Coloradon kansallispuistot

Kävimme Coloradon reissulla useammassa kansallispuistossa ja useita jäi käymättä. Kansallispuistoja ja toisistaan täysin erilaisia on joka puolella ja maisemat ovat joka kerta ihan käsittämättömän kauniita.

Reissun aikana kolusimme kolme eri kansallispuistoa: Canyonlands (Utahin puolella), Mesa Verden ja Black Canyon of the Gunnison. Nämä kolme olivat myös todella erilaisia ja keskenään kuin eri maasta.

Helpoin tapa liikkua kansallispuiston sisällä on auto. Autolla ajetaan kansallispuiston sisään rakennettuja teitä pitkin ja näköalapaikoille on tehty parkkipaikkoja, joista pääsee kävellen 1-6 kilometrin matkoja vielä paremmille näköalapaikoille. Käytännössä ilman autoa ei näihin kansallispuistoihin myöskään pääse, sillä etäisyydet ovat melko pitkiä.

Yöpyminen kansallispuistoissa tapahtuu merkityillä telttapaikoilla ja vettä saa yleensä vähintäänkin kansallispuiston vierailijakeskuksesta tai sisääntulon kohdilta. Ruokaa ei oikeastaan voi hankkia mistään kansallispuiston osasta, joten ruuat täytyisi puistoon mennessä olla mukana.

Canyonlands

Utahin puolella oleva kansallispuisto on nimeensä viitatenkin kansallispuisto, jossa on kanioneita. Ja niitä on joka puolella ja jokainen näköalapaikka on toinen toistaan henkeäsalpaavampi ja tuntuu käsittämättömältä, miten jotain tuon kaltaista on voinut syntyä joskus.

Canyonlands

Canyonlandsissä olimme yhden yön, sillä menimme katsomaan auringonlaskua erään harjanteen luo. Näkymät olivat huikeat ja meillä oli rentouttava riisipataillallinen kanionin reunalla auringonlaskua ihastellessa.

Auringonlasku

Pimeän tullen vaelsimme toiselle puolelle kanionia yöpymään, jotta näkisimme auringonnousun paalupaikoilta. Tämä yö on jäänyt muuten elävästi mieleen, sillä yöllä tuuli todella kovaa ja minulla oli vaikeuksia saada unta. Kun olin vihdoin jo hetken nukkunut, herään siihen että revin vieressä olevani kaverin makuupussin pääaukkoa ja hoen suomeksi, että mä en saa unta. Jenkkikaveri oli ihmeissään, että nyt se sekosi. Tajusin, että olin unessa ja käänsin kylkeä ja jatkoin uniani. Tätä sitten aamulla naurettiin porukalla.

Canyonlands

Auringonnoustua kävimme katsomassa yhtä aivan huikeaa kivimuodosteltaa, jonka alta aurinko lumoavasti nousi. Tämän jälkeen keitettiin aamupalaa ja seuraavaksi lähdimme ajamaan kohti Mesa Verde -kansallispuistoa.

Auringonnousu Canyonlands

Auringonnousu Canyonlands

Jos olette Utahissa tai Coloradossa, niin menkää Canyonlandsiin käymään. Näkymät ovat ihan kreisit ja olin ainakin itse todella vaikuttunut siitä, mitä oikein näin ja koin. Tunne, että me ihmiset olemme niin pieniä, on jotain käsittämätöntä. Näitä näkymiä olen nähnyt elokuvista, mutta niiden kokeminen livenä oli jotain ihan erilaista. Pari kyyneltäkin taisi päästä auringonlaskun aikaan, koska luonto oli vain niin kaunis.

Mesa Verde

Mesa Verde on kansallispuisto Coloradon puolella, jonne ajoimme Canyolandsin jälkeen. Mesa Verde on ihan erilainen kuin Canyonlands, koska maisemat vaihtuvat havumetsään ja värit vaihtuvat vaaleammaksi.

Mesa Verde

Mesa Verde on myös pueblointiaanien aikoinaan asuttama alue, josta edelleen löytyy kallioiden välistä kaupunkeja, joissa intiaanit ovat asuneet. Paikka muistuttaa jollain tavalla Machu Picchua, sillä intiaanien asutukset ovat edelleen paikalla ja historia, miksi intiaanit ovat menneet juuri tähän paikkaan muistuttaa hyvin paljon inkojen perinteitä.

Mesa Verden maisemat

Mietimme pitkään, että miltähän siitä ensimmäisestä ihmisestä on tuntunut, joka löysi nämä kylät ja kallioseinämiin tehdyt asutukset. On varmaan ollut aikamoinen ihmettely, että millainen historia löytyikään.

Mesa Verde

Mesa Verden kalliot

Kansallispuistossa ei saanut ollenkaan yöpyä, sillä se on argeologista aluetta ja ymmärrän hyvin, miksi turisteja ei päästetä merkittyjen polkujen ulkopuolelle. Tämän vuoksi menimme katsomaan auringonlaskun, joka oli muuten upea pinkin ja oranssin sävyissä ja tämän jälkeen ajoimme lähimpään kaupunkiin ja olimme motellissa yön.

Mesa Verden auringonlasku

 

Black Canyon of the Gunnison

Seuraavana aamuna lähimme ajamaan kohti Telluriden kylää ja matkalla ajoimme Black Canyon of the Gunnisonin ohi. Tässä kohtaa oli ehkä hiukan kansallispuistoähky ja mietimme, että jättäisimmekö koko puiston välistä, mutta päätimme kuitenkin mennä katsomaan miltä tämä kansallispuisto näyttäisi ja onneksi menimme.

Maisemat Black Canyonilla

Kansallispuisto oli täysin erilainen kuin kaksi ensimmäistä puistoa, sillä se oli väreiltään mustan ja harmaan eri sävyjä täynnä. Pudotukset näköalapaikoilta olivat satoja metrejä ja kanionin pohjalla kuohusi iso koski.

Kävimme kiertämässä kaikki mahdolliset näköalapaikat ja polut, jotka olivat avoinna. Tykkäsin puistosta todella paljon, sillä se on täysin erilainen kuin Canyonlands tai Mesa Verde.

Black Canyonin reunalla

Black Canyonin reunalla

Huomasin myös, että minua todella huimasi olla kanionin reunalla ja katsoa monta sataa metriä syviä pudotuksia. Sanoinkin, etten tule reunalle ilman turvaa. Tämä tunne oli aivan uusi ja huomasin, että se liittyi vahvasti siihen, kuinka minulla ei ollut minkäänlaista turvaa köydestä tai valjaista. Kiipeilessä nimittäin näitä ongelmia ei ollut.

