Artikkelit

Epäonnistumisen häpeä

Nyt on reilut 1,5 viikkoa polven leikkauksesta takana ja pahimmat kivut on selätetty ja toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Tällä kertaa polvi on ollut vähemmän kipeä kuin aiemmin ja tuntuu, että olen nopeammin päässyt takaisin kiinni esimerkiksi normaaliin päivärytmiin ja olen palannut työhommien pariin jo viime viikolla.

Alaskan reissusta on tulossa lisää tarinaa siihen asti, mihin reissua ehti kestää ja monen monta oppia tulikin matkalta taas opittua. Viimeiset viikot ovat menneet intensiivisesti toipumisen aloittamisessa ja energiaa ei ole ollut kirjoittaa projektien etenemisestä tai pysähtymisestä sen enempää. Nyt tuntuu, että on taas virtaa sen verran, että pystyn asiaa enemmän ajattelemaan.

Yksi syy, miksi en ole asiasta jaksanut myöskään kirjoittaa on se, että loukkaantuminen on hävettänyt. Niin tyhmältä ja epäinhimilliseltä kuin se kuulostaakin, niin ensimmäiset fiilikset tapaturman sattuessa oli häpeä. Että miksi nyt taas kävi näin ja miten voikin olla näin huono tuuri ja voisinkohan jäädä tänne jäätiköllä vain potemaan tätä huonoa oloa pois.

Köysistö Denalin jäätiköllä

No pian alkoi selvitä, että haluan aika nopeasti sieltä Denalin jäätiköltä pois ja sinne jääminen ei oikeastaan ole vaihtoehto. Eikä se tietenkään missään vaiheessa ollutkaan. Harmitti ja paljon, koska oli myös epäselvää, mikä jalassa on rikki ja kuinka pitkä toipuminen olisi kyseessä. En saanut jalkaa suoraksi ja sen päälle astuminen sattui, joten aika selvää oli, että jotain vikaa siellä on.

No pääsin Suomeen ja olo alkoi helpottamaan. Siitä lääkäriin, magneettikuviin ja pikaisella aikataululla leikkauspöydälle. Näin saatiin myös toipuminen mahdollisimman nopeasti käyntiin. Olen myös pohtinut todella paljon, miksi näin nyt kävi. Huomaan, että ikävien juttujen tapahtuessa yritän kuitenkin uskoa, että myös tästä vastoinkäymisestä tulee jotain hyvää.

Alkuvuosi oli yllättävän raskas, sillä pohdin pitkään hieman isompaa elämänmuutosta ja useat yöt tuli valvottua mietteiden parissa. Tähän päälle hektinen työrupeama ja kova treenaaminen verotti kyllä voimia ja jossain kohti kirjoitin myös tänne blogin puolelle, että nuo haasteet näkyivät myös palautumisessa. Vauhti oli siis taas kerran melko intensiivistä, mutta onneksi asiat järjestyivät siten, että nyt tiedossa on paremmin aikataulutettua arkea tiedossa.

Ja sitten sattui Denalilla polven vääntyminen ja tuntui, että joku vetäisi maton alta kertaheitolla. Olin juuri järjestellyt elämääni siten, että pystyn syksyllä viettämään aikaa reissussa Aventuran matkanjohtajan hommissa, tekemään Suomessa digimarkkinoinnin hommia ja toisaalta panostamaan enemmän urheiluun. Olin myös juuri varannut ensi kevään Everestin retkikuntapaikan. Näiden suunnitelmien muuttuminen epävarmaksi tuntuu oikeasti paljon pahemmalta kuin se, että en onnistunut Denalin huiputtamisessa.

Denalin jäätiköllä

Onneksi tässä on ensi kevääseen vielä aikaa, sillä sain siirrettyä päätöstäni lähteä eli toisen sanoen lykkäsin ensimmäistä varausmaksun tekemistä Everestille ja katson myöhemmin syksyllä, onko ensi vuosi minun vuoteni vai onko järkevämpää muuttaa isommin suunnitelmia. Syksyn suunnitelmat ovat vielä avoinna, mutta ne selkiytyvät paremmin kun saan keppijakson elokuun alussa päätökseen ja kuntoutuminen alkaa vauhdilla sen jälkeen.

Päätin kuitenkin, että en vielä luovuta. Kyllä tuo jalka kuntoon tulee, mutta nyt tarvitaan aikaa ja malttia. Pitää tehdä järkeviä päätöksiä ja ennen kaikkea miettiä niitä pidemmällä ajanjaksolla. Halu ja palo tehdä juttuja on kuitenkin niin kova, että on vaikea hallita mieltä ja olen jo viime viikolla katsonut, minne sitä voisikaan lähteä reissuun sitten vähän syksymmällä. 

Päätökset tulevista matkoista ja erityisesti Everestistä tulee sitten loppusyksystä, koska siinä vaiheessa alkaa jo näkemään, miten polvi kuntoutuu. Ensi keväänä kuitenkin tarkoitukseni on kiivetä, mutta missä ja onko se Everest varmistuu sitten myöhemmin. 

Häpeän tunteiden kokeminen on todella inhimillistä ja niistä puhutaan todella harvoin varsinkin loukkaantumisten yhteydessä. Luulen, että se on kuitenkin melko yleistä tuntea niin. Omien tavoitteiden kertominen isolle yleisölle ääneen on pelottavaa, mutta minua on myös pelottanut kertoa, että tällä kertaa en onnistunutkaan täysin tavoitteessani vaan epäonnistuin.

Kotona toipumassa leikkauksen jälkeen

No, mutta vaikka pahalta on tuntunut ja fiilikset vaihtelevat todella paljon jopa yhden päivän aikana, niin silti olen kyllä pääosin ihan positiivisin fiiliksin. Ei käynyt kuitenkaan tämän pahemmin, tästä jalasta tulee ohjeiden mukaisesti kuntoutettuna varmasti todella hyvä ja nyt täytyy vain malttaa. Asiasta stressaaminen ja murehtiminen ei ainakaan vauhdita paranemista, joten niitä tulisi välttää kaikin mahdollisin keinoin.

Joten päätin, että yritän pysyä mahdollisimman pirteänä kaikista negatiivisista tunteista huolimatta. Kiipeilin pari vuotta todella onnistuneita reissuja ja olen päässyt muutenkin kokemaan erityisiä asioita jo tähän mennessä. Eikä nuo upeat huiput, reissut, uudet ystävät tai koetut haasteet poistu vaan niitä on edessä vielä tulevien vuosien aikana monta huippua lisää.

Seuraavan kuukauden ajan minulla on vielä kepit, mutta saan aloittaa tällä viikolla käymään uimassa käsivetoja ja vesijuoksemassa kevyesti. Tämän lisäksi ortopedi Mikko Ovaska on antanut luvan aloittaa kuntosaliharjoittelun yläkropalle ja kaiken peruskuntoharjoittelun kuten esimerkiksi hiihtolaitteella hiihtämisen ja assault bikella pyöräilyn, kunhan vain leikattua polvea ei näihin juttuihin käytä. 

Aktiivisena ihmisenä tekemättömyys on ehkä kaikkein pahinta ja jo nuo kevyet liikunnat auttavat jaksamaan henkisesti. Tarkoitus ei ole mitenkään kasvattaa kuntoa vaan lähinnä ylläpitää peruskuntoa ettei se pääsisi täysin romahtamaan. Mitään riskejä ei ole tarkoitus ottaa ja polvea tulen kuntouttamaan ohjeiden mukaisesti.

Olen alusta asti halunnut kirjoittaa tätä blogia mahdollisimman rehellisesti ja kertoa kaikesta, mikä minun kiipeilyyn liittyy. Tähän matkaa todella on kuulunut isoja ilon hetkiä ja kyyneleitä harmituksesta. Mutta sellaista elämä on, siihen kuuluu kaikki nämä sävyt ja vuoria ei ainakaan omalla kohdallani tuosta vain valloiteta vaan niiden eteen on täytynyt tehdä paljon töitä. Se on oikea realistinen kuva minun matkastani ja sellaisen haluan myös teille lukijoille kertoa.

Lopulta luulen, että tämäkin vastoinkäyminen muuttuu voimavaraksi ja sellaiseksi periksiantamattomaksi taistelutahdoksi. Motivaatio on ainakin kohdillaan ja tulevat tavoitteet pitävät mieltä kyllä kirkkaana. Katkeroitumiseen ei ainakaan kannata ruveta. Joten tsemppiä kaikille, ketkä ovat loukkaantuneena tai te, jotka joskus olette olleet, tiedätte mistä puhun!

 

Denali – miten reissussa kävi?

Lähdin hiukan alle kuukausi sitten kohti Alaskaa ja tavoitteena kiivetä Pohjois-Amerikan korkeimmalle huipulle Denalille. Edessä oli uusia haasteita, jäätiköllä olemista useita viikkoja ja painavien kuormien liikuttelua rinkan sekä ahkion kanssa. Olin todella innoissani, sillä kaikki tuntui olevan kunnossa reissuun lähdettäessä.

