Vuosi olkaluun murtumasta

Tasan vuosi sitten pamahti ja paukahti kovaa. Ollessani voimistelurenkailla, luulin, että joku tiputti painot alas. Tullessani alas, näin kuinka oikea käteni kääntyi täysin ympäri ja viiltävä kipu alkoi tykyttämään. Soitettiin ambulanssi ja ulisin kivuissa, että miksi minä ja miksi näin käy.

Selvisi, että olkaluuni oli katkennut. Väänsin sen itse katki muscle up -nimisessä liikkeessä ja seuraavaksi ruvettaisiin miettimään, että miten käsi korjattaisiin. Jäin Töölön sairaalaan ja odottelemaan hoitoa. Piru vie käsi oli muuten kipeä. Itkin pahaa oloa ja tunnetta, että kaikki on mennyt hukkaan.

Murtunut käsi

Nyt vuosi tapahtumien jälkeen voisin sanoa, että elämäni otti tuosta tapahtumasta aikamoisen muutoksen ja monta kuukautta oltiin sellaisessa vuoristoradassa, että oksat pois. Miksi elämäni muuttui?

Loukkaantumisia sattuu ja niitä sattuu urheilijoille ja paljon tekevälle. Tämä on aina riski, jonka ottaa kun tekee jotain. Tekeminen eli urheilu on kuitenkin niin hauskaa, että riski tuntuu ihan reilulta sen vuoksi. Loukkaantumisessa itsessään ei ole mitään erikoista, koska ne ovat melko yleisiä.

Olkaluu, joka katkesi oli oikea käteni ja olen tietenkin oikeakätinen. Minulle sanottiin, että olin onnekas, koska minulta katkesi vain luu. Alkuun epäiltiin hauislihaksen repeämään ja jänteiden repeämiä. Murtuma oli myös onnekkaassa kohtaa, sillä se ei ollut suoraan kyynärnivelessä.

Minulla tapahtuma käynnisti kuitenkin sellaiset tapahtumaketjun, jota voidaan kutsua myös oppimiseksi. Edelleen ollaan tuolla oppimisen tiellä, mutta pakkolepo ja fiksu kuntoutus johti siihen, että olen joutunut pohtimaan vakavasti muutamaa asiaa: kuka haluan olla ja mitä tällä kädellä haluan vielä tulevaisuudessa tehdä. Näiden kysymysten miettiminen on opettanut paljon.

Käteen laitettu levy pilkistää kyynärpään kohdalta

Ensin itkin surkeaa kohtaloani ja olin vihainen, miksi juuri minulle kävi näin. Tuntui niin katkeralta, että olin tehnyt juuri todella kovan työn polven leikkausten kuntouttamiseen ja heti perään katkeaa sitten käsi. Oli ihan h*lvetin paha olo, koska tuntui, että koko elämältä putosi pohja. Kaikki kiipeilysuunnitelmat, urheilusuunitelmat ja kaikki oli vaakalaudalla. Minulle sanottiin, että kyseessä on pitkä kuntoutuminen ja ei mikään ihan pieni vamma.

Sitten kriisivaiheessani alkoi voivottelu, että kun kädellä ei saa tehdä mitään. Kysyin fysioterapeutilta, että saanko tehdä tätä tai tätä tai mites tämä. Vastaus oli lähes aina ei, tuolla kädellä ei saa vielä tehdä noita asioita. Mökötin ei-vastaukselle ja olin varmaan aika hankala asiakas. Muistan, kuinka istuin sohvalla ja fysioterapeutti vastapäätä ja oikeasti mökötin kuin pieni lapsi. Teki mieli raivota, että mikset anna mulle lupaa tehdä mitään.

Seuraava vaihe olikin sitten se, että sain luvan tehdä asioita. Ensin sain nostaa kilon verran, seuraavaksi kymmenen kiloa ja sitten mitä vain. Mitä vain ei tietenkään tarkoittanut, että 15 viikon käden lepuuttamisen jälkeen tehtäisiin mitä vain. Suutuin, kun käteen sattui melkein kaikki liikkeet. Sormet puutuivat, sain hermokipuun liittyviä sähköiskuja käteen, olkaluuhun jomotti, hartia oli kipee staattisesta kantositeen pitämisestä ja kaikki voimat olivat kadonneet.

Tässä kohtaa kuvioissa oli mukana Aleksi, joka auttoi kuntouttamisessa. Ilman Aleksin uskoa kuntouttamiseen, en varmaan olisi jaksanut. Jumpattiin ja jumpattiin muuten tosi paljon. Jossain kohtaa laskin, että jumppasin päivässä pienissä paloissa yhteensä neljä tuntia. Olin päättänyt, että kädestä pitää tulla hyvä ja sairaslomalla ainut tehtäväni on tehdä kaikkeni, jotta käsi kuntoutuu.

Aleksi antoi lupia tehdä, mutta ennen kaikkea hillitsi, etten hölmöile. Ollaan käyty niin paljon ja pitkiä keskusteluja siitä, millainen kädestä pitää tulla. Mietitty, että mitä tehdään kivuille ja Aleksi valoi uskoa, että mennään koko ajan oikeeseen suuntaan, kun vain teen ohjeiden mukaan enkä rupea sooloilemaan. Asioita ei yhtään helpottanut se, että kuusi viikkoa olkaluun katkeamisen jälkeen polvestani repesi kierukka, joka leikattiin heti perään ja istuin pahimmassa tilanteessa pyörätuolissa.

Jumpat tein kaikki itse, mutta Aleksi ohjasi oikeeseen suuntaan. Siksi uskon, että onnistunut kuntoutuminen on meidän molempien ansio. Silloin kun tuntui pahalta sain itkeä krokotiilin kyyneleitä salilla (yleensä sen takia, että olin vihainen kun en saanut lupaa tehdä jotain asiaa ja se turhautti) ja silloin kun meni hyvin, Aleksi kannusti tekemään oikeita asioita.

