Artikkelit

Epäonnistumisen häpeä

Nyt on reilut 1,5 viikkoa polven leikkauksesta takana ja pahimmat kivut on selätetty ja toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Tällä kertaa polvi on ollut vähemmän kipeä kuin aiemmin ja tuntuu, että olen nopeammin päässyt takaisin kiinni esimerkiksi normaaliin päivärytmiin ja olen palannut työhommien pariin jo viime viikolla.

Alaskan reissusta on tulossa lisää tarinaa siihen asti, mihin reissua ehti kestää ja monen monta oppia tulikin matkalta taas opittua. Viimeiset viikot ovat menneet intensiivisesti toipumisen aloittamisessa ja energiaa ei ole ollut kirjoittaa projektien etenemisestä tai pysähtymisestä sen enempää. Nyt tuntuu, että on taas virtaa sen verran, että pystyn asiaa enemmän ajattelemaan.

Yksi syy, miksi en ole asiasta jaksanut myöskään kirjoittaa on se, että loukkaantuminen on hävettänyt. Niin tyhmältä ja epäinhimilliseltä kuin se kuulostaakin, niin ensimmäiset fiilikset tapaturman sattuessa oli häpeä. Että miksi nyt taas kävi näin ja miten voikin olla näin huono tuuri ja voisinkohan jäädä tänne jäätiköllä vain potemaan tätä huonoa oloa pois.

Köysistö Denalin jäätiköllä

No pian alkoi selvitä, että haluan aika nopeasti sieltä Denalin jäätiköltä pois ja sinne jääminen ei oikeastaan ole vaihtoehto. Eikä se tietenkään missään vaiheessa ollutkaan. Harmitti ja paljon, koska oli myös epäselvää, mikä jalassa on rikki ja kuinka pitkä toipuminen olisi kyseessä. En saanut jalkaa suoraksi ja sen päälle astuminen sattui, joten aika selvää oli, että jotain vikaa siellä on.

No pääsin Suomeen ja olo alkoi helpottamaan. Siitä lääkäriin, magneettikuviin ja pikaisella aikataululla leikkauspöydälle. Näin saatiin myös toipuminen mahdollisimman nopeasti käyntiin. Olen myös pohtinut todella paljon, miksi näin nyt kävi. Huomaan, että ikävien juttujen tapahtuessa yritän kuitenkin uskoa, että myös tästä vastoinkäymisestä tulee jotain hyvää.

Alkuvuosi oli yllättävän raskas, sillä pohdin pitkään hieman isompaa elämänmuutosta ja useat yöt tuli valvottua mietteiden parissa. Tähän päälle hektinen työrupeama ja kova treenaaminen verotti kyllä voimia ja jossain kohti kirjoitin myös tänne blogin puolelle, että nuo haasteet näkyivät myös palautumisessa. Vauhti oli siis taas kerran melko intensiivistä, mutta onneksi asiat järjestyivät siten, että nyt tiedossa on paremmin aikataulutettua arkea tiedossa.

Ja sitten sattui Denalilla polven vääntyminen ja tuntui, että joku vetäisi maton alta kertaheitolla. Olin juuri järjestellyt elämääni siten, että pystyn syksyllä viettämään aikaa reissussa Aventuran matkanjohtajan hommissa, tekemään Suomessa digimarkkinoinnin hommia ja toisaalta panostamaan enemmän urheiluun. Olin myös juuri varannut ensi kevään Everestin retkikuntapaikan. Näiden suunnitelmien muuttuminen epävarmaksi tuntuu oikeasti paljon pahemmalta kuin se, että en onnistunut Denalin huiputtamisessa.

Denalin jäätiköllä

Onneksi tässä on ensi kevääseen vielä aikaa, sillä sain siirrettyä päätöstäni lähteä eli toisen sanoen lykkäsin ensimmäistä varausmaksun tekemistä Everestille ja katson myöhemmin syksyllä, onko ensi vuosi minun vuoteni vai onko järkevämpää muuttaa isommin suunnitelmia. Syksyn suunnitelmat ovat vielä avoinna, mutta ne selkiytyvät paremmin kun saan keppijakson elokuun alussa päätökseen ja kuntoutuminen alkaa vauhdilla sen jälkeen.