9.6. Lähdimme Talkeetna-nimisestä pikkukylästä lentokoneilla kohti Denalin perusleiriä ja meillä oli tuuria matkassa, sillä pääsimme lentämään hyvässä säässä suoraan jäätikölle. Joskus näitäkin lentoja voi joutua odottamaan pidemmän aikaa, mutta meillä lennot sujui nopeasti ja pienillä potkurikoneilla laskeuduttiin jäätikölle.

Ahkiot ja rinkat

Tuosta päivästä lähtien vietimme aikaa siis koko ajan jäätiköllä, joka tarkoittaa sitä, että pitää olla tarkkana missä liikutaan ilman köysistöä ja jäätikön haasteet eli piilossa olevat lumikuopat ja railot ovat mahdollisia missä tahansa päin, myös leirissä.

Olimme perusleirissä kaksi päivää ja kävimme erilaisia taitoharjoituksia vielä läpi: muodostimme köysistön, pakkasimme ahkioita, kertasimme railopelastuksen ja kävimme erilaisia skenaarioita läpi, jos joku tippuu tai jos joku toinen vaaratilanne tulee eteen. Perusleiristä lähdimme sitten kohti jäätikköä, joka oli tänä vuonna vielä tähänkin aikaan poikkeuksellisen hyvässä kunnossa.

Ensimmäisten päivien aikana jäätikkö on suhteellisen tasaista ja se on hyvä, sillä tässä kohtaa rinkan ja ahkion yhteispaino oli minullakin lähempänä 70 kiloa. Tuon kuorman siirtely tasaisellakin lumikengät jalassa oli riittävän haastavaa ja kahdeksan tunnin päivä jäätiköllä tuntui kyllä illalla lihaksissa.

Lumikengillä Denalilla

Viidessä päivässä etenimme 11 000 jalan eli noin 3500 metrin korkeuteen leiriin, josta tuli lopulta leiri, johon minun matkani myös päättyi. Leirissä harjoittelimme taitoja ylemmälle vuorelle ja lopulta kävimme viemässä ensimmäisen satsin tavaroita yli 4000 metrin korkeuteen ja palasimme takaisin leiriin. 

Denalilla homma menee siten, että riippuen hieman retkikunnan taktiikasta, mutta yleisesti tavaroita kannetaan useassa erässä vuorella. Eli ensimmäisenä päivänä viedään ylemmäksi tavaraa ja ne haudataan lumeen. Sitten seuraavana päivänä viedään loput tavarat seuraavaan leiriin ja taas tästä seuraavana päivänä haetaan tavarat haudatusta kätköstä. Tätä kiertoa sitten toistetaan hieman taktiikasta riippuen useamman kerran.

Olimme siis käyneet tekemässä kätkön ylemmäksi ja ajatuksena oli siirtyä 14 000 jalan leiriin eli reiluun 4000 metriin seuraavaksi. Olimme aamulla pakkaamassa tavaroita 3500 metrin leirissä ja touhuiltiin siinä reippaasti telttaa pois, pakattiin ahkioita ja rinkkoja. Kävellessäni leirin vähemmän kuljetulla alueella, tipuin lumipeitteiseen kuoppaan ja polveni vääntyi ja rusahti ikävästi tippuessani. Nousin ylös ja pian tajusin, että viiltävän kivun vuoksi en pysty astumaan jalalla. Jotain oli ikäänkuin luiskahtanut polven väliin enkä saanut jalkaa suoristettua.

Denalin leiripaikka jäätiköllä

Tästä alkoikin sitten nopealla aikataululla tapahtumaketju, jossa minut siirrettiin kivuissani takaisin telttaan makuupussiin, sillä jo kymmenessä minuutissa minua oli alkanut paleltamaan. Tämän jälkeen satelliittipuhelimella soitettiin kansallispuiston evakuointiin ja yritettiin tilata evakuointilento pois jäätiköltä. Keli oli leirissä kuitenkin niin huono, että seuraavaan kahteen vuorokauteen leiriin ei pystytty laskeutumaan helikopterilla, joten ainut vaihtoehto oli vain odottaa teltassa sopivaa sääikkunaa lennolle.

Lopulta odotin siis kaksi vuorokautta helikopterievakuointia Talkeetnaan, kävin Talkeetnassa lääkärissä mutta mitään ei voitu todeta ilman magneettikuvaa ja siirryin siitä autokyydillä Anchorageen. Vakuutusyhtiöni sitten hankki kotilennot takaisin Suomeen ja pääsin viikko sitten maanantaina Suomessa lääkäriin ja magneettikuviin. Polven kierukka oli kokonaan repeytynyt tippumistilanteessa ja vääntynyt kaksikerroin nivelen väliin. Jalka oli edelleen lukossa, joten sillä ei pystynyt astumaan ja ainoa hoitotapa oli leikata jalka. Nyt torstaina sitten polvi operoitiin kasaan Helsingissä.

Tästä alkoi siis kuntoutusoperaatio, jossa olen nyt seuraavat kuukaudet. Kuusi viikkoa kepeillä kävelyä ja puolivarauskieltoa jalalle. Tämän jälkeen rauhalliset kuntoutumiset kohti takaisin kiipeilykuntoa. Onneksi olen saanut luvan mennä uimaan ja vesijuoksemaan, kun jalasta poistetaan tikit ensi viikon jälkeen. Tämä tuo henkiselle puolelle tosi paljon helpotusta, vaikka kävely onkin kiellettynä.

Ylämäessä ahkioiden kanssa

Kyllä on harmittanut ja sellaisia pettymyksen kyyneleitä on tullut vuodatettua ettei tosikaan. Tiedän, että Denali pysyy ja Alaska pysyy paikallaan ja pääsen vuorelle kyllä uudestaan. Reissu oli upea ja varmasti myös tulen palaamaan Alaskaan, mutta eniten huolta on ollut tulevasta. Minulla on kesän kynnyksellä työkuviot muuttunut reilusti ja tulevana syksynä oli tarkoitus olla kahdessa reissussa vuorilla. Tämän lisäksi olin ehtinyt jo varaamaan Everestin retkikuntapaikkani. 

Huoli siis tulevista reissuista ja siitä, mitä Everestille käy on oikeastaan isompi kuin harmi menetetystä Denalin huipusta. Kiipeilyyn liittyy niin paljon epävarmuustekijöitä, että pelkkien huippujen takia kiipeily saattaa aiheuttaa isojakin pettymyksiä. Minulle kiipeilystä on tullut elämäntapa ja montaa muuta asiaa määrittelevä tekijä, kyse ei ole vain Denalin huipulle pääsemisestä tai minkään toisen vuoren huipusta. Kyse on elämäntavasta ja itsensä toteuttamisesta, jotka ovat kokonaisuutena paljon laajempia asioita kuin vain yksi huippu.

Toki olen ymmärtänyt myös varsin hyvin riskit, jotka liittyvät kiipeilyyn ja tällä kertaa kävi todella huono tuuri. Kuka vain ja mikä tahansa jalka olisi voinut mennä rikki tapaturmassa ja näin asiaa hetken sulatelleeni olen onnellinen ettei pahemmin sattunut. Kaksi päivää jäätiköllä odottamista on pitkä aika ja nyt saimme kivut järkevästi hallintaan särkylääkkeillä. Eli oikeasti matkassa oli paljon tuuria.

Oloni alkoi helpottamaan, kun pääsin Suomeen ja tiesin, että pääsen nopeasti hoitoon. Nyt kyse tulee olemaan vain siitä, että jalka kuntoutuu takaisin hyväksi ja siitähän minulla on jo aiempaa kokemusta, miten homma hoidetaan. Minulla on siis varsin hyvä fiilis siitä, että kunhan tämä kuuden viikon keppijakso saadaan taputeltua, niin kovalla työllä jalasta tulee kyllä entistä parempi kiipeilyjalka. 

Onneksi pystyn tekemään töitä kotoota käsin ja pääsen normaaliin arkeen jo tällä viikolla kiinni siltä osin kuin se on töiden parissa mahdollista. Pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä siis tarvitaan tulevien viikkojen aikana, mutta onneksi ainakin tällä hetkellä on ihan luottavainen fiilis, että täältä kerätään taas kunnolla taistelutahtoa tuleviin koitoksiin. En ole luovuttaja ja tämä vastoinkäyminen tekee minusta vain entistä vahvemman.

 

Painojen ryskiminen pelottaa

Meille kaikille todennäköisesti sattuu elämän aikana sellaisia juttuja, jotka jättävät ikävän jäljen muistoihin ja seuraa pidemmän aikaa elämässä mukana. Peloiksikin näitä voi sanoa ja ajattelin avata tarkemmin, mikä minua on seurannut viimeiset pari vuotta ja miten huomaan ikävien tapahtumien varjostavan nykyistäkin elämää. Käsittelemättömiä pelkojani siis.

