Pitääkö aina olla paras?

Olin keskiviikkona seinäkiipeilemässä ja minulla oli huono päivä. Aiemmin helpoilta tuntuneet seinät olivat vaikeita ja en meinannut päästä ylös oikein mitään reittejä. Tuntui, että minulla oli huono kiipeilyflow ja vaikka olin innoissani mennyt kiipeilemään, niin fiilis muuttui yksi toisensa huonon seinän jälkeen. Kiukutti, harmitti ja niin edelleen.

Tämähän on vain elämää. Välillä meillä kaikilla on huonompia päiviä ja toisaalta joskus on sitten parempia päiviä. Minulla oli eilen vain huono päivä ja urheilussa näitä tulee. Ajattelumalli on sinällään ihan terveellä pohjalla ja huonojen päivien hyväksyminen on nykyään ehkä piirun verran helpompaa kuin joskus aiemmin. Myönnän myös itkeneeni turhautumisitkua salilla, kun hommat eivät ole sujuneet suunnitelmien mukaan.

pyöräily

Tykkään pyöräillä, mutten ole siinä paras

Nämä ajatukset johtivat sitten kuitenkin toiseen ja monesti olen miettinyt sitä, että kuinka lähtökohtaisesti kaikenlainen liikunta on aina ollut itselleni melko helppoa. Pienistä ponnisteluista huolimatta lajin kuin lajin harrastaminen on toistaiseksi vielä onnistunut. Yleensä kehityskäyrä on myös nopea: alkuun otetaan selkeitä harppauksia eteenpäin ja kehittyminen on nopeaa.

Vaikka olen suhteellisen voimakas ja jaksan tehdä useita leukoja putkeen, silti kiipeily seinällä ja kalliolla on vaikeaa. No miksi? Koska kyseessä on tekniikkalaji! Voimalla pääsee tiettyyn pisteeseen asti, mutta oikeasti teknisesti parhaimmat kiipeilijät pääsevät ne vaikeimmat reitit ylös.

En ole paras kalliokiipeilijä, mutta harjoittelen

No, koska olen myös suhteellisen noviisi seinällä, niin tekniikka on puutteellista ja sehän näkyy suoraan siten, että en pysty kiipeämään kovin haastavia seiniä ylös. Ja sehän ottaa päähän. Miksi kuvittelen, että minun pitäisi olla aloittelijana myös paras seinäkiipeilijä?

Näissä pohdinnoissa mukaan taitaa tulla armollisuus. Olen aikamoinen piiskuri itseäni kohtaan ja vaatimustaso on korkealla. Se on usein hyvä asia, sillä korkea vaatimustaso auttaa myös suoriutumaan paremmin. Miekalla on kuitenkin toinenkin terä ja sen käsitteleminen onkin haastavaa.

Vuorilla liikkumista harjoitellaan myös

Harva meistä on niin lahjakas ja taitava, että on aloittaessaan uutta lajia myöskään paras. En tiedä onko se edes toiveiden tasolla mahdollista, mutta näitä uniikkeja yksilöitä saattaa löytyä muutama tältä maapallolta. Suurin osa meistä on siinä mielessä tavallisia, että lahjakkuuden esiintuomiseksi meidän täytyy nähdä vaivaa. Harjoitella ja olla nöyrä kovan työn tekemiselle.

Kiire ja itsensä ruoskiminen on uuden lajin aloittamisen parissa aikalailla kirosanoja ja jopa motivaation tappajia. Pohjaa täytyy rakentaa rauhassa, jotta voit tulla parhaaksi. Ammattilaiset ovat harjoitelleet tuhansia tunteja tullakseen parhaaksi ja silti he joutuvat koko ajan harjoittelemaan.

Tämä sama pätee vuorikiipeilyyn. Olen käynyt useamman reissun, jossa olen harjoitellut vuorilla tarvittavia taitoja. Olenko siltikään paras? No en ollenkaan ja sen vuoksi olen lähdössä heinäkuussa Norjaan jäätikölle, jotta oppisin lisää vuorikiipeilyssä tarvittavista taidoista. Norjan jälkeen lähdetään Nepaliin ja sieltä valmistautuminen jatkuu kohti Everestiä.

Omien heikkouksien myöntäminen on vaikeaa ja ainakin itselläni ottaa itsetunnon päälle, kun tai jos jokin asia ei mene suunnitelmien mukaisesti. Nöyryyttä, nöyryyttä ja nöyryyttä. Sitä toistelen usein päässäni, sillä kyllähän parhauden yksi osatekijä on myös nöyryys.

jääkiipeily

Jääkiipeilyä harjoittelemassa

Nöyränä osaa ottaa hyvät ja huonot hetket sellaisina, että ne vievät tässä projektissa eteenpäin. Oikeastihan ne hetket, jolloin on ottanut pannuun etten ole ollut paras, on myös vienyt minua suuria harppauksia eteenpäin.

Vastaus otsikon kysymykseen: ei tarvitse olla paras, mutta parhaaksi kannattaa tavoitella. Kaikista pienistä vaikeista hetkistä ei kuitenkaan kannata masentua vaikka pannuun saattaa ottaakin. Parhaaksi tuleminen on vuosien työ ja vaatii uhrauksia, panostamista ja aikaa parhaaksi tulemiseen. 

Oma tavoitteeni on olla joka päivä paras versio itsestäni. Vaalia niitä asioita, joista tykkään. Urheilla, pitää kroppa liikkeessä, hymyillä ja katsoa ihmisiä silmiin, tutustua uusiin ihmisiin, olla kiinnostunut elämästä ja sen kummallisuudesta, ymmärtää tätä maailmaa ja sen ihmisiä ja pitää hauskaa. Tsemppiä meille kaikille! Tavoitellaan joka päivä tämän päivän parasta!

 

Millaisilla treeneillä kohti 7000 metrin vuorta?

Toipuminen Jenkkien matkasta ja sitten heti perään Sipoonkorpi Trailista alkaa olemaan hyvässä vauhdissa. Sehän tarkoittaa tietenkin sitä, että katse on siirrettävä seuraavaksi myös tämän vuoden seuraavien tavoitteiden suuntaan ja miettiä, että mitä asioita on vielä otettava huomioon ennen tämän vuoden päätavoitettani eli Nepalin 7000 metrin vuorta, Baruntsen reissua.

Olen lähdössä heinäkuussa Norjaan jäätikkökurssille ja se on seuraava isompi reissu, joka on tiedossa. Hieman vajaat pari viikkoa Norjassa harjoitellaan jäätikkötaitoja ja näin tällä viikolla kurssin vetäjän Kiipeilyareenalla ja tuli tosi hyvä fiilis, että kurssi on varmasti erittäin hyvää harjoittelua syksyn reissua varten.

Heinäkuun Norjan reissua varten tulee oleellisinta olemaan se, että yleiskunto on hyvä ja se takaa nauttimisen matkalla. Mitään juuri tätä reissua varten tehtävää erityisvalmisteluja ei ole tarkoitus tehdä, vaan seuraavan puolen vuoden pääfokus on ensimmäisen 7000 metrin vuoren tavoittelussa.

