eri henkilöä erilaisiin tehtäviin. Tälläisellä kokoonpanolla olimme liikenteessä ja muistan olleeni yllättynyt siitä, kuinka vanha keski-ikä retkikunnassa oli. Tällähän ei sinällään ole väliä ja kuten reissu sen osoitti, on huiputtamisen mahdollisuudet kyllä aivan eri asioista kiinni kuin iästä.

Lentomatkat polkujen varteen

Lähdimme Suomesta siis 11.10 ja lensimme Qatar Airwaysin avulla Dohaan ja sieltä hyppäsimme sitten Kathmandun koneeseen. Tuo yhteys on kyllä todella näppärä, sillä vaihtoajat ovat järkevät, Qatarilla homma toimii ja Dohassa oli mukava odotella keskellä yötäkin vaihtoa. Lennot ovat vielä todella inhimillisen mittaiset kuuden ja neljän tunnin pituuksilta sekä ajoissa varaava saa lennot 400-600 euron hintaankin.

Kathmandussa sitten tapasimme kaikki retkikunnan jäsenet, kävimme läpi varusteet ja esimerkiksi omalla kohdallani kuituhousut eivät läpäisseet varustetarkastusta vaan jouduin vuokraamaan paksut untuvahousut. Housut kyllä pelastivat minut palelemasta. Olin sitten kylmissä olosuhteissa onnellinen, että retkikunnan johtaja Don oli pakottanut minut vuokraamaan ne housut.

Seuraava siirtyminen Kathmandusta on lento pienkoneilla Luklan lentokentälle, joka on pieni lentokenttä vuoren rinteiden välissä. Luklasta puhutaan, että se on yksi maailman vaarallisimmista kentistä, mutta todellisuudessa onnettomuuksien määrä on minimaalinen. Syy siihen on se, että he ovat erittäin tarkkoja säästä, jolla Luklaan lennettään ja sään täytyy olla kirkas, jotta koneet liikkuvat mihinkään.

Luklan lentokenttä 2800 metrin korkeudessa

Luklan lentokenttä 2800 metrin korkeudessa

Lentopäivänä Kathmandun ja Luklan sää näytti heikolta ja päätimme ajaa pienemmälle lentokentälle neljä tuntia Kathmandusta, josko siellä olisi kirkasta ja pääsisimme Luklaan sitä kautta. Ajomatka oli sen arvoinen, sillä pääsimme lentämään heti aamupäivästä Luklaan. En ole lentopelkoinen isoissa koneissa, mutta on kyllä pakko sanoa, että tämä lentomatka pienellä 10-paikkaisella koneella jännittää ja ottaa mahan pohjasta ihan joka kerta.

Helpotus päästä vaeltamaan kohti määränpäätä

Lukla on 2800 metrin korkeudella ja oli todellinen helpotus laskeutua pomppivasta koneesta alas. Lukla on pieni kylä, josta saa ostettua kaikki länsimaalaiset mukavuudet kuten kuuman suihkun, yöpaikan sisältä ja erilaisia tarvikkeita vaellukseen. Söimme Luklassa lounaan ja edessä oli kolmen tunnin vaeltaminen ensimmäiseen leiriin.

Lukla on legendaarinen paikka siinä mielessä myös, että lähes kaikki Nepalin puolelta Everestille lähtevät kiipeilijät kulkevat sitä kautta. Luklasta lähtee siis polku Everestin laaksoon, mutta me lähdimme Hinku Valleyhin, joka on siis eri suuntaan kuin Everestin laakso. Tämä laakso on myös väylä Mera Peakille ja se, mistä erityisesti pidin niin tämä laakso on myös todella paljon hiljaisempi ja poluilla ei juuri törmää muihin ihmisiin.

Ensimmäiset askeleet poluille

Helpotus oli suuri päästä vihdoin kävelemään ja poluille. Olihan ennen ensimmäistä trekkipäivää kökitty ensin lentokoneessa, sitten odoteltu autossa, lisää lentokoneessa ja malttamattomana odoteltu vuorien pilkahtamista esiin. Vihdoinkin oli aika aloittaa kävely kohti tämän vuoden päätavoitetta eli Baruntsen huippua.

Vaellus Khareen 4900 metrin korkeuteen

Kahden ensimmäisen yön jälkeen jatkoimme ylämäkeä 4000 metrin korkeuteen ja ylitimme ensimmäisen 4600 metriä korkean solan matkallamme. Ylämäki tässä kohtaa reissua tuntui raskaalta ja etenemisvauhti oli erittäin rauhallisesti. Päivien aikana juteltiin paljon ja fiilis oli kokonaisvaltaisesti hyvä.