No aloitetaanpa siitä hetkestä, joka aiheutti nämä pelot. Aikalailla kaksi vuotta sitten väänsin olkaluuni katki voimistelurenkailla. Tämä tapahtuma muutti sen hetkisiä suunnitelmia, lähitulevaisuuden suunnitelmia ja kaikista eniten se vaikutti ajatteluuni tulevaisuutta kohtaan. Tulevaisuudella tarkoitan erityisesti liikunnallisia tavoitteita, joihin myös vuorikiipeily kuuluu.

Tapahtuma on edelleen varsin voimakkaana mielessäni, sillä on vaikea parin vuodenkaan takaisesti unohtaa, miltä tuntuu, kun luu kädessä pahmahtaa katki. Eniten harmittaa, että loukkaantuminen tuntuu tänäkin päivänä todella turhalta ja siltä, että olinpa tyhmä, kun väänsin niin pitkään että oma luuni katkeaa.

Käden kuntoutuminen meni oikeastaan paremmin kuin osasin odottaa ja nykyään käsi ei juurikaan minua vaivaa. Kädessä on edelleen koko olkavarren mittainen levy ja se pilkistelee kyynerpäästä esille. Suurin muisto päivittäin on pitkä arpi kädessä ja silloin tällöin vamma muistuttelee olemassaolostaan ranteen hermokipuina.

Olkaluun murtuma

Kyynärpäässä näkyy pilkottava levy ihon läpi

Mitä tuosta loukkaantumisesta on kuitenkin jäänyt käsittelemättä, on ne tunteet, jotka liittyvät siihen kovaan vääntämiseen, joka nyt tässä tapauksessa päättyi luun katkeamisella. Olen törmännyt siihen, että minua on alkanut pelottamaan tietynlainen fyysiselle äärirajalla meneminen sen pelossa, että milloin taas pamahtaa. Kova treenaaminen on asia erikseen, mutta ääriraja on ollut vaikeampi saavuttaa tuon tapahtuman jälkeen.

Tiedän hyvin, että käteni katkeaminen on ääriesimerkki siitä, että mitä voi tapahtua ja tuskin tulen edes koskaan enää saavuttamaan noin kovia voimia, jotka minulla olivat tapahtuma-aikana. Silti huomaan, että suorastaan pelkään melko useinkin, että milloin näin tapahtuu uudestaan. Pelosta johtuen myös esimerkiksi Nuuksio Classicin polkumaraton jäi kesken ja moni muu kova treeni on muuttunut kovasta hiukan kevyemmäksi.

Näin keittiöpsykologina sanoisin, että kyse on siis käsittelemättömästä pelosta ja iso osa loukkaantumista on myös se kolhu, jonka ottaa henkisesti. Fyysisesti olen nyt toipunut aikalailla normaalille tasolla ja pystyn treenaamaan täysin normaalisti ajattelematta käden vammaa.

Henkisesti vamma näkyy siis tänäkin päivänä siten, että minua pelottaa salilla nostaa kovia painoja. Olen ruvennyt nynnyilemään ja näin myös voimatasot ovat tietenkin pysyneet aikalailla samalla tasolla koko ajan eikä kehitys ole ollenkaan niin kovaa kuin se aiemmin oli. Näen vain niin sieluni silmin, kuinka joku jänne, luu tai nivelside paukahtaa kesken raskaimman kyykyn tai välilevy pullahtaa kesken maastavedon.

Uskallusta siis päättömästi uusien haasteiden ja painavampien painojen ryskimiseen on kadonnut entiseen verrattuna roimasti ja nykyään tykkään tehdä jopa pelkästään omalla kehonpainolla treenejä. Toki voimaharjoitteluakin on mukana, mutta sen rooli ei ole tällä hetkellä niin iso kuin vaikkapa pari vuotta sitten oli.

Olkaluun murtuma

Olkaluun murtumasta muistona jäänyt arpi

Olisi kuitenkin kiva, että jokaista lisättyä painoa ei tarvitsisi miettiä sitä kautta, että mitähän seuraavaksi tapahtuu. Todennäköisyys on kuitenkin melko pieni, sillä tekniikka on yhä tärkeämmässä roolissa tämän päivän treenejä. Loukkaantuminen muistutti myös siitä, kuinka tärkeää on osata ensin kaikki tekniikat oikein, ennen kuin aloitetaan lisäämään sinne tangon päihin yhtään mitään.

Painojen ryskiminen on siis alkanut pelottamaan loukkaantumisen jälkeen, mutta toisaalta pelko on tuonut siinä mielessä paljon uusia työkaluja treeneihin. Nimittäin tekniikan pitämisen prioriteettina ja tärkeämpänä kuin lisättyjen painojen määrän. Olen myös ymmärtänyt, että kiivetäkseni vuorelle, minun ei tarvitse olla maailman paras kyykkääjä samaan aikaan.

Pelko ja arkuus näkyy ehkä voimatasojen maltillisempana kasvuna, mutta kehitystä silti tapahtuu koko ajan ja alkuvuoden voimaharjoittelun jäljiltä myös ne kilomäärät ovat viikko viikolta kasvaneet ja pientä itsevarmuutta sitäkin kautta on tullut. Edelleen sarjat ovat pitkiä, joten isoja painoja ei ole tangon päissä ollut, vaan rakennetaan sitä hyvää pohjaa selättää painomöröt pois.

Kiinnostaisi tietää, että te lukijat, jotka käytte salilla, niin onko teillä pelkoja nostaa tosi isoja painoja? Onko se vain loukkaantumisen kokeneiden pelko vai aivan turhaa?

 

Vuosi olkaluun murtumasta

Tasan vuosi sitten pamahti ja paukahti kovaa. Ollessani voimistelurenkailla, luulin, että joku tiputti painot alas. Tullessani alas, näin kuinka oikea käteni kääntyi täysin ympäri ja viiltävä kipu alkoi tykyttämään. Soitettiin ambulanssi ja ulisin kivuissa, että miksi minä ja miksi näin käy.

Selvisi, että olkaluuni oli katkennut. Väänsin sen itse katki muscle up -nimisessä liikkeessä ja seuraavaksi ruvettaisiin miettimään, että miten käsi korjattaisiin. Jäin Töölön sairaalaan ja odottelemaan hoitoa. Piru vie käsi oli muuten kipeä. Itkin pahaa oloa ja tunnetta, että kaikki on mennyt hukkaan.

Murtunut käsi

Nyt vuosi tapahtumien jälkeen voisin sanoa, että elämäni otti tuosta tapahtumasta aikamoisen muutoksen ja monta kuukautta oltiin sellaisessa vuoristoradassa, että oksat pois. Miksi elämäni muuttui?

Loukkaantumisia sattuu ja niitä sattuu urheilijoille ja paljon tekevälle. Tämä on aina riski, jonka ottaa kun tekee jotain. Tekeminen eli urheilu on kuitenkin niin hauskaa, että riski tuntuu ihan reilulta sen vuoksi. Loukkaantumisessa itsessään ei ole mitään erikoista, koska ne ovat melko yleisiä.

Olkaluu, joka katkesi oli oikea käteni ja olen tietenkin oikeakätinen. Minulle sanottiin, että olin onnekas, koska minulta katkesi vain luu. Alkuun epäiltiin hauislihaksen repeämään ja jänteiden repeämiä. Murtuma oli myös onnekkaassa kohtaa, sillä se ei ollut suoraan kyynärnivelessä.

Minulla tapahtuma käynnisti kuitenkin sellaiset tapahtumaketjun, jota voidaan kutsua myös oppimiseksi. Edelleen ollaan tuolla oppimisen tiellä, mutta pakkolepo ja fiksu kuntoutus johti siihen, että olen joutunut pohtimaan vakavasti muutamaa asiaa: kuka haluan olla ja mitä tällä kädellä haluan vielä tulevaisuudessa tehdä. Näiden kysymysten miettiminen on opettanut paljon.

Käteen laitettu levy pilkistää kyynärpään kohdalta

Ensin itkin surkeaa kohtaloani ja olin vihainen, miksi juuri minulle kävi näin. Tuntui niin katkeralta, että olin tehnyt juuri todella kovan työn polven leikkausten kuntouttamiseen ja heti perään katkeaa sitten käsi. Oli ihan h*lvetin paha olo, koska tuntui, että koko elämältä putosi pohja. Kaikki kiipeilysuunnitelmat, urheilusuunitelmat ja kaikki oli vaakalaudalla. Minulle sanottiin, että kyseessä on pitkä kuntoutuminen ja ei mikään ihan pieni vamma.