No, mitä jos katsotaan tilannetta nyt? Vuosi on kulunut. Käsi on hyvässä kunnossa. Hermokivut ovat helpottaneet, mutta eivät täysin. Edelleen on asioita ja liikkeitä, joissa tunnen käden kivut. Välillä pitkää arpea kiristää ja murtumakohtaa jomottaa. En ole täysin tyytyväinen lopputulokseen, koska käsi ei mielestäni vielä vastaa urheilijan kättä. Tosin olen onnekas siinä mielessä, että käsi suoristuu ja pystyn tekemään sillä lähes kaiken, mitä haluan.

Tämä koko tapahtumaketjun suurin oppi on kuitenkin ollut se, että on tajunnut, että tarvitseeko minun tehdä niitä asioita, mitä käden katketessa halusin? Miten minun elämä on tällä hetkellä huonompaa, kun en pysty punnertamaan 50 punnerrusta putkeen? Tai seisomaan käsillä? Tukeeko nämä taidot pääsyäni Everestille? Aleksi sen hyvin sanoi, seisotko siellä vuorilla käsilläsi? No en seiso, siihen ei ehkä kannata koko kuntoutumista myöskään perustaa. Tärkeintä on tehdä niitä asioita, jotka vievät kohti minun tavoitetta.

Toinen iso oppi on ollut se, että kipua vasten ei kannata puskea loputtomasti. Olen miettinyt niin monta kertaa, että miksi en vain lopettanut vääntämistä ja kokeillut uudestaan myöhemmin. Nykyään yritän todella miettiä omaa jaksamistani ja sitä, että milloin kannattaa puskea noin äärirajoille. Treeneissä loukkaantuminen ei ole sen arvoista.

Kolmas asia on se, että olen oppinut, että minuahan ei mikään asia lannista. Tästäkin tapahtumaketjusta selvittiin. Kauhealta se tuntui ja olin varma, että kuolen harmitukseen. Aika ja kuntoutuminen on kuitenkin auttanut ja se, että olen jaksanut nähdä kuntoutumisen vaivan. Kivaahan se ei aina ole ollut. Olen sanonutkin, että käden murtuma on kauhea osoitus siitä, että kun haluan kovasti jotain, teen kaikkeni sen eteen.

Nyt jo hymyilyttää

Käsi toimii ja sillä pystyy tekemään tällä hetkellä lähes kaikkea, mitä toivon pystyväni tekemään kädellä. Koko käden arpi on mielestäni edelleen ruma, mutta tuo taistelujälki tulee pysymään kädessä jatkossakin. Ehkä opin ajan kanssa tykkäämään siitä enemmän. Ainakin se kertoo eletystä elämästä ja minulla on aikamoinen tarina kerrottavana.

Murtuma on myös johtannut minut uusien lajien pariin. En tiedä olisinko kokeillut olympiasoutuvenettä, käynyt polkujuoksemassa tai hiihtänyt. Olen tehnyt niitä asioita, joita olen pystynyt ja jotka ovat olleet kivoja. Näitä ei murtunut tai parantuva käsi ole juurikaan estänyt. Parasta on kuitenkin se, että uusien lajien rinnalle olen löytänyt uusia treenikavereita. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja heidän kanssaan on ollut tosi hauskaa viettää yhteisiä treenihetkiä.

Tästäkin siis selvittiin ja todistin itselleni, että kova työ kantaa hedelmää ja pirun vie, täältä tullaan entistä vanhvempana takaisin. Takana on vuoden kuntoutuminen ja se vielä jatkuu tulevaisuudessakin, sillä käsi ei ole vielä sillä tasolla, millainen se vuosi sitten oli. Liikettä ja järkevyyttä se kaipaa.

Tsemppiä kaikille kuntoutujille! Tiedän, miltä se tuntuu ja muistakaa vain, että kova työ kyllä palkitaan.

Firstbeat Hyvinvointianalyysi

Osallistuin pari viikkoa sitten sydämen sykevälivaihteluun perustuvaan Firstbeat Hyvinvointianalyysiin, joka kuvaa yksilöllisesti arjen kuormittavia ja palauttavia tekijöitä sekä liikunnan vaikutusta. Kolmen vuorokauden mittaus näyttää hyvinvointiin vaikuttavat tekijät stressin, palautumisen ja liikunnan suhteen. Hyvinvointianalyysi toteutetaan ihoon kiinnitettävällä Bodyguard 2 -mittalaitteella, jonka tarvitsee irrottaa vain saunomisen, suihkun ja uimisen ajaksi.

Firstbeat Hyvinvointianalyysi

Hyvinvointianalyysin  tarkoituksena on tarkastella sitä, että millainen vaikutus esimerkiksi kovalla treenaamisella on nukkumiseen ja palautumiseen. Analyysi auttaa tunnistamaan arjen stressaavia tekijöitä. Yksi iso tavoite analyysissa on kuitenkin se, että pyritään löytämään niitä kohtia arkipäivistä, jolloin palautuminen on mahdollista ja esimerkiksi optimoimaan vielä paremmin unta ja lepoa. Voitaisiin sanoa, että analyysin suurin tarkoitus on kasvattaa kokonaisvaltaista hyvinvointia sen perusteella, mitä mittauksesta sitten saadaan tulokseksi.

Firstbeat mittauslaite

Hyvinvointianalyysi sopii sekä huippu-urheilijoille, kuntoilijoille ja ihan työssäkäyville ihmisille. Arvokasta tietoa voivat saada kaikki ryhmät ja erityisesti tykkään ajatuksesta, että kaikki saavat keinoja oman hyvinvoinnin parantamiseen.

Mitä odotin mittaukselta?

Halusin toteuttaa Hyvinvointianalyysin sen vuoksi, että alkuvuosi on ollut todella kiireistä aikaa ja välillä yöt ovat menneet valvoessa. Valvominen on näkynyt treenimäärissä ja treenien tehoissa ja olen siirtänyt painopistettä treeneistä enemmän peruskestävyysharjoitteluun.