Upeat kolme hyvin erilaista kansallispuistoa tuli kierrettyä, jonka jälkeen suuntasimme kohti kalliokiipeilypaikkoja. Näistä tarinoita seuraavassa postauksessa.

 

Utah ja Moab

Coloradon reissun ensimmäiset päivät vietimme vuoristossa ja sieltä alas päästyämme siirryimme Utahin puolelle ja kanioneille. En ollut koskaan aiemmin ollut minkäälaisilla kanioneilla, joten hiukan jännitti, mitä edessä onkaan. En osannut oikein edes kuvitella, miten henkeäsalpaavia hetkiä olisikaan tulossa.

Nukuimme kaikki kanioniyöt taivasalla, sillä olimmehan autiomaassa ja sateen riski oli minimaalinen. Koska oli pääsiäisen aika, niin täysikuu möllötti tähtitaivaan seassa ja yöllä ei tarvinnut käyttää otsalamppu, kun heräsi vessaan tai juomaan.

Aspenista ajoimme Moabin kaupunkiin, jossa kävimme aamiaisella ja paikallisessa retkeilyliikkeessä kysymässä, että minne meidän kannattaisi lähteä päiväretkelle. Saimme vinkiksi lähteä retkelle Morning Glory Bridgelle.

Matkalla Moabiin

Morning Glory Bridgen saavuttamiseen on useampi vaihtoehto ja me valitsimme sen, jossa täytyi laskeutua köyden kanssa useampia kanioneita alaspäin. Toinen vaihtoehto olisi saavuttaa silta siten, että vain kävelee polkua pitkin muutaman mailin katsomaan siltaa.

Moab

Laskeutumista vaativa reitti oli kiva siinä mielessä, että tässä kohtaa pääsimme harjoittelemaan laskeutumista köyden kanssa. Laskeuduimme useamman kanionin alas ja viimeinen lasku kanionin pohjalle oli pitkä ja ainakin minulla oli perhosia vatsassa, sillä laskeuduin pelkän köyden varassa noin 60 metriä korkealta lohkareelta ilman, että jalat enää osuivat seinään ja roikuin pelkän köyden varassa alas tullessa.

Valmiina laskeutumaan

Tuolta laskeuduttiin

Tämän jälkeen lähdimme kiertämään vähemmän tunnettua reittiä takaisin päin kävellen. Kartan mittakaava oli aika surkea ja jossain kohtaa tajusimme, että olimme kävelleet alle neljän kilometrin matkaa pari tuntia. Polkuja olikin pian joka puolella ja yhden seuraaminen vei viiden uuden polun luokse.

Polun varrelta

Tutkailimme karttaa ja tajusimme, että olemme väärällä puolella jokea ja vähän eksyksissä. Kanioneille kuolee vuosittain ihmisiä juuri eksymisten, putoamisten ja hölmöilyiden takia. Olin ottanut reppuun avaruuspeitettä, lämmintä vaatetta, ruokaa ja juomaa ihan varmuuden vuoksi. Tiesimme koko ajan, mistä olimme tulleet, koska rakensimme polun varteen kivitorneja joita seuraamalla löytäisimme takaisin.

Menossa alaspäin kanionin pohjalle

Päätimme lähteä kipuamaan kanionin pohjalta ylös, jotta näkisimme paremmin, missä kohtaa olemme. Kun pääsimme huipulle ja kävelimme hiukan suuntaan, josta olimme tulleet, löysimme autoja ja radiomaston näkökentässä. Olimme lähteneet radiomastolta ja auto löytyi myös maston vierestä. Seuraavalla kerralla mukana oli myös kunnon GPS-laite ja koordinaatit, missä auto on.

Pääsimme autolle ennen auringonlaskua ja olimme päättäneet, että menemme katsomaan laskun Delicate Arch -nimiselle kivikaarelle, joka on Utahin yksi tunnusmerkki. Kaarelle päästäkseen piti kävellä ylämäkeen kolme kilometriä ja olimme sen verran myöhässä, että meidän täytyi juosta koko matka. Taisin huutaa ylämäessä, että mun jalat on niin tyhjät, koska ai että tässä kohtaa hapotti. Ehdittiin auringonlaskuksi kivelle ja se oli kyllä upea.

Paikalla juuri ennen auringonlaskua

Yöpymisestä kanioneilla vielä sen verran, että tähän aikaan vuodesta ihmisiä oli todella paljon liikenteessä. Osa olivat telttailemassa, toisilla oli upeat asuntoautot ja -vaunut ja osa kuten me nukuimme vain taivasalla. Isoilta teiltä lähtee paljon pienempiä teitä, joiden varsilla on ihmiset yöpymässä. Paikoissa on myös hyviä kohtia tehdä nuotioita, sillä päivälämpötila yön ja päivän välillä on merkittävä. Illalla on kiva viettää aikaa lämpimän nuotion ääressä.

Upea näky juoksun päätteeksi

Seuraavana päivänä päätimme, että koska olimme viimeisimmät päivät kävelleet, laskeutuneet kanioneita ja vielä viimeisenä juosseet, pitäisimme rennomman päivän ja kävisimme katsomassa Dinosaur Trailillä dinosaurusten jälkiä, jotka olivat syntyneet tuhansia vuosia sitten.

Näkymät polulta

Kävely jäljille oli aika rento ja vietimme päivää ympäri ämpäri kävellen ja vähän kiviä boulderoiden. Löysimme sellaisia kiviä, missä olisi voinut kiipeillä enemmänkin, mutta köydet ja muut tavarat olivat autoille. Päivä oli kuitenkin rento ja kevyempi kuin aiemmat päivät.

Dinosaurusten jälkiä

Tämän päivän jälkeen suuntasimme kohti Canyonlandsin kansallispuistoa. Kirjoittelen käymistämme kansallispuistoista seuraavassa postauksessa lisää.

 

Colorado: Aspen ja kuumat lähteet

Lensin Helsingistä Denveriin, jossa kaverini olivat minua vastassa lentokentällä. Heti lentokoneesta suoraan hyppäsimme autoon ja aloitimme lyhyen roadtripin kohti Coloradon luontoa.

Olin itse valmistautunut matkaa varten verrattain huonosti, sillä olin ulkoistanut matkasuunnitelmat kavereilleni, jotka olivat käyneet osassa paikoissa jo aiemmin. Toisaalta tämä suunnittelemattomuus oli aika mukavaa, sillä kaikki, mitä eteen tuli olivat täysiä yllätyksiä ja suunnitelmat toisaalta muuttuivat reissun aikana monta kertaa.

