Baruntsen huiputuspäivä

Olimme Nepalissa ensin trekannut Khareen, kiivennyt Mera Peakin, siirtynyt Baruntsen perusleiriin ja viimeisenä yläleireihin, joihin olimme jääneet useammaksi päiväksi jumiin. Lopulta sää alkoi muuttumaan suotuisempaan suuntaan ja sääikkuna alkoi aukeamaan. Lähtisimme yrittämään Baruntsen huipulle kiipeämistä. Millainen huiputuspäivästä lopulta tuli?

Aamuyön kylmät tunnit

Heräsimme yhdeltä yöllä 7.11.2018 ja sääennusteen mukaisesta 100 km/h myrskytuulet olivat laantuneet. Teltassa oli hiljaista ja monen päivän odottelu oli ohitse. Jo edellisenä iltana myrskytuuli oli alkanut laantumaan ja odottavainen fiilis kasvamaan. Ilta oli minulle jännittävä ja hermotunutta aikaa, sillä pitkä odotus oli pian loppumassa. Oli koko ajan ollut luottavainen olo omiin kykyihin, mutta epäilyksen hetkiäkin oli ollut.

Kellon soidessa olin nukkunut pari tuntia ja nähnyt pari todella outoa unta. En ollut ihan varma olinko levännyt vai en, mutta tässä kohtaa sillä ei enää ollut väliä. Kahdelta lähtisimme kiipeämään. Aloin pukemaan vaatteita päälle: kaksi kerrastoa, untuvahousut, kaksi untuvatakkia, valjaat, ylävuoristokengät, pipo, kypärä ja isot tumput. Ihmettelin, kun Matka-Mikko ei alkanut raivokkaasti pukeutumaan teltassa ja kävi ilmi, että hänellä oli tullut huono olo yön aikana ja hän jäisi leiriin, sillä noin korkealle huonovointisena ylös lähteminen ei olisi turvallinen idea.

Matkalla huipulle, kuva: Don Wargowsky

Lopulta kahdelta yöllä liikkelle lähdin minä, retkikunnan johtaja Don ja kolme Sherpaa, joista kaksi kiipeäisi edellä laittaen köydet huipulle ja yksi minun takanani. Sherpat vitsaili lähtiessä, että onko kaikki mukana ja erityisesti kamera. No olihan se, mutta kaikista eniten läsnä oli jännitys. En muista, milloin viimeksi minua olisi jännittänyt niin paljon kuin muutama minuutti ennen lähtöä. Olin arvellut, että edessä olisi elämäni rankin päivä, mutta en ollut tajunnut kuinka rankkaa todellisuudessa kiipeily 7000 metrissä on.

Lähdimme rauhassa kävelemään ylämäkeen ja Don sanoi minulle, kuinka tämän päivän aikana olisi tärkeää mennä omaa kiipeilyvauhtiani. Ei haittaisi, vaikka en pystyisi olemaan yhtä nopea kuin miehet ja päivän onnistumisen kannalta voin ottaa rauhassa omia taukoja. Pian ylämäki alkoikin ja sen jälkeen ei juuri tasaisella liikuttu.

Koko aamuyö kiivettiin kiinteissä köysissä, joka tarkoittaa sitä, että valjaat ovat päällä ja valjaissa on kiinni nousukahva sekä lehmänhännällä safty ja näillä kiinnittäydytään aina köyteen. Jumari kulkee ylöspäin ja siihen voi varata koko painon. Seinät olivat 40-90 % asteisia ja maasto vaihteli todella jyrkästä erittäin jyrkkään. Jokaisella ankkurilla tunsin, kuinka voimat vähenivät koko ajan ja jouduin ottamaan minuuttien taukoja vaihtaessani köydestä toiseen.

Don huusi minulle jossain kohti, että yritä vaihtaa tahtiasi siten, että otat kunnon asekeleen ja sen jälkeen reilusti syvää henkeä. Olin tätä ennen töpöttänyt tasaisesti pieniä askeleita eteenpäin ja tahdin muutos helpotti oloani. Aloitin ottamaan yhden askeleen ja kolme syvää hengitystä ja siitä tulikin minulle sopiva tahti ylämäkeen. Välillä täytyi ottaa neljä tai jopa viisi puuskutusta.

Lähellä 7000 metriä, kuva: Don Wargowsky

Yöllä päässäni ei liikkunut juurikaan mitään muuta kuin, että yksi askel kerrallaan. Tavoitteeni oli päästä aina ankkurilta toiselle, sillä tiesin voivani pitää pienen tauon ankkurilla. Tauko motivoi jatkamaan ja toiveikkaana aina katsoin ylöspäin, kun näin Donin odottavan ankkurilla minua. Jokainen tauko oli tarpeeseen, sillä kiipeily muuttui koko ajan myös raskaammaksi.

Pimeys tekee sen, että kiipeillessä ei juuri näe, minne on menossa. Tuijottelee omaa otsalampun valoa, katsoo välillä ylös edellä menevää kiipeilijää ja pääasiassa on täysin omien ajatusten vallassa. Tässä kohtaa on mielestäni mielen kanssa kaikista haastavinta, sillä tyhjiin ja rankkoihin ajatuksiin sekoittuu kaiken lisäksi myös kylmyys. Vaikka tuuli oli laantunut, niin silti pakkasta oli –37 astetta.

Minulla oli haasteita saada isot tumput kädessä termospullostani juotavaa ja hanskan ottaminen pois kädestä palellutti sormia. Lopulta join siis todella vähän yön aikana, mutta sormiani palelsi ihan reilusti. Chhawang Sherpa, joka käveli takanani koko huiputuspäivän, yritti välillä lämmittää sormiani ja tsemppasi jokaisella ankkurilla jatkamaan. Jotenkin sydän ihan sulaa tuosta nappisilmästä ja siitä, miten pyyteettömästi hän pysyi takanani koko päivän.

Aurinko alkoi nousemaan kuuden aikaan, jolloin olimme kulkeneet neljä tuntia ja näky oli upea. Ensin taivas muuttuu tummansiniseksi ja sinisen väreihin alkaa nousemaan horisontista keltaista, oranssia ja 6:30 ensimmäiset auringonsäteet nousevat ylös. Auringon tullessa rupeaa myös tajuamaan, missä sitä onkaan. Korkeammalla kuin suurin osa lähellä olevista huipuista ja näky on henkeäsalpaava. Aurinkoa alkaa lämmittämään ja pimeys on viimein ohi.

Olin väsynyt ja keskittynyt vain ottamaan yhden askeleen ja kolme syvää hengitystä. Kuvia tuosta upeasta auringonnoususta löytynee siis vain pääni sisältä aivojen kovalevyltä, mutta muistan ne aivan varmasti kiikkustuolissakin. Kiipeily oli todella raskasta sekä henkisesti että fyysisesti ja tuntui, että tsemppaan joka askeleelta. Pahinta oli se tunne, että en meinaa saada happea. Pysähtyminen helpotti asiaa, mutta liikkeen tuottaminen oli todella raskasta. Raskainta, mitä olen ikinä tehnyt.

Baruntsen huipulle matkalla, kuva: Don Wargowsky

Don huusi minulle auringonnousun aikaan, että Anni sä olet ainoa nainen tässä maailmassa, joka näkee tämän auringonnousun tästä paikasta. Ja niin olinkin ja lopun elämää kiitollinen noista tsempeistä, sillä ne saivat minut ottamaan taas seuraavan askeleen kohti seuraavaa ankkuria. Tässä kohtaa kiipeilyä sitä ei juuri mieti edes huippua vaan vain seuraavaa liikettä.

Luovuttamisen hetki 7000 metrissä

Pääsimme lähes 7000 metriin, johon asti Sherpamme olivat etukäteen käyneet laittamassa köydet. Tästä eteenpäin köydet täytyisi laittaa ylös huipulle. Tässä pisteessä jouduimme myös odottamaan.

Seisoimme 7000 metrissä puoli tuntia ja vaikka päällä olivat kaikki vaatteet, niin silti odottaminen aiheutti palelua. Sherpat tekivät vaarallista ja kovaa työtä edessä olevan jyrkän seinämän ääressä kiiveten liidaten seinää ylös. Haastavassa kohdassa aikaa kului ja rupesin epäilemään, että onko minulla mahdollisuuksia huipulle pääsemiseen.

Kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin, palelsi kokonaisvaltaisesti ihan joka puolelta kroppaa ja vaikka näin huipulle, niin tiedostin myös kuinka huipulle olisi vielä lähes kaksi tuntia matkaa. Tämä oli myös sama kohta, jossa Stuart oli kääntynyt kolme vuotta aiemmin alas samasta syystä. Väsymys alkoi painaa ja tunsin olevani todella väsynyt, olisin oikeasti halunnut vain kuumaan saunaan ja nukkumaan.

Yksi askel ja kolme syvää hengitystä, kuva: Don Wargowsky

Sitten tuli se hetki, jolloin sanoin, että en ole varma jaksanko huipulle. Don ja Chhawang Sherpa oli kanssani ja Don antoi juotavaa ja tsemppasi, että me pääsemme kyllä huipulle. Odotimme ja tuntui, että väsymys vain valtaa minut ja näen, kuinka mahdollisuuteni huipulle pääsemisestä hupenee. Kaiken lisäksi palelsi niin paljon, että hytisin seisoessani rinteessä.

Seuraavaksi kysyin, että kauan tästä menee huipulle ja kauankohan Sherpoilla kestää laittaa köydet. Ymmärsin, etten pystyisi odottelemaan enää kylmässä ja jos köysien laittamisessa kestäisi, minun mahdollisuuteni huipulle pääsemiseksi olisi siinä. Tämä on aika karu kohta olla, sillä kova valmistautuminen muuttuu sillä hetkellä turhan tuntuiseksi.

Don sanoi, että hän soittaisi radiopuhelimella pääsherpallemme Jambulle, mutta hän oli ollut myös kipeänä ja menettänyt äänensä. Don kiipesi jyrkän seinämän ylös kysymään Jangbolle, että kauan kestää huipulle ja miten köysien laittamisen laita on. Seinämän päältä Don huutaa: “Anni, se on täysin sinun päätös ja tuen sinua, missä tahansa päätöksessä. Tuen sinut myös huipulle. Tästä on kuitenkin 1,5 tuntia huipulle ja Sherpat ovat vetäneet köysiä jo pari ankkuria eteenpäin. Tämä on viimeinen jyrkkä kohta ennen huippua. Mitä tehdään?”

Tieto siitä, että edessä ei olisi odottamista, vaan suoraan kiipeäminen huipulle helpotti. Vaikka olin jo sanonut, että käännyn alas. Silti Don sai minut tsemppaamaan ja päätin, että kiipeän ylös. Lähdimme Chhawang kanssa jyrkälle seinälle ja voin kertoa, että se ei ollut viimeinen kohta. Jyrkkyyttä vielä riitti tuonkin seinän jälkeen.

Viimeiset metrit huipulle

Matka luovuttamispisteestä huipulle kesti lopulta kaksi tuntia ja jyrkkyyttä riitti. Jätimme reppuni odottamaan eräälle ankkurille, joten minun ei tarvinnut kantaa reppua ylös asti. Tämä oli hyvä päätös, sillä en ollut muutenkaan saanut juuri syötyä tai juotua yön tai aamun aikana.

Näin koko ajan huipulle ja tuntui, että sinne on loputtoman pitkä aika. Viimein näin, kuinka Sherpoista kaksi seisoi jo huipulla. Olimme pitäneet viimeisen tauon puoli tuntia ennen ja sopineet, että seuraavaksi pysähdytään huipulle. Koko matkan Don ja Chhawang oli kanssani ja viimein 11:20 astuimme Baruntsen korkeimmalle kohdalle.

Baruntsen 7129 metrin huipulla

Fiilis oli sekainen, sillä olin kyllä todella väsynyt, mutta huipulle astuessa adrenaliinipiikki poisti kaiken väsymyksen. Istuin huipulle ja halasimme kaikkien kanssa, olihan pitkä aamu takana. Kiitin Donia ja Sherpoja siitä, kuinka upeaa työtä he olivat tehneet ja miten paljon arvostan sitä, että he tekivät kaiken työn vain sitä varten, että pääsisimme huipulle. Oli kyllä niin kiitollinen olo, että itku meinaa tulla tälläkin hetkellä tuota hetkeä miettiessä.

Soitin satelliittipuhelimella kotiin itkien, että olen täällä huipulla nyt. Otimme kaikista kuvat huipulta ja juhlimme hiukan saavutustamme. Sherpat ovat kyllä ihania tyyppejä ja aidosti innoissaan, kun pääsimme onnistuneesti huipulle.

Matka takaisin leiriin

12:00 lähdimme kohti toista yläleiriä ja ennen lähtöä Don sanoi minulle, että muista vielä skarpata, sillä nyt alkaa vaikeampi osuus tästä kiipeilystä. Laskeutuminen on haastavampaa, rankempaa ja selkeästi hetki, jolloin täytyy koko ajan skarpata.

Olin yllättynyt, kuinka rankkaa myös laskeutuminen oli ja jouduin taas ottamaan jokaisella ankkurilla tauon ja tasaamaan hengistystäni. Matka alas sisälsi laskeutumista kasilla ja laskeutumista köydessä kiinni, mutta ilman kasia. Tosi rankkaa, mutta silti paljon nopeampaa kuin kiipeily ylös.

Chhawang Sherpa

Kakkosleiriin pääsimme 12 tuntia myöhemmin. Onnellisena ja väsyneinä, mutta tietoisina myös siitä, että joutuisimme vielä laskeutumaan saman päivän aikana takaisin perusleiriin. Aikataulumme laskeutumiseen oli tiukka sen takia, että olimme odottaneet sääikkunaa huipulle niin monta päivää yläleirissä.

Lopulta söimme nuudelikeitot leirissä ja pakkasimme tavarat. Lähdimme laskeutumaan kohti perusleiriä ja pääsimme takaisin leiriin pimeän tullessa, olimme liikkumaan vuorokauden aikana 17 tuntia ja en ollut ikinä aiemmin ollut niin väsynyt kuin päästessä perusleiriin. Vaihdoin puhtaat vaatteet, yritin syödä illallista ja nukahdin yhdellä silmäyksellä telttaan. Onnellisena, uupuneena ja epäuskoisena, että minä oikeasti tein sen.

 

Terveisiä Nepalista!

Moikka lukijat!

Reilun kuukauden hiljaiselo on päättynyt, sillä olen palannut Suomeen toissapäivänä. Terveiset siis Nepalista! Instagramin puolella seuraajat ovatkin jo päässeet hieman kurkistamaan Nepalin fiiliksiin. Tarinoita matkasta riittää.

Baruntsen vuorikiipeily

Terveisiä Nepalista!

Olen ollut kipeänä ja juossut nyt pari päivää lääkärissä, pessyt pyykkiä ja vain yrittänyt totutella Suomen pimeyteen. Kirjoitan matkasta laajemmat raportit ensi viikolla, mutta lyhykäisyydessään hieman tarinaa tässä jo tiedoksi teille lukijoille.

Matka meni erinomaisesti, sillä saavutimme koko retkikunnan voimin 24.10.2018 kello 7 Mera Peakin huipun 6476 metriä. Aamu oli todella rankka ja vaikka Mera Peak ei ole tekninen vuori, niin matka huipulle oli ohuen ilmanalan vuoksi raskas. Pakkasta oli noin -20 ja tuuli siihen päälle, joten arviolta pakkasen purevuus oli -34 astetta. Sanoisin, että Mera Peak oli raskas huippu, vaikkei teknisiä taitoja vaadittu ollenkaan.

mera peakin kiipeäminen Nepalissa

Mera Peakin huipulla 24.10.2018

Sairastuin pari päivää enne Mera Peakiä kurkkukipuun ja sen jälkeen aloin yskiä. Yskä on yksi yleisimpiä juttuja Nepalissa ja meidän retkikunnassa käytännössä varmasti jokainen jäsen yski jossakin kohtaa reissua. Tapasimme lääkärin, joka oli työskennellyt vapaaehtoisena vuoristoklinikalla ja hän kertoi, että yskä tulee kylmän ilman, ilmanpaineen, pölyn ja kuivan ilman yhdistelmänä.

Yskä ei haitannut Mera Peakin kiipeämistä, mutta aloitin päivän huiputuksen jälkeen antibioottikuurin, jonka avulla yritin saada yskän loppumaan. Yskä ei loppunut, mutta se helpotti ja erityisesti trekkailu Baruntsen perusleiriin oli minulle matkan haastavampia kohtia. Tuntui, että pienikin hengästyminen aiheutti yskimisen ja kurkkupastilleja kului aikamoiseen tahtiin.