Välillä on tullut mietittyä, että vaikka pääosin esimerkiksi nukahdan todella nopeasti, onko yön aikana nukuttu uni palauttavaa vai ei. Palautumisen merkitystä ei siis voi yhtään vähätellä ja toivoin mittaukselta erityisesti tietoa siitä, miten kovat treenit vaikuttavat nukkumiseen ja millainen vaikutus työstressillä on muuhun tekemiseen.

Kun vuosi sitten olkaluuni katkesi, niin mietin paljon eri tekijöitä, jotka johtivat onnettomuuden syntymiseen. Yksi iso asia, jonka tuolloin näin virheekseni oli se, että olin täysin alipalautuneena treenaamassa ja todennäköisesti hermosto ei ollut kovan rasituksen ja soutukisojen takia palautunut. Tämä ja moni muu tekijä kumuloitui sitten ikävällä tavalla. Jotta tätä tilannetta ei tulisi enään ikinä eteen, toivoin että myös tämä hyvinvointianalyysi antaisi eväitä analysoida omaa palautumista tarkemmin.

Firstbeat elektrodit

Palautumisen ja treenin optimointi on myös oleellisessa osassa, kun mietitään valmistautumista Everestille ja myös sen takia halusin toteuttaa mittauksen. Mitä paremmin onnistun valmistautumisessa, sen valmiimpi olen myös maailman korkeimman vuoren valloitukseen.

Millaiseen ajanjaksoon mittaus ajoittui?

Mittausjaksoni eli kolme päivää osui ajanjaksoon, jolloin meneillään oli yksi nykyisen työni kiireisempiä viikkoja ja edessä oli esimerkiksi ensimmäinen koko päivän koulutukseni. Koulutus aiheutti selkeästi stressiä ja toisaalta moni muu työasia oli sen lisäksi mielessä. Tämän lisäksi meneillään oli suhteellisen kova treeniviikko ja kolmen päivän aikana tuli käytyä hiihtämässä, juoksemassa ja jääkiipeilemässä. Mittausajanjakso oli siis yhdellä sanalla hektinen.

Firstbeat elektrodit

Halusin toteuttaa mittausjakson mahdollisimman stressaavaan ajanjaksoon, koska sen avulla saisin informaatiota siitä, miten todella kiireinen ja stressaava ajanjakso vaikuttaa treenaamiseen, palautumiseen ja nukkumiseen.

Miten mittaus toteutettiin?

Hyvinvointianalyysi kesti kolme päivää, jonka aikana minulla oli mittalaite kiinni kropassa. Mittalaite sisältää kaksi elektrodia, joista toinen laitetaan vasemman rinnan alle ja toinen tulee oikean solisluun kohdalle. Mittalaitetta pidetään päällä koko ajan ja se otetaan pois vain saunomisen, suihkun tai uimisen ajaksi.

Firstbeat elektrodit

Mittalaitteen kanssa oli helppo nukkua ja urheilla. Oikeastaan sen olemassaolon unohti ja laite kulki mukana joka paikkaan. Firstbeat toimitti postilla mittalaitteen ja mittauksen jälkeen se postitettiin Firstbeatille takaisin, jonka jälkeen he analysoivat tulokset.

Mittauksen jälkeen jäin odottelemaan mittauksen tuloksia, jotka käytäisiin läpi yhdessä Firstbeatin asiantuntijan kanssa.

*Toteutettu yhteistyössä Firstbeatin kanssa

Selvisin hiihtotraumoista

Jos minulle olisi vuosi sitten sanottu, että olet viikon Lapissa hiihtämässä, olisin todennäköisesti nauranut räkäisesti ja vastannut, että en ikinä ja kuka hullu nyt hiihtämään menee. Toisin kävi ja kahdessa päivässä kilsoja reilut sata takana.

Olin 14 vuotta hiihtämättä yhden ainoata metriä. Noiden vuosien aikana ei ole käynyt mielessäkään, että voisin tykätä hiihtämisestä tai siitä tunteesta, joka lenkin jälkeen on. Mistä moiset traumat olivatkaan syntyneet?

Hiihtolomalla Levillä

Koululiikunta

Kyllä vain, minulla on ihan kamalat muistot koululiikuntatunneilta. Vaikka olen aina ollut suhteellisen lahjakas ja hyvä liikkumaan, eivät koululiikuntatuntien pallopeli- tai hiihtotunnit olleet mitään lemppareita.

Silti näitä lajeja oli harrastettava ja tehtävä, jotta sai kunnollisen arvosanan. Muistan jotenkin elävästi erilaisia hiihtoharjoituksia, joissa piti mennä yhdellä suksella ja toisaalta, kuinka tunnilta pääsi kotiin, kun oli hiihdetty viisi kilometriä. Kilpailuhenkiselle tyypille, kuten minulle se tarkoitti tietysti sitä, että hiihdettiin henki hieverissä lenkki kilpaa ja ekana maaliin tullut pääsi ensimmäisenä kotiin. Verenmaku suussa sitä mentiin ja kilpailtiin.

Pakottaminen ei yleensä ole kovin siisti juttu ja sama on pätenyt hiihtämiseen. Siitä on tullut liikkatuntien takia entistä vastenmielisempää ja toki opetussuunnitelman, opettajien mieltymysten ja kelien takia hiihtämään on menty ja vaikka pakolla. Pakko meinaa itselle usein myös huonoa motivaatiota ja sen löytäminen voi olla sellainen tuskien taival, että hyvää päivää.

Välineet

Juu, minulla on kolme isosiskoa ja voinette arvata, että olen neljäntenä tyttönä käyttänyt siskojen vanhoja välineitä. Tämä on nyt sinänsä ihan selvää, sillä ymmärrän hyvin, että tavaroita pitää ja kannattaa kierrättää. Huomasin kuitenkin tänä talvena suksia ostaessani, että silläkin on aika iso merkitys, millaisilla välineillä tätä lajia yrittää tuolla tahkota.