Nepaliin suunnataan sitten tämän vuoden lokakuussa ja tavoitteena on kuuden viikon aikana kiivetä yksi 6000 metrin vuori ja sitten suunnata elämäni ensimmäiselle 7000 metrin vuorelle. Tämä jos joku on mahtava tavoite, mutta tavoitteen täyttämiseksi täytyy tehdä paljon hommia. Yksi iso asia, mihin pystyn itse vaikuttamaan on se, kuinka hyvässä kunnossa olen tulevaa reissua varten.

Seuraavien kuukausien tavoite on siis parantaa kuntoa siten, että olisin mahdollisimman timanttisessa kunnossa lokakuussa. Se, onko huippukunto vielä heinäkuun reissua varten, ei ole tärkeintä vaan tämän vuoden suurin pääfokus on nimenomaan lokakuussa.

Olen tässä syksyn ja kevään aikana hapuillut, miettinyt eri vaihtoehtoja treenaamiseen, miettinyt tavoitteitani ja pohtinut, että mikä olisi paras tapa saavuttaa omat tavoitteet. Valmiiden ohjelmointien kanssa olen pohtinut sitä, että ne eivät ota lähtötasoani huomioon eivätkä myöskään surullisen laajaa vammahistoriaa. Olen myös miettinyt valmentajan palkkaamista, mutta en ole toistaiseksi löytänyt ainoastaan vuorikiipeilyyn erikoistunutta valmentajaa. Yksi vaihtoehto on ollut kokonaan oman ohjelmoinnin tekeminen ja se ei ole tässä kohtaa tuntunut täysin oikealta vaihtoehdolta. Nämä vaihtoehdot huomioon ottaen parhaimmaksi vaihtoehdoksi on jäänyt yhdistää näitä kaikkia edellä mainittuja.

Seuraavat kuukaudet ennen heinäkuun reissua, minulla on seuraavanlainen suunnitelma. Kaksi kertaa viikossa voimaharjoittelua, johon minulla on nyt apua ja valmentaja. Voitaisiin sanoa, että minulla on voimaharjoittelun valmentaja ja teemme yhdessä töitä, jotta kasvatamme minulle erityisesti kestävyysvoimaa, jota tarvitaan vuorilla.

coretreenit

Voimaharjoitteluun kuuluu isona osana core-treenit

Voimaharjoittelun lisäksi tavoitteena on pitää vähintäänkin yksi kiipeilykerta viikossa, jolla varmistaa, että köysitaidot pysyvät hallussa. Köysitaitoja on siis tarkoitus harjoitella kerran viikossa ja esimerkiksi käydä harjoittelemassa nimenomaan vuorikiipeilyn kannalta oleellisia taitoja kuten kiinteän köyden kiipeilyä.

kiipeily

Kiipeily osana valmistautumista Baruntselle

Nyt viikon seitsemästä päivästä on suunniteltu kolme. Jäljelle jää siis kolme päivää, sillä viikossa tulee aina olemaan vähintäänkin yksi lepopäivä. Tarpeen vaatiessa enemmänkin. Vuorilla yksi oleellisimmista ominaisuuksista on kestävyys ja kestävyyttä varten täytyy harjoitella peruskestävyystreenejä.

Käytännössä tämä siis tarkoittaa, että kolme muuta päivää jää kestävyysharjoittelulle. Porrastreenejä, polkujuoksua, sauvakävelyä, rinkan kanssa vaeltamista, melontaa, soutua, pyöräilyä ja mäkien tunkkaamista ylös ja alas. Helppoa toteuttaa, ilmaista ja ennen kaikkea kesällä suurin osa viikosta tulee oltua ulkona.

polkujuoksu

Polkujuoksua osana valmistautumisessa

Tämä peruskestävyyden harjoittelu tulee edelleen olemaan yksi isoimpia pääpainoja tulevan reissun valmistautumisessa ja heinäkuussa, kun palaan Norjasta tulee jaksotus myös hiukan muuttumaan siten, että ohjelmaan lisätään selkeästi kovemmalla volyymilla treenejä rinkan ja ylävuoristokenkien kanssa.

porrastreenit

Porrastreenit osaksi valmistautumista

Ykköstavoite on kuitenkin nauttia ja pitää hauskaa. Vaikka treenataan tosissaan, niin silti tarkoitus on pitää huolta kropasta ja järki päässä. Nyt ei ole varaa loukkaantumisiin, joten pääasia on pitää kroppa kasassa, jotta syksyn reissu toteutuu.

Seuraavien kuukausien aikana tulen varmaan aika paljon kirjoittelemaan treenaamiseen liittyvissä asioissa, koska ne tulevat täyttämään myös arkeni varsin tehokkaasti. Olen tosi innoissani ensinnäkin siitä, että voimatreeneihin tulee järkeä ohjelmoinnin ja valmentajan avulla ja nyt viikko-ohjelma näyttää siltä, että seuraavaksi tärkein tavoite on vain tehdä asioita suunnitelman mukaisesti.

 

Kalliokiipeilyä Coloradossa

Viimeinen osa Coloradon reissuamme oli mennä kalliokiipeilemään. Olimme jo kiertäneet vuoristossa Aspenissa, käyneet kanioneilla ja eri luonnonpuistoissa.

kalliokiipeily

Kalliokiipeilemässä

Olen aiemminkin kirjoitellut täällä blogin puolella, etten ole mikään taitava seinäkiipeilijä tai kalliokiipeilijä. Vasta-alkaja ja teknisyydeltäni olen valovuoden jäljellä parempia kiipeilijöitä. Tämä on sinänsä siistiä, että minulla on taas kerran edessä haasteita ja mahdollisuuksia kehittyä urheilijana.

Reissussa oli mukana useampi todella hyvä ja kiipeilyä pitkään harrastanut tyyppi. Olin luottavaisin mielin, sillä tiesin olevani hyvissä opeissa. Olin kertonut oman tasoni ja silti kokeneemmat kiipeilijät olivat valmiita lähtemään seinälle opettamaan kaiken, mitä kalliokiipeilystä täytyisi tietää.

kalliokiipeily

Vaikeampaa seinää liidaamassa

Ensimmäisenä päivänä suunnattiin seinälle ja tarkoituksena olisi, että kävisimme läpi liidikiipeilijän varmistamisen, liidauskiipeilyn tekniikkaa ja miten kalliokiipeilyssä jatkot eli ne seinään ankkureihin kiinnitettävät varusteet siivotaan seinältä pois. Tarkoitus oli, että harjoittelimme helpoilla seinillä, joilta tippuminen olisi käytännössä hyvin epätodennäköistä.

Yksi päivä siis harjoiteltiin näitä edellä mentyjä juttuja ja käytiin kaikki ihan perusteista lähtien läpi. Tämä oli tosi hyvä juttu parista syystä: halusin, että kaikki käydään läpi ja ollaan yhteisellä kartalla siitä, mitä tehdään ja toisaalta varsinkin minun toimiessa muulla kuin omalla äidinkielellä halusin, että asiat käydään vielä englanniksi läpi siten, että pystyin kyselemään kaikki asiat yksitellen läpi.