Automme lähti Denveristä kohti Aspenia ja vuoria. Aspen on tunnettu muutamasta asiasta: filmitähdistä ja upeista vuorista. Jostain syystä alue on houkutellut julkkikset paikalle ja me mentiin vuorien perässä.

Kohti vuoristoa

Tavoitteena oli siirtyä luontoon trekkaamaan ja telttailemaan. Nyt oli vielä keväinen ajankohta, joten otimme myös lumikengät mukaan jos niitä tarvittaisiin. Ja hyvä oli, että lumikengät olivat mukana.

Lentoni oli Denverissä kahdeksalta illalla ja ajomatka Aspeniin kesti kolme tuntia. Olin nukkunut melkein koko matkan koneessa ja automatkan, mutta nukkumaanmeno venyi pitkälle aamuyöhön. Seuraavana aamuna herättiin sitten ajoissa keittelemään aamupuuroa ja yöunet olivat parilta edelliseltä yöltä aika pienet. Tähän päälle vielä yhdeksän tunnin aikaeroväsymys.

Väsymyksestä huolimatta lähdettiin seuraavana aamuna kävelemään kohti Conundrum Hot Springejä eli kuumia lähteitä. Matkaa oli edessä koko päivän edestä ja nostettiin reippaina rinkat selkään.

Kohti kuumia lähteitä

Tässä kohtaa oltiin jo melko korkealla, sillä aloituspisteessä korkeutta oli 2400 metriä. Tämä tuntuu pieneltä, mutta ainakin omalla kohdallani jo tässä korkeudessa tuntui, että nyt alkaa happea olemaan vähemmän.

Matkaa autolta kuumille lähteille kertyi reilut 16 kilometriä ja käytännössä koko päivä käveltiin ylämäkeen. Nousu oli tasaista ja vasta viimeinen neljä kilometriä oli jyrkempää nousua.

Noususta haastavaa teki upottava, sulava lumi, korkeus ja väsymys. Olin vielä hiihtänyt viikon alle aika reilusti ja jossain kohtaa tämän päivän aikana tuntui, että mä en jaksa kävellä perille asti. Siitä kuitenkin yksi askel kerrallaan lähestyttiin leiripaikkaa ja lohduttavalta tuntui se, että myös matkaseurueen muille jäsenille ylämäki tuntui olevan suhteellisen raskas.

Kahdeksan tuntia myöhemmin saavuimme leiriin, joka sijaitsi 3500 metrin korkeudessa. Sieltä avautui upeat maisemat, jossa joka puolella näkyi vain vuoria, lunta, metsää ja kaiken tämän kauneuden keskellä oli kuuma lähde höyryämässä pakkasilmassa.

Lepohetki kesken päivän

Laitettiin leiri pystyyn ja pulahdimme kuumaan lähteeseen. Ai että, millainen palkinto oli rankan päivän päätteeksi pulahtaa ihoa hellivään kylpyyn. Lähteeseen, joka oli viiden tähden paikalla vuorien keskellä ja tämä paikka oli täysin ilmainen. Päivä oli täytynyt vain kävellä saavuttaakseen tämä paikka.

Kuumat lähteet

Lähde oli niin kuuma, että välillä täytyi tulla vilvoittelemaan pakkaseen. Olimme onnekkaita, sillä koko päivän paistoi aurinko täysin pilvettömältä taivaalta. Auringossa oli jo lämmin ja osan päivästä pystyi kävelemään kevyellä varustuksella. Auringonlaskun jälkeen ilma viilentyi reilusti pakkasen puolelle ja yöllä oli arvioni mukaan kymmenisen astetta pakkasta.

Auringosta muuten sen verran, että opin aikamoisen läksyn reissun ensimmäisen päivän hölmöilyn vuoksi. Kuka lähtee puolen vuoden Suomen pimeyden jälkeen aurinkoiseen vuoristoon ilman aurinkorasvaa? Tai oikeastaan pitää aurinkorasvaa repussa, mutta ei laita sitä kasvoihin? No minä tietenkin. Hölmöä, typerää ja mitä tästä seurasi? Paloin ja muuten tosi pahasti.

Varoituksen sana! Laitan ja laittakaa sitä rasvaa

Kasvot olivat muuten aika kipeät seuraavat päivät. Ja sitten rasvattiin ja pidettiin pitkiä vaatteita, etten palaisi lisää. Joo, olisi pitänyt jaksaa ja ajatella, että ihoni ei todellakaan kestä noin voimakasta säteilyä. No tästäkin selvittiin ja läksyt opittiin.

Yö nukuttiin teltassa ja ruuat keiteltiin retkikeittimellä. Seuraavana aamuna vielä pulahdettiin kuumaan lähteeseen ja sitten käveltiin viidessä tunnissa takaisin autolle. Autolle pääsyn jälkeen lähdettiin ajamaan kohti autiomaata ja Utahin osavaltiota.

Aspen ja Conundrum Hot Springs oli aivan upea paikka. Emme tavanneet muita ihmisiä kahden päivän aikana, vaikka reitti oli täysin käveltävissä lumikenkien avulla. Jos katsoo kuvia Googlesta kyseisestä paikasta, niin olen todella onnellinen, että olimme ainoat lähteillä ja saimme nauttia todella omasta rauhasta vuorien ja luonnon keskellä.

Aspen kohteli hyvin

Upeat vuoret ja Aspenissa olisi voinut viettää aikaa paljon pidempää. Matka kuitenkin jatkui kohti täysin erilaisia maastoja. Näistä lisää seuraavalla kerralla.

 

Levin hiihtoladut ja -reitit

Vaikka tuntuu, että Levin hiihtolomasta on ikuisuus, niin eihän siitä oikeasti ole kuin pari viikkoa. Parissa viikossa on kuitenkin ehtinyt tapahtumaan niin valtavasti kaikkea.

Nyt on kuitenkin aika vielä palata hiihtoladuille ja niihin fiiliksiin, joita upea keväinen Lappi tarjosi.

Ensinnäkin maaliskuun loppu tuntui olevan hyvä aika olla Levillä, sillä säät olivat aivan mahtavat. Aurinko helotti joka päivä ja päivällä keli oli jo mukavan lämmin. Öiden aikana kuitenkin vielä mentiin pakkasasteille ja muutamana aamuna ja iltana oli vielä todella viileää.