Sitten kriisivaiheessani alkoi voivottelu, että kun kädellä ei saa tehdä mitään. Kysyin fysioterapeutilta, että saanko tehdä tätä tai tätä tai mites tämä. Vastaus oli lähes aina ei, tuolla kädellä ei saa vielä tehdä noita asioita. Mökötin ei-vastaukselle ja olin varmaan aika hankala asiakas. Muistan, kuinka istuin sohvalla ja fysioterapeutti vastapäätä ja oikeasti mökötin kuin pieni lapsi. Teki mieli raivota, että mikset anna mulle lupaa tehdä mitään.

Seuraava vaihe olikin sitten se, että sain luvan tehdä asioita. Ensin sain nostaa kilon verran, seuraavaksi kymmenen kiloa ja sitten mitä vain. Mitä vain ei tietenkään tarkoittanut, että 15 viikon käden lepuuttamisen jälkeen tehtäisiin mitä vain. Suutuin, kun käteen sattui melkein kaikki liikkeet. Sormet puutuivat, sain hermokipuun liittyviä sähköiskuja käteen, olkaluuhun jomotti, hartia oli kipee staattisesta kantositeen pitämisestä ja kaikki voimat olivat kadonneet.

Tässä kohtaa kuvioissa oli mukana Aleksi, joka auttoi kuntouttamisessa. Ilman Aleksin uskoa kuntouttamiseen, en varmaan olisi jaksanut. Jumpattiin ja jumpattiin muuten tosi paljon. Jossain kohtaa laskin, että jumppasin päivässä pienissä paloissa yhteensä neljä tuntia. Olin päättänyt, että kädestä pitää tulla hyvä ja sairaslomalla ainut tehtäväni on tehdä kaikkeni, jotta käsi kuntoutuu.

Aleksi antoi lupia tehdä, mutta ennen kaikkea hillitsi, etten hölmöile. Ollaan käyty niin paljon ja pitkiä keskusteluja siitä, millainen kädestä pitää tulla. Mietitty, että mitä tehdään kivuille ja Aleksi valoi uskoa, että mennään koko ajan oikeeseen suuntaan, kun vain teen ohjeiden mukaan enkä rupea sooloilemaan. Asioita ei yhtään helpottanut se, että kuusi viikkoa olkaluun katkeamisen jälkeen polvestani repesi kierukka, joka leikattiin heti perään ja istuin pahimmassa tilanteessa pyörätuolissa.

Jumpat tein kaikki itse, mutta Aleksi ohjasi oikeeseen suuntaan. Siksi uskon, että onnistunut kuntoutuminen on meidän molempien ansio. Silloin kun tuntui pahalta sain itkeä krokotiilin kyyneleitä salilla (yleensä sen takia, että olin vihainen kun en saanut lupaa tehdä jotain asiaa ja se turhautti) ja silloin kun meni hyvin, Aleksi kannusti tekemään oikeita asioita.

No, mitä jos katsotaan tilannetta nyt? Vuosi on kulunut. Käsi on hyvässä kunnossa. Hermokivut ovat helpottaneet, mutta eivät täysin. Edelleen on asioita ja liikkeitä, joissa tunnen käden kivut. Välillä pitkää arpea kiristää ja murtumakohtaa jomottaa. En ole täysin tyytyväinen lopputulokseen, koska käsi ei mielestäni vielä vastaa urheilijan kättä. Tosin olen onnekas siinä mielessä, että käsi suoristuu ja pystyn tekemään sillä lähes kaiken, mitä haluan.

Tämä koko tapahtumaketjun suurin oppi on kuitenkin ollut se, että on tajunnut, että tarvitseeko minun tehdä niitä asioita, mitä käden katketessa halusin? Miten minun elämä on tällä hetkellä huonompaa, kun en pysty punnertamaan 50 punnerrusta putkeen? Tai seisomaan käsillä? Tukeeko nämä taidot pääsyäni Everestille? Aleksi sen hyvin sanoi, seisotko siellä vuorilla käsilläsi? No en seiso, siihen ei ehkä kannata koko kuntoutumista myöskään perustaa. Tärkeintä on tehdä niitä asioita, jotka vievät kohti minun tavoitetta.

Toinen iso oppi on ollut se, että kipua vasten ei kannata puskea loputtomasti. Olen miettinyt niin monta kertaa, että miksi en vain lopettanut vääntämistä ja kokeillut uudestaan myöhemmin. Nykyään yritän todella miettiä omaa jaksamistani ja sitä, että milloin kannattaa puskea noin äärirajoille. Treeneissä loukkaantuminen ei ole sen arvoista.

Kolmas asia on se, että olen oppinut, että minuahan ei mikään asia lannista. Tästäkin tapahtumaketjusta selvittiin. Kauhealta se tuntui ja olin varma, että kuolen harmitukseen. Aika ja kuntoutuminen on kuitenkin auttanut ja se, että olen jaksanut nähdä kuntoutumisen vaivan. Kivaahan se ei aina ole ollut. Olen sanonutkin, että käden murtuma on kauhea osoitus siitä, että kun haluan kovasti jotain, teen kaikkeni sen eteen.

Nyt jo hymyilyttää

Käsi toimii ja sillä pystyy tekemään tällä hetkellä lähes kaikkea, mitä toivon pystyväni tekemään kädellä. Koko käden arpi on mielestäni edelleen ruma, mutta tuo taistelujälki tulee pysymään kädessä jatkossakin. Ehkä opin ajan kanssa tykkäämään siitä enemmän. Ainakin se kertoo eletystä elämästä ja minulla on aikamoinen tarina kerrottavana.

Murtuma on myös johtannut minut uusien lajien pariin. En tiedä olisinko kokeillut olympiasoutuvenettä, käynyt polkujuoksemassa tai hiihtänyt. Olen tehnyt niitä asioita, joita olen pystynyt ja jotka ovat olleet kivoja. Näitä ei murtunut tai parantuva käsi ole juurikaan estänyt. Parasta on kuitenkin se, että uusien lajien rinnalle olen löytänyt uusia treenikavereita. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja heidän kanssaan on ollut tosi hauskaa viettää yhteisiä treenihetkiä.

Tästäkin siis selvittiin ja todistin itselleni, että kova työ kantaa hedelmää ja pirun vie, täältä tullaan entistä vanhvempana takaisin. Takana on vuoden kuntoutuminen ja se vielä jatkuu tulevaisuudessakin, sillä käsi ei ole vielä sillä tasolla, millainen se vuosi sitten oli. Liikettä ja järkevyyttä se kaipaa.

Tsemppiä kaikille kuntoutujille! Tiedän, miltä se tuntuu ja muistakaa vain, että kova työ kyllä palkitaan.

Vuosi 2017 – koko vuosi kertauksena

Vuosi 2017 on loppumaisillaan. Millainen tämä vuosi oli? Täynnä vaikeita hetkiä, epäonnistumisia ja vastapainona todella upeita onnistumisia. Paljon muistoja mummonpäiville.

Mitä kaikkea vuoden aikana ehti tapahtua?

Tammikuu

Tammikuu aloitettiin crossfitin klassikkotreenillä Murphillä. Tuolloin yläkropan voimatasot olivat ihan huikeat ja pystyin helposti punnertamaan esimerkiksi tuon 200 kertaa. Tammikuu oli muutenkin hyvin treenipainotteinen ja kehityin joka päivä paremmaksi urheilijaksi crossfitissä. Tykkäsin ihan todella paljon tavoitteellisesta ohjelmoinnista ja treenaamisesta.

Muscle up -treenit

Helmikuu

Helmikuussa olikin sitten kovassa käynnissä seuraavan vuorimatkan suunnittelu. Tässä kohtaa en vielä ollut paljastanut, että lähtisin Baruntselle kiipeilemään, vaan projektin suunnittelu oli melko salaista puuhastelua. Siitä oli kuitenkin kyse ja rakenneltiin erilaisia taulukkoja siitä, mitä kaikkea varusteita tarvitsisi vielä hankkia ja mikä retkikunta valittaisiin.

Helmikuussa tein myös elämäni ensimmäisen muscle upin. Tämä oli oikeasti tosi hieno hetki sen takia, että olimme tavoitelleet tuota liikettä yli puoli vuotta ja takana oli kova työ tavoitteen saavuttamiseksi. Vaikka myöhemmin tämä tavoite alkoikin tuntua ihan turhalta ja väärältä, tuntui onnistuminen tuossa kohtaa todella hienolta.

Matkan suunnittelua

Maaliskuu

Maaliskuu oli alkukuukaudesta urheilujuhlaa, sillä voitin sisäsoudun sm-kisoissa kaksi kultamitalia ja tein yhden Suomen ennätyksen. Nämä voitot tuntuivat tosi hyviltä sen vuoksi, että myös soudun eteen oltiin tehty kovasti töitä ja tuntui, että palkinnot oli ansaittu kovalla puurtamisella.