Päätin kuitenkin, että en vielä luovuta. Kyllä tuo jalka kuntoon tulee, mutta nyt tarvitaan aikaa ja malttia. Pitää tehdä järkeviä päätöksiä ja ennen kaikkea miettiä niitä pidemmällä ajanjaksolla. Halu ja palo tehdä juttuja on kuitenkin niin kova, että on vaikea hallita mieltä ja olen jo viime viikolla katsonut, minne sitä voisikaan lähteä reissuun sitten vähän syksymmällä. 

Päätökset tulevista matkoista ja erityisesti Everestistä tulee sitten loppusyksystä, koska siinä vaiheessa alkaa jo näkemään, miten polvi kuntoutuu. Ensi keväänä kuitenkin tarkoitukseni on kiivetä, mutta missä ja onko se Everest varmistuu sitten myöhemmin. 

Häpeän tunteiden kokeminen on todella inhimillistä ja niistä puhutaan todella harvoin varsinkin loukkaantumisten yhteydessä. Luulen, että se on kuitenkin melko yleistä tuntea niin. Omien tavoitteiden kertominen isolle yleisölle ääneen on pelottavaa, mutta minua on myös pelottanut kertoa, että tällä kertaa en onnistunutkaan täysin tavoitteessani vaan epäonnistuin.

Kotona toipumassa leikkauksen jälkeen

No, mutta vaikka pahalta on tuntunut ja fiilikset vaihtelevat todella paljon jopa yhden päivän aikana, niin silti olen kyllä pääosin ihan positiivisin fiiliksin. Ei käynyt kuitenkaan tämän pahemmin, tästä jalasta tulee ohjeiden mukaisesti kuntoutettuna varmasti todella hyvä ja nyt täytyy vain malttaa. Asiasta stressaaminen ja murehtiminen ei ainakaan vauhdita paranemista, joten niitä tulisi välttää kaikin mahdollisin keinoin.

Joten päätin, että yritän pysyä mahdollisimman pirteänä kaikista negatiivisista tunteista huolimatta. Kiipeilin pari vuotta todella onnistuneita reissuja ja olen päässyt muutenkin kokemaan erityisiä asioita jo tähän mennessä. Eikä nuo upeat huiput, reissut, uudet ystävät tai koetut haasteet poistu vaan niitä on edessä vielä tulevien vuosien aikana monta huippua lisää.

Seuraavan kuukauden ajan minulla on vielä kepit, mutta saan aloittaa tällä viikolla käymään uimassa käsivetoja ja vesijuoksemassa kevyesti. Tämän lisäksi ortopedi Mikko Ovaska on antanut luvan aloittaa kuntosaliharjoittelun yläkropalle ja kaiken peruskuntoharjoittelun kuten esimerkiksi hiihtolaitteella hiihtämisen ja assault bikella pyöräilyn, kunhan vain leikattua polvea ei näihin juttuihin käytä. 

Aktiivisena ihmisenä tekemättömyys on ehkä kaikkein pahinta ja jo nuo kevyet liikunnat auttavat jaksamaan henkisesti. Tarkoitus ei ole mitenkään kasvattaa kuntoa vaan lähinnä ylläpitää peruskuntoa ettei se pääsisi täysin romahtamaan. Mitään riskejä ei ole tarkoitus ottaa ja polvea tulen kuntouttamaan ohjeiden mukaisesti.

Olen alusta asti halunnut kirjoittaa tätä blogia mahdollisimman rehellisesti ja kertoa kaikesta, mikä minun kiipeilyyn liittyy. Tähän matkaa todella on kuulunut isoja ilon hetkiä ja kyyneleitä harmituksesta. Mutta sellaista elämä on, siihen kuuluu kaikki nämä sävyt ja vuoria ei ainakaan omalla kohdallani tuosta vain valloiteta vaan niiden eteen on täytynyt tehdä paljon töitä. Se on oikea realistinen kuva minun matkastani ja sellaisen haluan myös teille lukijoille kertoa.

Lopulta luulen, että tämäkin vastoinkäyminen muuttuu voimavaraksi ja sellaiseksi periksiantamattomaksi taistelutahdoksi. Motivaatio on ainakin kohdillaan ja tulevat tavoitteet pitävät mieltä kyllä kirkkaana. Katkeroitumiseen ei ainakaan kannata ruveta. Joten tsemppiä kaikille, ketkä ovat loukkaantuneena tai te, jotka joskus olette olleet, tiedätte mistä puhun!

 

Miten löysin intohimon?