Odottelemassa kavereita yläankkurilta alas

Näin vietettiin ensimmäisestä kalliokiipeilypäivästä useampi tunti ja itsevarmuutta alkoi tulla, kun pääsi helpoille seinille ja homma alkoi sujumaan mukavasti. Siirryttiin vaikeammille reiteille, joilla oikeasti pääsi haastamaan itseään. Voi vitsit, miten mahtavaa olikaan! Ja hauskaa. Koko ajan tarkoituksena oli, että pidetään ennen kaikkea hauskaa.

Tehtiin myös niin, että vaikeimmilla seinillä kaverini liidasi ylös ja kiipesin perässä yläköydellä ylös ja siivosin seinän jatkoista ja laskeuduin yläankkurilta alas. Tässä tuli myös mukavasti laskeutumiseen varmuutta lisää ja yläankkurilla toimiminen alkoi tuntua myös luontevalta.

kalliokiipeily

Helpoilla seinillä harjoittelemassa

Oli myös hyvä, että sain kiivetä haastavammat seinät yläköydellä, koska aika usein jouduin ottamaan taukoja keskellä seinää ja välillä oli niin haastavia seiniä, että tuntui etten millään pääse ylös. Tässä kohtaa täytyy kyllä antaa pisteet amerikkalaisesta asenteesta, sillä minua todella kannustettiin ja sanottiin, että nyt kiipeät ylös eikä me täältä lasketa sinua alas. Seinältä oli päästävä ylös ja äheltämisen aikaansaannoksena sitä tulikin päästyä seinän yläankkurille.

Huomasin, että kyllähän niitä vaikeimpiakin reittejä on mahdollista päästä ylös jos vain oikeasti yrittää eikä pelkää tippumista köyden varaan. Ainakin haasteita riitti, koska välillä tuli tiputtua köyden varaan useammankin kerran yhden seinän varrella. Sinänsä on positiivista, että en nähtävästi pelkää tippumista köyden varaan.

kalliokiipeily

Varmistamassa kaveria

Seuraavat päivät kiipeilimme koko päivän kallioilla ja kertaakaan emme kiivenneet samaa reittiä kahta kertaa. Coloradossa on ihan mahdottoman paljon kalliokiipeilypaikkoja ja uusia seiniä löytyy lähes, minne vain haluaa mennä kiipeilemään. Se on todella siistiä ja kaikille löytyy käytännössä helposta todella haastaviin reitteihin. Vahva suositus kaikille kalliokiipeilijöille!

 

Coloradon kansallispuistot

Kävimme Coloradon reissulla useammassa kansallispuistossa ja useita jäi käymättä. Kansallispuistoja ja toisistaan täysin erilaisia on joka puolella ja maisemat ovat joka kerta ihan käsittämättömän kauniita.

Reissun aikana kolusimme kolme eri kansallispuistoa: Canyonlands (Utahin puolella), Mesa Verden ja Black Canyon of the Gunnison. Nämä kolme olivat myös todella erilaisia ja keskenään kuin eri maasta.

Helpoin tapa liikkua kansallispuiston sisällä on auto. Autolla ajetaan kansallispuiston sisään rakennettuja teitä pitkin ja näköalapaikoille on tehty parkkipaikkoja, joista pääsee kävellen 1-6 kilometrin matkoja vielä paremmille näköalapaikoille. Käytännössä ilman autoa ei näihin kansallispuistoihin myöskään pääse, sillä etäisyydet ovat melko pitkiä.

Yöpyminen kansallispuistoissa tapahtuu merkityillä telttapaikoilla ja vettä saa yleensä vähintäänkin kansallispuiston vierailijakeskuksesta tai sisääntulon kohdilta. Ruokaa ei oikeastaan voi hankkia mistään kansallispuiston osasta, joten ruuat täytyisi puistoon mennessä olla mukana.

Canyonlands

Utahin puolella oleva kansallispuisto on nimeensä viitatenkin kansallispuisto, jossa on kanioneita. Ja niitä on joka puolella ja jokainen näköalapaikka on toinen toistaan henkeäsalpaavampi ja tuntuu käsittämättömältä, miten jotain tuon kaltaista on voinut syntyä joskus.

Canyonlands

Canyonlandsissä olimme yhden yön, sillä menimme katsomaan auringonlaskua erään harjanteen luo. Näkymät olivat huikeat ja meillä oli rentouttava riisipataillallinen kanionin reunalla auringonlaskua ihastellessa.

Auringonlasku

Pimeän tullen vaelsimme toiselle puolelle kanionia yöpymään, jotta näkisimme auringonnousun paalupaikoilta. Tämä yö on jäänyt muuten elävästi mieleen, sillä yöllä tuuli todella kovaa ja minulla oli vaikeuksia saada unta. Kun olin vihdoin jo hetken nukkunut, herään siihen että revin vieressä olevani kaverin makuupussin pääaukkoa ja hoen suomeksi, että mä en saa unta. Jenkkikaveri oli ihmeissään, että nyt se sekosi. Tajusin, että olin unessa ja käänsin kylkeä ja jatkoin uniani. Tätä sitten aamulla naurettiin porukalla.

Canyonlands

Auringonnoustua kävimme katsomassa yhtä aivan huikeaa kivimuodosteltaa, jonka alta aurinko lumoavasti nousi. Tämän jälkeen keitettiin aamupalaa ja seuraavaksi lähdimme ajamaan kohti Mesa Verde -kansallispuistoa.

Auringonnousu Canyonlands

Auringonnousu Canyonlands

Jos olette Utahissa tai Coloradossa, niin menkää Canyonlandsiin käymään. Näkymät ovat ihan kreisit ja olin ainakin itse todella vaikuttunut siitä, mitä oikein näin ja koin. Tunne, että me ihmiset olemme niin pieniä, on jotain käsittämätöntä. Näitä näkymiä olen nähnyt elokuvista, mutta niiden kokeminen livenä oli jotain ihan erilaista. Pari kyyneltäkin taisi päästä auringonlaskun aikaan, koska luonto oli vain niin kaunis.

Mesa Verde

Mesa Verde on kansallispuisto Coloradon puolella, jonne ajoimme Canyolandsin jälkeen. Mesa Verde on ihan erilainen kuin Canyonlands, koska maisemat vaihtuvat havumetsään ja värit vaihtuvat vaaleammaksi.

Mesa Verde

Mesa Verde on myös pueblointiaanien aikoinaan asuttama alue, josta edelleen löytyy kallioiden välistä kaupunkeja, joissa intiaanit ovat asuneet. Paikka muistuttaa jollain tavalla Machu Picchua, sillä intiaanien asutukset ovat edelleen paikalla ja historia, miksi intiaanit ovat menneet juuri tähän paikkaan muistuttaa hyvin paljon inkojen perinteitä.

Mesa Verden maisemat

Mietimme pitkään, että miltähän siitä ensimmäisestä ihmisestä on tuntunut, joka löysi nämä kylät ja kallioseinämiin tehdyt asutukset. On varmaan ollut aikamoinen ihmettely, että millainen historia löytyikään.