Mera Peakin kiipeäminen

Leiri 4000 metrin korkeudesta

Aklimatisoituminen menee itselläni lähes aina samaa kaavaa: ensimmäinen viikko korkealla on vaikeaa, saan nukuttua mutta en kovin syvää unta. Heräilen öisin, havahdun telttakaverin kuorsaamiseen ja aamulla on tokkurainen olo. Ruokahalu pysyy lähes muuttumattomana ja se jopa kasvaa päivien kuluessa. Tämä on aina hyvä merkki, sillä energiaa noissa oloissa myös kuluu.

Solan jälkeen jatkoimme alamäkeen ja leiripaikkaan, jossa pääsimme ensimmäistä kertaa myös paikalliseen teahouseen eli majataloon, jossa on kamina ja illalla myös lämmintä. Oli ihanaa istua illalla sisällä ilman palelua ja jutustella retkikunnan tyyppien kanssa. Yhdellä jenkillä oli tässä kohtaa jo huonompi olo ja hän kärsi selvästi akuutista vuoristotaudista. Annalla oli myös päänsärkyä ja hän oli nukkunut huonosti useamman yön. Myöskään Steve ei ollut nukkunut kunnolla. Varsin yleisiä oireita siis korkeasta ilmanalasta.

Mera Peak vuori Nepalissa

Mera Peak vasemmalla

Leiripaikasta jatkoimme seuraavana päivänä tähän mennessä pisimmän ja viidennen trekkipäivän 1000 vertikaalimetrin alamäen kävelyllä. Tämä oli myös päivä, jolloin pääsimme ensimmäistä kertaa suihkuun ja voi vitsit, miten voimaantunut olo siitä tulikaan. Elämä on niin perusasioiden äärellä vuorilla: kävelet, syöt, kävelet, juot, syöt, nukut ja tätä kuviota toistetaan päivästä toiseen. Oikeastaan sillä ei ole merkitystä, mitä sosiaalisessa mediassa tapahtuu, mitä uutisissa tapahtuu vaan elämä on siinä hetkessä ja läsnäoleminen on helppoa ilman turhia ärsykkeitä.

Lepopäivät Kharessa

Kuudentena trekkipäivänä matka jatkui kohti Kharea, joka on Mera Peakin kiipeämisessä selkeä merkkipaalu. Khare on 4900 metrin korkeudessa oleva kiipeilykylä, josta löytyy tarvittavat hyödykkeet valmistautumisessa kiipeilyyn. Kharessa pääsimme taas sisälle teahouseen ja vietimme yhteensä kolme yötä Kharessa. Lepopäivinä kävimme korkeammalla totuttelemassa ohueeseen ilmanalaan, harjoittelimme fiksatussa köydessä kiipeämistä ja lepäsimme.

Vuorikiipeily Nepalissa

Matkalla Khareen, näkymät 4500 metrin korkeudesta

Khareen pääseminen oli pidemmän päivän lopun ylämäen jälkeen yllättävän rento päivä. Kävelimme todella rauhallisesti ja jutustelimme matkalla. Steve nauroi, että mun ääni kuului laaksossa kun hölötin Matka-Mikon kanssa suomeksi. Sanoin vaan, että parasta tässähän on se, että te ette edes ymmärrä mistä me puhutaan. Oma salakieli on noin pitkällä reissulla ihan kiva asia, sillä saa purettua kaikki asiat rauhassa kiipeilykaverille.

Kharessa ensimmäisen lepopäivän aikana tunsin, kuinka kurkussa alkoi olla polttava tunne ja kuin kaktus olisi ilmaantunut kurkkuun. Kylmä ja kuiva vuoristoilma tekee helposti kurkun kipeäksi ja aloitin heti syömään erilaisia kurkkupastilleja. Yöllä minua ahdisti rintaan ja buff-kaulaliina helpotti suun edessä hengittämistä. Valvoin yhden yön pelätessä äityvää kurkkukipua.

Khare 4900 metriä ja Nepali

Khare 4900 metriä

Viimeisenä lepopäivänä pakkasimme tavaroitamme Mera Peakille, yksi kassi lähtisi Mera Peakin high campiin seuraavana päivänä 5800 metrin korkeuteen ja toinen kassi lähtisi jo kohti Baruntsen perusleiriä. Seuraavana päivänä lähtisimme myös oikeasti kiipeilemään, sillä virittelimme kaikki kiipeilyvarusteet kuntoon ja valmistauduimme lähtemään Mera Peakin huiputukseen. Poiketen monen muun matkanjärjestäjän ohjelmasta emme olleet yhtään yötä Mera Peakin varsinaisessa perusleirissä, vaan siirryimme suoraan Kharesta yläleiriin.

Tässä vaiheessa reissua olimme siis 4900 metrin korkeudessa ja valmiina lähtemään Mera Peakin huiputukseen yhden yläleirin kautta. Kirjoitan seuraavassa postauksessa Mera Peakin huiputuksesta – yhdestä rankimmasta yöstä, jonka olin siihen mennessä kokenut.