Yksi iso asia maaliskuussa oli myös valmistuminen kauppatieteiden maisteriksi. Elämä oli myös muuttunut, sillä nyt edessä olisi ”aikuisen elämää”. Eli ei enää painetta koulutehtävistä tai toisaalta myöskään opiskelijan vapautta.

Vaikka maaliskuussa oli onnistumisia urheilupuolella, niin tämän vuoden pahin ja edelleen kylmät väreet nostattava tapahtuma oli olkaluun katkeaminen muscle upissa. Tämä tapaturma muutti monta asiaa, joista en sillä hetkellä osannut edes arvata. Tässä kohtaa elin vielä toivossa, että lähden kiipeilemään Baruntselle ja käden ennuste toipumisesta oli todella hyvä.

Sisäsoudun sm-kilpailut

Huhtikuu

Käden toipuminen lähti hyvin käyntiin ja varasin lennot. Suunnitelmat lähteä Nepaliin kiipeilemään 7000 metrin vuorta Baruntsea olivat kovassa käynnissä.

Koko ajan taustalla oli kuitenkin ihan valtava paha olo siitä, mitä kädelle tapahtui. Vielä tänäkään päivänä en ihan täysin pysty käsittämään, että miten pystyin tuottamaan sellaista voimaa, joka katkaisee käden suurimman luun. Tai miksi oikein tein niin, miksi minun täytyi vääntää niin kauan tai miksi en vain luovuttanut.

Treenaamista mitella kädessä

Toukokuu

Toukokuu oli kyllä tämän vuoden ehdottomasti raskain kuukausi. Juuri kun olin oppinut elämään käsi mitellassa ja olin alkanut elätellä toiveita hyvästä parantumisesta, pamahti polvesta kierukka mäsäksi. Taas oltiin leikkauspöydällä ja siellä oltiinkin itku silmässä. Tuntui, että koko tulevaisuus kaikin puolin oli vedetty juuri vessanpöntöstä alas. Istuin pyörätuolissa, koska kädellä ei vielä saanut nojata kyynärsauvaan ja jalalla ei saanut astua.

Käsi alkoi kuitenkin luutumaan hyvin ja pääsin pitkästä aikaa vähän liikkumaan. Nämä olivat toukokuun ehdottomasti suurimmat saavutukset.

Oikea polvi lukossa ennen leikkausta

Kesäkuu

Kesäkuussa Suomen kesä tarjoaa valoa ja onneksi loukkaantumisista parantuminen sattui tähän aikaan vuodesta. Kesäkuussa käsi todettiin luutuneeksi ja pääsin kokeilemaan olympiasoutua. Vihdoin taas niitä kutkuttavia onnistumisen kokemuksia ja minusta alkoi tuntumaan, että oikeasti mä selviän näistäkin jutuista.

Olympiasoutua

Heinäkuu

Heinäkuussa oli aikaa miettiä, mitkä tekijät olivat omassa toiminnassa aiheuttaneet kevään tapahtumia. Mukana on ollut paljon paljon huonoa tuuria, mutta myös omassa toiminnassani on ollut monta hyvin kieroutunutta käyttäytymismallia. Olin alkanut tunnistamaan, mitkä ovat tekijät, joista kellojen pitäisi alkaa soimaan.

Heinäkuussa myös toipuminen sekä polvi- että käsileikkauksesta alkoi etenemään niin hyvin, että minusta jopa tuntui jonkun asian olevan vialla.

Heinäkuun treenit menivät hyvin

Elokuu

Elokuussa oli isojen päätösten aika, sillä minun oli tehtävä viimeinen päätös siitä lähdenkö tänä vuonna Baruntselle vai en. Päätin, että siirrän reissua vuodella eteenpäin.

Elokuussa asetin myös seuraavat urheilulliset tavoitteet. Samalla tein päätöksen, että lähden Kilimanjarolle kiipeilemään Baruntsen sijasta.

Elokuu oli myös siitä ihanaa aikaa, että silloin tuli vihdoin ja viimein retkeiltyä kunnolla rinkan kanssa ja oltua ulkona soutamassa todella upeina kesäiltoina.

Retkeilyä

Syyskuu

Syyskuussa treenit olivatkin kohdistettua Kilimanjarolle valmistautumiseen. Tämän lisäksi soudin aika paljon ja tein myös sisäsoudussa laktaattitestin.

Takaraivossa oli kuitenkin koko ajan vielä pelko uusista loukkaantumisista ja kirjoittelin peloistani syyskuussa.

Valmistautumista Kilimanjarolle

Lokakuu

Vuoden yksi suurimpia kohokohtia oli tietenkin Kilimanjaron reissu. Kuten varmaan tuosta alkuvuodesta huomasitte, oli sen verran paljon erilaisia vastoinkäymisiä käyty läpi, että tuntui erityisen ansaitulta seisoa Afrikan korkeimman vuoren huipulla.

Sain myös hyviä uutisia ortopediltani ja viimein polven kuntoutuminen oli siinä pisteessä, että seuraavia kontrollikäyntejä ei enää tarvittaisiin.

Varusteita reissuun

Marraskuu

Marraskuun pyhitin reissukertomuksille Kilimanjarolta ja Leviltä. Molemmat reissut olivat upeita ja hinku molempiin paikkoihin takaisin on kova.

Minua vaivaa kova matkakuume. Koko alkuvuoden reissujen peruuntuessa, olen potenut jopa luuserioloa siitä, että voinko edes kutsua itseäni vuorikiipeilijäksi kun en käy missään. Onneksi loukkaantumisista kuntoutuminen on sujunut todella hyvin ja Kilimanjarolla kaikki meni enemmän kuin nappiin.

Onnistumisista rohkaistuneena päätin hakea Seattlessa järjestettävään jäätikkökurssille. Tänään lähden tähän reissuun jännittyneenä ja erittäin odottavaisin fiiliksin.

Melkein Kilimanjaron huipulla

 

Joulukuu

Joulukuun isoin projekti oli joulukalenteri. Onnistunut projekti olikin, sillä lukijamäärät nousivat joulukuussa todella mukavasti ja kiinnostusta esimerkiksi erilaisissa kilpailuissa tuntui olevan hyvinkin paljon.

Joulukuussa innostuin taas moneen vuoteen hiihtoladulle ja hurahdin lajiin tietysti täysillä alusta alkaen. Hankin uudet sukset ja varasin hiihtoloman Leville maaliskuulle.

Vuoden viimeinen kuukausi oli myös useamman mieluisen yhteistyön aikaa. Sain käyttööni ihanan villapaidan ja kiipeilyvarusteita tulevaa Seattlen reissua varten.

Hiihtämässä

Vuosi oli kyllä vaihderikas! Huh! Näin viimeisenä päivänä näiden asioiden läpikäynti saa jopa minut itseni hengästymään. On ollut tapahtumaa: hyvää ja huonoa. Vaaka on pysynyt aika hyvin tasapainossa. Jos jotain olisin jättänyt pois, niin loukkaantumiset ja sen vuoksi ensi vuoden lupaukseni on tehdä kaikkeni sen eteen, että pysyn terveenä ja pääsen kiipeilemään.

Onko yksi kilpailu riskin arvoinen?

Tänään kävin tapaamassa ortopedi Ilkka Tulikouraa. Polven kierukan kiinnityksestä on kohta lähes neljä kuukautta aikaa ja kuntoutuminen on edennyt aikalailla suunnitelmien mukaisesti. Tietysti on ollut vaikeita hetkiä, hermo on meinanut mennä ja jalka on ollut kipeä. Mopokin on meinannut lähteä keulimaan ja olen joutunut useaan otteeseen miettimään omien tekemisien järkevyyttä.

Olen useaan otteeseen täällä bloginkin puolella kertonut, kuinka ensin pääsin kokeilemaan olympiasoutuvenettä ja miten olen sen jälkeen kokenut aivan upeita kesäiltoja ja onnen hetkiä vesillä. Osasyy siihen, että pää on jollain tasolla pysynyt kasassa, jossain kohtaa hyvinkin lohduttomalta tuntuneesta tilanteesta huolimatta, on nimenomaan tuo uusi soutuharrastus.

Tilkka

Huono hetkeni Tilkassa, tässä kohtaa ei naurattanut

Olen tosiaan soutanut melko monena iltana viikossa ja tekniikan opettelua on taottu selkärankaan heti alusta asti. Olen saanut uusia upeita soutukavereita ja eräs pariskunta onkin ahkerasti panostanut soutu-urani alkuun ja ollut useampana iltana katsomassa soututekniikkaa ja neuvomassa, miten tekniikkaa voisi vielä parantaa. Ilman heidän innostustaan olisin tuskin edes päässyt vesille niin useasti.