Perheessäni on aina arvotettu urheilua ja meitä lapsia on tuettu urheilemaan. Viety harkkoihin, kuskattu kisoihin ja tuettu kokeilemaan eri lajeja. Ikinä ei ole sanottu, että et saa harrastaa jotain asiaa, vaan enemmän kannustettu. Varsinkin, kun kyse on ollut urheilemisesta.

Välineet ovat olleet varmasti ihan kohdillaan, mutta mietin, että olikohan minulla luistelu- vai perinteisen sukset ja kysyttiinkö koulussa ikinä, että millaiset sukset sinulla on. Varmaan on hiihdetty molempia lajeja ihan sekaisin ja ilman kyselyjä.

Kunnon välineillä hymyilyttää

Tänään jos joku pakottaisi minut lähtemään perinteisen hiihtotavan lenkille luistelusuksilla, sanoisin että meeppä kuule ihan keskenäsi. Ei tulisi mieleenkää kokeilla, sillä onhan tuo nyt ihan sama asia kuin yrittäisi ajaa Jopolla maantiepyöräkilpailussa. Väärillä välineillä hiihtokin voi olla kuin tervanjuontia.

Luulen, että vääränlaiset ja vääränkokoiset välineet ovat yksi isoimpia syitä, miksi lapset traumatisoituvat ja toivovat, ettei heidän täydy enää koskaan ikinä missään tilanteessa hiihtää tai joutua hiihtämään pakotettuna.

Selviytyminen traumoista

Ensimmäinen askel selviytymiseen on ollut se, että olen vain mennyt kokeilemaan. Unohtanut, että ehkä se hiihtäminen oli ihan hanurista, mutta voisiko se olla ihan kivaa tauon jälkeen.

Kokeilemisen jälkeen seuraava askel oli se, että hankin kunnon varusteet. Sellaiset, joilla voin hiihtää mukavasti ja mahdollisimman vaivattomasti. Tarvittiin hyvät monot, sukset, sauvat ja vaatteet. Kaikki nämä ovat niin hyvät, että koko ajan ei hierrä, purista, ahdista tai ärsytä joku.

Sitten tarvittiin hiihto-opetusta eli vinkkejä, miten tämä homma nyt toimikaan. On videoitu ja keskusteltu tekniikasta ja mietitty, että miten tekniikkaa hiotaan ja mitä pitäisi vielä tehdä, jotta hiihtäminen ja ennen kaikkea vapaan hiihtotyylin hiihtäminen muuttuisi mahdollisimman vaivattomaksi.

Sen jälkeen on täytynyt saada kilsoja. On vain pitänyt hiihtää ja hiihtää. Kilsoja on kerätty nyt reilut 400 tämän talven aikana ja se on tarkoittanut sitä, että olen aika useasti viikonlopuksi matkannut äitini luo Lahteen hiihtämään ja arkena on käyty bussilla Paloheinässä.

Upea hiihtosää

Uskon, että suurin syy siihen, että hiihtäminen tuntuu melko vaivattomalta tällä hetkellä on se, että nyt kilsoja alkaa olemaan jo sen verran takana, ettei jokaisella potkaisulla tarvitse pelätä kaatumista vaan pystyn hiihtämään pitkiä lenkkejä peruskestävyysalueella.

On siis käytetty aikaa, rahaa ja vaivaa, jotta on päästy tähän pisteeseen. Viikko Lapissa hiihtolomalla, jonka aikana on tarkoitus hiihtää useampi sata kilometriä. Ja on muuten kannattanut, sillä nämä asiat tukevat myös treenaamista vuoria varten.

Olen vihdoinkin löytänyt tavan nauttia ulkoilmasta myös talvella ja tehden pitkiä peruskestävyysharjoituksia joka viikko. Nämä ovat olleet ennen ihan myrkkyä, mutta nyt huomaan nauttivani pitkistä lenkeistä yhä enemmän ja enemmän.

Kannustaisin kaikki vähintäänkin unohtamaan hetkeksi hiihtotraumat ja antamaan tuolle mahtavalle liikuntamuodolle uuden mahdollisuuden, saatat jopa yllättyä, kuinka mukavaa hihitäminen onkaan. Ja kaiken lisäksi kunto kasvaa sivussa.

 

Laukut pakattu ja matka jatkuu kohti Leviä

Huhhei, ja vitsit mikä viikko on takana!

Yleensä en anna kiireen vaikuttaa toimintaani, mutta nyt täytyy sanoa, että on sellainen selviytymisviikko takana, että olen aika iloinen voidessani todeta, että todellakin selvisin. Sähläsin ja unohtelin asioita pitkin viikkoa ja maksoin useammassa otteessa erilaisia sähläämiskustannuksia. Näistä lisää myöhemmin.

Töissä on ollut kiirettä ja tiistaina pidin ensimmäisen koko päivän koulutukseni. Siitä matka jatkui kohti messuja ja tänään edustin vielä The North Facea Aleksi 13 uusien vaateosastojen avajaisissa Helsingissä. On ollut tapahtumaa, menoja ja meininkiä. Yöllä on tullut häröiltyä stressaantuneena ja valvottua miettiessä, että mitä seuraavana päivänä pitäisi saada tehtyä.

Tämän vuoksi on väsyttänyt ja yksinkertaisesti vain ollut pakko priorisoida tehtävien asioiden listaa ja selviytyä tästä viikosta. Nyt voin onnellisesti todeta, että tälläkin kertaa selvisin. Ja vielä hyvin!

Kohti Leviä

Touhuiluiden lisäksi treenit ovat tällä viikolla olleet ihan minimaaliset, sillä olen ensi viikolla hiihtämässä reilusti ja toisaalta huonosti nukuttujen, stressipäivien jälkeen ei ole tehnyt mieli mennä stressaamaan lisää kuntosalille. Siltä kropassakin nyt tuntuu. Onneksi ensi viikolle on tiedossa taas kunnon treenejä.