 

Terveisiä Nepalista!

Moikka lukijat!

Reilun kuukauden hiljaiselo on päättynyt, sillä olen palannut Suomeen toissapäivänä. Terveiset siis Nepalista! Instagramin puolella seuraajat ovatkin jo päässeet hieman kurkistamaan Nepalin fiiliksiin. Tarinoita matkasta riittää.

Baruntsen vuorikiipeily

Terveisiä Nepalista!

Olen ollut kipeänä ja juossut nyt pari päivää lääkärissä, pessyt pyykkiä ja vain yrittänyt totutella Suomen pimeyteen. Kirjoitan matkasta laajemmat raportit ensi viikolla, mutta lyhykäisyydessään hieman tarinaa tässä jo tiedoksi teille lukijoille.

Matka meni erinomaisesti, sillä saavutimme koko retkikunnan voimin 24.10.2018 kello 7 Mera Peakin huipun 6476 metriä. Aamu oli todella rankka ja vaikka Mera Peak ei ole tekninen vuori, niin matka huipulle oli ohuen ilmanalan vuoksi raskas. Pakkasta oli noin -20 ja tuuli siihen päälle, joten arviolta pakkasen purevuus oli -34 astetta. Sanoisin, että Mera Peak oli raskas huippu, vaikkei teknisiä taitoja vaadittu ollenkaan.

mera peakin kiipeäminen Nepalissa

Mera Peakin huipulla 24.10.2018

Sairastuin pari päivää enne Mera Peakiä kurkkukipuun ja sen jälkeen aloin yskiä. Yskä on yksi yleisimpiä juttuja Nepalissa ja meidän retkikunnassa käytännössä varmasti jokainen jäsen yski jossakin kohtaa reissua. Tapasimme lääkärin, joka oli työskennellyt vapaaehtoisena vuoristoklinikalla ja hän kertoi, että yskä tulee kylmän ilman, ilmanpaineen, pölyn ja kuivan ilman yhdistelmänä.

Yskä ei haitannut Mera Peakin kiipeämistä, mutta aloitin päivän huiputuksen jälkeen antibioottikuurin, jonka avulla yritin saada yskän loppumaan. Yskä ei loppunut, mutta se helpotti ja erityisesti trekkailu Baruntsen perusleiriin oli minulle matkan haastavampia kohtia. Tuntui, että pienikin hengästyminen aiheutti yskimisen ja kurkkupastilleja kului aikamoiseen tahtiin.

Baruntsen perusleirissä vietimme kuusi päivää, jonka aikana yskä alkoi parantumaan ja helpottamaan. Tämä antoi hyviä merkkejä tulevasta kiipeilystä. Päivien aikana lepäsimme, söimme, harjoittelimme kiipeilyä, odotimme Sherpojen laittavan köysiä ja aklimatisoiduimme eli totuttelimme ohueeseen ilmanalaan. Kuuden päivän jälkeen lähdimme sitten kiipeämään kohti ensimmäistä yläleiriä 6100 metrin korkeuteen, josta sitten liikuimme 6400 metrin korkeuteen toiseen yläleiriin. Sitten sää tekikin temppunsa.

Alkoi tuulemaan ja alkoi muuten tuulemaan niin paljon, että teltasta ei enää pystynyt poistumaan. Tuulet nousivat myrskytuulten lukemiin ja seuraavat neljä päivää istuimme 100 km/h tuulessa teltan sisällä odottaen huiputussäätä. Tässä vaiheessa myös kuuden henkilön retkikuntamme alkoi hajoamaan. Osa ihmistä kääntyi alas ja lopulta sääikkunaa odotti leirissä minä, Matka-Mikko ja retkikunnan johtaja Don. Sherpat myös olivat ihmeissään odottamassa leirissä, sillä tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, jolloin he ovat pidempää kuin yhden yön 6400 metrin korkeudessa kakkosyläleirissä.

Neljän todella pitkän, piinaavan, hermoja koettelevan ja epäilyttävän päivän jälkeen sääikkuna ihmeen kaupalla aukesikin. Lopulta olin ainut retkikunnan jäsen, joka lähti tavoittelemaan huippua retkikunnan johtajan ja Sherpojen kanssa. 7.11.2018 saavutimme kello 11:20 Baruntsen 7129 metrin huipun ja itkuhan huipulla tuli kotiin soittaessa satelliittipuhelimella. Samalla minusta tuli nuorin suomalainen nainen, joka on kiivennyt Baruntsen huipulle.