Kaikki blogia aiemmin lukeneet tietävät ja viimeistään nyt on hyvä hetki kertoa siitä, että minulla on todella kova kilpailuvietti. Kilpailuvietti juontaa varmasti juonensa lapsuudesta asti kestäneestä kilpaurheilu-urasta uinnin parissa. Uinnin lopettamisen jälkeen olin ikään kuin päättänyt, että en enää ikinä kilpailisi tai ainakaan tavoittelisi mitään urheilullisia saavutuksia. Kas kummaa, pari vuotta kului ja huomasin kaipaavani kovaa kilpailua, fyysistä rääkkiä, tavoitteellista treenaamista, kilpailua ja itsensä ylittämistä urheilun parissa.

Kovaan kilpailuviettiin crossfit tarjosi ihan loistavan tilaisuuden haastaa itseään jokaisessa treenissä. Aina voi tehdä hieman nopeampaa, kovempaa ja isommilla painoilla. Rupesin taas syttymään ajatukselle kilpailemisesta. Pian aloin soutaa soutuergolla ja huomattiin, että pääsin melko nopeasti suhteellisen koviin vauhteihin. Oman valmentajan ja ohjelmoinnin toteuttaminen viimeisen vuoden aikana oli uintiuran jälkeen ihan mahtavaa ja koin, että saan taas todella tavoitteellisesta treenaamisesta oikeasti kaiken irti ja pystyn jopa panostamaan paremmin kuin uintiaikoina treenaamiseen.

No sitten alkoi sattumaan ja tapahtumaan. Olkaluu katkesi ja kierukka hajosi. Täten myös tavoitteellinen ohjelmointi ja valmennus jäi tauolle ja tuntui, että tipuin aikalailla tyhjän päälle. Yht’äkkiä ei ollutkaan päivittäisiä treenejä mitä tehdä, toisaalta niitä en olisi pystynyt tekemäänkään eli käytännössä tauko oli ihan pakollinen. Toisaalta ei myöskään ollut valmentajaa, kelle raportoida tekemisiä. Vuoden olin päivittäin kertonut kaikki treenini valmentajalle ja nyt ketään ei oikeastaan kiinnostanut, mitä teen vai teenkö ollenkaan. Tuntui, että elämässä ammottaa aika iso aukko. Suunnitelmat Baruntsesta oli täysin avoinna ja iso osa elämää eli treenaaminen ja ohjelmoinnit jäi kertaheitolla tauolle. Istuin käytännössä kotona jumppaamassa jumppakellon tahtiin pelkästään kuminauhoilla.

Aika kuitenkin alkoi kulumaan ja otin tämän kesä tavoitteeksi päästä soutamaan olympialuokan soutuvenettä. Tämä tavoite täyttyi jo kesäkuussa ja sen jälkeen onkin ollut melko siistiä. Sanoin aikalailla heti alussa, ensimmäisissä treeneissä oikeastaan, että etsin lajia jossa pääsen vielä kilpailemaan. Kilpaileminen ei tietysti sinällään ole itseisarvo, mutta olisi kiva päästä kilpailemaan sen takia, että ensinnäkin pidän siitä ja koen, että minulla olisi vielä kilpailuissa annettavaa. Ennen kaikkea kilpaileminen on myös yksi tapa kanavoida energiaa, kun en ole vuorilla. Mun ei tarvitsisi voittaa kisoja, mutta en myöskään haluaisi lajia, jossa olisin huonoin.

Nyt kesän aikana on sitten tullut soudettua sen verran, että viime viikkoina olemme alkaneet puhumaan soudun 500 metrin sprinttikisoihin osallistumisesta. Yleensähän olympiasoudussa soudetaan 2000 metriä kilpailuissa ja Suomessa sprintin sm-kisat pidetään syyskuun alussa ja kilpailut ovat samalla ikäänkuin kesäkauden päätöskisa. Koska kilpailuvietti on kova, niin tietysti olen ollut kiinnostunut kilpailemisesta heti alkuunsa. Olen toki koko ajan tiedostanut, että olen edelleen kuntoutuja ja moni asia on ollut aika huonosti jos miettii ihan muutaman kuukauden taaksekin päin.

Olympialuokan yksikkö

Tänään tosiaan siis kävin Tulikouran luona ja kaikki näyttää hyvältä. Olen pystynyt jo tekemään hyvin paljon ja olen esimerkiksi jo pystynyt soutamaan ergolla ensimmäiset kovat treenini ja muutenkin olen päässyt pikku hiljaa takaisin ja koko ajan lähemmäs normaalia, toimivaa jalkaa. Edelleenkin on toki päiviä, jolloin on hieman hankalampaa ja asioita, joissa huomaa, että polvi ei ole vielä todellakaan entisensä vaan kuntoutusprojektia täytyy vain sitkeästi jatkaa. Tulikoura antoi siunauksensa soutukisoille ja piti soutua todella hyvänä lajina.

Mieleni tekisi ihan todella paljon lähteä soutamaan sprintin sm-kisoihin, mutta ymmärrän toki riskit, jotka myös kilpailemiseen liittyvät. Ensin ajattelin, että minua ei voi estää mikään lähtemästä. Ajattelin näin tosiaan aika pitkään, mutta sitten polveen tuli pieni nitkahdus juostessa ja ajatusmaailma alkoikin muuttumaan. Mietitäänpä asiaa siten, että mitä vois saavuttaa sprintillä ja mitä voin menettää.

Voin saavuttaa kilpailemisella kilpailukokemusta, saada uusia tuttavuuksia, päästä näkemään soutukilpailuita, kokemaan onnistumisen tunteita vesillä, voin päästä näkemään mahdollisesti tulevia kilpakumppaneita ja mahdollisesti joko päästä epäonnistumaan tai onnistumaan. Kilpaileminen itsessään olisi jo voitto, sillä jos miettii jo tuota yllä olevaa kuvaa, niin tilanne ei tälle kesälle ollut kovinkaan kummoinen. Paljon positiivisia asioita, jotka varmasti kilpailemisesta tulisivat. Mahdollisuuksia menestykseen ei kilpailuissa ole, mutta kokemusta saisi sitäkin enemmän.

Toisaalta voin pilata yhdellä reilun kahden minuutin suorituksella neljän kuukauden onnistuneen kuntoutusprojektin ja samalla tulevan Kilimanjaron matkan. Kilpailemisessa ja muutenkin kovaa treenaamisessa käy omalla kohdallani usein niin, etten tajua, mitä kropassa tapahtuu. En välttämättä ollenkaan pysty kuuntelemaan kiputiloja tai sitä, miltä rasitus tuntuu. Äärirajoille meneminen tietysti sit taas puolestaan johtaa siihen, että loukkaantumiset saattaa tapahtua ihan silmänräpäyksessä ja puuhaaminen loppuukin sitten kuin seinään.

Vaakakupissa ei ole vain syksyn reissu vaan pidemmällä tähtäimellä myös koko syksyn, talven ja tulevaisuuden kuviot. Kannattaako oikeasti vielä tässä vaiheessa ottaa edes pienintäkään riskiä? Tietty voin loukkaantua kohta ulos kävellessäni tai vuoden tai kolmen päästä, mutta nyt tällä hetkellä silti osittain vielä kuntoutujana on olemassa suurempi todennäköisyys, että jotain sattuu.

Soutustadion Helsingissä

Vaikka mieleni tekisi kilpailuihin, niin olen silti miettinyt, että olisin järkevä. Miettiä, mikä lopullinen tavoite on? Seisoa Everestin huipulla. En pääse sinne jos taas loukkaannun. Pääsen sinne olemalla järkevä, minimoimalla riskit ja toimimalla järkevämmin. Pääsen kilpailemaan ensi kesänä vaikka kaikkiin soutukisoihin, joihin haluan. Kilpailut odottavat minua kyllä.

Tänä kesänä ehdin vielä nauttimaan soutamisesta vesillä ja valmistautumaan sitä kautta Kilimanjarolle. Vaikka kilpaileminen tällä hetkellä jää, niin silti edelleen tavoitteena on päästä kilpailemaan. Toiveet kyllä toteutuvat, mutta eivät vielä. Maltti taitaa tässäkin asiassa olla valttia.

 

 

Kymmenen viikkoa

Kymmenen viikkoa. Onko siitä tosiaan vasta niin vähän? Kierukan kiinnityksestä ja polven kursimisesta kasaan. Kymmenen viikkoa on myös toinen selkeä merkkipylväs kuntoutumisen kannalta. Ensimmäinen oli se, että sain aloittaa neljän viikon kohdalla kävelyn ja jalalle varaamisen.

Aika on mennyt yllättävän nopeasti ja etenkin viime viikkoina olen tehnyt jo itseasiassa aika paljon. Tunteja liikunnan parissa on yht’äkkiä taas alkanut kertymään, toki kovat treenit ovat olleet poissa koko tämän ajan. Kymmenen viikon kohdalla lukee kuntoutusohjelmassani: ”kiertovääntöharjoittelu”. Tätä ennen kaikki kiertoväännöt ovat olleet ehdottomasti kielletty.