Baruntsen perusleirissä vietimme kuusi päivää, jonka aikana yskä alkoi parantumaan ja helpottamaan. Tämä antoi hyviä merkkejä tulevasta kiipeilystä. Päivien aikana lepäsimme, söimme, harjoittelimme kiipeilyä, odotimme Sherpojen laittavan köysiä ja aklimatisoiduimme eli totuttelimme ohueeseen ilmanalaan. Kuuden päivän jälkeen lähdimme sitten kiipeämään kohti ensimmäistä yläleiriä 6100 metrin korkeuteen, josta sitten liikuimme 6400 metrin korkeuteen toiseen yläleiriin. Sitten sää tekikin temppunsa.

Alkoi tuulemaan ja alkoi muuten tuulemaan niin paljon, että teltasta ei enää pystynyt poistumaan. Tuulet nousivat myrskytuulten lukemiin ja seuraavat neljä päivää istuimme 100 km/h tuulessa teltan sisällä odottaen huiputussäätä. Tässä vaiheessa myös kuuden henkilön retkikuntamme alkoi hajoamaan. Osa ihmistä kääntyi alas ja lopulta sääikkunaa odotti leirissä minä, Matka-Mikko ja retkikunnan johtaja Don. Sherpat myös olivat ihmeissään odottamassa leirissä, sillä tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, jolloin he ovat pidempää kuin yhden yön 6400 metrin korkeudessa kakkosyläleirissä.

Neljän todella pitkän, piinaavan, hermoja koettelevan ja epäilyttävän päivän jälkeen sääikkuna ihmeen kaupalla aukesikin. Lopulta olin ainut retkikunnan jäsen, joka lähti tavoittelemaan huippua retkikunnan johtajan ja Sherpojen kanssa. 7.11.2018 saavutimme kello 11:20 Baruntsen 7129 metrin huipun ja itkuhan huipulla tuli kotiin soittaessa satelliittipuhelimella. Samalla minusta tuli nuorin suomalainen nainen, joka on kiivennyt Baruntsen huipulle.

Baruntse Nepalissa

Baruntse näkyy taustallani, tuo jylhä huippu vasemmalla

Huiputuksen jälkeen jouduimme kiirehtimään alas kotilennolle pitkiä päiviä ja saavutimme retkikunnan muut jäsenet Kathmandussa. Nämä viimeiset päivät olivat viedä tästä kiipeilijästä mehut, sillä kävelimme kuusi päivää putkeen todella pitkää päivää ajallisesti ja matkallisesti. Olo Luklassa oli korvaamaton ja onnellinen, sillä olihan matkaa tässä vaiheessa taitettu 30 päivää.

Tässä siis pikaiset kuulumiset Nepalista, nyt palaan lepäämisen ääreen. Tällä hetkellä olo on todella väsynyt ja nuutunut, en olisi uskonut, että viiden viikon kiipeily voi viedä kaikki voimat. Tulevan viikonlopun aionkin siis maata sohvalla, huoltaa mieltä ja kehoa, palautua matkustamisesta ja nähdä ystäviä. On ihanaa olla kotona ja palan halusta kertoa lisää teille seikkailusta! Upea sellainen takana, tavoitteet täyttyivät ja usko omaan tekemiseen kasvoi matkalla potenssiin kymmenen. Ihanaa viikonloppua!

 

Luottovarusteeni – kuorivaatteet

Baruntsen reissu lähestyy ja olen pikku hiljaa alkanut keräämään tavaroita kasaan pakkauslistan mukaisesti. Sain vähän aika sitten eräältä lukijalta kommentin, että hän toivoisi tarkempaa varustelistausta. Tämä artikkeli aloittaa sarjan, jossa käyn läpi omia luottovarusteitani vuorille.

Yksi monikäyttöisin ja tärkeimmät varusteet vuorille on mielestäni kuorivaatteet. Kuorivaatteet ovat vedenkestäviä, pitävät tuulta ja parhaimmillaan toimivat kerrospukeutumisen uloimpana kerroksena. Olen panostanut kuorivaatteisiin ja suosittelen myös kaikkien ulkoilijoiden, retkeilijöiden, kiipeilijöiden ja vuorilla liikkujien tekevän samoin.

Kuorivaatteiden merkitys on oleellista etenkin silloin, kun keli muuttuu ikäväksi. Kaikki ymmärtää Suomen sääolosuhteissa elävänä, että millaisia rättejä taivaalta voi sataa, mutta mitä sitten kun ollaan vielä vuoristossa ja todennäköisesti olosuhteet ovat vielä haastavammat. Tärkeintä kuorivaatteiden eli kuoritakin ja -housujen valinnassa on pohtia käyttötarkoitusta, johon vaatteet tulevat.

Kuorivaatteet - Gore Tex kuoritakki

Kuoritakki – The North Face

Valitse Gore-Tex -materiaali

Gore-Tex on mikromuovista valmistettu kalvomateriaali, joka kehitettiin reilu 40 vuotta sitten. Materiaali on yksi kuuluisimpia kuorivaatteiden, vedenpitävien kenkien ja tekstiilien käytössä. Kuulemma Gore-Texiä käytetään jopa sydänleikkauksien läppinä, joten käyttöä vaateteollisuuden ulkopuolellekin löytyy. Ei mikään turha materiaali siis. Gore-Tex termiä voidaan pitää jopa synonyyminä vedenpitävälle ja tuulenpitävälle vaatteille ja jalkineille. Gorevaatteet kestävät 28 000 mm vesipilarin arvoa ja hengittävyys riippuu pitkälti, millaisesta Gore-Texistä on kyse.

Vedenpitävyyden lisäksi Gore-Tex tunnetaan sen hengittävyydestä. Hengittävyyden lisäksi Gore-Tex kalvot jaetaan kolmeen luokkaan: Gore-Tex, Gore-Tex Active ja Gore-Tex Pro. Tämän lisäksi kalvot voivat olla kaksin tai kolminkertaisia. Vedenpitävyys on täyttä totta, mutta kyllä ainakin itse pääasiassa hikoilen liikkuessani Gore-Tex -vaatteet päällä. 

Millaiset kuoritakin ja housut kannattaa valita vuorille?

Kun menee kauppaan sovittelemaan kuorivaatteita, niin kirkkaiden värien ja kauniiden yksityiskohtien lisäksi kiinnittäisin huomiota teknisiin ominaisuuksiin. 2L eli kaksikerroksinen kuoritakki sopii paremmin ulkoiluun, juoksuun ja ei niin vaativiin olosuhteisiin. Vuorille valitsisin 3L eli kolmikerroksisen Gore-Tex Pro -takin ja -housut.

Gore-Tex Pro tekee kuorivaatteista paksumpia ja jämäkämmän tuntuisia kuin esimerkiksi Gore-Tex Active vaatteet. Pro-malleissa on useimmiten raskaammat rakenteet ja vaatteiden pakkautuvuus ei ole yhtä kevyttä kuin Active-malleissa. Useimmat valmistajat tekevät Gore-Tex -vaatteita juuri kiipeilyyn ja ne ovat lähes aina Pro-kalvolla. Vaatteet erottaa kauppojen hyllyiltä sekä hinnan että vaatteiden paksuudesta.

Kokemukseni kuorivaatteista

Olen kokeillut lukemattomia eri kuorivaatteita tässä muutamien vuosien aikana. Olen ostanut Gore-Tex -vaatteita, muilla vedenpitävillä kuorilla olevia takkeja ja saanut testiin erilaisia kevyitä, paksuja ja eri tarkoituksiin tarkoitettuja kuorivaatteita.

Gore-Tex Pro -takit ovat osoittautuneet parhaiksi. Tositilanteissa, joissa vettä on tullut kaatamalla koko päivän ja tuuli on riepoitellut siten, että välillä on ollut epäselvää pysyykö pystyssä vai ei. Tuulenpitävyys on myös erinomainen ominaisuus, joka kunnollisella takilla on. Puen usein kerroksia takin alle ja liikkuessa pystyy menemään yllättävänkin kevyellä varustuksella.