Mesa Verde

Mesa Verden kalliot

Kansallispuistossa ei saanut ollenkaan yöpyä, sillä se on argeologista aluetta ja ymmärrän hyvin, miksi turisteja ei päästetä merkittyjen polkujen ulkopuolelle. Tämän vuoksi menimme katsomaan auringonlaskun, joka oli muuten upea pinkin ja oranssin sävyissä ja tämän jälkeen ajoimme lähimpään kaupunkiin ja olimme motellissa yön.

Mesa Verden auringonlasku

 

Black Canyon of the Gunnison

Seuraavana aamuna lähimme ajamaan kohti Telluriden kylää ja matkalla ajoimme Black Canyon of the Gunnisonin ohi. Tässä kohtaa oli ehkä hiukan kansallispuistoähky ja mietimme, että jättäisimmekö koko puiston välistä, mutta päätimme kuitenkin mennä katsomaan miltä tämä kansallispuisto näyttäisi ja onneksi menimme.

Maisemat Black Canyonilla

Kansallispuisto oli täysin erilainen kuin kaksi ensimmäistä puistoa, sillä se oli väreiltään mustan ja harmaan eri sävyjä täynnä. Pudotukset näköalapaikoilta olivat satoja metrejä ja kanionin pohjalla kuohusi iso koski.

Kävimme kiertämässä kaikki mahdolliset näköalapaikat ja polut, jotka olivat avoinna. Tykkäsin puistosta todella paljon, sillä se on täysin erilainen kuin Canyonlands tai Mesa Verde.

Black Canyonin reunalla

Black Canyonin reunalla

Huomasin myös, että minua todella huimasi olla kanionin reunalla ja katsoa monta sataa metriä syviä pudotuksia. Sanoinkin, etten tule reunalle ilman turvaa. Tämä tunne oli aivan uusi ja huomasin, että se liittyi vahvasti siihen, kuinka minulla ei ollut minkäänlaista turvaa köydestä tai valjaista. Kiipeilessä nimittäin näitä ongelmia ei ollut.

Upeat kolme hyvin erilaista kansallispuistoa tuli kierrettyä, jonka jälkeen suuntasimme kohti kalliokiipeilypaikkoja. Näistä tarinoita seuraavassa postauksessa.

 

Utah ja Moab

Coloradon reissun ensimmäiset päivät vietimme vuoristossa ja sieltä alas päästyämme siirryimme Utahin puolelle ja kanioneille. En ollut koskaan aiemmin ollut minkäälaisilla kanioneilla, joten hiukan jännitti, mitä edessä onkaan. En osannut oikein edes kuvitella, miten henkeäsalpaavia hetkiä olisikaan tulossa.

Nukuimme kaikki kanioniyöt taivasalla, sillä olimmehan autiomaassa ja sateen riski oli minimaalinen. Koska oli pääsiäisen aika, niin täysikuu möllötti tähtitaivaan seassa ja yöllä ei tarvinnut käyttää otsalamppu, kun heräsi vessaan tai juomaan.

Aspenista ajoimme Moabin kaupunkiin, jossa kävimme aamiaisella ja paikallisessa retkeilyliikkeessä kysymässä, että minne meidän kannattaisi lähteä päiväretkelle. Saimme vinkiksi lähteä retkelle Morning Glory Bridgelle.

Matkalla Moabiin

Morning Glory Bridgen saavuttamiseen on useampi vaihtoehto ja me valitsimme sen, jossa täytyi laskeutua köyden kanssa useampia kanioneita alaspäin. Toinen vaihtoehto olisi saavuttaa silta siten, että vain kävelee polkua pitkin muutaman mailin katsomaan siltaa.

Moab

Laskeutumista vaativa reitti oli kiva siinä mielessä, että tässä kohtaa pääsimme harjoittelemaan laskeutumista köyden kanssa. Laskeuduimme useamman kanionin alas ja viimeinen lasku kanionin pohjalle oli pitkä ja ainakin minulla oli perhosia vatsassa, sillä laskeuduin pelkän köyden varassa noin 60 metriä korkealta lohkareelta ilman, että jalat enää osuivat seinään ja roikuin pelkän köyden varassa alas tullessa.

Valmiina laskeutumaan

Tuolta laskeuduttiin

Tämän jälkeen lähdimme kiertämään vähemmän tunnettua reittiä takaisin päin kävellen. Kartan mittakaava oli aika surkea ja jossain kohtaa tajusimme, että olimme kävelleet alle neljän kilometrin matkaa pari tuntia. Polkuja olikin pian joka puolella ja yhden seuraaminen vei viiden uuden polun luokse.

Polun varrelta

Tutkailimme karttaa ja tajusimme, että olemme väärällä puolella jokea ja vähän eksyksissä. Kanioneille kuolee vuosittain ihmisiä juuri eksymisten, putoamisten ja hölmöilyiden takia. Olin ottanut reppuun avaruuspeitettä, lämmintä vaatetta, ruokaa ja juomaa ihan varmuuden vuoksi. Tiesimme koko ajan, mistä olimme tulleet, koska rakensimme polun varteen kivitorneja joita seuraamalla löytäisimme takaisin.

Menossa alaspäin kanionin pohjalle

Päätimme lähteä kipuamaan kanionin pohjalta ylös, jotta näkisimme paremmin, missä kohtaa olemme. Kun pääsimme huipulle ja kävelimme hiukan suuntaan, josta olimme tulleet, löysimme autoja ja radiomaston näkökentässä. Olimme lähteneet radiomastolta ja auto löytyi myös maston vierestä. Seuraavalla kerralla mukana oli myös kunnon GPS-laite ja koordinaatit, missä auto on.

Pääsimme autolle ennen auringonlaskua ja olimme päättäneet, että menemme katsomaan laskun Delicate Arch -nimiselle kivikaarelle, joka on Utahin yksi tunnusmerkki. Kaarelle päästäkseen piti kävellä ylämäkeen kolme kilometriä ja olimme sen verran myöhässä, että meidän täytyi juosta koko matka. Taisin huutaa ylämäessä, että mun jalat on niin tyhjät, koska ai että tässä kohtaa hapotti. Ehdittiin auringonlaskuksi kivelle ja se oli kyllä upea.

Paikalla juuri ennen auringonlaskua

Yöpymisestä kanioneilla vielä sen verran, että tähän aikaan vuodesta ihmisiä oli todella paljon liikenteessä. Osa olivat telttailemassa, toisilla oli upeat asuntoautot ja -vaunut ja osa kuten me nukuimme vain taivasalla. Isoilta teiltä lähtee paljon pienempiä teitä, joiden varsilla on ihmiset yöpymässä. Paikoissa on myös hyviä kohtia tehdä nuotioita, sillä päivälämpötila yön ja päivän välillä on merkittävä. Illalla on kiva viettää aikaa lämpimän nuotion ääressä.

Upea näky juoksun päätteeksi

Seuraavana päivänä päätimme, että koska olimme viimeisimmät päivät kävelleet, laskeutuneet kanioneita ja vielä viimeisenä juosseet, pitäisimme rennomman päivän ja kävisimme katsomassa Dinosaur Trailillä dinosaurusten jälkiä, jotka olivat syntyneet tuhansia vuosia sitten.