Baruntse Nepalissa

Baruntse näkyy taustallani, tuo jylhä huippu vasemmalla

Huiputuksen jälkeen jouduimme kiirehtimään alas kotilennolle pitkiä päiviä ja saavutimme retkikunnan muut jäsenet Kathmandussa. Nämä viimeiset päivät olivat viedä tästä kiipeilijästä mehut, sillä kävelimme kuusi päivää putkeen todella pitkää päivää ajallisesti ja matkallisesti. Olo Luklassa oli korvaamaton ja onnellinen, sillä olihan matkaa tässä vaiheessa taitettu 30 päivää.

Tässä siis pikaiset kuulumiset Nepalista, nyt palaan lepäämisen ääreen. Tällä hetkellä olo on todella väsynyt ja nuutunut, en olisi uskonut, että viiden viikon kiipeily voi viedä kaikki voimat. Tulevan viikonlopun aionkin siis maata sohvalla, huoltaa mieltä ja kehoa, palautua matkustamisesta ja nähdä ystäviä. On ihanaa olla kotona ja palan halusta kertoa lisää teille seikkailusta! Upea sellainen takana, tavoitteet täyttyivät ja usko omaan tekemiseen kasvoi matkalla potenssiin kymmenen. Ihanaa viikonloppua!

 

Lähtöpäivä Nepaliin

Tänään on lähtöpäivä Nepaliin Baruntsen reissulle. Tätä päivää on odotettu reilut kaksi vuotta ja tuntuu ihan epätodelliselta, että tänään se todella toteutuu. No mahtavaa, että toteutuu ja ne vaikeat hetket valmistautumisessa on selätetty.

Valmiina vuorille

Meillä lähtee illalla lento Suomesta ja olen jo tämän päivän lomalla. Kathmandussa minulla todennäköisesti on vielä netti hotellissa, mutta siitä eteepäin yhteydet ovat varmasti melko huonoja tai jopa olemattomia. Täällä blogin puolella ei siis tule päivityksiä ennen paluuta reissusta marraskuun loppua.

Matkaa pääsee seurailemaan tarkemmin Instragramin puolelta laittamalla seurantaan Vuorenvarma.fi -sivun.

vuorikiipeily nepalissa

Valmiina vuorimaisemiin Nepaliin

Viime hetken fiilikset ovat tosi jännittyneet, mutta odotan kyllä todella paljon tulevaa reissua. Vihdoinkin päästään tositoimiin vuorille ja ihan tosi ihanaa palata neljän vuoden tauon jälkeen Nepaliin.

Baruntsen kiipeäminen

Valmiina lumimaisemiin

 

4 päivää lähtöön Nepaliin – mikä fiilis?

Tänään lähtöön Nepaliin on neljä päivää. Aika on mennyt kyllä todella nopeasti ja valmistautuminen on mennyt osittain suunnitelmien mukaan ja osittain suunnitelmia on tullut vaihdettua muutaman pienen takapakin takia, kuten Nuuksio Classicin DNF -tuloksen jälkeen.

Lähtö siis lähestyy ja jännitys on kasvanut sen myötä. Toki matkakuumetta on ollut jo pitkän aikaa, mutta lähtö alkaa oikeasti realisoitumaan ja tuntuu ihan käsittämättömältä, että kolme työpäivää ja olemme lentokoneessa. Millainen fiilis on nyt sitten lähteä reissuun?

Harjoittelu vuorikiipeilyä varten

Olen paljon täällä blogin puolella kirjoittanut harjoittelusta vuorikiipeilyä varten. Olen käynyt läpi, millaisia lajeja olen harrastanut, millaisissa kilpailuissa olen käynyt ja miten olen treenannut. Viime vuonna tämän reissun siirtyessä vuodella eteenpäin, oli vahvasti mielessäni se, että tänä vuonna lähtisin reissuun ehjällä kropalla ja mahdollisimman hyvässä kunnossa.

Kuntoa on rakennettu vuoden ajan hiihtoladuilla, poluilla, salilla, maantiellä ja uimalla. Kaikki on mennyt hyvin lukuunottamatta pieniä vaivoja, joita on aina silloin tällöin tullut esille. On kolottanut, palautumisen kanssa on ollut haasteita ja ajoittain on vain tullut treenattua liikaa ja liian kovaa.

vuorikiipeily - treenit

Viime hetken treeneissä Paloheinässä

Ajatukseni oli alunperin, että Nuuksion maratonin jälkeen lepään ja sitten vedän vielä kovan treenijakson erityisesti mäkitreenien parissa. Suunnitelma kuitenkin muuttui epäonnistuneen juoksun myötä ja heräsin tarkastelemaan treenihistoriaani tältä vuodelta. Oli havaittavissa, etten ollut levännyt tarpeeksi ja voimat tuntui häviävän eikä kasvavan.