Minulta on viime aikoina kysytty, miten löysin vuorille ja miksi erityisesti tykkään panostaa niin paljon aikaa, rahaa ja henkisiä resursseja harrastukseni takia. Uskon, että kyseessä on intohimoni ja se on suurin syy siihen, miksi todella jaksan.

Intohimo on mielestäni todella syvää ja polttavaa tunnetta siitä, että haluat toteuttaa itseäsi tietyllä tavalla. Intohimo saa meidät ihmiset syttymään ja silmät loistamaan ja suupielet nousemaan korviin.

Mawenzi-vuori Afrikassa

Intohimo voi tietyissä tapauksissa myös kääntyä itseään vastaan ja muuttua pakkomielteeksi. Intohimon muuttuessa pakkomielteesi, ollaan usein ongelmissa ja pystyn tunnistamaan itsestäni myös näitä piirteitä.

Suhtaudun todella intohimolla vuorikiipeilyyn. Voi, että millaisia kylmiä väreitä vuorien ajattelu minussa aiheuttaa. Olette olleet varmaankin joskus ihastuneita ja tunteneet sen, miltä ihastus tuntuu. Unohdat kaiken muun ja vatsassa pyörii perhosia. Tuo tunne minulla on aina, kun pääsen fiilistelemään vuoritunnelmia.

Olen kuin rakastunut siihen tunteeseen, joka saa minut kerta toisensa jälkeen lähtemään vuorille ja suunnittelemaan seuraavaa reissua. Suunnittelu ja valmistautuminen on osa tätä prosessia ja sitä kutkutuksen tunnetta vatsanpohjassa.

Mt. Rainier -vuori Yhdysvalloissa

Intohimon ymmärtämiseen ei aina löydy keinoja, mutta vuorihimoon on olemassa joitakin osia, mitä osaan paremmin selittää. Edelleen jaksan toitottaa siitä, kuinka minun ajatusmaailmaani auttoi viiden miksi-kysymyksen miettiminen. Eli kysyt viisi kertaa itseltäsi, että miksi haluat tehdä sitä, mitä haluat tehdä. Jos löydät jokaiseen kysymykseen järkevän selityksen, olet todennäköisesti jo paljon pidemmällä intohimosi selittämisessä.

Miksi haluan lähteä vuorille?

Koska rakastan luontoa ja siellä liikkumista. Vuoret ovat kauniita ja maisemat lähes henkeäsalpaavia.

Miksi haluan kiivetä Everestille?

Haluan testata oman henkisen ja fyysisen rasituksen rajoja. Projekti on kokonaisvaltainen ja sellainen, jonka jälkeen olen oppinut todennäköisesti elämästä ja elämisestä todella paljon.

Miksi juuri Everest?

Mt. Everest on maailman korkein vuori ja sen vuoksi haluan saavuttaa jotain sellaista, mitä korkeammalle ihminen ei tällä hetkellä omin jaloin voi päästä. Mt. Everest kuuluu myös seitsemän mantereen korkeimpaan huippuun eli 7 Summitsiin.

Miksi haluan haastaa itseäni?

Olen todella projekti- ja tavoiteorientoitunut tyyppi ja Everestin kaltainen projekti on tarpeeksi uhkarohkea, vaikea, haastava, pelottava ja kovalla, systemaattisella sekä hyvällä asenteella saavutettavissa. Projekti ei varmasti tule olemaan helppo (tämä on muuten jo huomattu), mutta jaksan uskoa siihen todella vahvasti joka päivä. Ja uskon, että minulla on myös täydet mahdollisuudet onnistua.

Miksi haluan vuorikiipeillä?

Vuorikiipeily on minulle tapa olla todella perusasioiden äärellä ja terävöittää niitä aisteja, jotka lukemattomien näyttöjen maailmassa niin helposti unohtuu. Vuorilla tärkeintä on opetella tuntemaan oman kropan tuntemuksia, syödä hyvin, nukkua hyvin, kävellä, kiipeillä ja nauttia. Puhutaan todella yksinkertaisista asioista ja minua kiehtoo näiden asioiden tekeminen todella paljon.

Tunturin päällä Lapissa

Onko sinulla haaveita? Tavoitteita? Jospa kysyisit sinun viisi miksi-kysymystä vielä kerran! 

 

Miksi kannattaa lähteä vuorille?

Tämän päivän joulukalenterin luukussa on juoksuvideo Seurasaaresta. Sen innoittamana olen tänään miettinyt, että miksi kannattaa lähteä vuorille.