Näkymät polulta

Kävely jäljille oli aika rento ja vietimme päivää ympäri ämpäri kävellen ja vähän kiviä boulderoiden. Löysimme sellaisia kiviä, missä olisi voinut kiipeillä enemmänkin, mutta köydet ja muut tavarat olivat autoille. Päivä oli kuitenkin rento ja kevyempi kuin aiemmat päivät.

Dinosaurusten jälkiä

Tämän päivän jälkeen suuntasimme kohti Canyonlandsin kansallispuistoa. Kirjoittelen käymistämme kansallispuistoista seuraavassa postauksessa lisää.

 

Colorado: Aspen ja kuumat lähteet

Lensin Helsingistä Denveriin, jossa kaverini olivat minua vastassa lentokentällä. Heti lentokoneesta suoraan hyppäsimme autoon ja aloitimme lyhyen roadtripin kohti Coloradon luontoa.

Olin itse valmistautunut matkaa varten verrattain huonosti, sillä olin ulkoistanut matkasuunnitelmat kavereilleni, jotka olivat käyneet osassa paikoissa jo aiemmin. Toisaalta tämä suunnittelemattomuus oli aika mukavaa, sillä kaikki, mitä eteen tuli olivat täysiä yllätyksiä ja suunnitelmat toisaalta muuttuivat reissun aikana monta kertaa.

Automme lähti Denveristä kohti Aspenia ja vuoria. Aspen on tunnettu muutamasta asiasta: filmitähdistä ja upeista vuorista. Jostain syystä alue on houkutellut julkkikset paikalle ja me mentiin vuorien perässä.

Kohti vuoristoa

Tavoitteena oli siirtyä luontoon trekkaamaan ja telttailemaan. Nyt oli vielä keväinen ajankohta, joten otimme myös lumikengät mukaan jos niitä tarvittaisiin. Ja hyvä oli, että lumikengät olivat mukana.

Lentoni oli Denverissä kahdeksalta illalla ja ajomatka Aspeniin kesti kolme tuntia. Olin nukkunut melkein koko matkan koneessa ja automatkan, mutta nukkumaanmeno venyi pitkälle aamuyöhön. Seuraavana aamuna herättiin sitten ajoissa keittelemään aamupuuroa ja yöunet olivat parilta edelliseltä yöltä aika pienet. Tähän päälle vielä yhdeksän tunnin aikaeroväsymys.

Väsymyksestä huolimatta lähdettiin seuraavana aamuna kävelemään kohti Conundrum Hot Springejä eli kuumia lähteitä. Matkaa oli edessä koko päivän edestä ja nostettiin reippaina rinkat selkään.

Kohti kuumia lähteitä

Tässä kohtaa oltiin jo melko korkealla, sillä aloituspisteessä korkeutta oli 2400 metriä. Tämä tuntuu pieneltä, mutta ainakin omalla kohdallani jo tässä korkeudessa tuntui, että nyt alkaa happea olemaan vähemmän.

Matkaa autolta kuumille lähteille kertyi reilut 16 kilometriä ja käytännössä koko päivä käveltiin ylämäkeen. Nousu oli tasaista ja vasta viimeinen neljä kilometriä oli jyrkempää nousua.

Noususta haastavaa teki upottava, sulava lumi, korkeus ja väsymys. Olin vielä hiihtänyt viikon alle aika reilusti ja jossain kohtaa tämän päivän aikana tuntui, että mä en jaksa kävellä perille asti. Siitä kuitenkin yksi askel kerrallaan lähestyttiin leiripaikkaa ja lohduttavalta tuntui se, että myös matkaseurueen muille jäsenille ylämäki tuntui olevan suhteellisen raskas.

Kahdeksan tuntia myöhemmin saavuimme leiriin, joka sijaitsi 3500 metrin korkeudessa. Sieltä avautui upeat maisemat, jossa joka puolella näkyi vain vuoria, lunta, metsää ja kaiken tämän kauneuden keskellä oli kuuma lähde höyryämässä pakkasilmassa.

Lepohetki kesken päivän

Laitettiin leiri pystyyn ja pulahdimme kuumaan lähteeseen. Ai että, millainen palkinto oli rankan päivän päätteeksi pulahtaa ihoa hellivään kylpyyn. Lähteeseen, joka oli viiden tähden paikalla vuorien keskellä ja tämä paikka oli täysin ilmainen. Päivä oli täytynyt vain kävellä saavuttaakseen tämä paikka.

Kuumat lähteet

Lähde oli niin kuuma, että välillä täytyi tulla vilvoittelemaan pakkaseen. Olimme onnekkaita, sillä koko päivän paistoi aurinko täysin pilvettömältä taivaalta. Auringossa oli jo lämmin ja osan päivästä pystyi kävelemään kevyellä varustuksella. Auringonlaskun jälkeen ilma viilentyi reilusti pakkasen puolelle ja yöllä oli arvioni mukaan kymmenisen astetta pakkasta.

Auringosta muuten sen verran, että opin aikamoisen läksyn reissun ensimmäisen päivän hölmöilyn vuoksi. Kuka lähtee puolen vuoden Suomen pimeyden jälkeen aurinkoiseen vuoristoon ilman aurinkorasvaa? Tai oikeastaan pitää aurinkorasvaa repussa, mutta ei laita sitä kasvoihin? No minä tietenkin. Hölmöä, typerää ja mitä tästä seurasi? Paloin ja muuten tosi pahasti.

Varoituksen sana! Laitan ja laittakaa sitä rasvaa

Kasvot olivat muuten aika kipeät seuraavat päivät. Ja sitten rasvattiin ja pidettiin pitkiä vaatteita, etten palaisi lisää. Joo, olisi pitänyt jaksaa ja ajatella, että ihoni ei todellakaan kestä noin voimakasta säteilyä. No tästäkin selvittiin ja läksyt opittiin.

Yö nukuttiin teltassa ja ruuat keiteltiin retkikeittimellä. Seuraavana aamuna vielä pulahdettiin kuumaan lähteeseen ja sitten käveltiin viidessä tunnissa takaisin autolle. Autolle pääsyn jälkeen lähdettiin ajamaan kohti autiomaata ja Utahin osavaltiota.

Aspen ja Conundrum Hot Springs oli aivan upea paikka. Emme tavanneet muita ihmisiä kahden päivän aikana, vaikka reitti oli täysin käveltävissä lumikenkien avulla. Jos katsoo kuvia Googlesta kyseisestä paikasta, niin olen todella onnellinen, että olimme ainoat lähteillä ja saimme nauttia todella omasta rauhasta vuorien ja luonnon keskellä.

Aspen kohteli hyvin

Upeat vuoret ja Aspenissa olisi voinut viettää aikaa paljon pidempää. Matka kuitenkin jatkui kohti täysin erilaisia maastoja. Näistä lisää seuraavalla kerralla.

 

Levin hiihtoladut ja -reitit

Vaikka tuntuu, että Levin hiihtolomasta on ikuisuus, niin eihän siitä oikeasti ole kuin pari viikkoa. Parissa viikossa on kuitenkin ehtinyt tapahtumaan niin valtavasti kaikkea.

Nyt on kuitenkin aika vielä palata hiihtoladuille ja niihin fiiliksiin, joita upea keväinen Lappi tarjosi.