Viimeisen kuukauden ajan olen siis panostanut lepoon ja siihen, että lähtisin reissuun mahdollisimman tuoreella kropalla. Tässä on myös tullut onnistuttua aika hyvin, sillä unet ovat tulleet takaisin ja kropassa on selkeästi freesimpi olo kuin vaikkapa kuukausi sitten.

En varmastikaan ole tämän vuoden kovimmassa kunnossa, mutta olen paremmissa voimissa ja valmiimpi lähtemään pitkälle reissulle kuin alkuperäisen suunnitelman toteuttamisen jälkeen.

Matkalaukkujen pakkaaminen

Olen kertonut useaan otteeseen täällä blogin puolella pakkaamisesta, viimeisten tavaroiden ja lääkkeiden hankkimisesta reissuun sekä luottovarusteistani. Pikku hiljaa on siis laukut täyttyneet ja eilen tein viimeisimmän pakkauksen. Nyt pitäisi olla kaikki tavarat kasassa ja on kyllä helpottunut olo, sillä aina puuttuvien tavaroiden hankkiminen jollain tavalla stressaa, varsinkin jos tulee tunne, että jokin on unohtunut.

Lennämme Qatar Airwaysin lennolla ja heillä saa ruumaan laittaa 30 kiloa ja käsimatkatavaroihin 7 kiloa. Tällä hetkellä omat ruumalaukkuni painavat 31 kiloa ja käsimatkatavarat 9 kiloa. Toivon, että asiasta ei tule sanomista kentällä tai sitten jos tulee, niin hätäkeinona täytyy laittaa ylävuoristokengät kassista jalkaan ja paksu untuvatakki päälle. Näin kassien paino laskee tarpeeksi alhaiseksi ja näin ollen painon kanssa ei pitäisi tulla ongelmaa.

vuorikiipeily nepalissa - eväiden pakkaaminen

Pakkaamassa eväitä pieniin pusseihin

Alkuperäinen suunnitelma oli ottaa lentokoneeseen ylimääräinen laukku sport gear -laukkuna, ja siihen olisi saanut 20 kiloa lisää tavaraa 180 euron hinnalla. Nyt Qatar Airways on kuitenkin muuttanut ehtojaan ja tänä vuonna laukku olisi maksanut 260 euroa yhteen suuntaan eli yli 500 euroa koko reissulle ja kiloja olisi saanut ottaa vain 15. Tämän säätämisen myötä päätettiin, että yritetään saada kaikki kamat mahtumaan sallittujen kilojen määrään.

Yleinen fiilis

On todella odottavainen, jännittynyt, välillä hermostunut, mutta kuitenkin kutkuttava tunne, mitä onkaan edessä ja millainen reissu on tiedossa. Ainakin pisin tämän vuoden reissuista eli tiedossa on kunnolla aikaa vuorilla. Jo pelkkä ajatus vuorilla olemisesta herättää sellaisen innostuneen pikkulapsen ja lämpimän fiiliksen koko kroppaan.

On jotenkin niin iso matka takana tämän reissun toteutumiseen, ajoittain se matka on tuntunut mahdottomalta kaikkine loukkaantumisten ja vastoinkäymisten kera. Onneksi oma usko on jaksanut kantaa ja on tehty oikeanlaisia asioita, jotta tämän reissu toteutuu. Sikäli on kyllä todella kiitollinen olo, että vaikeudet ovat kääntyneet konkreettisesti reissun toteutumiseen.

vuorikiipeily - varusteiden huoltaminen

Huoltamassa vaelluskenkiä valmiiksi

Fiilis on siis erittäin hyvä ja oikeasti positiivinen. Vuoret tulevat varmasti aiheuttamaan kärsimystä, haasteita ja vaikeita hetkiä, mutta uskon olevan tänä vuonna valmiimpi kohtaamaan niitä kuin esimerkiksi vuosi sitten. Tarjolla on varmasti myös paljon oppimista ja kasvun paikkoja tulevia haasteita varten.

Neljä päivää ja se on menoa! Oikeasti todella jännittävää ja ihan mahtavaa.

 

Vuorikiipeily – Baruntsen matkaohjelma

Kaksi viikkoa ja lähden vuorikiipeilemaan Nepaliin. Tätä Baruntsen reissua on odotettu viimeiset kaksi vuotta ja on todella upeaa, että odottaminen alkaa pikku hiljaa muuttumaan pakkaamiseksi, viimeisiin valmisteluihin ja matkan jännittämiseen. On ollut jotenkin sellainen olo kuin ei olisi lähdössä, kiireinen syksy on meinannut ajoittain viedä voimat ja keskittyminen on ollut lähinnä päivästä toiseen selviytymisessä. Nyt kuitenkin reissu lähestyy ja oikeasti lähtö on ihan pian.