Pääasiassa kuitenkin hiihtämään pääsi erittäin kevyellä varustuksella, mistä ainakin itse tykkään. En voi sietää mitään enempää kuin pakkautua useaan eri kerrokseen hiihtoladulle. Käytännössä päälläni olivat ohut kerrasto, hiihtoasu, hanskat ja päässäni panta, koska ei ollut edes niin kylmä, että pipoa olisi tarvinnut. Tämän lisäksi suksi luisti aika paljon paremmin kuin kovilla pakkasilla. Aivan mahtavaa siis.

Viikon aikana tuli hiihdettyä yhteensä 310 kilometriä. Millaisia reittejä tähän kilometrimäärään sisältyi? Näitä reittejä tuli itse hiihdettyä, mutta vaihtoehtoja ja reittivariaatioitahan on mahdollista löytää useampia erilaisia. Alla on myös Levin sivuilta lainattu kuva latukartasta, josta löytyy vielä paremmin tietoa kaikista reiteistä.

Levin latukartta

Aakenuskierros

Aakenuskierros lähtee Levin kylältä kohti Pyhä-tunturia. Menimme reitin kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla lähdimme kiertämään reittiä oikealta vasemmalle. Kyseessähän on nimensäkin mukaisesti kierros eli sama latu hiihdetään vain kerran.

Kuten kartastakin huomaa, niin ensimmäinen kuusi kilometriä on punaista latua. Tämän käytännössä tarkoittaa siitä, että nämä ensimmäiset kilometrit hiihdetään myös loivaan ylämäkeen. Ylämäki toki palkitaan sitten pitkällä laskulla ja tämän vuoksi eka kymppi sujahtaa melkoisen nopeaa.

Aakenuskierroksen ensimmäinen ja erittäin ihana taukopaikka on Hanhipirtti. Sieltä saa munkkeja, vohveleita ja esimerkiksi päivän kasvissosekeitto poronlihalla oli erinomaisen hyvää. Hanhipirttiä pitää vanhempi pariskunta ja vastaanotto oli erityisen ihastuttava ja lämmin. Suosittelen pysähtymään täällä, jos vain hiihdätte lähelle.

hanhipirtti

Hanhipirtillä tauolla

Hanhipirtin jälkeen lähdetään sitten kohti mustia nousuja ja ne kyllä tuntuvat. Noustaan aika jyrkkiä mäkiä ja melko pitkään. Eteen tulee myös jyrkkä lasku, joka tuntuu kyllä erityisen palkitsevalta nousujen jälkeen.

Nousujen jälkeen loppumatka onkin melko tasaista reittiä ja sen aikana pääsin itse moneen otteeseen ihan todelliseen hiihtoflowhun, jossa pääse eteenpäin Wassberg-tyylillä eli potkuttelemaan vauhtia molemmille suksille.

Kierros päättyy Immeljärven ylitykseen ja mittarissa on kierroksen jälkeen reilut 40 kilometriä.

Rautuskylä

Useampana päivänä lähdimme sitten kohti Rautuskylää ja sen latukahvilaa. Tätä reittiä pitkin saa useamman eri mutkan ja reitin kautta kerättyä joko reilut 60 kilometriä mittariin, mutta lyhyempiäkin reittejä saa Rautuskylään hiihtämällä.

Rautuskylän reitti on siitä mukava, että Levin keskuksesta lähdettäessä on muutama ensimmäinen kilometri mäkistä maastoa, mutta sitten hiihdetään useita kilometrejä aivan tasaisella maastolla. Erityisesti, mikäli haluat mennä hiihtämään tasaisia latuja, niin suosittelen suuntaamaan tänne päin.

rautuskylä

Rautukylän tasaisia maastoja

Rautuskylän latukahvilassa oli erityisen hyvät munkit, joten suosittelen pysähtymään munkille reitin varrella.

Loukisenvaara

Rautuskylältä jos haluaa lähteä sitten pidemmälle reitille, niin suosittelen suuntaamaan kohti Loukisenvaaraa.

Loukisenvaaran reitillä on pitkiä, siis todella pitkiä ja tasaisia suoria, jossa pääsee nauttimaan auringonpaisteesta. Nimensä mukaisesti edessä on kuitenkin vaaran päälle nousu, joten reitillä on myös nousua, mutta selkeästi vähemmän kuin esimerkiksi Aakenuskierroksella.

Loukisenvaaran päälle päästyä alkaa loiva ja pitkä melkein neljän kilometrin alamäki, joka menee ihan hujauksessa, kun olet vaaran päälle kerta jo kiivennyt. Tämän mäen alapuolella on myös Sammun Tupa -niminen latukahvila, jonne pääsee sitten palkintomunkille.

sammun tupa

Sammun Tupa

Loukisenvaarasta tuli yksi suosikkireittejäni ja se taidettiin hiihtää jopa kolmesti eri variaatioilla, mistä tultiin vaaran nousuun ja minne jatkettiin laskun jälkeen. Kahdesti syötiin kuitenkin munkit myös Sammun Tuvalla.

Kätkätunturi

Yksi vaihtoehto on sitten lähteä Leviltä kohti Kätkätunturia. Kätkä on samaan suuntaan kuin Aakenuskierros eli tiedossa on jonkun verran nousua. Kätkän reiteille pääsee joko suoraan Leviltä tai sitten hiukan kiertämällä reittejä siten, että ensin menee Levin etelärinteille ja sieltä kiertää sitten Kätkäjärven kautta Kätkän laavulle.

Kätkän laavulla emme pysähtyneet kertaakaan sen pidempään kuin juomaan, mutta joka kerta kun olimme päässeet laavulla, tiesi että alamme olemaan jo lähellä Leviä. Kätkän laavulta alkaa pidempi nousu, joka päättyy todella pitkään laskuun ennen Immeljärveä.

Pari kertaa hiihdimme lenkkiä myös siten, että kiersimme Kätkäjärven laavun kautta, joka on myös todella kiva paikka. Ennen Kätkäjärven laavua on todella mukavaa, tasaista maastoa ja laavu on todella kauniilla paikalla. Kevätaurinko lämmitti jo sillä tavalla, että ihmiset istuivat ulkona pitämässä taukoa kesken hiihtolenkin.

kätkäjräven laavu

Kätkäjärven laavulle menossa

Näitä eri reittejä pitkin tuli siis hiihdettyä eri variaatioilla tuo reilut 300 kilometriä. Ja voi vitsit, että oli hyvä hiihtoloma. Toki tämä oli fyysisesti ja välillä myös henkisesti kova puristus. Olin aiemmin hiihtänyt vain muutaman kerran yli 40 kilometriä kerrallaan ja nyt viikon aikana teimme sen käytännössä joka päivä.