Haasteet

Ainakin itselleni vuorille lähteminen on iso haaste. Se on haaste fyysisesti, mutta myös henkisesti. Vuorille lähtemisessä ja vuorilla olemisessa on oikeasti minun mielestäni omien rajojen venyttämisestä ja niiden rajojen voittamisesta.

Haasteiden myötä olen myös oppinut itsestäni todella paljon. Tiedän, miltä tuntuu tehdä oikeasti jonkin asian eteen kovasti töitä. Näitä taitoja voi muuten hyödyntää ihan kaikessa elämässä.

Vuorilla Kilimanjarolla

Oikeasti Everestin valloittamisessa on kyse pohjimmiltaan haasteiden voittamisesta ja kokonaisvaltaisen suunnitelman sekä projektin toteuttamisesta alusta loppuun. Matka on ollut tähän mennessä hyvinkin erilainen, mitä kuvittelin ja erityisesti matka on ollut täynnä erilaisia haasteita, jotka minun on täytynyt keinolla tai toisella voittaa.

Motivaatio

Olen todella tavoiteorientoitunut ihminen oikeastaan lähes kaikessa, mitä teen. Niin töissä kuin vapaa-ajalla. Tavoitteiden ollessa kohdillaan, on minulla myös motivaatiota toteuttaa haaveitani.

Minulle vuoret ovat yksi isoimmista motivaation lähteistä. Vuoret ovat motivoinut minua kuntoutumaan loukkaantumisista, treenaamaan silloinkin kuin ei olisi huvittanut tai motivoinut nipistämään joistain arjen mukavuuksista ajatellen, että rahat ovat sitten käytettävissä vuorilla.

Vuoret ovat motivaationi

Minulta on joskus kysytty, että miten oikein olen jaksanut jatkaa kaikista vaikeuksista huolimatta. No ihan siitä syystä, että motivaatio on ollut kohdillaan ja halu toteuttaa omia haaveita, on ollut todella kova.

Vuorille kannattaa lähteä siitäkin syystä, että silloin sinulla on selkeä tavoite ja todennäköisesti myös motivaatiota tehdä töitä asioiden eteen. Tiedät, että kannattaa treenata, harjoitella henkisesti ja valmistautua muuten vuorilla kohdattaviin haasteisiin.

Uudet ystävät

Retkikunnat tarjoavat yhden otollisimmista hetkistä tutustua todella samanhenkisiin, mutta usein hyvinkin eri lähtökohdista tuleviin ihmisiin. Olen solminut vuorilla niin monta elinikäistä ystävyyssuhdetta, että en olisi ikinä uskaltanut toivoa näinkään montaa uutta ystävää.

Uusia ystäviä

Parasta on tietää, että todennäköisesti tulen tulevien vuosien aikana saamaan entistä enemmän samanhenkisiä uusia ystäviä. Oikeasti odotan joka kerta entistä enemmän vain sitä hetkeä, että tapaan täysin tuntemattoman retkikunnan ja pääsen tutustumaan uusiin tyyppeihin. Osaan ärsyttävällä tavalla olla välillä vähän liiankin innostunut tästä.

Loputon luonnon kauneus

Kuitenkin lopulta vuorilla nauttii siitä loputtomasta kauneudesta, jonka luonto meille tarjoilee.

Nepalin maisemat 2014

Minä en ainakaan kyllästy näihin maisemiin, en sitten ollenkaan. Joka kerta, kun katson kuvia, palaan näihin hetkiin ja siihen tunteeseen, minkä sielu saa täyteen vuorimaisemista. Sitä on jopa hiukan vaikeaa kuvailla, mutta uskokaa pois: luonto on aivan häkellyttävän kaunista. Ja se on paljon kauniimpaa omin silmin kuin näissä kuvissa.

Kannattaako siis lähteä vuorille? Ehdottomasti! Syysi voivat olla mitä tahansa, mutta suosittelen kokeilemaan.

 

Pieleenhän se meni

Olin lupautunut vapaaehtoiseksi erääseen urheilutapahtumaan viikonlopuksi. Perjantaina lähdin matkaan Helsingistä tulevaa viikonloppua varten. Takaraivossa kolkutteli pieni epäilys, että mitenhän puolikuntoinen jalka kestää tämän kaiken liikkumisen.