Huomenna aamulla aikaisin nokka osoittaa sitten kohti Leviä. Aamulla neljän aikaan olisi tarkoitus ponkaista ylös ja siirtyä kohti Lappia. Voi vitsit, miten odotankaan tulevaa viikkoa.

Jääkiipeily

Mukaan lähtee siis hiihtokamat ja todennäköisesti ensi viikolla tulee myös ulkoiltua keväisessä Lapissa. Ihana päästä tuulettamaan päätä kiireisen alkuvuoden jälkeen ja tuulettumaan ihan kunnolla hiihtoladulle.

Pirunkalliolta Leville

Leviltä kirjoittelen kuulumisia, mutta nyt laitan koneen kiinni ja pakkaan viimeisen tavarat ja painun nukkumaan. Mukavaa viikonloppua kamut!

Mikä siinä lähtemisessä viehättää?

Pakkaaminen on taas kerran käynnissä ja olen hetki hetkeltä viehättyneempi. Tuntuu varpaissa, mahassa ja poskipäissä kun ajatus lähtemisestä viehättää niin pirusti. Mikä siinä lähtemisessä on muka niin siistiä?

No ensinnäkin alkuvuosi on ollut melkoisen haipakkaa vauhtia. Olen tehnyt pidempää työpäivää ja työrintamalla on pyyhkinyt lujaa. Olen saavuttanut monta sellaista juttua, kuten mukavuusalueen asiakaskohtaamisissa, onnistunut myyntitilanteissa ja toisaalta päässyt kokeilemaan omaa epämukavuusaluetta.

Tämän lisäksi blogihommat ovat edenneet ja koko ajan olen laittanut pikkusen enemmän kaasua pohjaan tämänkin homman suhteen. Välillä on tullut kirjoitettua juttuja silmät sikkurassa, ilman luovuutta ja välillä on ollut työn takana saada edes jotain järkevää kirjoitettua. Toisaalta onneksi suunta on koko ajan selkeä. Tämä on blogi matkastani ja välillä se matka sisältää myös luovuutta kärsiviä ajanjaksoja ja toisaalta vuorilla oleminen mahdollistaa uusien ideoiden syntymisen.

Tansania

Tällä viikolla lauantaina minun on tarkoitus hypätä lentokoneeseen ja ensin nokka kohti Leviä. Siellä olisi tarkoitus ensi viikko sitten hiihdellä ja ehkä vähän laskeakin, katsotaan nyt uskaltaako sitä oikeasti rinteeseen. Vähän tuo polvihistoria kauhistuttaa. Viikon aikana olisi kuitenkin tarkoitus hypätä vapaan suksien lisäksi perinteisen hiihtotyylin suksien päälle ja pohtia, että kuinka kivaa se on.

Leviviikon jälkeen sitten nopea yhden yön pyörähtäminen kotona ja matka jatkuu kohti Jenkkejä ja Coloradoa. Hihkuin viime viikolla lähes onnesta, kun tajusin, että siellähän on suorastaan jo kesä. Denverin sääennuste näyttää +15 asteen aurinkoista keliä ja sehän tuntuu suorastaan helteeltä.

Reissua siis pukkaa ja seuraavat lähes kolme viikkoa tulee oltua enemmän tai vähemmän tien päällä. Se jos jokin on ihanaa ja etenkin, kun vihdoin tajusin, että pääsen ensin nauttimaan Levin kevättalvesta ja heti perään Coloradoon Kalliovuorille.

Miksi lähteminen viehättää?

Lähteminen tarkoittaa aina mahdollisuutta. Lähtemällä on mahdollisuus seikkailla ja kokea jotain aivan uutta. Sama pätee joka kerta, kun astun ulko-ovesta ulos. Lähden ulos ja minulla on mahdollisuus tavata uusia ihmisiä, saada uusia kokemuksia, päätyä tekemään jotain aivan uutta tai vain siirtymään paikasta toiseen. Avoimin mielin kuitenkin useimmiten lopputulos on jonkinlainen seikkailu.

Kokemukset viehettävät myös, sillä matkustaminenhan on aina täynnä kokemuksia. Varsinkin kun lähtee reissuun yksin, niin todennäköisyys sille, että uusia kokemuksia karttuu on melkoisen iso. Joudun myös matkustamaan omalle epämukavuusalueelle ja ratkomaan ongelmia itsenäisesti. Se on välillä raskasta, mutta lopulta aina todella palkitsevaa.

Lähteminen on oppimista. Oppimista, miten ulkomailla toimitaan ja miten suhtautua uusiin kulttuureihin. Toisaalta jokainen matka on aina oppimista siitä, että miten tehdään uusia asioita ja miten oma kroppa käyttäytyy aikaeroon, stressiin, paineeseen ja toisaalta siihen ylitsepursuavaan iloon, jonka matkailusta saa.

Coloradon reissu tarjoaa varmasti myös hetkiä, joissa minun täytyy olla omalla epämukavuusalueella ja tulen varmasti saamaan aika paljon eväitä tulevia vuorireissuja varten. Olen taas porukan ainoa ei-natiivi englantia puhuva tyyppi ja en todellakaan ole mikään natiivi puhuja muutenkaan. Kieliasia saa minut usein varpailleni ja joudun monesti tsemppaamaan ja miettimään, että nyt se suu auki ja vaan puhut, ilman virheiden pelkoa.

Luvassa kiipeilyä myös Coloradossa

Toisaalta lähden Jenkeissä reissuun kokeneiden kalliokiipeilijöiden kanssa, joilla on varmasti monen monta vinkkiä ja taitoa annettavana. Onneksi minulla on annettavana asennetta ja aurinkoa ja sikäli edessä on kahden kauppaa.