Lihashuollon ja tankkaamisen merkitys siis korostui ja joka päivä tuli kyllä tankattua sellainen määrä jäätelöä, karkkia, pastaa, pizzaa ja muita herkkuja, että seuraavana päivänä kykeni liikkumaan. Lihaskivut tulivat minulla oikeastaan vasta siinä kohtaa, kun pidimme lepopäivän keskellä hiihtoviikkoa ja seuraavan päivän kilometrit olivat kyllä erittäin tervaisia.

Ensi vuoden hiihtolomaa suunnitellessa tekisin muutaman muutokset tämän vuoden lomaan: en yhdistäisi etätyöviikkoa ja hiihtolomaa. Töiden tekeminen ja tuollaisen hiihtomäärän hiihtäminen on kova puristus. En myöskään varaa toista fyysisesti haastavaa lomaa heti perään, vaan annan kropan palautua hiihtämisestä ensin. Tuli nyt sekin kokeiltua, miltä tuntuu lentää 15 tuntia erittäin väsyneellä kropalla ja hypätä 9 aikavyöhykettä eri aikaan.

Levi on kuitenkin todella upea hiihtokohde ja kylästä löytyy hiihtämisen lisäksi paljon muutakin tekemistä kuten laskettelua, ravintoloita, pulkkamäkeä ja muita talviaktiviteetteja. Leville pääsee myös näppärästi lentokoneella, joten matkustamiseen ei tarvitse käyttää tuhottomasti myöskään aikaa. Erittäin iso suositus siis Leville.

 

Ps. Myös tänä vuonna vielä ehtii hiihtämään Lapissa!

 

Terveisiä Leviltä ja Coloradosta

Moikka moi!

Terveisiä Leviltä ja Coloradosta! Saavuin juuri Suomeen ja voi että, millainen pari viikkoa onkaan takana.

Levillä hiihtämässä

Tällä hetkellä on kova jetlag, sillä aikaeroa Denveriin on yhdeksän tuntia. Viimeisen parin viikon aikana on myös tullut urheiltua.

Levillä hiihdettiin 310 kilometriä viikossa ja sen jälkeen lensin suoraan Denveriin, jossa lumikenkäilimme, vaelsimme, liikuimme kanioneilla, kiipeilimme ja kiipeilimme vielä lisää usempana päivänä.

Seuraavien päivien suunnitelma: levätä ja palautua.

Levin hiihtomaisemat

Kaikki meni tosi hyvin ja tulen kirjoittelemaan vielä tarkemmin kaikista reissun yksityiskohdista kunhan hieman palaudun pahimmasta väsymyksestä.

Reissut olivat molemmat ihan huikeita, mutta päälimmäisenä on kuitenkin mielessä Coloradon kalliot ja kalliokiipeilyt. Opin niin paljon uutta ja pääsin todella haastamaan itseäni reissun aikana niin henkisesti kuin fyysisesti.

Lumikenkäilyfiiliksiä

On aikamoinen onni, että paikat tuntuvat kestävän ja pystyn taas tekemään täysin niitä asioita, joita haluankin. Onnea on tehdä asioita, joista todella nautin. Nautin täysin rinnoin kaikista kokemuksista, joita reissujen aikana sain.

 

Selvisin hiihtotraumoista

Jos minulle olisi vuosi sitten sanottu, että olet viikon Lapissa hiihtämässä, olisin todennäköisesti nauranut räkäisesti ja vastannut, että en ikinä ja kuka hullu nyt hiihtämään menee. Toisin kävi ja kahdessa päivässä kilsoja reilut sata takana.

Olin 14 vuotta hiihtämättä yhden ainoata metriä. Noiden vuosien aikana ei ole käynyt mielessäkään, että voisin tykätä hiihtämisestä tai siitä tunteesta, joka lenkin jälkeen on. Mistä moiset traumat olivatkaan syntyneet?

Hiihtolomalla Levillä

Koululiikunta

Kyllä vain, minulla on ihan kamalat muistot koululiikuntatunneilta. Vaikka olen aina ollut suhteellisen lahjakas ja hyvä liikkumaan, eivät koululiikuntatuntien pallopeli- tai hiihtotunnit olleet mitään lemppareita.

Silti näitä lajeja oli harrastettava ja tehtävä, jotta sai kunnollisen arvosanan. Muistan jotenkin elävästi erilaisia hiihtoharjoituksia, joissa piti mennä yhdellä suksella ja toisaalta, kuinka tunnilta pääsi kotiin, kun oli hiihdetty viisi kilometriä. Kilpailuhenkiselle tyypille, kuten minulle se tarkoitti tietysti sitä, että hiihdettiin henki hieverissä lenkki kilpaa ja ekana maaliin tullut pääsi ensimmäisenä kotiin. Verenmaku suussa sitä mentiin ja kilpailtiin.

Pakottaminen ei yleensä ole kovin siisti juttu ja sama on pätenyt hiihtämiseen. Siitä on tullut liikkatuntien takia entistä vastenmielisempää ja toki opetussuunnitelman, opettajien mieltymysten ja kelien takia hiihtämään on menty ja vaikka pakolla. Pakko meinaa itselle usein myös huonoa motivaatiota ja sen löytäminen voi olla sellainen tuskien taival, että hyvää päivää.

Välineet

Juu, minulla on kolme isosiskoa ja voinette arvata, että olen neljäntenä tyttönä käyttänyt siskojen vanhoja välineitä. Tämä on nyt sinänsä ihan selvää, sillä ymmärrän hyvin, että tavaroita pitää ja kannattaa kierrättää. Huomasin kuitenkin tänä talvena suksia ostaessani, että silläkin on aika iso merkitys, millaisilla välineillä tätä lajia yrittää tuolla tahkota.

Perheessäni on aina arvotettu urheilua ja meitä lapsia on tuettu urheilemaan. Viety harkkoihin, kuskattu kisoihin ja tuettu kokeilemaan eri lajeja. Ikinä ei ole sanottu, että et saa harrastaa jotain asiaa, vaan enemmän kannustettu. Varsinkin, kun kyse on ollut urheilemisesta.