Kuten sanottu, takana on pitkä valmistautuminen ja yli kaksi vuotta on enemmän tai vähemmän odotettu tätä reissua. Pakkaaminen on ollut jo jonkin aikaa käynnissä ja nyt viimeiset tavarat on tullut hankittua ja saatua The North Facelta.

The North Face - vuorikiipeily matkalle

Takki saatu The North Facelta

Vuorikiipeilyyn kuuluu läheisesti pitkä valmistautuminen reissuun ja yleensä matkat ovat hyvissä ajoin tiedossa. Ei tule yllätyksenä, että mitä kaikkea täytyy hankkia ja useimmiten tähän on varattu riittävästi aikaa ja paljon ehtii miettimään reissulle tulevia asioita.

Baruntsen reissusta moni on viime aikoina alkanut kyselemään tarkempiä tietoja ja sen takia avaan tässä artikkelissa hieman tarkemmin tulevaa reissuohjelmaa. Ohjelma tuskin tulee pysymään juuri sellaisena kuin se on suunniteltu, mutta jota kuinkin reissuohjelma tullee menemään näin.

Lähtö ja saapuminen Nepaliin

Lähdemme Suomesta iltapäivästä 11.10 kahden viikon päästä. Lennämme Kathmanduhun Dohan kautta ja olemme perillä Nepalissa 12.10. Siirrymme suoraan lentokentältä viisumirumban jälkeen hotelliin ja seuraavana päivänä tapaamme retkikuntaporukan kanssa.

Saapumisen jälkeen meillä on yksi päivä aikaa Kathmandussa hoitaa puuttuvia varusteita, vaihtaa rahaa, pakata tavaroita uudestaan ja levätä ennen siirtymistä vuorille. 13.10. Lähdemme pois Kathmandusta ja siirrymme pienillä lentokoneilla Luklaan, joka on yksi ikonisimpia lentokenttiä keskellä vuoria. Luklasta oikeastaan kaikki sitten alkaakin ja tässä kohtaa siirrymme huonompien yhteyksien ääreen.

Trekkaaminen kohti Mera Peakin perusleiriä

Vaikka reissun pääkohde on 7129 metriä korkea Baruntse, niin pyrimme kiipeämään 6476 metriä korkean Mera Peak -vuoren aklimatisoitumishuippuna ennen Baruntsea. Luklasta lähdemme siis trekkaamaan kohti Mera Peakin perusleiriä.

Matka perusleiriin kestää kahdeksan päivää ja Mera Peakin perusleiri on 5100 metrin korkeudessa eli puhutaan jo hyvistä korkeuksista, joissa pääsee nukkumaan tottumaan ohueeseen ilmaan. Tässä kohtaa liikkuminen on siis pelkästään trekkaamista eikä mitään teknisiä taitoja tarvita. Lähinnä liikutaan hitaasti ja nautitaan vain maisemista.

Mera Peak 6476 metriä

Mera Peakin perusleirin jälkeen aloitamme kiipeämisen kohti Mera Peakin High Campiä, joka on 5768 metrin korkeudessa. Tämä on viimeinen leiri ennen huipulle kiipeämistä ja maisemat tulevat varmasti olemaan omaa luokkaansa. Tässä kohtaa reissussa ollaan oltu 12 päivää ja suunnitelmien mukaisesti seuraavana päivänä yritämme ensimmäisen kerran Mera Peakin huipulle.

Vuorikiipeily matka - valmistautuminen

Pakkaaminen on aloitettu ja kasa alkaa kasvamaan olohuoneessa

24.10. on siis suunnitelmien mukaan se päivä, jolloin yritämme Mera Peakin huipulle. Tähän tulee kuitenkin varmasti vaikuttamaan moni asia, kuten sääolosuhteet, retkikunnan vointi ja muut muuttuvat tekijät. Teille, jotka seurailette blogia, niin on varmasti kiva tietää, missä milloinkin mennään.

Siirtyminen Baruntsen leireihin

Mera Peakin kiipeämisen jälkeen laskeudumme alas 4683 metrin korkeuteen, josta lähdemme sitten trekkaamaan kohti Baruntsen perusleiriä. Tämä matka perusleiriin kestää kolme päivää ja sen jälkeen lepäämme perusleirissä pari päivää ja keräämme voimia tulevaa koitosta kohti.

Perusleirin jälkeen on vielä kaksi leiriä: Camp 1 6120 metrin korkeudessa ja Camp 2 6400 metrin korkeudessa. Näihin leirihin kannetaan omat tavarat ja muuten matkassa kulkee oikeastaan pelkän päivärepun tavarat. Camp 1 vietämme yhden lepopäivän ja sitten lähdemme taas liikkeelle kohti Camp 2:sta. Tämä varmasti on myös sellainen kohta reissusta, jossa mennään paljon olosuhteiden mukaan ja erityisesti sää tulee vaikuttamaan etenemiseen erittäin paljon. Tässä kohtaa reissussa ollaan alkuperäisen suunnitelman mukaan oltu 22 päivää eli reilu kolme viikkoa.