Tärkeimpiä ominaisuuksia itse kuoren lisäksi on vetoketjut takin etuosassa. On tärkeää saada kunnolla tavaroita kiipeilypäivän aikana takin taskuun siten, että pystyy sitten helposti ottamaan tavarat esille. Eväspatukkaa, kameraa, karkkia ja huulirasva kulkevat helposti takin taskuissa ja ilman niitä on aika mahdotonta saada mitään mahtumaan helposti mukaan.

Kunnon huppu on myös tärkeä ominaisuus ja sellainen huppu, jonka alle mahtuu myös kiipeilykypärä. Ei ole yksi tai kaksikaan kertaa, kun huppu ei ole ollutkaan tarpeeksi iso kiipeilykypärälle ja hupun joutuu tunkemaan kypärän alle. Tarkista siis, että huppu on tarpeeksi iso myös kiipeilykypärän kanssa.

Gore-Tex -takki vedenpitävä

Gore-Tex -takki

Gore-Tex housujen osalta haluan taas sellaisen mallin, jossa on pitkä vetoketju lahkeen alaosasta vyötärölle asti. Pitkä vetoketju helpottaa housujen pukemista nopeasti ja useimmiten tilanne on se, että kuorihousut täytyy pukea joko sateen yllättäessä tai tuulen voimistuessa. Housuissa on myös hyvä olla tarpeeksi tilaa, jotta pukeminen on alemmista vaatekerroksista huolimatta helppoa.

Kuorivaatteiden ostossa kannattaa siis kiinnittää huomiota kalvon laatuun, saumojen kuntoon, vetoketjujen paikkoihin, takin huppuun ja housuissa pitkiin vetoketjuihin. Vuorille valitsisin Gore-Tex Prota ja muihin aktiviteetteihin voisi miettiä muita vaihtoehtoja, jotka ovat hinnaltaan hiukan huokeampia.

Puuttuvat varusteet Baruntselle

Vuorikiipeilyn yksi iso osa varusteiden haaliminen kasaan ja niiden testaaminen sekä pakkaaminen ennen reissua. Olen huomannut, että varusteiden kanssa käy jokaisen reissun kanssa niin, että kuvittelen vihdoinkin haalineeni kasaan kaikki mahdolliset varusteet ja pian huomaan tarvitsevani lisää joko parempia vaatteita, elektroniikkaa tai muita varusteita.

Näimme viime viikolla Matka-Mikon kanssa ja kävimme läpi lokakuun Nepalin vuorikiipeilymatkan Baruntsen varustelistaa. Kokemus alkaa näkymään listassa, sillä lista on kattava, mutta toisaalta kaikki turhat varusteet on karsittu minimiin. Paljon on vielä hankittavaa, se ainakin tuli selväksi.

Kirjoitin jo ennen Norjan reissua pakkaamisesta ja siitä, millainen minun pakkaamisfilosofiani on. Kerään kamoja kasaan ja sitten listan kanssa käyn läpi, että onhan kaikki tarvittava mukana ja kerään sillä tavalla myös puuttuvat ja ostettavat tavarat. 

Nyt Baruntsen osalta varustelistaa on tullut käytyä monta kertaa läpi. Mitä vielä puuttuu?

Puuttuvien varusteiden listaa tutkimassa

Varustelistaa tutkimassa

Eväät

Retkikuntaoperaattori Summit Climb suosittelee, että mukaan otetaan 2-4 kiloa välipaloja. Se on melkoisen iso määrä pähkinöitä, karkkia, patukoita, kuivattuja hedelmiä ja muita herkkuja. Saa rakentaa yhdistelmiä näistä kaikista ja erityisesti omia lemppareitani ovat pähkinät, patukat, karkit ja Snickersit.

Tämän lisäksi mukaan yläleireihin täytyy ottaa kuivattuja retkiruokia. En yleensä syö retkillä näitä, vaan rakennan makaroneista, riiseistä ja säilykkeistä omia ruoka, mutta vuorilla helpointa on ottaa mukaan ruokia, joihin pussiin kaadetaan vain vesi. Olen testannut monenlaisia ruokia ja parhaiten uppoaa Real Turmat -nimiset retkiruuat.

Olen osan ruuista jo kerännyt ja ostanut erilaisia patukoita, joista pidän ja jotka ovat olleet sopivasti tarjouksessa, mutta vielä osa eväistä puuttuu. Erilaisten omien pähkinä/kuivahedelmä/suklaa -sekoitusten tekeminen kuuluu oleellisena osana eväshifistelyyn.

Apteekki

Apteekin tyhjennys on taas kerran edessä. Suuvettä, Buranaa, silmätippoja, nenäsuihketta, maitohappobakteereja, ripulilääkettä, suolatabletteja, aftalääkettä, kurkkupastilleja, sinkkirasvaa ja kynsiharjaa. Noin nyt muutama mainitakseni.

Oma ensiapupakkaus on laaja, sillä haluan olla varma, että jokainen pikkuvaiva hoituu heti jos sellaisia eteen tulee. Pitää varustautua yskään, flunssaan, vatsavaivoihin, rakkoihin ja pieniin revähdyksiin.  Kaikkea maan ja taivaan väliltä, ja muutamaan muuhunkin vaivaan löytyy sitten lääkettä.

puuttuvat varusteet Baruntselle

Tarkka varustelista ja ohjeet

Ostoslista on apteekkiin pitkä ja harkitsin jo jopa tuotteiden tilaamista verkkokaupasta. Kyllä tosi monella apteekilla on nykyään verkkokauppa ja ajattelin, että jos kokeilin sitä. Toisaalta verkossa ei pääse keskustelemaan tuotteiden välisistä eroista, joten todennäköisesti suuntaan vielä ihan perinteiseen apteekkiin.

Elektroniikka

Tämä osasto on yksi loputon suo, loputtomin suo kaikista varusteista. Aina tarvitsee paremman kameran, uuden akun, muistikortin, gimbaalin, aurinkokennolaturin tai vaikkapa uuden puhelimen. Mitä enemmän haluaa hifistellä, sen enemmän myös elektroniikkaa tarvitsee mukaan. Sitä enemmän on myös liikkuvia osia lähdössä mukaan ja tuntuu, että elektroniikalle on oma kassi mukana.

Tänä vuonna ostoslistalla on uusi aurinkokennolaturi, sillä edellinen on niin huonossa kunnossa, ettei kameran lataaminen enää onnistu. Tämän lisäksi olen hankkimassa kameraan gimbaalin, jotta voin kuvata paremmin liikkuvaa kuvaa.

Hinnaltaan eniten tulee hankinnoissa myös menemään elektroniikan hankkimiseen. Hullunkurisesti samaan syssyyn sattuu vielä uuden puhelimen ostaminen, joten hintalappu kauhistuttaa jo etukäteen. Mutta näin se menee, välillä hankintoja täytyy tehdä ja sitten tulee pidempiä aikoja, kun ei osta isoja juttuja ollenkaan.

Olen tämän viikon vain levännyt ja vihdoin myös Baruntsen reissun suunnitteluun on löytynyt oikeanlaista intoa, jännitystä ja energiaa. Näköjään tämänkin löytäminen on vaatinut lepoa ja olen tosi iloinen, että nälkä tulevaa reissua kohti alkaa vain kasvamaan.

 

Vuorikiipeilyn aloittaminen – 3 vinkkiä harrastuksen aloittamiseen

Kutsun itseäni vuorikiipeilijäksi, mutta miten voi aloittaa vuorikiipeilyn? Vuorikiipeily on harrastuksena haastava, koska Suomessa harrastusmahdollisuudet eivät ole kovinkaan kummoiset, sillä vuoristojahan ei Suomessa ole. Vuorikiipeilyn harrastaminen tarkoittaa käytännössä myös matkustamista paikkoihin, joista löytyy vuoria. Vuoret ovat vieneet minua Nepaliin, Tansaniaan, Jenkkeihin, Argentiinaan, Chileen, Peruun ja tulevana syksynä uudestaan Nepaliin.

Tämä artikkeli kerää yhteen kolme vinkkiä aloittelevalle vuorikiipeilijälle.

Valitse itsellesi sopiva kohde

Ensimmäinen askel vuorikiipeilyn aloittamiseen on ensimmäisen kohteen päättäminen. Tietoa vuorista löytyy Googlen syövereistä pilvin pimein. Itse katselen esimerkiksi kiivettäviä vuoria Summit Post -nimiseltä sivustolta. Tämän jälkeen alkaa rahapuolen miettiminen eli todennäköisesti myös säästäminen. Teen aina itse taulukon, johon kerään reissun pakolliset kulut ja kirjaan siihen myös hankittavien tavaroiden kulut sekä käyttörahan. Pyöritän taulukkoa niin, että saan reissun joko järkeväksi toteuttaa tai sitten hautaan ajatuksen toistaiseksi.