Välineet ovat olleet varmasti ihan kohdillaan, mutta mietin, että olikohan minulla luistelu- vai perinteisen sukset ja kysyttiinkö koulussa ikinä, että millaiset sukset sinulla on. Varmaan on hiihdetty molempia lajeja ihan sekaisin ja ilman kyselyjä.

Kunnon välineillä hymyilyttää

Tänään jos joku pakottaisi minut lähtemään perinteisen hiihtotavan lenkille luistelusuksilla, sanoisin että meeppä kuule ihan keskenäsi. Ei tulisi mieleenkää kokeilla, sillä onhan tuo nyt ihan sama asia kuin yrittäisi ajaa Jopolla maantiepyöräkilpailussa. Väärillä välineillä hiihtokin voi olla kuin tervanjuontia.

Luulen, että vääränlaiset ja vääränkokoiset välineet ovat yksi isoimpia syitä, miksi lapset traumatisoituvat ja toivovat, ettei heidän täydy enää koskaan ikinä missään tilanteessa hiihtää tai joutua hiihtämään pakotettuna.

Selviytyminen traumoista

Ensimmäinen askel selviytymiseen on ollut se, että olen vain mennyt kokeilemaan. Unohtanut, että ehkä se hiihtäminen oli ihan hanurista, mutta voisiko se olla ihan kivaa tauon jälkeen.

Kokeilemisen jälkeen seuraava askel oli se, että hankin kunnon varusteet. Sellaiset, joilla voin hiihtää mukavasti ja mahdollisimman vaivattomasti. Tarvittiin hyvät monot, sukset, sauvat ja vaatteet. Kaikki nämä ovat niin hyvät, että koko ajan ei hierrä, purista, ahdista tai ärsytä joku.

Sitten tarvittiin hiihto-opetusta eli vinkkejä, miten tämä homma nyt toimikaan. On videoitu ja keskusteltu tekniikasta ja mietitty, että miten tekniikkaa hiotaan ja mitä pitäisi vielä tehdä, jotta hiihtäminen ja ennen kaikkea vapaan hiihtotyylin hiihtäminen muuttuisi mahdollisimman vaivattomaksi.

Sen jälkeen on täytynyt saada kilsoja. On vain pitänyt hiihtää ja hiihtää. Kilsoja on kerätty nyt reilut 400 tämän talven aikana ja se on tarkoittanut sitä, että olen aika useasti viikonlopuksi matkannut äitini luo Lahteen hiihtämään ja arkena on käyty bussilla Paloheinässä.

Upea hiihtosää

Uskon, että suurin syy siihen, että hiihtäminen tuntuu melko vaivattomalta tällä hetkellä on se, että nyt kilsoja alkaa olemaan jo sen verran takana, ettei jokaisella potkaisulla tarvitse pelätä kaatumista vaan pystyn hiihtämään pitkiä lenkkejä peruskestävyysalueella.

On siis käytetty aikaa, rahaa ja vaivaa, jotta on päästy tähän pisteeseen. Viikko Lapissa hiihtolomalla, jonka aikana on tarkoitus hiihtää useampi sata kilometriä. Ja on muuten kannattanut, sillä nämä asiat tukevat myös treenaamista vuoria varten.

Olen vihdoinkin löytänyt tavan nauttia ulkoilmasta myös talvella ja tehden pitkiä peruskestävyysharjoituksia joka viikko. Nämä ovat olleet ennen ihan myrkkyä, mutta nyt huomaan nauttivani pitkistä lenkeistä yhä enemmän ja enemmän.

Kannustaisin kaikki vähintäänkin unohtamaan hetkeksi hiihtotraumat ja antamaan tuolle mahtavalle liikuntamuodolle uuden mahdollisuuden, saatat jopa yllättyä, kuinka mukavaa hihitäminen onkaan. Ja kaiken lisäksi kunto kasvaa sivussa.

 

Laukut pakattu ja matka jatkuu kohti Leviä

Huhhei, ja vitsit mikä viikko on takana!

Yleensä en anna kiireen vaikuttaa toimintaani, mutta nyt täytyy sanoa, että on sellainen selviytymisviikko takana, että olen aika iloinen voidessani todeta, että todellakin selvisin. Sähläsin ja unohtelin asioita pitkin viikkoa ja maksoin useammassa otteessa erilaisia sähläämiskustannuksia. Näistä lisää myöhemmin.

Töissä on ollut kiirettä ja tiistaina pidin ensimmäisen koko päivän koulutukseni. Siitä matka jatkui kohti messuja ja tänään edustin vielä The North Facea Aleksi 13 uusien vaateosastojen avajaisissa Helsingissä. On ollut tapahtumaa, menoja ja meininkiä. Yöllä on tullut häröiltyä stressaantuneena ja valvottua miettiessä, että mitä seuraavana päivänä pitäisi saada tehtyä.

Tämän vuoksi on väsyttänyt ja yksinkertaisesti vain ollut pakko priorisoida tehtävien asioiden listaa ja selviytyä tästä viikosta. Nyt voin onnellisesti todeta, että tälläkin kertaa selvisin. Ja vielä hyvin!

Kohti Leviä

Touhuiluiden lisäksi treenit ovat tällä viikolla olleet ihan minimaaliset, sillä olen ensi viikolla hiihtämässä reilusti ja toisaalta huonosti nukuttujen, stressipäivien jälkeen ei ole tehnyt mieli mennä stressaamaan lisää kuntosalille. Siltä kropassakin nyt tuntuu. Onneksi ensi viikolle on tiedossa taas kunnon treenejä.

Huomenna aamulla aikaisin nokka osoittaa sitten kohti Leviä. Aamulla neljän aikaan olisi tarkoitus ponkaista ylös ja siirtyä kohti Lappia. Voi vitsit, miten odotankaan tulevaa viikkoa.

Jääkiipeily

Mukaan lähtee siis hiihtokamat ja todennäköisesti ensi viikolla tulee myös ulkoiltua keväisessä Lapissa. Ihana päästä tuulettamaan päätä kiireisen alkuvuoden jälkeen ja tuulettumaan ihan kunnolla hiihtoladulle.

Pirunkalliolta Leville

Leviltä kirjoittelen kuulumisia, mutta nyt laitan koneen kiinni ja pakkaan viimeisen tavarat ja painun nukkumaan. Mukavaa viikonloppua kamut!

Mikä siinä lähtemisessä viehättää?

Pakkaaminen on taas kerran käynnissä ja olen hetki hetkeltä viehättyneempi. Tuntuu varpaissa, mahassa ja poskipäissä kun ajatus lähtemisestä viehättää niin pirusti. Mikä siinä lähtemisessä on muka niin siistiä?