The North Face - untuvatakki Summit Series

Sain The North Facelta puuttuvan Summit Seriesin takin matkalle

Baruntsen huippu

Meillä on suunnitelman mukaisesti varattu ensimmäinen mahdollinen huiputuspäivä Baruntselle 23. reissupäivän kohdalla, joka käytännössä tarkoittaa päivämäärässä marraskuun kolmatta päivää. Tämä tarkoittaa, että mahdollinen Baruntsen huiputus tulee tapahtumaan marraskuun ensimmäisten päivien aikana, sillä huiputukselle on myös varattu kaksi extrapäivää sopivan sääikkunan odotteluun.

Baruntse on 7129 metriä korkea vuori ja tähän mennessä korkein vuori, jolle yritän kiivetä. Isoin haaste tulee olemaan ohut ilmanala, kylmä sää ja pitkä reissu, joka varmasti haastaa sekä fyysisesti että henkisesti.

Baruntselta palataan sitten alas ja aikaa Kathmanduuhun jää parista päivästä päivään, riippuen aikataulusta, jolla päästään yrittämään huipulle. Kotiin palataan 15.11 torstaina.

Reissussa ollaan siis viisi viikkoa ja kyllä alkaa jännitys pikku hiljaa nousemaan. Olen tosi innoissani lähdössä reissuun ja palan halusta päästä vuorille!

 

Hei me lennetään

Hei me lennetään Nepaliin. Eilen syksyn reissu eteni yhden askeleen konkreettisemmalle tasolle, sillä lokakuussa palataan vihdoinki tuonne vuorien paratiisiin. Lentoliput ovat nyt takataskussa.

Reissu ajoittuu siis lokakuun puolesta välistä marraskuun puoleen väliin. Tämä tarkoittanee noin viittä viikkoa ja 34 yötä matkalla. Melkoisen pitkä reissu siis tiedossa. Sehän on tietysti mukavaa, sillä tuossa ajassa ehtii jo mukavasti imeä vuori-ilmaa itseensä, kiipeämään kaksi eri vuorta ja nauttimaan noista upeista maisemista.

Lennot kulkee Helsingistä, Tukholman ja Dohan kautta Kathmanduhun ja matkat kestänee noin 20 tuntia suuntaansa. Suurin haaste on taas kerran olemaan tavaroiden ja erityisesti kilojen sämplääminen ja tällä kertaa on lähes pakko ottaa yksi ylimääräinen laukku lennoille.

Kathmandusta matka jatkuu sitten pienillä potkurikoneilla kohti Luklaa, jota sanotaan yhdeksi ”maailman vaarallisimmiksi lentokentiksi”. Tämä johtuu siitä, että Luklan kiitorata on käytännössä ylä- tai alamäki, riippuen siitä, ollaanko tulossa vai menossa. Tullessa laskeudutaan ylämäkeen ja lähtiessä otetaan alamäestä vauhtia. Kiitorata on vuorten välissä ja siksi hyvin sääherkkä paikka. Luklaan siis lennetään aina käytännössä hyvässä säässä ja välillä ihmiset joutuvat odottamaan parempaa lentosäätä pienessä Luklan kylässä.

Ai että, jotenkin helpotti eilen, kun lennot on nyt ostettu. Lähtö on jollain tasolla konkreettisempaa, kun on lennot ja retkikuntapaikka eikä vain jossittelua, että varatakko vai eikö varata.

Nyt voi keskittyä täysillä vain matkalle valmistautumiseen, jotta retkikuntapaikasta ja lennoista tulee konkreettisesti totta.

Retkikuntapaikka varattu

Kerroin teille jo aiemmin, että syksyllä tarkoituksena olisi suunnata takaisin Nepaliin ja lähteä jahtaamaan 7000 metrin vuorta ja käydä kiipeämässä myös toinen, hieman matalampi vuori samalla reissulla.

Kädelle sattui, mitä sattui ja retkikuntapaikan varaaminen siirtyi. Sairaalassa tuntui, että koko projekti oli taas tuomittu epäonnistumaan, mutta lääkärit eivät nähneet asiaa ollenkaan näin. Nyt paraneminen on lähtenyt käyntiin ja seuraavaksi alkaakin todellinen valmistautuminen, toki hieman luovemmin, mitä olimme alun perin ajatelleet, mutta valmistautuminen alkaa joka tapauksessa.