Kohteen valitsemisessa kannattaa pitää mielessä, mitä olet aiemmin kiivennyt, oletko ollut korkealla, tarvitsetko matkaan opasta vai riittääkö taidot omatoimiseen kiipeilyyn. Omien taitojen arvioiminen on yksi oleellisin tekijä ennen kuin päätät kohdetta. Mielestäni sopivan haastava, mutta omiin taitoihin sopiva vuori on paras matkakohde.

Vuorikiipeilyn aloittaminn Aconcagualla

Telttanäkymä Aconcagualta 2016

Vuodenaika vaikuttaa myös paljon valittavaan kohteeseen, sillä kuten melkeinpä missä tahansa muussakin ulkoilmalajissa, niin myös vuorikiipeilyssä kiipeilykaudet menevät vuodenaikojen mukaan eri puolilla maailmaa. Itse aloitin vuorilla liikkumisen 2013 Nepalista Annapurna Circuit -vaelluksella ja mielestäni se oli sopiva tutustuminen vuoristoon ja siellä liikkumiseen. Sen jälkeen on vuosi vuodelta tullut hankittua haastavampia kohteita ja reissuja. Seuraava iso haaste on 7129 metrin vuori Baruntse.

Nepalissa kiivetään huhti- ja lokakuussa, Argentiinassa joulu- ja tammikuussa ja Perussa elokuussa. Tässä nyt vain muutama mainitakseni. Melkeinpä mihin aikaa tahansa vuodesta on mahdollista löytää paikka, jossa pääsee kiipeilemään. Vuoret eivät kiipeilemällä ihan hetkeen lopu.

Oppaan kanssa vai omatoimisesti?

No, nyt meillä on lyöty vuori lukkoon. Mitäpä seuraavaksi? Täytyisi pohtia, että miten sinne vuorelle pääsee. Haluaako matkalla käyttää pakettimatkaa, opasta vai tehdä kaiken itse? Näiden yhdisteleminen on myös toki mahdollista. Tärkeintä on löytää itselle sopiva tapa matkustaa ja tehdä reissuja.

vuorikipeilemässä Argentiinassa Aconcagualla

Vuorikiipeilemässä Argentiinassa 2016

Tarjoajia ja retkikuntaoperaattoreita on netti pullollaan. Suomalaisia vaihtoehtoja löytyy ja sitten löytyy kansainvälisiä operaattoreita. Kannattaa vertailla eri vaihtoehtoja, miettiä millainen on oma tarve: haluatko kaiken valmiina niin, että menet vain lentokentälle vai haluatko hankkia omat lennot vai olla vastuussa kaikesta itse? Kysy myös tarjousta ja vertaile hintaeroja kaikkien näiden vaihtoehtojen kesken.

On myös mahdollista, että hankit kaiken itse, mutta toteutat matkan paikallisen oppaan kanssa. Tämä on yksi vaihtoehto, mitä kannattaa harkita ja se voi olla vaihtoehtona, mikäli haluat tehdä matkan omalla porukalla. Yksi vuorikiipeilyn hienoimpia puolia on mielestäni retkikunta ja erityisesti ihmiset, joiden kanssa saa jakaa yhteiset kokemukset vuorilla.

Vuorikiipeilyn aloittaminen Patagoniassa

Vaeltamassa Patagoniassa

Tiedän, että on myös paljon ihmisiä, jotka haluavat tehdä kaiken itse. Jos kuulut tähän joukkoon, niin kannattaa aloittaa vuorikiipeily sellaisilta vuorilta, jotka vastaavat juuri sinun taitotasoosi parhaiten. Erilaiset turvallisuuselementit kannattaa myös ottaa huomioon ja sen vuoksi vahva suositukseni olisi, että kannattaa vähintäänkin käydä muutama kurssi asioista ennen kuin suuntaat itsekseen testailemaan niitä vuoristoon. Vuorilla kiipeäminen ei ole vain tekninen suoritus vaan siinä yhdistyy monet muut taidot kuten sääolosuhteiden ennustaminen, reitin suunnittelu, ruokahuollon järjestäminen ja logistiikan hoitaminen itsenäisesti.

Varusteiden hankkiminen vuoristoon

Olen itse haalinut vuosien ajan oikeanlaisia varusteita vuorilla liikkumista varten. Viimeisen vuoden aikana yhteistyöni The North Facen kanssa on helpottanut vaatteiden hankkimista. Tällä hetkellä vaatekaapistani löytyy juuri sellaisia vaatteita, joita tulen tarvitsemaan vuorilla.

Vuorikiipeilyn aloittaminen Perussa

Perussa Machu Picchu

Iso suositus varusteiden hankkimiseen, jolla säästät omia rahojasi, on mielestäni hankkia kerralla kunnolliset varusteet. Olen heittänyt niin monta rikkoutunutta, revennyttä tai hajonnutta varustetta pois. Niin monta kertaa olen luullut säästäväni ostamalla halvemman tuotteen, mutta lopulta kuluttanut tuplamäärän rahaa ostamalla ensin edullisen ja sitten sen kunnollisen varusteen.

Virheistä oppii ja nykyään ostan vain ja ainoastaan sellaisia varusteita, joiden uskon kestävän. Ei siis rahaa mihinkään turhiin hömpötyksiin tai “säästän kun saan halvalla” -tyyppisiin hairahduksiin vaan kunnon laatua kerralla.

vuorikiipeilyn aloittamisessa tärkeää ovat varusteet

Vuorikiipeilemässä Kilimanjarolla

Itselläni ei ollut ensimmäisellä vuorivaelluksella kunnollisia kuorihousuja, mutta selvisin reissulla oikein hyvin, vaikka yhtenä päivänä satoi kaatamalla. Nykyään en lähtisi reissuun missään nimessä ilman kunnollisia kuorivaatteita. Minusta on myös tullut mukavuudenhaluinen, sillä mieluummin otan mukaan kunnon varusteet kuin kärvistelen huonoilla reissussa. Nautin tekemisestä huomattavasti enemmän, kun nukun lämpimässä makuupussissa enkä palele tai puen kuorihousut päälle enkä vetoketjuttomia sadehousuja.

Vuorikiipeily on valitettavasti välineurheilua ja tarvittavien tavaroiden lista on lähes loputon. Aina kun luulen ostaneeni kaiken, tapaan reissulla jonkun, jolla on parempi varuste tai keksintö johonkin ongelmaani. Taas ostoslista kasvaa ja seuraavalle reissulle tulee hankittua yleensä jotain, mitä edellisellä reissulla ei vielä ollut mukana.

Vuorikiipeily kannattaa aloittaa kohteen miettimisellä, budjetin tekemisellä, retkikuntaoperaattorin tai oppaan hankkimisella ja kunnollisilla varusteilla. Sen jälkeen alkaa valmistautuminen reissua varten.

 

Repoveden kansallispuisto – Kaakkurinkierroksen vaellus

Suomessa on 40 kansallispuistoa ihan eteläisestä kärjestä aivan pohjoiseen. Haaveenani on ollut päästä retkeilemään näihin kaikkiin jonain päivänä. Tällä hetkellä listalla on vain muutamia kansallispuistoja, mutta onneksi myös aikaa on loputtomasti retkeilyyn ja vaellukseen. Se on aikamoista, että meillä on noin paljon hienoja polkuja koluttavaksi ja jotenkin mun sydäntä lämmittää se, että selkeästi poluista myös pidetään hyvää huolta sekä retkeilijöiden että ylläpitäjien puolesta.

Olimme ystäväni Tainan kanssa suunnitellut viikonlopuksi pyöräilyretkeä Hankoon. Säätiedotus alkoi kuitenkin näyttämään aika uhkaavalta ja kaatosateen riski maantiepyöräilyyn yhdistettynä ei oikein huvittanut meitä. Päätettiin, että lähdetään lauantaina aamulla Repovedelle vaeltamaan. Tarkoituksena oli viettää yksi yö teltassa ja kävellä Kaakkurinkierros, joka on 26 kilometriä pitkä vaellus.