No ensinnäkin alkuvuosi on ollut melkoisen haipakkaa vauhtia. Olen tehnyt pidempää työpäivää ja työrintamalla on pyyhkinyt lujaa. Olen saavuttanut monta sellaista juttua, kuten mukavuusalueen asiakaskohtaamisissa, onnistunut myyntitilanteissa ja toisaalta päässyt kokeilemaan omaa epämukavuusaluetta.

Tämän lisäksi blogihommat ovat edenneet ja koko ajan olen laittanut pikkusen enemmän kaasua pohjaan tämänkin homman suhteen. Välillä on tullut kirjoitettua juttuja silmät sikkurassa, ilman luovuutta ja välillä on ollut työn takana saada edes jotain järkevää kirjoitettua. Toisaalta onneksi suunta on koko ajan selkeä. Tämä on blogi matkastani ja välillä se matka sisältää myös luovuutta kärsiviä ajanjaksoja ja toisaalta vuorilla oleminen mahdollistaa uusien ideoiden syntymisen.

Tansania

Tällä viikolla lauantaina minun on tarkoitus hypätä lentokoneeseen ja ensin nokka kohti Leviä. Siellä olisi tarkoitus ensi viikko sitten hiihdellä ja ehkä vähän laskeakin, katsotaan nyt uskaltaako sitä oikeasti rinteeseen. Vähän tuo polvihistoria kauhistuttaa. Viikon aikana olisi kuitenkin tarkoitus hypätä vapaan suksien lisäksi perinteisen hiihtotyylin suksien päälle ja pohtia, että kuinka kivaa se on.

Leviviikon jälkeen sitten nopea yhden yön pyörähtäminen kotona ja matka jatkuu kohti Jenkkejä ja Coloradoa. Hihkuin viime viikolla lähes onnesta, kun tajusin, että siellähän on suorastaan jo kesä. Denverin sääennuste näyttää +15 asteen aurinkoista keliä ja sehän tuntuu suorastaan helteeltä.

Reissua siis pukkaa ja seuraavat lähes kolme viikkoa tulee oltua enemmän tai vähemmän tien päällä. Se jos jokin on ihanaa ja etenkin, kun vihdoin tajusin, että pääsen ensin nauttimaan Levin kevättalvesta ja heti perään Coloradoon Kalliovuorille.

Miksi lähteminen viehättää?

Lähteminen tarkoittaa aina mahdollisuutta. Lähtemällä on mahdollisuus seikkailla ja kokea jotain aivan uutta. Sama pätee joka kerta, kun astun ulko-ovesta ulos. Lähden ulos ja minulla on mahdollisuus tavata uusia ihmisiä, saada uusia kokemuksia, päätyä tekemään jotain aivan uutta tai vain siirtymään paikasta toiseen. Avoimin mielin kuitenkin useimmiten lopputulos on jonkinlainen seikkailu.

Kokemukset viehettävät myös, sillä matkustaminenhan on aina täynnä kokemuksia. Varsinkin kun lähtee reissuun yksin, niin todennäköisyys sille, että uusia kokemuksia karttuu on melkoisen iso. Joudun myös matkustamaan omalle epämukavuusalueelle ja ratkomaan ongelmia itsenäisesti. Se on välillä raskasta, mutta lopulta aina todella palkitsevaa.

Lähteminen on oppimista. Oppimista, miten ulkomailla toimitaan ja miten suhtautua uusiin kulttuureihin. Toisaalta jokainen matka on aina oppimista siitä, että miten tehdään uusia asioita ja miten oma kroppa käyttäytyy aikaeroon, stressiin, paineeseen ja toisaalta siihen ylitsepursuavaan iloon, jonka matkailusta saa.

Coloradon reissu tarjoaa varmasti myös hetkiä, joissa minun täytyy olla omalla epämukavuusalueella ja tulen varmasti saamaan aika paljon eväitä tulevia vuorireissuja varten. Olen taas porukan ainoa ei-natiivi englantia puhuva tyyppi ja en todellakaan ole mikään natiivi puhuja muutenkaan. Kieliasia saa minut usein varpailleni ja joudun monesti tsemppaamaan ja miettimään, että nyt se suu auki ja vaan puhut, ilman virheiden pelkoa.

Luvassa kiipeilyä myös Coloradossa

Toisaalta lähden Jenkeissä reissuun kokeneiden kalliokiipeilijöiden kanssa, joilla on varmasti monen monta vinkkiä ja taitoa annettavana. Onneksi minulla on annettavana asennetta ja aurinkoa ja sikäli edessä on kahden kauppaa.

Lähteminen on matka omien tuntemuksien syövereihin, selviytymistä, itsetunnon kasvattamista ja lopulta uuden kokemista ja niistä kokemuksista nauttimista. Mahtavuutta.

 

 

Baruntsen retkikuntapaikka varattu

Toinen kerta toden sanokoon. Eilen on vahvistettu paikat ensi syksyn Baruntsen reissulle. Eli Nepalissa ollaan loka-marraskuussa 2018.

Baruntse

Baruntse on 7162 metriä korkea vuori Nepalissa Khumbun laaksossa. Reissu Baruntselle etenee siten, että ensin lennetään Kathmanduhun ja sieltä Luklaan, josta lähdetään sitte kävelemään kohti Baruntsen eteläpuolen seinämää.

Vuoren huipulta on upeat näkymät Everestille, Lhotselle, Makalulle, Kangchenjunga, Makalu ja Cho Oyolle. Kuulemani mukaan maisemat ovat täysin omaa luokkaansa ja vuori on monen sen kiivenneen henkilön (jotka ovat kiertäneet maailmaa enemmänkin) yksi suosikki.

Nepali

Retkikuntaoperaattoriksi on valikoitunut viime vuoden malliin Summit Climb, jonka mukana olin myös Seattlessa Mt. Rainierin jäätiköllä. Valintaan on vaikuttanut hinta, ajankohta, muiden kokemukset ja omat kokemukset Seattlesta.

Vaelluksesta Baruntsen perusleiriin sanotaan, että se on yksi kauneimpia koko maailmassa ja vaelluksen aikana kuljetaan kylien läpi ja saavutaan perusleiriin. Toisin kuin Everestin reitillä, tällä reitillä myös väkeä on selkeästi vähemmän.