Olen tänään nimittäin varannut, itseasiassa juuri äsken retkikuntapaikkani tulevalle syksyn matkalle. Sain sovittua retkikuntaoperaattorin kanssa seuraavaa: käden tapaturman johdosta sain lisäaikaa miettiä lopullista lähtöä 1.8.2o17 saakka. Olen varannut paikan ja maksanut 10 % varausmaksun matkasta, mutta päätös lopullisesti lähdöstä täytynee tehdä vasta elokuun ensimmäisenä. Päätöksen jälkeen joko maksan loput retkikunnasta tai sitten nyt maksamani raha palautetaan.

Kohti tuollaista sumuista maisemaa siis. Jos käden paraneminen menee suunnitellusti eteenpäin, niin jo kesällä treenit on siinä mallissa, että tulen tietämään tasan tarkkaan lähdenkö vai en. Koko ajan tulen tekemään hommia sillä ajatuksella, että lähden reissuun.

Minulla on taas kerran, se ihana kutkuttava, jännittävä, vatsaa kalvava ja iloinen olo, että uskallan tehdä tämän päätöksen. Samaan aikaa pelottaa: haukkaanko liian ison palan kakkua? Onko tavoitteet liian korkealla? Selviänkö? Nämä kaikki epäilyt kuuluvat kuitenkin kuvioon ja ilman suuria unelmia ei tietenkään tule myöskään otettua riskejä. Nyt ajatukset ovat vahvasti kädessä ja siinä, että kuntoa rakennetaan edelleen suunnitelmien mukaan tähtääväksi siihen, että kiipeän syksyllä ja kaikki menee siltä osin nappiin.

Retkikuntapaikka on nyt varattu ja seuraavaksi voidaankin keskittyä siihen, että miten retkikuntapaikka saadaan elokuussa vahvistettua pysyväksi ja sellaiseksi, että reissulle todella kannattaa lähteä.

Seuraava vuorikohde

Viime vuonna polven operaation alkaessa katseet olivat jo tässä vuodessa ja tämän vuoden vuoressa. Tarkoituksena oli, että kuntoudun siten, että tämän vuoden vuori on mahdollista kiivetä. Näin olikin, kunnes olkaluuni yllättäen katkesi tapaturmaisesti.

Mikään ei ole muuttunut, edelleen katseet ovat tämän vuoden syksyssä ja kuntoutumisen onnistumisesta, jotta pääsen tämän vuoden syksyllä kiipeilemään.

Suunnitelmat syksyn reissusta alkoivat jo reilu vuosi sitten. Eri vaihtoehtoja on tullut pyöriteltyä suuntaan jos toiseen. On verrattu vuoria, retkikuntaoperaattoreita ja ajankohtia, jolloin lähteä.

Seuraava vuorikohde on Nepalissa: Baruntse. Baruntse on 7 129 metriä korkea vuori Nepalissa Khumbun alueella eli samalla alueella kuin, missä Everest sijaitsee, mutta hieman eri suunnassa. Ennen Baruntsea tarkoitus olisi kiivetä Mera Peak, joka on 6 476 metriä korkea vuori.

Matkalla tarvitaan kiipeilytaitoja ja etenkin Baruntsella kiivetään jo tosissaan. Korkeutta on jo reilusti enemmän kuin Aconcagualla, mutta uskon, että tulen selviämään korkeudesta ja kiipeilystä.

Retkikuntaoperaattori on jo valittu ja paikkakin siis melkein varattu. Olen edelleen siis lähdössä, mutta paikan varaaminen siirtyy nyt parilla kuukaudella, sillä ensimmäisenä täytyy katsoa, miten käden luutuminen lähtee liikenteeseen.

Tämän blogin tarkoitus on kertoa matkastani Mt. Everestille ja tähän matkaan liittyvistä ylä- ja alamäistä. Loukkaantumiset ovat piinanneet minua nyt viimeisen vuoden ja taistelu näistä liittyy myös vahvasti myös matkaani Everestin huipulle.

Seuraava vuoreni toivottavasti tulee olemaan Baruntse ja toivottavasti kaikki menee niin kuin olen asioiden toivonut ja suunnitellut menevän. Seuraavat viikot ja kuukaudet tässä blogissa tulen kirjoittelemaan tiiviisti siitä, miten hyvin pystyn valmistautumaan vuorille ja kuntouttamaan kättäni vaikka olen edelleen loukkaantunut.

Ortopedini Töölön sairaalassa sanoi: ”ethän sinä tuolla kädellä sinne kiipeä”… Toivottavasti pitää paikkaansa ja saan käden siihen kuntoon, ettei se häiritse kiipeilyä tai valmistautumista vuorille.

Tulevat kuukaudet siis tulevat ratkaisemaan päätökseni vuorille lähtemisestä. Pistetään sormet ja varpaat ristiin, että kaikki menee tästä eteenpäin hyvin ja haaveet vuorista pysyy yllä.