Kaakkurinkierroksen reitti

Aiemmin kesällä Lapinsalmen riippusilta hajosi Repovedellä ja Lapinsalmi on yksi suosituimmista parkkipaikoista, jolle ihmiset jättävät autot. Kaakkurinkierros kulkee myös Lapinsalmen kautta ja sillan ollessa suljettu, päätimme jättää auton tällä kertaa Tervajärven parkkipaikalle.

Repoveden kansallispuiston Tervajärven maisemat

Tervajärven maisemat Repovedellä

Tervajärveltä lähdimme suuntaamaan kohti Lojukoskea ja päätimme, että kuljemme reipasta vauhtia ensimmäiset kilometrit. Rinkat oli pakattu ja olimme ottaneet mukaan myös reilusti syötävää ja eväitä. Yhden yön vaellus on siinä mielessä aika mukavaa, että mukaan voi ottaa käytännössä mitä tahansa ruokaa ja juotavaa, sillä painon kanssa ei tarvitse olla niin tarkkana.

Etenimme mukavasti ensimmäisen päivän aikana reipasta vauhtia ja paikoitellen oli todella lämmin. Kaakkurinkierros kulkee käytännössä Repoveden “laajinta” polkua pitkin ja reitin aikana näkee Olhavanvuoren, satumaista mäntymetsää, kallioita, pitkospuita ja järvien rantaa. Korkeuserojakin tulee mukavasti lähes 1000 metrin nousun verran ja isomman rinkan kanssa päivistä tuli erittäin hyvä treeni.

Kaakkurinkierros Repovesi

Repoveden Kaakkurinkierroksella

Polku Kaakkurinkierroksella on pääsääntöisesti hyvää metsäpolkua ja vain muutamissa kohdissa tulee eteen sellaista polkua, jossa joutuu olemaan erityisen tarkkana askelten kanssa.  Ensimmäisenä päivänä kuljimme 18 kilometriä ja seuraavana päivänä loput kierroksesta.

Telttapaikka Repovedellä

Jäimme yöksi Kapiaveden telttapaikalle, josta löytyi ihan huikea piilopaikka melko läheltä nuotiopaikkaa. Kallioiden takana oli pieni alue, jolle juuri ja juuri sai asetettua teltan sopivaan kohtaan. Teltalle paikka oli hiukan liian pieni, mutta päätimme silti jäädä lähes täydelliselle telttapaikalle yöksi.

Olhavanvuori

Illan tullen keitimme ruokaa, kävimme uimassa ja joimme lasilliset punaviiniä samalla elämästä juoruillen ja nautiskellen. Vesi oli järvessä vielä suhteellisen lämmintä, mutta illalla alkoi jo huomaamaan, että kesä alkaa olemaan ohitse. Jouduimme molemmat vetämään untuvatakkia niskaan ja laittamaan pidempää vaatetta päälle.

Olhavanvuori Repovedellä

Repoveden Olhavanvuori

Yöllä alkoi satamaan, mutta onneksi hieman huonomminkin pystytetty teltta piti vedet teltan ulkopuolella. Meillä kävi myös siinä mielessä tuuri, että saimme pakattua kaikki varusteet sateen hellittäessä ja uusi saderintama tuli vasta, kun olimme uudelleen liikenteessä.

Sauna-paikka

Kun Repoveden kansallispuistoon ajaa maantie numero 15 vierestä, niin aivan tien varressa on Sauna-niminen ulkosaunapaikka, joka on siis yllättävän epäidyllisen näköinen paikka aivan ison tien varressa. Koska olimme kastuneet Repovedellä, niin päätimme takaisin ajaessa pysähtyä saunomaan ja uimaan.

Sauna oli todella iloinen yllätys. Paikka on varmaankin melko uusi, sillä tilat ovat siistit, täysin moitteettomat ja pukuhuoneesta löytyi saippuat ja shampoot asiakkaiden käyttöön. Saunoja on paikassa kaksi ja kaikki saunat ovat sekä naisille että miehille eli sanomassa käydään uimapuvut päällä.

Vaeltamassa Repoveden kansallispuistossa

Repoveden kansallispuiston meträä

Todella kiva paikka ja oli tosi kiva päästä saunomaan heti kastumisen jälkeen ja pesemään vaellushiet pois. Ainakaan eilen saunomassa ei ollut kovin paljon ihmisiä, joten tunnelma oli sopivan rauhallinen, mutta kuitenkin saunassa juttua riitti tuntemattomien saunojien kanssa.

Onnistunut viikonlopun vaellus Repovedelle siis takana ja kaiken lisäksi löytyi uusia paikkoja. Täydellinen telttapaikka Kapiavedeltä ja Sauna, jossa pääsi puhdistamaan vaelluksen hiet pois. Iso suositus molemmille paikoille. Vaikka säät eivät tällä kertaa ollut maailman parhaat, niin hyvä seura ja ruoka pelastaa reissun kuin reissun.

Vaellus oli taas hyvää treeniä Baruntsea varten, sillä tuli tällä kertaa mukavasti painavaa rinkkaa kantaessa. Tosi hyvä fiilis jäi repun kantamisesta ja vaellus tuntui melko kevyeltä, mikä on tietysti positiivinen merkki syksyä varten.

Tunteiden hallintaa – mikä auttaa minulla?

Olin eilen huonolla tuulella. Kiukutti, olin herännyt niin sanotusti väärällä jalalla. Mikään erityinen juttu ei mennyt pieleen niin kuin usein väärällä jalalla menee. Olin vain huonolla tuulella. Tämähän kuuluu elämään, mutta pohdin eilen sitä, että miten nämä ikävät fiilikset vaikutti omaan toimintakykyyn ja käsittelin niitä. Tunteiden hallinta on mun mielestä oleellinen omaisuus urheilijalle, kiipeilijälle ja vuorikiipeilijälle. Turha hermostua asioista, joille ei välttämättä ole tehtävissä mitään ja toisaalta on tärkeää päästä fiiliksistä yli mahdollisimman tehokkaasti.

Sain eräältä lukijalta meiliä tuossa hetki sitten ja hän kysyi olenko pohtinut, millaisia ominaisuuksia pidän tärkeinä kiipeilykavereissa ja toisaalta, onko minulla omasta mielestäni sellaisia piirteitä, joita haluaisin parantaa. Noniin, nyt päästään sitten itse asiaan.

nuuksio polkujuoksu

Mistä kiukku oikein tulee?

Olen huomannut, että olen välillä kiukkunen ihan turhista asioista. Niin kuin me kaikki silloin tällöin, mutta en oikein tykkää tämänkaltaisesta piirteestä, jossa annan kiukun ottaa minusta vallan ja vaikuttaa niin voimakkaasti sekä itseeni että ympärillä oleviin ihmisiin. Anteeksi vilpittömästi vain kaikille, jotka ovat saaneet kiukkumyrkystä osansa.

Mitä nämä turhat asiat siis ovat? No ärsyynnyn siitä, että kaikki asiat eivät mene niin kuin suunnittelin. Ruuhkasta, haastavasta asiakascasesta töissä, äänekkäästä työkaverista, puristavasta kengästä ja kauramaito loppuu ja kahvi ei maistu samalta tavallisen kanssa. Siis aivan turhaa kaikki ja oikeasti ärsyyntyminen on täysin oma syyni eikä asiakkaiden tai oikeastaan kenenkään muun ympärillä hyvää tarkoittavan ihmisen.

nuuksio kansallispuisto

Ulkoilemassa kiukkua pois

Millä hiljentää näitä negatiivisia fiiliksiä ja pyrkiä harjoittelemaan mieltä sen mukaisesti, että samanlaiseen negatiivisuuden kierteeseen ei joutuisi vuorilla? Itsellä yksi oleellisimpia tekijöitä negatiivisten fiilisten kitkemiseksi on se, että pääsen rauhoittumaan ja mieluiten ulos. Kiukku alkaa laantumaan heti ulkoilmassa ja poluilla pääsee rauhoittumaan omiin fiiliksiin eikä negatiivisuus ota samalla tavalla valtaa mielestä.

Eilen kiukkua laannutti tieto polkujuoksulenkistä Nuuksion kanssallispuistossa. Maratonin valmistautumista silmällä pitäen tarkoitus oli tehdä vielä tällä viikolla yksi pidempi lenkki matalilla sykkeillä ja testailla eväitä, joita ottaisin mukaan tulevalle maratonille. Karkkipussin kanssa siis lenkille, vähän nihkein fiiliksin, mutta puolipakolla menin vain.