Perusleiri on 5300 metrin korkeudella ja sieltä käsin aloitetaan matka kohti yläleirejä. Ensimmäinen yläleiri on 6100 metrin korkeudessa, toinen yläleiri 6400 metrin korkeudessa ja toisesta yläleiristä lähdetään sitten kohti huippua.

Mera Peak

Eikä Baruntsessa kaikki, vaan aklimatisoitumisena kiivetään ennen Baruntsea 6476 metriä korkealle Mera Peakille. Saman reissun aikana siis kaksi korkeaa huippua tiedossa, jos kaikki menee hyvin.

Mera Peakillä päästään testaamaan kuntoa ja vointia korkeassa ilmanalassa ja toisaalta myös aklimatisoitumaan korkeampaa vuorta varten. Mera Peakillä vielä harjoitellaan taitoja, joita tarvitaan Baruntsen kiipeämistä varten.

Island Peak

Olen ihan todella innoissani ja samaan aikaan jännittynyt. Tänä vuonna olen oikeasti menemässä vuorelle ja viime vuoden epäonni on viimein kääntymässä oikeaan suuntaan.

Seuraavaksi keskityn Coloradon reissulta turvallisesti kotiin pääsemiseen ja siihen, että reissussa kaikki menee hyvin. Tavoite on pitää ennen kaikkea hauskaa Coloradossa.

Kun palaan huhtikuussa kotiin, tarkoituksena olisi aloittaa uusi treeniohjelmointi ja panostaa täysillä valmistautumiseen Baruntsea varten. Paljon on vielä tehtävää, mutta onneksi aikaa on ja valmistautuminen on ollut käynnissä jo reilun vuoden ajan.

Joka päivä tulee tehtyä päätöksiä Baruntsea varten ja mietittyä, että miten nämä päätökset vaikuttavat tulevaan matkaan ja siihen, miten selviän pitkällä ja varmasti todella raskaallakin reissulla.

Olen tosi tyytyväinen, että päätin viime vuonna siirtää reissua vuodella ja tänä vuonna olen jo tähän mennessä ehtinyt kehittyä monella eri osa-alueella, mitä uskoisin myös tarvitsevani reissulla.

Suunnitelmia Coloradoon

Reilu kuukausi ja lähtö Coloradoon on edessä. Aika rientää ja olemme pikku hiljaa alkaneet suunnittelemaan, mitä me siellä Coloradossa oikein tehdään.

Ensimmäinen iso epävarmuustekijähän on sää, sillä menemmä Coloradoon aikana, jolloin saattaa olla kymmenen astetta pakkasta tai viisitoista astetta lämmintä. Ajatus oli, että kävisimme jääkiipeilemässä, mutta voi olla, että kaikki jää on jo tuohon aikaan sulanut pois tai sitten jääputoukset ovat hyvässä kunnossa. Vuorille tekisi myös mieli, mutta lumivyöryvaara voi estää vuorilla liikkumisen.

Alustavia suunnitelmia on kuitenkin nyt tehty ja ainakin seuraavat paikat ovat listalla.

Never Stop Exploring

Eldorado Canyon State Park

Eldorado Canyon State Park sijaitsee Denveristä hiukan eri suuntaan. Puisto on lähempänä Boulder-nimistä kaupunkia ja suuntaamme Boulderiin autoilla Denveristä.

Puistossa on erityisen paljon kalliokiipeilyyn sopivia reittejä. Yli 1000 ja reittejä löytyy ihan aloittelijoille ja todella kokeneille kiipeilijöille. Tarkoituksena olisi, että käymme puistossa katsastamassa reittejä ja kiipeilemässä kalliota.

Puistossa ei saa yöpyä, joten todennäköisesti olemme yötä sitten jossain lähistöllä teltoissa, koska puistossa yöpyminen ei onnistu. Tarkoitus on kuitenkin olla mahdollisimman ulkona, joten puistossa saa hyvin aikaa kulumaan päivän jos toisenkin.

Conundrum Creek Trail

Eldoradon lisäksi olemme suunnitelleet, että menemme Conundrum Greek Trailille ja lähdemme metsästämään kuumia lähteitä. Conundrum Greek Trail on Aspenissa, joten myös tänne on matkaa Denveristä.

Matka kuumille lähteille kestää päivän ja toinen päivä tarvitaan sitten poluilta palaamiseen. Matka autojen jättämisestä kohti kuumia lähteitä on reilu 20 kilometriä, joten päivä todennäköisesti tarvitaan tuon etapin taittamiseen.

Lähteillä tulemme yöpymään teltoissa, joten pääsemme myös nauttimaan ulkona yöpimisestä ja toivottavasti upeasta tähtitaivaasta. Edelleen arvoituksena on tuo sää ja millaisia haasteita se tuo.

Suunnitelmat valmiina

Longs Peak

Yksi aika kunnianhimoinen tavoite tai haave reissulle on Longs Peak, joka on yksi korkeimpia vuoria Kalliovuorilla. Taas kuitenkin törmätään sääasiaan.

Olemme nyt liikenteessä suosituimman kauden ulkopuolella ja Longs Peakillä on avoimena yksi reitti, jota kutsutaan myös nimellä Keyhole. Tämä on siis ainoa mahdollisuutemme, jos haluamme kiivetä vuoren.

Sää tekee kuitenkin sen, että vaikka vuori ei ole kauhean korkea (4346 metriä), niin olosuhteet saattavat olla hyvinkin fataalit. Eli jos mielii huipulle, niin sääolosuhteiden on osuttava ihan nappiin.

Jos emme pääse kokeilemaan huippua, niin Longs Peakin läheisyydessä on tosi paljon erilaisia polkuja vaeltamiseen ja retkeilyyn muuten, joten reissu vuoren lähistölle ei jää vain sääolosuhteiden kyttäämiseksi.

Long Peakillä aiomme olla muutaman päivän, sillä jo huipulle yrittäminen kestää reilut kaksi päivää ja jos vähänkin on huonoa tuuria säiden suhteen, niin joudumme odottamaan parempaa sääikkunaa.

Mitään suuria riskejä ei ole tarkoitus ottaa, joten Longs Peakin kiipeäminen on epävarmaa monestakin syystä, mutta vähintäänkin pääsemme yöpymään telttaan ja ulos vuorimaisemiin ja sehän jos joku on myös kivaa.

Näitä suunnitelmia on siis reilun kuukauden päässä olevaan reissuun ja suunnitelmat voivat toki elää sitten ihan paikan päällä sään tai jonkun muun syyn takia. Tavoitteena on kuitenkin olla mahdollisimman paljon ulkona ja päästä kiipeämään.