Ensinnäkin maaliskuun loppu tuntui olevan hyvä aika olla Levillä, sillä säät olivat aivan mahtavat. Aurinko helotti joka päivä ja päivällä keli oli jo mukavan lämmin. Öiden aikana kuitenkin vielä mentiin pakkasasteille ja muutamana aamuna ja iltana oli vielä todella viileää.

Pääasiassa kuitenkin hiihtämään pääsi erittäin kevyellä varustuksella, mistä ainakin itse tykkään. En voi sietää mitään enempää kuin pakkautua useaan eri kerrokseen hiihtoladulle. Käytännössä päälläni olivat ohut kerrasto, hiihtoasu, hanskat ja päässäni panta, koska ei ollut edes niin kylmä, että pipoa olisi tarvinnut. Tämän lisäksi suksi luisti aika paljon paremmin kuin kovilla pakkasilla. Aivan mahtavaa siis.

Viikon aikana tuli hiihdettyä yhteensä 310 kilometriä. Millaisia reittejä tähän kilometrimäärään sisältyi? Näitä reittejä tuli itse hiihdettyä, mutta vaihtoehtoja ja reittivariaatioitahan on mahdollista löytää useampia erilaisia. Alla on myös Levin sivuilta lainattu kuva latukartasta, josta löytyy vielä paremmin tietoa kaikista reiteistä.

Levin latukartta

Aakenuskierros

Aakenuskierros lähtee Levin kylältä kohti Pyhä-tunturia. Menimme reitin kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla lähdimme kiertämään reittiä oikealta vasemmalle. Kyseessähän on nimensäkin mukaisesti kierros eli sama latu hiihdetään vain kerran.

Kuten kartastakin huomaa, niin ensimmäinen kuusi kilometriä on punaista latua. Tämän käytännössä tarkoittaa siitä, että nämä ensimmäiset kilometrit hiihdetään myös loivaan ylämäkeen. Ylämäki toki palkitaan sitten pitkällä laskulla ja tämän vuoksi eka kymppi sujahtaa melkoisen nopeaa.

Aakenuskierroksen ensimmäinen ja erittäin ihana taukopaikka on Hanhipirtti. Sieltä saa munkkeja, vohveleita ja esimerkiksi päivän kasvissosekeitto poronlihalla oli erinomaisen hyvää. Hanhipirttiä pitää vanhempi pariskunta ja vastaanotto oli erityisen ihastuttava ja lämmin. Suosittelen pysähtymään täällä, jos vain hiihdätte lähelle.

hanhipirtti

Hanhipirtillä tauolla

Hanhipirtin jälkeen lähdetään sitten kohti mustia nousuja ja ne kyllä tuntuvat. Noustaan aika jyrkkiä mäkiä ja melko pitkään. Eteen tulee myös jyrkkä lasku, joka tuntuu kyllä erityisen palkitsevalta nousujen jälkeen.

Nousujen jälkeen loppumatka onkin melko tasaista reittiä ja sen aikana pääsin itse moneen otteeseen ihan todelliseen hiihtoflowhun, jossa pääse eteenpäin Wassberg-tyylillä eli potkuttelemaan vauhtia molemmille suksille.

Kierros päättyy Immeljärven ylitykseen ja mittarissa on kierroksen jälkeen reilut 40 kilometriä.

Rautuskylä

Useampana päivänä lähdimme sitten kohti Rautuskylää ja sen latukahvilaa. Tätä reittiä pitkin saa useamman eri mutkan ja reitin kautta kerättyä joko reilut 60 kilometriä mittariin, mutta lyhyempiäkin reittejä saa Rautuskylään hiihtämällä.

Rautuskylän reitti on siitä mukava, että Levin keskuksesta lähdettäessä on muutama ensimmäinen kilometri mäkistä maastoa, mutta sitten hiihdetään useita kilometrejä aivan tasaisella maastolla. Erityisesti, mikäli haluat mennä hiihtämään tasaisia latuja, niin suosittelen suuntaamaan tänne päin.

rautuskylä

Rautukylän tasaisia maastoja

Rautuskylän latukahvilassa oli erityisen hyvät munkit, joten suosittelen pysähtymään munkille reitin varrella.

Loukisenvaara

Rautuskylältä jos haluaa lähteä sitten pidemmälle reitille, niin suosittelen suuntaamaan kohti Loukisenvaaraa.

Loukisenvaaran reitillä on pitkiä, siis todella pitkiä ja tasaisia suoria, jossa pääsee nauttimaan auringonpaisteesta. Nimensä mukaisesti edessä on kuitenkin vaaran päälle nousu, joten reitillä on myös nousua, mutta selkeästi vähemmän kuin esimerkiksi Aakenuskierroksella.

Loukisenvaaran päälle päästyä alkaa loiva ja pitkä melkein neljän kilometrin alamäki, joka menee ihan hujauksessa, kun olet vaaran päälle kerta jo kiivennyt. Tämän mäen alapuolella on myös Sammun Tupa -niminen latukahvila, jonne pääsee sitten palkintomunkille.

sammun tupa

Sammun Tupa

Loukisenvaarasta tuli yksi suosikkireittejäni ja se taidettiin hiihtää jopa kolmesti eri variaatioilla, mistä tultiin vaaran nousuun ja minne jatkettiin laskun jälkeen. Kahdesti syötiin kuitenkin munkit myös Sammun Tuvalla.

Kätkätunturi

Yksi vaihtoehto on sitten lähteä Leviltä kohti Kätkätunturia. Kätkä on samaan suuntaan kuin Aakenuskierros eli tiedossa on jonkun verran nousua. Kätkän reiteille pääsee joko suoraan Leviltä tai sitten hiukan kiertämällä reittejä siten, että ensin menee Levin etelärinteille ja sieltä kiertää sitten Kätkäjärven kautta Kätkän laavulle.

Kätkän laavulla emme pysähtyneet kertaakaan sen pidempään kuin juomaan, mutta joka kerta kun olimme päässeet laavulla, tiesi että alamme olemaan jo lähellä Leviä. Kätkän laavulta alkaa pidempi nousu, joka päättyy todella pitkään laskuun ennen Immeljärveä.

Pari kertaa hiihdimme lenkkiä myös siten, että kiersimme Kätkäjärven laavun kautta, joka on myös todella kiva paikka. Ennen Kätkäjärven laavua on todella mukavaa, tasaista maastoa ja laavu on todella kauniilla paikalla. Kevätaurinko lämmitti jo sillä tavalla, että ihmiset istuivat ulkona pitämässä taukoa kesken hiihtolenkin.

kätkäjräven laavu

Kätkäjärven laavulle menossa

Näitä eri reittejä pitkin tuli siis hiihdettyä eri variaatioilla tuo reilut 300 kilometriä. Ja voi vitsit, että oli hyvä hiihtoloma. Toki tämä oli fyysisesti ja välillä myös henkisesti kova puristus. Olin aiemmin hiihtänyt vain muutaman kerran yli 40 kilometriä kerrallaan ja nyt viikon aikana teimme sen käytännössä joka päivä.