Maanantaina katsottiin sitten uudet harjoitteet, joilla lähdetään tekemään kiertovääntöjä rauhallisesti polvelle. Aika mahtavaa, että nyt pari päivää näitä jumppia jumpatessa, jalka ei ilmoittele itsestään yhtään sen enempään kuin ennen kiertovääntöharjoitteluja. Suunta on siis oikea.

Polvi on ollut käytännössä ilman tärähdyksiä nyt monta viikkoa. Parin viikon päästä saan aloittaa kevyen juoksemisen, joten sitä ennen progressiivisesti polvea aloitetaan totuttamaan siihen, että nivel saa taas tärähdyksiä. Nyt on siis aika aloittaa hyppynarulla hyppiminen kevyesti. Sovittiin kyllä aika tiukat rajat nyt alkuun: eilen 15 sekuntia ja jos tänään välipäivänä kaikki näyttää hyvältä, niin saan aloittaa nostamaan hyppymääriä viidellä sekunnilla päivässä. Ja ei, tätä ei saa ajatella treeninä vaan kuntoutuksena.

Nyt vihdoinkin oikeasti alkaa tuntumaan siltä, että valoa tunnelin päässä alkaa näkyä. Tie tähän kymmeneen viikkoon ja tästä muutama kuukausi eteenpäin vaatii vielä hurjasti töitä, mutta vihdoinkin myös omasta mielestäni on alkanut näyttää siltä, että todella kuntoudun. Vieläkin on päiviä, jolloin on selkeästi vaikeampaa, mutta jo se, että toisena päivänä on helpompaa, auttaa kyllä jaksamaan eteenpäin. Joka päivä edelleenkin minua täysillä motivoi se, että kuntoutan jalkani vielä kiipeilykuntoon. Sellaiseen kuntoon, että voin tällä jalalla liikkua turvallisesti vuorilla.

Ilmoittauduin syyskuun lopulla soudettavaan sisäsoudun puolimaratoniin, joten siinä on seuraava urheilullinen tavoite sitten edessä. Katsotaan nyt, miten hommat siihen mennessä etenee. Toivottavasti peruskuntokausi tuottaa tulosta ja pystyisin soutamaan maratonin kunnialla läpi. Tätä ennen tavoitteena on saada juoksuaskelia, syväkyykky ja voimaa takaisin jalkoihin.

Moni asia on muutenkin nytkähtänyt harppauksia eteenpäin. Suunnitelmat lähitulevaisuudesta ja vähän pidemmällekin ovat saaneet viimeisten viikkojen aikana selkeämpää suuntaa. Näistä pian lisää!

Luutunut olkaluu

14 viikoa sitten väänsin olkaluuni katki voimistelurenkailla. Tapaturmasta kerroin silloin täällä.

Eilen minulla oli kuitenkin jo käden viimeinen rutiinitarkastus Töölön sairaalassa. Viimeksi kävin siellä kuukausi sitten ja silloin ei vielä pystytty röntgenkuvasta näkemään varmaksi, että onko käsi täysin luutunut vai ei. Sain tuolloin luvan jo aloittaa rauhallisen treenaamisen ja maksimissaan 10 kg nostamisen. Näissä rajoissa onkin sitten tullut pysyteltyä ohjeiden mukaan.

Nyt kuitenkin käsi on luutunut ja käytännössä saan aloittaa tekemään kaikkea. Voimien ja kunnon mukaan. Selväähän on se, että voimaa on kadonnut ja lihasmassaa siinä samalla. Vielä seuraavat viikot tulisi olla sillä tavalla rauhallisesti, ettei mitään äkillisiä kovia liikkeitä tulisi kädelle. Nyt kuitenkin voin aloittaa progressiivisesti kasvattelemaan painoja ja metsästää kadonneet voimat takaisin.

Tieto oli kyllä todella helpottava, sillä nyt ei tarvitse pelätä, että kestääkö käsi vai ei. Luu on luutunut ja käsi kyllä kestää. Nyt alku oikeastaan mennään sitten muuten voimien ja tuntemusten mukaan. Kivuton käsi ei täysin vielä ole ja saatan öisin edelleenkin herätä kivistelevään kyynärpään kipuun, mutta nämäkin todennäköisesti tulevat tässä lähiviikkojen aikana parantumaan.

Eilen oli tietysti heti päästävä tämän helpottavan tiedon jälkeen kokeilemaan, mitä se käsi taas kestää. Kokeilin jo juhannuksena hieman roikkua kädellä, eikä se aiheuttanut mitään ihmeempiä kipuja. Aloitin eilen roikkumalla tangossa ja pian tuntuikin jo siltä, että kyllähän sieltä vielä leuka tulee.

Ensimmäinen leuka

Ja niinhän se tulikin ja tuli muutama lisää, itseasiassa kolme. Sen jälkeen tuntuikin, että voimat loppuu. Eli tiputusta 14 viikossa leukoihin kerkesi tulemaan kymmenen kappaletta. Onpahan ainakin nyt selkeä tavoite, mihin pyrkiä.

Kyynärpään vieressä näkyy ihon läpi levy, joka kädessä on

Oikeastaan kaikki on muuten ihan hyvin, mutta käden arpi hiukan häiritsee. Sehän on todella pitkä ja tällä hetkellä vielä aika ruma. Arpi tulee tuosta vaalentumaan ja varmaan siihen myös tottuu ajan kanssa. Vieläkin on niitä hetkiä, jolloin koko tapaturma harmittaa niin paljon, että arven näkeminen ei sitä harmitusta ainakaan helpota. Tämäkin varmasti helpottaa, kun käsi alkaa kuntoutumaan vielä eteenpäin.

Tuosta levystä, joka pilkottaa kuvassakin kyynärpään oikealla puolella, olen ollut hiukan huolissani. Se tuntuu puskevan sieltä ihan kunnolla läpi. Murtuma oli sen verran lähellä kyynärpäätä, että levy on jouduttu laittamaan melko pitkäksi. Levyä ja ruuveja ei kuitenkaan ole tarkoitus poistaa, koska poistaminen voi aiheuttaa isoja vaurioita värtinähermoon, jota jouduttiin ja jouduttaisiin venyttämään. Riskinä olisi hermovaurioita ja pahimmassa värtinähermon vioittuminen vaikuttaisi ranteen liikkuvuuteen. Ortopedi sanoi eilen, että unohda nyt vaan se levy. Selvä pyy, minä unohdan sen nyt.

Nyt on kyllä ihan helpottunut olo ja ennen kaikkea sellainen olo, että perkule tästä taas noustaan. On ollut vaikea hyväksyä, että luut ei kestänyt ja miten kaikki kävi, mutta onneksi nyt ollaan jo selkeästi voiton puolella. Ainakaan käsi ei tule vaikuttamaan Baruntsen matkan lähtemisen päätökseen, sillä käsi tulee lokakuussa olemaan jo varmasti melko hyvässä kunnossa. Nyt vain rauhassa eteenpäin ja kuntoutuminen askel askeleelta taas eteenpäin.

Kiire ja huono odottamaan

On asioita, joita on tullut paljon mietittyä ja yksi näistä asioista on se, mitä teen syksyn kiipeilymatkan eli Baruntsen suhteen.

“Mutta Samulilla oli myös heikkou­tensa, Phil sanoo. Hän oli huono odottamaan. Hänellä oli kova kiire myös Annapurnalle, vaikka sen vaarallisuus tiedetään.” Hs Kuukausiliite 6.5.2017

Nämä sanat ovat lehtijutusta, jossa käsiteltiin Samuli Mansikkaa ja hänen viimeistä kiipeilyään Annapurnalle. Kirjoittelin tästä aiheesta jo aiemmin täällä.

Erityisesti nuo sanat kiire ja huono odottamaan särähti korvaani. Olenko sortumassa itse samankaltaisiin virheisiin? En tietenkään ole verrattavissa Samuliin millään tavalla, mutta ovatko nuo sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat paheita ihan kelle tahansa ja erityisesti ihmisille, jotka liikkuvat vuorilla.

Kiireestä mielestäni kertoo osittain kaikki ne asiat, mitä olen jo tehnyt. Kun käden tapaturma sattui, minulla oli todella kiire takaisin salille ja liikkumaan. En oikeastaan levännyt ja treenasin jo pian särkylääkkeiden voimalla. Pitkälti vain ja ainoastaan sen takia, että pelkäsin syksyn reissun peruuntuvan.

No sitten sattui ja paukkui vielä lisää ja taas reissu on vaakalaudalla. Kuntoutuminen on lähtenyt ihan mukavasti liikenteeseen, mutta pitkät päivät on vielä edessä ennen terveitä päiviä ja sellaisia, että kaikki olisi täysin kunnossa.