Lähteminen on matka omien tuntemuksien syövereihin, selviytymistä, itsetunnon kasvattamista ja lopulta uuden kokemista ja niistä kokemuksista nauttimista. Mahtavuutta.

 

 

Naisena vuorikiipeilyretkikunnassa

Kukaan ei varmaan eilen missannut, mutta toivottelen näin jälkikäteen oikein ihanaa, pinkkiä, suukkojen täyteistä naistenpäivää kaikille naisille! Toivottavasti teitä on siellä ruudun toisella puolella sankoin joukoin.

Vuorikiipeilyssä naisiin törmää harvemmin. Olen kuitenkin tavannut jo useamman suomalaisen sekä ulkomaalaisen supernaisen, jotka ovat erityisen vahvoja ja todella kovia kiipeilijöitä. Ehdottomasti mun idoleita ja esikuvia.

Vuorikiipeily on hyvin maskuliininen maailma ja valtaosa harrastajista ja kiipeilijöistä on miehiä. Se onkin hyvä kysymys, miksi näin on ja minulla on monta hyvää arvausta.

Naiset saattavat lopettaa kiipeilyn siinä vaiheessa, kun perustetaan perhettä. Harva pienten lasten äiti kiipeilee kasitonnisilla ympäri maailmaa ja vaarantaa oman henkensä ja riskeeraa sitä, että lapset jäävät ilman äitiä.

Hyvää naistenpäivää!

Toisaalta laji on fyysinen ja vaatii monia muitakin uhrauksia, joten ehkä monet naiset sitten haaveilevat jostain toisenlaisista asioita. Monilla naisilla myös riskinottoalttius tuntuu olevan selkeästi pienempi kuin miehillä. Tämä ei sinänsä ole huono asia, sillä riskejä täytyykin punnita todella tarkkaa ja niiden kanssa täytyy olla mahdollisimman rehellinen itselleen.

No, nyt on paasattu, että me naiset ollaan vähemmistöä vuorikiipeilyretkikunnissa. Mutta millaista on olla nainen retkikunnan mukana? Tässä seuraa muutama asia, jotka olen itse huomannut.

Poikien jutut

Juu, reissuilla pitää kestää poikien juttuja. Tiedättekö niitä juttuja, joista välillä ainakin minulla punastuu kasvot ja mietin, että huhhu. Vitsien laatu on myös välillä aika erikoista ja ihan kaikkea ei ehkä kannata ottaa tosissaan.

Poikien juttuihin myös kuuluu mielestäni se, että miesten kanssa on mielestäni jollain tavalla rennompaa toimia. Ei välttämättä ollenkaan stressata siitä, miltä näytetään aamulla, missä käydään vessassa tai onko nyt viikon päällä ollut haiseva paita päällä vai ei. Ei niillä oikeasti ole väliä vuorilla.

Eikä siinä mitään, poikien jutut on mielestäni myös hauskoja. Oikeasti meillä naisilla olisi paljon opittavaa siitä rentoudesta ja rempseydestä, mitä monilla miehillä on.

Vessahommat

Yksi asia, jota miesten voi olla vaikea ymmärtää (ja naisten miesten juttuja), on se millaista on käydä naisena vessassa vuorilla. Se ei olekaan ihan yhtä yksinkertaista kuin miehillä.

Tämä tuntuu hassulta jutulta, mutta välillä se on säätämistä. Aika monet ovat kysyneet, miten köysistössä käydään vessassa ja kyllä, silloin pyydetään muiden köysistön jäseniä kääntämään päätä ja käydään siinä paikassa asioilla. Köydestähän ei meinaa lähdetä yhtään mihinkään, koska aina on riski, että jotain sattuu.

Sinua pidetään kovana naisena

Olen melkein kaikilla retkillä törmännyt erityisen positiiviseen asiaan ja se on ollut se, että minua on pidetty kiipeilevänä naisena erityisen kovana mimminä. Ei sillä, ettenkö olisi, mutta mielestäni retkikunnassa oleminen on täysin normaalia ja sitähän tekee tosi moni muukin.

Naisena minut on otettu huomioon esimerkiksi silloin, kun painavia varusteita on jaettu porukan kesken, olemme istuneet messiteltassa viettämässä aikaa tai ruokaillessa minulle on tarjottu ensimmäisenä ateria. Siis ihan luksusta ja miehet ovat olleet super huomioonottavia. Sehän jos jokin on imartelevaa!

Toisin sanoen, minut on aina otettu huomioon erityisellä lämmöllä ja olen todella otettu siitä.

Lopulta kaikki ovat tasa-arvoisia

Olkookin kiipeilijä nainen tai mies, lopulta vuorilla ollaan tasa-arvoisia. Ja se on aivan mahtavaa. Oikeasti aika nopeasti unohtuu, mitä sukupuolta olet ja kaikkein eniten sillä on merkitystä, miten kohtelet kanssakiipeilijöitä.

En ole kertaakaan kohdannut vähättelyä tai ala-arvoista käytöstä keneltäkään mieheltä tai naiselta retkikunnassani. Tämä kokemus saattaa toki olla vielä edessä päin, mutta toivottavasti ei.

Yhteenvetona: te kaikki ihanat naiset ja miehet, kiitos että olette jakaneet kokemukset vuorikiipeilyretkikunnassa. Ne ovat olleet ja tulevat olemaan erityisen ainutlaatuisia myös seuraavien reissujen aikana

Naistenpäivä

ps. Jos ruudun takana on kiipeileviä naisia tai miehiä, saa ilmoittautua!

Baruntsen retkikuntapaikka varattu

Toinen kerta toden sanokoon. Eilen on vahvistettu paikat ensi syksyn Baruntsen reissulle. Eli Nepalissa ollaan loka-marraskuussa 2018.

Baruntse

Baruntse on 7162 metriä korkea vuori Nepalissa Khumbun laaksossa. Reissu Baruntselle etenee siten, että ensin lennetään Kathmanduhun ja sieltä Luklaan, josta lähdetään sitte kävelemään kohti Baruntsen eteläpuolen seinämää.