Lihashuollon ja tankkaamisen merkitys siis korostui ja joka päivä tuli kyllä tankattua sellainen määrä jäätelöä, karkkia, pastaa, pizzaa ja muita herkkuja, että seuraavana päivänä kykeni liikkumaan. Lihaskivut tulivat minulla oikeastaan vasta siinä kohtaa, kun pidimme lepopäivän keskellä hiihtoviikkoa ja seuraavan päivän kilometrit olivat kyllä erittäin tervaisia.

Ensi vuoden hiihtolomaa suunnitellessa tekisin muutaman muutokset tämän vuoden lomaan: en yhdistäisi etätyöviikkoa ja hiihtolomaa. Töiden tekeminen ja tuollaisen hiihtomäärän hiihtäminen on kova puristus. En myöskään varaa toista fyysisesti haastavaa lomaa heti perään, vaan annan kropan palautua hiihtämisestä ensin. Tuli nyt sekin kokeiltua, miltä tuntuu lentää 15 tuntia erittäin väsyneellä kropalla ja hypätä 9 aikavyöhykettä eri aikaan.

Levi on kuitenkin todella upea hiihtokohde ja kylästä löytyy hiihtämisen lisäksi paljon muutakin tekemistä kuten laskettelua, ravintoloita, pulkkamäkeä ja muita talviaktiviteetteja. Leville pääsee myös näppärästi lentokoneella, joten matkustamiseen ei tarvitse käyttää tuhottomasti myöskään aikaa. Erittäin iso suositus siis Leville.

 

Ps. Myös tänä vuonna vielä ehtii hiihtämään Lapissa!

 

Terveisiä Leviltä ja Coloradosta

Moikka moi!

Terveisiä Leviltä ja Coloradosta! Saavuin juuri Suomeen ja voi että, millainen pari viikkoa onkaan takana.

Levillä hiihtämässä

Tällä hetkellä on kova jetlag, sillä aikaeroa Denveriin on yhdeksän tuntia. Viimeisen parin viikon aikana on myös tullut urheiltua.

Levillä hiihdettiin 310 kilometriä viikossa ja sen jälkeen lensin suoraan Denveriin, jossa lumikenkäilimme, vaelsimme, liikuimme kanioneilla, kiipeilimme ja kiipeilimme vielä lisää usempana päivänä.

Seuraavien päivien suunnitelma: levätä ja palautua.

Levin hiihtomaisemat

Kaikki meni tosi hyvin ja tulen kirjoittelemaan vielä tarkemmin kaikista reissun yksityiskohdista kunhan hieman palaudun pahimmasta väsymyksestä.

Reissut olivat molemmat ihan huikeita, mutta päälimmäisenä on kuitenkin mielessä Coloradon kalliot ja kalliokiipeilyt. Opin niin paljon uutta ja pääsin todella haastamaan itseäni reissun aikana niin henkisesti kuin fyysisesti.

Lumikenkäilyfiiliksiä

On aikamoinen onni, että paikat tuntuvat kestävän ja pystyn taas tekemään täysin niitä asioita, joita haluankin. Onnea on tehdä asioita, joista todella nautin. Nautin täysin rinnoin kaikista kokemuksista, joita reissujen aikana sain.

 

Selvisin hiihtotraumoista

Jos minulle olisi vuosi sitten sanottu, että olet viikon Lapissa hiihtämässä, olisin todennäköisesti nauranut räkäisesti ja vastannut, että en ikinä ja kuka hullu nyt hiihtämään menee. Toisin kävi ja kahdessa päivässä kilsoja reilut sata takana.

Olin 14 vuotta hiihtämättä yhden ainoata metriä. Noiden vuosien aikana ei ole käynyt mielessäkään, että voisin tykätä hiihtämisestä tai siitä tunteesta, joka lenkin jälkeen on. Mistä moiset traumat olivatkaan syntyneet?

Hiihtolomalla Levillä

Koululiikunta

Kyllä vain, minulla on ihan kamalat muistot koululiikuntatunneilta. Vaikka olen aina ollut suhteellisen lahjakas ja hyvä liikkumaan, eivät koululiikuntatuntien pallopeli- tai hiihtotunnit olleet mitään lemppareita.

Silti näitä lajeja oli harrastettava ja tehtävä, jotta sai kunnollisen arvosanan. Muistan jotenkin elävästi erilaisia hiihtoharjoituksia, joissa piti mennä yhdellä suksella ja toisaalta, kuinka tunnilta pääsi kotiin, kun oli hiihdetty viisi kilometriä. Kilpailuhenkiselle tyypille, kuten minulle se tarkoitti tietysti sitä, että hiihdettiin henki hieverissä lenkki kilpaa ja ekana maaliin tullut pääsi ensimmäisenä kotiin. Verenmaku suussa sitä mentiin ja kilpailtiin.

Pakottaminen ei yleensä ole kovin siisti juttu ja sama on pätenyt hiihtämiseen. Siitä on tullut liikkatuntien takia entistä vastenmielisempää ja toki opetussuunnitelman, opettajien mieltymysten ja kelien takia hiihtämään on menty ja vaikka pakolla. Pakko meinaa itselle usein myös huonoa motivaatiota ja sen löytäminen voi olla sellainen tuskien taival, että hyvää päivää.

Välineet

Juu, minulla on kolme isosiskoa ja voinette arvata, että olen neljäntenä tyttönä käyttänyt siskojen vanhoja välineitä. Tämä on nyt sinänsä ihan selvää, sillä ymmärrän hyvin, että tavaroita pitää ja kannattaa kierrättää. Huomasin kuitenkin tänä talvena suksia ostaessani, että silläkin on aika iso merkitys, millaisilla välineillä tätä lajia yrittää tuolla tahkota.

Perheessäni on aina arvotettu urheilua ja meitä lapsia on tuettu urheilemaan. Viety harkkoihin, kuskattu kisoihin ja tuettu kokeilemaan eri lajeja. Ikinä ei ole sanottu, että et saa harrastaa jotain asiaa, vaan enemmän kannustettu. Varsinkin, kun kyse on ollut urheilemisesta.

Välineet ovat olleet varmasti ihan kohdillaan, mutta mietin, että olikohan minulla luistelu- vai perinteisen sukset ja kysyttiinkö koulussa ikinä, että millaiset sukset sinulla on. Varmaan on hiihdetty molempia lajeja ihan sekaisin ja ilman kyselyjä.

Kunnon välineillä hymyilyttää

Tänään jos joku pakottaisi minut lähtemään perinteisen hiihtotavan lenkille luistelusuksilla, sanoisin että meeppä kuule ihan keskenäsi. Ei tulisi mieleenkää kokeilla, sillä onhan tuo nyt ihan sama asia kuin yrittäisi ajaa Jopolla maantiepyöräkilpailussa. Väärillä välineillä hiihtokin voi olla kuin tervanjuontia.

Luulen, että vääränlaiset ja vääränkokoiset välineet ovat yksi isoimpia syitä, miksi lapset traumatisoituvat ja toivovat, ettei heidän täydy enää koskaan ikinä missään tilanteessa hiihtää tai joutua hiihtämään pakotettuna.

Selviytyminen traumoista

Ensimmäinen askel selviytymiseen on ollut se, että olen vain mennyt kokeilemaan. Unohtanut, että ehkä se hiihtäminen oli ihan hanurista, mutta voisiko se olla ihan kivaa tauon jälkeen.