Äkkiähän sitten minulle tapahtumapaikalla selvisi, että olin saanut hieman erilaista informaatiota siitä, mitä tehtäväni tulisi sisältämään. Olisi pitänyt pystyä hölkkäämään ja olemaan polviseisonnassa. Vahingossa myös perjantaina illalla jostain kumman syystä otin myös juoksuaskelia aivan yllättäen, vaikka kaikki tämänkaltainen agressiivinen yht’äkkinen liikkuminen pitäisi olla vielä mahdollisimman vähällä. Itse päätehtävä ilman näitä muutamia polven liikkumista rajoittavia yksityiskohtia luukuunottamatta oli mielenkiintoista ja oikeastaan tosi jännittävääkin. Äkkiä kuitenkin huomasin, että polvi kipeytyy kovasta tahdista, jossa täytyy kävellä ja siirtyä tällä hetkellä minulle vielä liian nopeaan tahtiin paikasta toiseen.

Tästähän syntyi sitten harmi, iso harmi syntyikin. Olin kuvitellut, että pystyn hoitamaan hommani kunnialla koko viikonlopun. Aikaa kerkesi kuitenkin kulumaan muutama tunti itse urheilutapahtumasta ennen kuin ymmärsin, että olen vielä liian toipilas tehtävään. Jos olisin tiennyt, mitä kaikkea tehtävä tulisi sisältämään, olisin ehkä jo etukäteen osannut sanoa ei. Tiedän, että olen vielä hidas ja jalkaa särkee öisin jos päivä on ollut liian nopea. Nopealla tarkoitan sellaista normaalia kiireistä päivää, menoja on paljon ja tekemistä vähän enemmän kuin kello antaisi periksi.

Itkukin tuli perjantaina ja tuli vielä lauantainakin. Elän tätä polviprojektia koko sielulla, aika vakavasti ja se tuntuu tällä hetkellä hallitsevan elämääni kaikin puolin. Harmi siitä, että polvi ei vielä ole normaali ja olen edelleen reilu kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen toipilas, ottaa suoraan sanoen päähän.

Tunne pettymyksen, harmituksen, tietämättömyyden ja hävettämisen sekoituksesta ei ole kovin miellyttävä. Kaikki me ollaan varmasti koettu joskus samoja tunteita ja ainakin itse koen, että haluan vain päästä kyseisestä tunnetta mahdollisimman nopeasti karkuun.

Karkuun myös pääsin, sillä matkasin lauantaina aamulla takaisin Helsinkiin urheilutapahtumapaikalta kotiin. Olin todella helpottunut kun pääsin takaisin kotiin, sain liikkua itselle sopivaa vauhtia ja levätä kipeän jalan kanssa rauhassa koko eilisen päivän.

Nyt sunnuntainakin harmittaa etten sanonut ei siinä vaiheessa kun minua pyydettiin vapaaehtoiseksi, halusin auttaa ja ymmärsin että voisin myös toipilaana auttaa. Totuus kääntyi kuitenkin harmillisen erilaiseksi. Nöyryyttävä tunne, joka on liittynyt koko polven rikki olemiseen sai jatko tästä koko episodista ja hyvät päivät unohtui hetkeksi.

Mikä tärkeintä, polvi on kuitenkin nyt ihan hyvä. Juoksuaskeleet eivät tehneet tietenkään tuhoja, vaikka jalka seuraavan yön kipeä olikin. Samat rauhalliset kuntoutusliikkeet ja yläkropan treenaaminen jatkuu. Omaan rauhalliseen tahtiini, jonka saan määritellä itse ja pikku hiljaa.

Oikea päätös oli myös tulla kotiin, en olisi pystynyt olemaan tapahtumassa vain katsomassa, kuinka en pystynyt täyttämään minulle annettua tehtävää. Urheilun katsominen on myös välillä vaikeaa, sillä itse tekisi myös mieli niin kovasti tehdä niin paljon enemmän kuin tällä hetkellä on mahdollista.

Polven kuntoutus on menny tähän mennessä tosi hyvin. Ilman suurempia takaiskuja ja tämä tapahtuma oli hyvä muistutus siitä, että maltilla se myös jatkuu hyvänä. Nyt on vaan maltettava olla jalan kanssa rauhallisesti. Mikään urheilutapahtuma, meno tai kiire ei ole sen arvoinen, että kovaa kuntoutustyötä kannattaisi nyt pilata hölmöilemällä.