Tämän vuoksi olen alkanut pohtimaan Baruntsen siirtämistä vuodella eteenpäin ja vaihtamaan reissua johonkin hiukan rauhallisempaan versioon. Ja samalla olen suunnitellut, että mikäli paikat pysyy nyt kasassa, niin ensi vuonna edessä olisi parikin reissua. Nyt syksyllä kuitenkin johonkin korkealle suuntaan, mutta on eri asia olla reilu kuukausi ison rinkan kanssa reissussa kuin viikko vaeltamassa.

Pohtimisaikaa Baruntsen suhteen on heinäkuun loppuun ja teen lopulliset päätökset silloin.

Baruntse-kiire

Näihin maisemiin Nepaliin tulen palaamaan

Näiden sanojen kirjoittaminen on todella vaikeaa, ja jopa tuntuu, että olen luovuttaja, kun sanon nämä jo täällä ääneen. Riskit ovat kuitenkin jo ihan uudenlaiset Baruntsella sen korkeuden ja haastavuuden takia. Reissu on myös rahallisesti kallis ja iso panostus sekä rahallisesti että henkisesti. Haastavuuden ja reissun hintalapun vuoksi olen tosissani miettinyt reissun lykkäämistä vuodella.

Vuorilla on kuitenkin kaikesta riskien minimoinnista huolimatta voi tapahtua paljon kaikkea. Se voisi olla yksi vierivä kivi ja juuri kuntoon tullut polvi sanoisi naps ja taas se olisi lukossa ja reissu olisi siinä. Pahimmassa tapauksessa kävisi vielä jotain huonompaa kuin vain reissun loppuminen ennen aikojaan.

Vuorihan pysyy siellä ja ensi vuonna, toivottavasti ehjän treenivuoden jälkeen minulla olisi paremmat mahdollisuudet myös päästä huipulle. Osa riskien minimoimista on mielestäni myös tässä kohtaa tosiasioiden tunnistaminen ja niiden myöntäminen itselleni. Olen ollut todella pitkään nyt kuntoutujana ja loukkaantuminen toinen toisensa perään on seurannut minua. Se, mikä on vain valitettava tosiasia, niin kroppa ei tällä hetkellä ole iskussa. Halua on enemmän kuin ehjiä raajoja.

Kyse ei ole vain siitä, että tulenko kuntoon, sillä uskon edelleen siihen täysin kaikesta huolimatta. Vieläkään mitään peruuttamatonta ei ole käynyt. Kyse on vain siitä, että olenko täydessä kunnossa ja ehjän harjoittelukauden alle saaneena jo lokakuun alussa. Siihen kukaan ei tietenkään osaa tällä hetkellä vastata vaan seuraava reilu kuukausi tulee näyttämään sen.

Kiire ja huono odottaminen täytyisi kuitenkin unohtaa ja kääntää jollain tavalla voimavaraksi. Rauhassa ja odottamalla tulee myös tuloksia. Olkoonkin se sitten Baruntse tai joku toinen vuori nyt syksyllä. Nyt vain teen töitä joka päivä niin, että jonain päivänä joko syksyllä tai ensi vuonna seison myös Baruntsen huipulla.

Mitä seuraavaksi?

Minulla on ollut reilu kolme viikkoa aikaa olla kotona, parantua, levätä ja miettiä. Ennen kaikkea miettiä, että mitä seuraavaksi? Tauko on sinällään tehnyt ihan hyvää, toki tauon oisi voinut pitää ilman leikkauspöytäkäyntejäkin. Mutta sitten asiaan…

Olen yrittänyt keksiä, että mitä voisin tehdä, mikä ei liity urheilemiseen. Olen lukenut kirjoja, kokkaillut erilaisia virityksiä yhdellä jalalla seisoen ja miettinyt, mitä tuleva pitää.

Urheilu jatkuu, mutta hieman eri muodossa vähintäänkin seuraavat pari kuukautta. Nyt kuntoutan jalkaa ja kättä ihan rauhassa ”normisalilla” ja mietin crossfitin jatkoa sitten elokuussa uudestaan. Tämä sen takia, että nyt ei ole kiire oikeastaan niihin treeneihin, vaan pitää kuntoa yllä muuten. Mutta, kuten ystäväni sanoi, ei tiikeri pääse raidoistaan ja haluaisin kovasti vielä joskus mahdollisesti kilpailla jossain urheilulajissa. Tätä siis täytyy vielä miettiä, kun paikat taas kestää paremmin. Yksi tämän kesän tavoitteeni on päästä soutamaan olympiaveneellä.

Valmennus on nyt tauolla myös tuon pari kuukautta ja tavoitteenani on pitää kuntoa yllä itsenäisesti. Olen saanut tähän valtavasti oppia valmennuksessa olemisesta viimeisen vuoden aikana ja näillä opeilla on hyvä toteuttaa omatoimista harjoittelua. Rajoitteiden vuoksi tuleva kesä tulee keskittymään erityisesti peruskuntopuolelle, sillä kohta pystyn jo aloittamaan rauhalliset pyöräilyt, vesijuoksun ja soutamisen. Voiman kasvattaminen ei tässä kohtaa sovi, koska käsi sekä jalka rajoittaa voimatreenejä. Nyt lähinnä elvytellään oikean käden voimia takaisin normaaliin tasoon ja sama on edessä jalkojen kanssa.

Peruskuntokausi tulee myös sikäli hyvään kohtaan, että edelleen mietin Baruntselle lähtemistä. Oikeastaan seuraava kuukausi tulee näyttämään, että millainen kohtalo reissulla on. Olen miettinyt jopa sen siirtämistä vuodella ja kahden vuoren kiipeämistä ensi vuonna ehjemmän treenikauden jälkeen. Vuoria varten myös peruskunnon kasvattaminen on yksi tärkeimpiä tekijöitä ja sinällään kovien voimatreenien pois jättäminen hetkeksi ei haittaa, koska pystyn kuitenkin pitämään hyvää peruskuntoa yllä.

Oikeastaan valmennuksen tauottaminen tuntuu nyt hyvältä vaihtoehdolta. Itkuhan siinä pääsi, kun tämän päätöksen tein ja pohdin tätä todella pitkään. Monta viikkoa itseasiassa. Tykkään harjoitella siten, että raportoin siitä valmentajalle ja pidän ajatuksesta, että kun teen ohjeiden mukaisesti osa vastuu kehityksestä on myös valmentajalla. Nyt kuntoutuksen alaisena kuitenkin ensisijainen tavoite on vain kuntoutua ja monen vamman sattuessa samaan aikaan, sulkeutuu myös esimerkiksi vain ylä- tai alakropan treenaaminen pois.

Valmennuksen tauottaminen tarkoittaa myös hieman vapaampaa aikataulutusta. Tänä kesänä aion viettää enemmän aikaa ulkona, sillä melominen ja ulkosoutu ovat hyviä vaihtoehtoja viettää aikaa ulkona. Töiden puolesta olen töissä koko kesän, joten kesällä vapaista on mahdollista nauttia iltaisin ja viikonloppuisin. Suunnitteilla on viikonloppureissuja meloen lähialueille siten, että voi olla teltassa yötä viikonlopun ja nauttia ulkona olemisesta.

Mieli menee aikamoista vuoristorataa ihan päivittäin, mutta nyt on oikeastaan yllättävän hyvä olo. Toisaalta varmaan tietynlaisia paineita suorittamiselta jäi pois, kun päätin, että tulen nyt ottamaan kesän ihan rauhassa ja enemmän pitempiä pk-treenejä tehden. Yritän kuitenkin pitää mieltä korkealla, muukaan ei tässä kohtaa auta. Päätökset Baruntsesta tulee sitten ajan kanssa ja nyt on rauha vielä parantumiselle. Kuitenkin jokainen päivä on parempi ja sekä jalkaa että kättä pystyy jumppaamaan paremmin ja paremmin päivästä toiseen.

Kaipuu kuitenkin koviin crossfit-treeneihin on kova ja niihin paluuta ainakin jollain tasolla on myös edessä tulevaisuudessa. Nyt ei vain ole niiden hetki, enkä toisaalta halua nyt myöskään kiirehtiä vaan ottaa hetken ihan rauhassa. Syyskuun alussa soudetaan taas puolimaraton, joten toivoisin olevani kunnossa siihen mennessä. Katsotaan sitä myös lähempänä.

Ensi viikolla alkaa sitten vihdoinkin varaaminen taas leikatulle jalalle ja kävelyn opetteleminen uudestaan. Tästä ja varmaankin vertailua viime vuoden toipumiseen tulen käymään myös täällä läpi tarkemmin, kun ensimmäiset päivät on takana. Onneksi minulla on video viime vuoden ensimmäisistä askelista, joten nyt voi hyvin vertailla, millaista se kävelemisen aloittaminen on tällä kertaa.