Kokeilemisen jälkeen seuraava askel oli se, että hankin kunnon varusteet. Sellaiset, joilla voin hiihtää mukavasti ja mahdollisimman vaivattomasti. Tarvittiin hyvät monot, sukset, sauvat ja vaatteet. Kaikki nämä ovat niin hyvät, että koko ajan ei hierrä, purista, ahdista tai ärsytä joku.

Sitten tarvittiin hiihto-opetusta eli vinkkejä, miten tämä homma nyt toimikaan. On videoitu ja keskusteltu tekniikasta ja mietitty, että miten tekniikkaa hiotaan ja mitä pitäisi vielä tehdä, jotta hiihtäminen ja ennen kaikkea vapaan hiihtotyylin hiihtäminen muuttuisi mahdollisimman vaivattomaksi.

Sen jälkeen on täytynyt saada kilsoja. On vain pitänyt hiihtää ja hiihtää. Kilsoja on kerätty nyt reilut 400 tämän talven aikana ja se on tarkoittanut sitä, että olen aika useasti viikonlopuksi matkannut äitini luo Lahteen hiihtämään ja arkena on käyty bussilla Paloheinässä.

Upea hiihtosää

Uskon, että suurin syy siihen, että hiihtäminen tuntuu melko vaivattomalta tällä hetkellä on se, että nyt kilsoja alkaa olemaan jo sen verran takana, ettei jokaisella potkaisulla tarvitse pelätä kaatumista vaan pystyn hiihtämään pitkiä lenkkejä peruskestävyysalueella.

On siis käytetty aikaa, rahaa ja vaivaa, jotta on päästy tähän pisteeseen. Viikko Lapissa hiihtolomalla, jonka aikana on tarkoitus hiihtää useampi sata kilometriä. Ja on muuten kannattanut, sillä nämä asiat tukevat myös treenaamista vuoria varten.

Olen vihdoinkin löytänyt tavan nauttia ulkoilmasta myös talvella ja tehden pitkiä peruskestävyysharjoituksia joka viikko. Nämä ovat olleet ennen ihan myrkkyä, mutta nyt huomaan nauttivani pitkistä lenkeistä yhä enemmän ja enemmän.

Kannustaisin kaikki vähintäänkin unohtamaan hetkeksi hiihtotraumat ja antamaan tuolle mahtavalle liikuntamuodolle uuden mahdollisuuden, saatat jopa yllättyä, kuinka mukavaa hihitäminen onkaan. Ja kaiken lisäksi kunto kasvaa sivussa.

 

Kuka on Anni Penttilä?

Olen törmännyt tähän kysymykseen useasti, kuka on Anni Penttilä? Tänään minun profiilini on julkaistu Sporspot-nimisen yrityksen sivuilla, joiden kautta yritykset voivat tilata minut tapahtumiinsa puhumaan tai vaikkapa harjoittelemaan Malminkartanolle samalla tavalla kuin harjoiteltaisiin vuoria varten.

Jos olet uusi lukija, niin ihan ensimmäisenä tervetuloa Vuorenvarma Suunnitelma -sivustolle! Tätä kautta pääset seuraamaan matkaani Mt. Everestin huipulle. Tavoitteeni on kiivetä nuorimpana suomalaisena naisena maailman katolle ja saavuttaa huippu ennen kuin täytän 30-vuotta. Tämän lisäksi tavoitteeni on seitsemän maailman mantereen korkeimman huipun eli 7 Summits-haasteen täyttäminen.

Aconcaguan eteläseinämä 2015

Kuka on Anni?

Olen 24-vuotias helsinkiläinen kauppatieteiden maisteri, vuorikiipeilijä, hakusanamainonnan konsultti, urheiluhullu ja räiskyvä tyyppi. Minut tunnistaa erityisesti syvistä naururypyistä ja leveästä hymystä. Ja asenteesta, että minähän en anna periksi.

Innostun lähes kaikesta ja aina täysillä. Joku on kutsunut minua intensiiviseksi ja ryhdyn asioihin aina antaen kaikkeni. Teen oikeasti kaikkeni asioiden eteen ja etenkin silloin, kun haluan jotakin kovasti. Olen myös nöyrä, sillä tiedän, kuinka asioiden eteen täytyy tehdä töitä ja unelmat eivät täyty vain toivomalla.

Rakastan ihmisiä ja heihin tutustumista. Minusta tulee kyselijä ja haluan ymmärtää, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin he ovat. Miksi yksi harrastaa metsästystä, toinen taidetta ja kolmas on kiinnostunut purjehtimisesta? Miksi ihmiset ovat löytäneet oman intohimonsa? Ja mikä inspiroi heitä?

Leirielämää Aconcagualla

Vuoret?

Olen reissannut eri maihin vuorien perässä ja päässyt kokemaan vuorien kauneuden, lumoavat maisemat ja toisaalta karvaan pettymyksen huipun jäädessä huonon kelin vuoksi huiputtamatta. Vuoret ovat vieneet minut matkalle, jolla tässä ollaan tälläkin hetkellä.

Vuorilla nautin erityisesti elämän yksinkertaisuudesta. Tykkään siitä, että moni asia kulminoituu ihan perusasioihin: miten hyvin syön, nukun ja liikun. Nämä asiat ratkaisevat huipulle lähestymisen.

Toisaalta olen oppinut hallitsemaan mieltäni ihan uudella tavalla vuorilla. Kun on tuntunut epämukavalta, tylsältä tai on epäilyttänyt, olen oppinut vuorilla olemisen avulla hallitsemaan näitä tunteita ja käsittelemään myös niitä. En kuole, vaikka vähän tuntuisi pahalta.

Lähellä Kilimanjaron huippua 2017

Tavoitteeni on tosiaan seisoa Everestin huipulla vuonna 2020 ja nyt pyörät ovat pyörähtäneet siihen suuntaan, että joka päivä teen töitä sen eteen, että olisin yhden askeleen kerrallaan lähempänä tavoitetta. Etsin tällä hetkellä yhteistyökumppaneita ja tapoja toteuttaa unelmiani.

Vahvuuteni?

En pelkää heittäytyä. Uskon, että yrittänyttä ei laiteta ja mahdolliset epäonnistumiset ovat suurimpia opin paikkoja. Olen aina valmiina kokeilemaan uutta ja pelle pelottoman elkein ensimmäisten joukossa myös tekemässä sen.

Vahva digimarkkinoinnin osaaminen ja erityisesti Googlen hakusanamainonnan tuntemus ovat työelämän vahvuuksiani. Usean asian hallintaa ja jopa pienen kaaoksen hallitseminen on taas tuttua tapahtumien järjestämisestä. Koordinointi, suunnittelu ja suunnitelman toteuttaminen ovat vahvuuksiani.

Oikeasti minulla tärkeää on myös se, että hommia tehdään asiakaslähtöisesti. Mietin aina, että saadaanhan me näillä toimilla nyt ratkaisu, missä hyötyy asiakas ja siinä sivussa myös asiakas maksaa laskunsa mieelusti. Tätä voisi kutsua myös avoimuudeksi.