Vuoren huipulta on upeat näkymät Everestille, Lhotselle, Makalulle, Kangchenjunga, Makalu ja Cho Oyolle. Kuulemani mukaan maisemat ovat täysin omaa luokkaansa ja vuori on monen sen kiivenneen henkilön (jotka ovat kiertäneet maailmaa enemmänkin) yksi suosikki.

Nepali

Retkikuntaoperaattoriksi on valikoitunut viime vuoden malliin Summit Climb, jonka mukana olin myös Seattlessa Mt. Rainierin jäätiköllä. Valintaan on vaikuttanut hinta, ajankohta, muiden kokemukset ja omat kokemukset Seattlesta.

Vaelluksesta Baruntsen perusleiriin sanotaan, että se on yksi kauneimpia koko maailmassa ja vaelluksen aikana kuljetaan kylien läpi ja saavutaan perusleiriin. Toisin kuin Everestin reitillä, tällä reitillä myös väkeä on selkeästi vähemmän.

Perusleiri on 5300 metrin korkeudella ja sieltä käsin aloitetaan matka kohti yläleirejä. Ensimmäinen yläleiri on 6100 metrin korkeudessa, toinen yläleiri 6400 metrin korkeudessa ja toisesta yläleiristä lähdetään sitten kohti huippua.

Mera Peak

Eikä Baruntsessa kaikki, vaan aklimatisoitumisena kiivetään ennen Baruntsea 6476 metriä korkealle Mera Peakille. Saman reissun aikana siis kaksi korkeaa huippua tiedossa, jos kaikki menee hyvin.

Mera Peakillä päästään testaamaan kuntoa ja vointia korkeassa ilmanalassa ja toisaalta myös aklimatisoitumaan korkeampaa vuorta varten. Mera Peakillä vielä harjoitellaan taitoja, joita tarvitaan Baruntsen kiipeämistä varten.

Island Peak

Olen ihan todella innoissani ja samaan aikaan jännittynyt. Tänä vuonna olen oikeasti menemässä vuorelle ja viime vuoden epäonni on viimein kääntymässä oikeaan suuntaan.

Seuraavaksi keskityn Coloradon reissulta turvallisesti kotiin pääsemiseen ja siihen, että reissussa kaikki menee hyvin. Tavoite on pitää ennen kaikkea hauskaa Coloradossa.

Kun palaan huhtikuussa kotiin, tarkoituksena olisi aloittaa uusi treeniohjelmointi ja panostaa täysillä valmistautumiseen Baruntsea varten. Paljon on vielä tehtävää, mutta onneksi aikaa on ja valmistautuminen on ollut käynnissä jo reilun vuoden ajan.

Joka päivä tulee tehtyä päätöksiä Baruntsea varten ja mietittyä, että miten nämä päätökset vaikuttavat tulevaan matkaan ja siihen, miten selviän pitkällä ja varmasti todella raskaallakin reissulla.

Olen tosi tyytyväinen, että päätin viime vuonna siirtää reissua vuodella ja tänä vuonna olen jo tähän mennessä ehtinyt kehittyä monella eri osa-alueella, mitä uskoisin myös tarvitsevani reissulla.

Kaipaan tavoitteellista treenaamista

Olen useaan otteeseen kirjoittanut, siitä miten tärkeää ensinnäkin treenaaminen on minulle ihan yleisesti, mutta myös vuorien vuoksi. Urheilu on ollut osa elämääni jo vuosien ajan ja viimeiset pari vuotta hommaa on tullut tehtyä taas nuoruusvuosien kilpauintiuran jälkeen todella tosissaan. Aina on ollut selkeä tavoite, mitä seuraavaksi ja siihen on pyritty kaikin mahdollisin keinoin.

Pian tulee vuosi siitä, kun olkaluuni katkesi ja loukkaantumisen myötä myös tavoitteellinen treenaaminen jäi. Kaikki panostukset ovat olleet kuntoutumisessa ja siinä, että palaan vielä takaisin urheilemaan ensinnäkin ilman kipuja ja toisekseen entistä vahvempana.

Nyt kuntoutusprojektit ovat edenneet siten, että käytännössä pysty tekemään hyvinkin paljon juuri sitä, mitä haluan. Rajoitteita ja pieniä epätasapainoja on tietenkin edelleen, mutta niiden eteen on tehty todella reilusti myös töitä viimeisen vuoden aikana.

Alkuvuosi on mennyt selkeällä treenisuunnitelmalla, mutta silti huomaan, että olen olosuhteiden: lue kiireiden ja oman innostuneisuuden vuoksi tehnyt paljon kaikkea muutakin kuin sitä, mitä olen ajatellut. Tämä on toki johtanut siihen, että lajivalikoima on viimeisten viikkojen aikana ollut todella paljon laajempaa kuin esimerkiksi vuosi sitten, mutta toisaalta tekeminen on ollut vähän sitä sun tätä.

Helmikuun treenit

Sitä sun tätällä tarkoitan sitä, että välillä tekemisestä on puuttunut punainen lanka ja ennen kaikkea suunnitelmallisuus. Tämä on toisaalta johtanut myös siihen, että kehityskään ei ole optimaalisinta.

Sitä sun tätä on kuitenkin ollut myös rentouttavaa, sillä se on tarjonnut joustavuutta ja myös ihan uudenlaista rentoutta vain nautiskella siitä, että tänään saan tehdä mitä haluan tai oikeasti olla tekemättä mitään, jos ei huvita.

Vaikka tämä kaikki on ollut tosi kivaa ja rentouttavaakin, huomaan päivä päivältä kaipaavani taas kerran enemmän ja enemmän suunnitelmallisuutta ja sitä, että teen asioita tavoitteellisesti. Tiedän, en vain voi luonnolleni mitään ja minussa selkeästi asuu jokin sellainen tyyppi, joka haluaa päästä säännöllisesti rääkkäämään itseään urheilun parissa.