Lenkki alkoi nihkeästi, sillä pää tuntui olevan jumissa päivän kiukkufiiliksistä. Hymyä ei meiannut irrota, mutta jo muutaman ensimmäisen kilometrin jälkeen kroppa alkoi rentoutumaan. Sai keskityttyä erityisesti vain ja ainoastaan seuraavaan askeleeseen. Ylitettävään puuhun, juurakkoon, kiveen ja kiivettävään mäkeen. Matka alkoi luistamaan ja pian kilometrejä olikin kertynyt useampi.

Ilma on muuttunut viimeisen viikon aikana selkeästi syksyiseksi ja eilen illalla oli jo selkeästi viileämpää kuin viikko aiemmin. Edelleen oli lämmintä ja juoksulenkki taittui The North Facen juoksuhameessa (joka on muuten yksi mun tämän hetken ehdoton suosikki treenivaatteista) ja t-paidassa. Elokuinen ilta on siitä maaginen, että ilmassa on syksyä ja toisaalta kesän lämpö ja valo siivittää iltaa vielä pitkälle.

No äkkiä olinkin juoksuflowssa ja kiukku alkoi unohtumaan. En edes muistanut, miksi olin ollut vihainen tai kenelle. Lenkki oli siis onnistunut, kiukku laantunut ja akku tyhjennetty sopivasti Nuuksion poluille. Loppulenkki menikin nauttiessa upeasta säästä ja siitä, että meillä on tuollainen paikka alle tunnin päässä Helsingin keskustasta, jossa pääsee nauttimaan hiljaisuudesta keskellä arkiviikkoa ja nauttimaan luonnosta.

Kiukkuhallintaa siis haluaisin opetella paremmin myös vuoria varten. Sielläkin tulee, varsinkin pitkällä reissulla, hetkiä jolloin ei ehkä huvita, tunnu hyvältä tai fiilis ei ole katossa. Miten opetella hallitsemaan paremmin näitä fiiliksiä? Itsellä ainakin tekeminen auttaa, ajatuksien saaminen pois näistä asioista. Ja oikeasti ihan puhdas tsemppaaminen. Tiedän, että tuo on heikko kohtani ja minun täytyy tietoisesti opetella toimimaan toisin.

Usein itsellä urheilu on myös paras tapa nollata ajatuksia. Tuntuu, että pääsee irtautumaan päivän muista asioista, rentoutumaan ja keskittymään olennaiseen eli omaan tekemiseen enkä siihen, mitä muut tekevät. Kiukkupäiviä varmaan tulee jatkossakin, mutta ehkä tietoisella ajattelulla ja tekemisellä osaan käsitellä kiukkua paremmin. Tsemppiä ruudun toiselle puolelle, mikäli sinulle on sattunut kiukkupäivä!

 

Matkalla kohti Nuuksio Classic polkujuoksumaratonia

60 päivää ja tänään hiukan vähemmän ennen kuin Baruntsen reissu alkaa. Syksy tuo sen lisäksi myös muita urheilullisia tavoitteita. Olen menossa juoksemaan syyskuun ensimmäisenä päivänä elämäni ensimmäistä maratonia ja vieläpä polkujuoksumaratonia.

Syksystä lähtien on tullut juostua poluilla. Polvivammojen jälkeen poluilla on ollut turvallisen tuntuista juosta ja juokseminen on ollut mukavaa. Ei kipuja polvessa ja polvi on kestänyt juoksemista todella hyvin, yllättävänkin hyvin. Polkujuoksussa on yhdistynyt luonnossa liikkuminen, haastavuus ja toisaalta urheilullisuus. Poluilla vaeltaminen on oma lajinsa, mutta juostessa pääsee täysin omaan fiilikseen ja flowhun. Samalla poluilla juokseminen voi olla kortin kääntöpuolella kammottavaa ja todella raskasta.

Syksyllä tuli juostua Sipoossa, sitten Sipoonkorpi Trailin 21 kilometrin matkalla, keväällä juostiin Nuuksiossa pitkä polkujuoksulenkki, Repovedellä viikonloppu, heinäkuussa Kopparnäs Coast Traililla, viime viikolla Nuuksiossa pitkä lenkki ja tällä viikolla olen käynyt Keskuspuistossa juoksemassa.

Juoksemiseen on minulla sellainen jännä viha-rakkaussuhde. Ensimmäisen kerran päädyin poluille Suunnon kellon karttojen vuoksi: katsoin, missä olisi mahdollista päästä ulos ja pian olin juoksemassa kelloon piirretyn reitin avulla Sipoonkorvessa. Välillä juokseminen on upeaa ja mukavaa, mutta toisaalta se on viedä kropasta kaikki mehut.

nuuksio classic polkujuoksu

Nuuksio Classicille harjoittelemassa Keskuspuistossa

Yksi syy, miksi olen juoksemisesta oikeasti innostunut, on se kuinka polkujuoksu on myös harjoittelua vuoria varten. Tulee oltua haastavassa maastossa juoksemassa, opeteltua liikkumista kivillä, kallioilla ja poluilla ja lähemmäs luontoa on vaikea päästä jokaisena arkipäivänä.

Polkujuoksu tarjoaa myös mahdollisuus arkipäivien seikkailuille. Keskuspuisto on ihan Helsingin keskustassa ja arkena on mahdollista lähteä lähipoluille juoksemaan. Toisaalta polkujuoksu avaa mahdollisuuksia lähes missä tahansa Suomea. Reittejä riittää ja upeita maastoja löytyy käytännössä kaikista kaupungeista.

nuuksio classic polkujuoksu

Keskuspuistossa lenkillä

Päätin ilmoittautua maratonille hiukan ystäväni Kaisan innoittamana, sillä hän ilmoittautui ensin. Mietin pitkään, että hitto vie, enhän minä ole mikään maratoonari tai juoksija ja pian olinkin jo ilmoittautunut. Maratonista tulisi testi, mitä kroppa kestää ja oikeanlaisella valmistautumisella uskoisin selviytyväni tulevasta juoksusta.

Nyt viime viikkojen aikana on sitten tullut käytyä poluilla ja olen pyrkinyt juoksemaan vähintään pari kertaa viikossa. Tarkoitus on selvitä säällisessä ajassa kotiin kilpailusta ja päästä tekemään päivän paras suoritus. Kärkijuoksijat menevät todella kovaa, lähes käsittämättömän kovaa vauhtia, joten mitään aikatavoitetta ei suoraan ole. Toki toiveita kuuden tunnin alituksesta löytyy, mutta päivän kunto täytyy olla kohdillaan ja valmistautumisen mennä nappiin.

nuuksio classic

Testaamassa uusia vaatteita Keskuspuistossa – Nuuksio Classic maratonia varten

Välillä on kauhunsekaiset fiilikset, mitä tässä on taas tullut tehtyä. Toisaalta olen innoissani, mutta kyllä joka päivä jännittää myös tuleva juoksu enemmän ja enemmän. Nyt tulevat viikot sisältävät vielä treenejä, mutta ennen maratonia tarkoitus on rauhoittua, huoltaa kehoa ja palautua kunnolla.

Koko ajan on pääfokus tietenkin Baruntsen reissussa ja mitään turhia riskejä en aio ottaa sen suhteen, että reissu vaarantuisi. Sen vuoksi olen ottanut juoksemisen nyt rauhassa ja pyrkinyt lisäämään maltillisesti juoksukilometrejä viikko viikolta lisää. Ensisijainen tavoitteeni on kuitenkin myös pitää hauskaa ja nauttia tekemisestä.

Kopparnäs Coast Trail -polkujuoksukilpailu

Viime lauantaina 28.7. järjestettiin ensimmäistä kertaa Kopparnäs Coast Trail -niminen polkujuoksukilpailu Siuntiossa. Ilmoittauduttiin mukaan kilpailuun jo jokunen tovi sitten ja ajatuksissa oli mennä juoksemaan vähän pidempi lenkki ja kilpailu vielä ennen syksyn Nuuksio Classic maratonia.