Kirjoitan nämä fiilikset tänne myös sen takia, ettei teille hyvät lukijat tulisi sellaista kuvaa, että polven kuntouttaminen olisi ruusuilla tanssimista. Omalla kohdallani polven loukaaminen on aiheuttanut paljon murhetta, monella eri tasolla ja monet kerrat olen turhautumistani itkenyt. Etenkin äitini on tsempannut minua kovasti siten, että nämä kaikki kokemukset tekevät minusta paremman kiipeilijän. Tämän polviprojektin jälkeen olen vahvempi ja vastoinkäymiset kasvattavat lopulta minusta myös paremman taistelijan etenkin vuoria varten. Olen varmasti jo nyt oppinut, että periksi antamalla ei tämä projekti etene. Täytyy olla vain sinnikäs ja pitää mielessä, mikä on lopullinen tavoite.

Tavoitteena on saada polvi kiipeilykuntoon ja nyt jo fiilis, että minut olisi täysin poljettu maahan on jo helpottanut! Täältä taas tullaan uudella fiiliksellä uuteen viikkoon.

Voittoisa päivä

Voi kuulkaa! Tiedättekö tätä päivää mä olen odottanut. Valmistuin vihdoinkin kauppatieteiden kandiksi. Kandityö ja kurssit lukuunottamatta yhtä pirulaista lukuun ottamatta olivat kasassa jo hyvä tovi sitten, mutta tuo yksi kurssi laahasi valmistumistani usean kuukauden ajan.

Tänään siis valmistui eli hain todistukseni. Voittoisa päivä siis takana. Miksi kandiopintoni ovat sitten kestäneet näin kauan? Osittain aika ajoin vaivanneen motivaatiopulan, pari vuotta sitten tapahtuneen perhetilanteen yllättävän muutoksen, oman saamattomuuden ja itsensä etsimisen parissa. Luin siis kandivaiheessa talousjohtamisen pääainetta, joka sisälsi paljon laskentatoimea ja rahoitusta. Sivuaineeni oli johtaminen ja yrittäjyys.

Nykyään yliopistossahan voi aloittaa maisteriopintojen opiskelun ennen kuin on valmistunut kandiksi ja näin minäkin tein. Olen siis suorittanut viimeisen vuoden aikana kaikki maisteriopintoni ja kolmen viikon päästä kaikki maisterikurssini on kasassa. Sen jälkeen edessä on gradun kirjoittaminen.

Maisterivaiheeni olen suorittanut puolestaan tietojohtamisen pääaineessa ja tuotantotalous on ollut sivuaineeni. Syksyllä pohdin pitkään, minkä maisterivaiheen valitsen ja valinta on ollut täysin oikea. Kurssit ovat olleet kiinnostavia, mutta kuitenkin haastavia ja sellaisia etten käy jokaisen kurssin kanssa sisäistä motivaatiotaistelua päässäni. Opiskelu on ollut kivaa ja näen yhä selvemmin, mikä minua kiinnostaa ja mistä aiheesta haluaisin tehdä graduni. Se on jo aikamoinen voitto se! Varsinkin kandivaiheen ongelmien jälkeen.

Miten tämä kaikki sitten liittyy vuorikiipeilyyn? Kuten opiskellessa myös vuorilla tulee tilanteita, joista täytyy vain selvitä vaikkei huvittaisia tai tekeminen olisi tylsää. Opintojen loppuun saattaminen mahdollistaa myös työelämän, vakituiset tulot ja sinällään vuorikiipeilyn. Parasta kuitenkin on se, että vuorikiipeily on avannut silmiä yrityksiin, joissa voisi hyödyntää omaa koulutusta. Minulla onkin mielessä monia todella mielenkiintoisia yrityksiä, joiden kanssa yhteistyön tai töiden tekeminen olisi mielenkiintoista.

Mietin pitkään, kirjoitanko edes tästä aiheesta, sillä olen välillä kokenut olevani täydellinen luuseri. Luuseri siksi, että kandiopinnoissa kesti 3,5 vuotta ja viimeisen kurssin suorittaminen oli todellinen taistelu. Tämä on kuitenkin vuorenvarmaa elämääni. Tämäkin osa kuuluu Everestin valloittamiseni matkaan. Opintojen loppuun saattaminen nyt vain kuuluu tähän elämän vaiheeseeni ja siksi se myös päätyy myös osaksi tätä blogia. Onneksi tämä kanditaakka on nyt pois harteiltani ja nyt on aikaa keskittyä pariin viimeiseen kouluhommaan ja Mt. Blancille valmistautumiseen!