Olin tullut Norjasta saman viikon maanantaina ja olimme viimeisenä ennen kotiin paluuta tehneet kaksi pidempää kiipeilyä ensin Uranostindin huipulle ja sitten Store Smorstabbtindin huipulle. Norjasta ajettiin kauheeta kyytiä Ruotsiin ja sieltä yölautalla Suomeen. Jotta aika oli optimoitu ihan tappiin, niin menin tietysti suoraa lautalta myös töihin maanantaina.

kopparnns coast trail polkujuoksu

Tunnelmat ennen lähtöä -nauratti

Aika haipakkaa siis oli viikon ohjelma ja sitten vielä päälle tavaroiden purkaminen, huoltaminen ja vähän pitkäksi venyneet palauttelulenkit. Laiminlöin oikeastaan täysin palautumisen reissusta ja tuleva juoksukisa viikonloppuna alkoi jo torstaina lähinnä ahdistamaan. Tukkoinen olo kropassa, todella kuuma päivä ja hellettä tiedossa sekä vähäiset juoksukilometrit viime viikoilta lähinnä kauhistutti tulevaa kilpailua varten.

Koska Kopparnäs Coast Trail voitti juuri Suomen kauneimman polkujuoksureitin äänestyksen, olisi tuntunut tuhlaukselta jättää menemättä tapahtumaan. Päätin, että menen retkeilemään ja tulos tulee olemaan, mitä sitten se on. Olinhan kuitenkin itse vähän aiheuttanut omalla säätämisellä huonon valmistautumiseni.

Lauantai sitten koitti ja lähdimme hyvissä ajoin Helsingistä matkaan. Ajomatkaa keskustasta tulee noin 50 kilometriä kisapaikalle, jossa autot parkkeerattiin kahden kilometrin päähän lähtöpaikalta. Siinä käppäiltiin rauhassa lähtöpaikalle, haettiin kisalaput ja valmistauduttiin lähinnä varjossa tulevaan koitokseen.

Ilmoittautuminen nopeimpaan lähtöryhmään osoittautui myös hienoiseksi virheeksi, sillä kovat juoksijat tietenkin lähtivät melkoista vauhtia heti lähtömerkistä. Lähtöryhmän hännille jääminen tosin mahdollisti sen, että pääsi heti alusta asti juoksemaan täysin omaa juoksuaan.

Reitti alkoi hiekkarannalta, jossa juostiin noin 100 metriä. Heti tämän jälkeen siirryttiin kapeammalle metsäpolulle ja aika pian rantakallioille. Eikä mikään ihme, miksi reitti on äänestetty Suomen kauneimmaksi: rantakalliolta avautui upeat maisemat merelle, aurinko paahtoi kuumana ja kalliolla paineltiin yllättävänkin kovaa vauhtia eteenpäin. Kalliota juostiin alkumatkasta noin neljä kilometriä ja välillä poikettiin isolla hiekkatiellä ja taas palattiin kallioille.

Ensimmäinen huoltopiste oli seitsemän kilometrin kohdilla ja otin ensimmäisen geelin tässä kohtaa. Tuntui, että kroppa kiehuu sisältä päin ja otin pari vesimukillista, jotka kaadoin vaan päälleni huollossa. Olin kurkannut sykemittaria kolmannen kilometrin kohdalla ja sykeluvusta 200 tiesin, että alkumatkan vauhti oli liian kovaa.

kopparnns coast trail

Fiilikset tuskaisen kisan jälkeen

Huoltopisteeltä sitten jatkettiin isompaa hiekkatietä ja takaisin kalliolle, josta ensimmäisen kympin kohdalla palattiin lähtöviivan tuntumaan. Ensimmäinen kymppi oli takana ja tiesin reittikuvauksesta jo etukäteen, että se oli myös nopeampi kymppi. Tästä alkaisi sitten hitaampi lenkki kapealla metsäpolulla. Olo oli aikalailla uupunut, juoksu takkusi ja tuntui suorastaan kammottavalta.

Päätin kympin kohdilla, että juoksen koko matkan, vaikka teki välillä mieli kävellä. Juoksen vaikka ihan hitaasti ja yritän nautiskella reitistä ihan rauhassa. Oli kuuma ja tarkoituksena ei kuitenkaan ollut esimerkiksi pilata tämän viikon treenejä repimällä kaikkea irti selkärengasta kilpailusuoritukseen. Hoin itselleni, että muista mikä on tavoite ja muista, että nyt ei kannata loukkaantua vaan suorittaa järkevästi.

Tämä päätös helpotti oloa tosi paljon, sillä päästin nopeampia edelle, söin seuraavalla huoltopisteellä 14 kilometrin kohdilla geelin ja jatkoin omaa hidasta hölköttelyä poluilla. Takalenkki eli viimeinen kahdeksan kilometriä kulki kapeaa metsäpolkua, joka ei varmaan lauantain juoksijoiden tamppaamisen jälkeen ole niin kapea, jossa välillä hypittiin kaatuneiden puiden yli. Ei mahdottoman vaikeaa polkua, mutta selkeästi hitaampaa kuin ensimmäisellä kympillä.

Viimeinen pari kilometriä olikin aikamoista taistelua, sillä poluilta palattiin taas aivan rannan tuntumaan ja kallioille, joissa kuumuus oli aivan eri luokkaa kuin metsän keskellä. Ja tuntui muuten tosi pitkiltä kilometreiltä, mutta pääsin maaliin ja mereen vilvoittelemaan. Aika 18 kilometrin kilpailussa oli 2:10 ja maalissa olin onnellinen, että en kävellyt ja viilennys odotti heti mereen pulahtaessa.

Olin kyllä vaikein kisa sitten hetkeen, mutta sehän on elämää ja urheilua. Välillä näitä tulee ja olin vähän osannut odottaa tuloksen tasoa edellisten viikkojen menojen perusteella. Vaikka haluaisin sanoa, etten ole pettynyt, niin vaikeaahan se on ja toisaalta merkki siitä, että asiasta kuitenkin vähän välittää. Viimeisen vuoden aikana kaikki tapahtumat, joissa olen käynyt, on onnistunut hyvin ja olen pystynyt venymään joka kerta jopa parempiin tuloksiin, mitä olisin arvannut. Olin tyytyväinen Sipoonkorpi Trailin aikaan ja triathlonin perusmatkaan.

Tämä kilpailu oli myös erittäin hyvä muistutus levon tarpeesta ja siitä, että tapahtumien ahnehtiminen ei myöskään kannata. Joka viikonlopulla olisi mahtavaa tekemistä, mutta jossain kohti kannattaa miettiä, viekö kaikki nämä tekemiset alkuperäistä tavoitetta eteenpäin. Olen kyllä tyytyväinen, että tuli juostua pidempi lenkki ja kokeiltua, että miltä oikeasti urheilu helteessä tuntuu.

kopparnns coast trail

Uimisen jälkeen jo hymyilytti

Kopparnäs Coast Trailin reitti sen sijaan oli juuri niin upea, mitä olin ajatellut. Rantakalliot, metsäpolku ja vain vähän hiekkatietä kruunasi kyllä reitin. Erityisen paljon mieltä lämmitti se, että kilpailun reitti oli erinomaisesti merkattu. Kertaakaan ei tullut tunnetta, etteikö olisi tiennyt, mihin pitää seuraavaksi mennä. Järjestäjät olivat onnistuneet siis täydellisesti reitin merkkaamisessa ja huoltopisteillä oli riittävästi juotavaa ja kannustusta myös tarjolla.

Reitti pääsee kyllä myös omalla listalla erittäin korkealle ja voin lämpimästi suositella kilpailua kaikille. Fiilis oli mukava ja maalialuueella kannustus kuului. Alueella ei ollut vesivessoja, mutta kenttävessat ja tavaroiden säilytys oli silti onnistuttu hoitamaan tyylikkäästi ilman, että niitä edes jäi kaipaamaan. Täysi kymppi suoritus siis järjestäjiltä, kiitos vielä!

 

Juttu Retkipaikka.fi-sivustolla

Olin viime viikolla iloisesti yllättynyt, kun Retkipaikka.fi -sivuston Jonna Saari laittoi viestiä ja kysyi, että olisinko kiinnostunut haastettaluun kuukauden blogisuositusta varten.

No tietenkin olin ja meillä oli oikein mukava juttutuokio Jonnan kanssa viime viikolla. Sain jutun käsiini ja voi vitsit, kyllä olin imarreltu!

retkipaikka.fi

Retkellä Norjassa ja tulevia retkiä suunnittelemassa

Jonnan kirjoittaman jutun Retkipaikka.fi -sivulta löydät tästä linkistä.

Aurinkoista maanantaita kaikille ruudun toisella puolella oleville!