Tämähän sitten käytännössä tarkoittaa sitä, että olen alkanut miettimään, minkälaista tavoitteellisuutta etsin tällä hetkellä. Selkeä iso tavoite on ensi lokakuussa, kun lähden Baruntselle ja siinä reissussa olisi tarkoitus olla mahdollisimman kovassa kunnossa. Asioita täytyy siis tehdä sillä näkökulmalla.

Matkalla vuorille

Suunnitelmat ovat nyt edenneet siihen vaiheeseen, että olen ajatellut aloittaa suunnitelmallisen ohjelmoinnin keväällä, kun palaan Coloradosta. Toteutus vain vielä puuttuu.

Olen miettinyt valmiita ohjelmointeja ja valmentajan ottamista mukaan projektiin. Olisi kiva, että joku fiksu tyyppi olisi valvomassa vähän, mitä teen ja kuinka paljon, mutta toisaalta haluaisin ottaa itse enemmän vastuuta myös. Siksi olen osaltaan ajatellut valmiiden ohjelmointien sopivan tässä kohtaa. En tietenkään ole sulkenut myöskään ammattitaitoisen valmentajan ottamista mukaan. Tätä asiaa täytyy siis vielä pohdiskella ja kartoittaa eri vaihtoehtoja laajemminkin.

Toki vaihtoehtoja tässä maailmassa riittää, joten seuraavaksi alkaa niiden vaihtoehtojen haravointi ja miettiminen, mikä olisi sopiva ohjelmointi keväälle ja kesälle. Sen täytyy olla haastava, mutta järkevä ja sellainen, joka tukee syksyllä olevaa tavoitetta. Tärkeintä on tietenkin pysyä terveenä.

 

Kiipeilykengän valinta

Kirjoitin alkuvuodesta tulevista treenitavoitteista ja yksi iso osa-alue, jossa olen halunnut tulla paremmaksi on teknisempi kiipeily. Tätä varten on tullut käytyä kerran viikossa joko jääkiipeilemässä tai sisällä seinällä.

Nämähän on lajeina aika kaukana vuorikiipeilystä ja kaikki tavat sitoa köydet, kiinnittää itsensä köyteen ja ennen kaikkea varusteet ovat erilaisia. Vähän sama kuin verrattaisiin maratonin juoksemista 800 metrin juoksuun. Toisessa tarvitaan pitkää kestävyyttä, kun taas toisessa tekniikalla ja räjähtävyydellä on paljon suurempi merkitys.

Vaikka kyse on hyvin erilaisista lajeista, niin silti sisällä ja jäällä touhuilu auttaa varmasti myös vuorilla. Mainitsinkin jo niistä varusteista. Sillä jääkiipeily tai ylävuoristokengällä ei mennä nimittäin sisäseinälle kiipeilemään vaan tarvitaan kevyt kiipeilykenkä.

Kiipeilykengät

Kiipeilykengät sisäseinälle

Kiipeilykenkiä sisäseinälle on pääasiassa kolme erilaista: neutraali, asymmetrinen ja voimakkaasti käyrä kenkä. Se, millainen kenkä kannattaa valita, perustuukin sitten siihen, millaiselle seinälle olet menossa ja minkä tasoinen kiipeilijä olet.

Neutraali kenkä on nimensäkin mukaisesti neutraali eli pohja on ”lättänä” niin kuin normaalissa kengässä. Tämä kenkä on kaikista monipuolisin ja sopii esimerkiksi juuri kaltaiselleni kiipeilijälle, joka haluaa kiivetä yhdellä kengällä vähän kaikkea. Tällä kengällä voi siis kiivetä yläköydessä, kalliolla ja boulderoida. Tarkimpiin kohtiin kenkä saattaa kuitenkin olla hieman kömpelö ja esimerkiksi boulderoijat suosivat muitakin kenkiä.

Neutraali kiipeilykenkä

Asymmetrisessä kengässä isovarvas ja kiipeilykengän kärki taipuu alaspäin ja tämän vuoksi kenkä ei ole niin mukava jalassa kuin esimerkiksi neutraali kenkä. Asymmetrisellä kengällä voi kiivetä jo todella negatiivisiakin seiniä ja se sopii sen vuoksi esimerkiksi erinomaisesti boulderointiin.

Käyrä kenkä on nimensäkin mukaisesti varpaista erittäin käyrä, joka myös käytännössä tarkoittaa sitä, että kenkää ei tee mieli pitää jalassa tuntitolkulla. Eli kenkä sopii todella teknisille ja lyhyille reiteille. Käyrä kärki tekee kengästä epämukavan ja ainakin omassa jalassa agressiivinen kenkä todella tuntuu epämukavalta ja en voisi toistaiseksi kuvitella olevan kovin pitkään kyseiset kengät jalassa.

No miten valita oikea koko kiipeilykengästä?

Varmaankin aika yleinen kysymys juoksukengän, ylävuoristokengän ja kiipeilykengän kohdalla on se, että miten iso kenkä kannattaa ottaa. Kiipeilykengän tulee olla tiukka ja mitä tiukemman kengän saat jalkaan, sen parempi.

Vaikka kenkä saa olla tiukka, niin liian pienelläkään kengällä ei kannata lähteä seinälle. Todennäköisesti kengät ovat liian pieninä myös epämukavat ja ne tekee lähinnä mieli ottaa pois jalasta. Siksi olisi tärkeää, että kengät valitsee siten, että ne jalassa pystyy olemaan edes hetken verran ilman suurempaa kipua.

Itse kokeilin useampaa kenkää ja ainakin omaan jalkaan tuntuu olevan haastavaa löytää kenkää, sillä minulla on suhteellisen leveä jalka ja toisaalta useimmat kengät painavat ja hiertävät.

Nyrkkisääntönä voisi pitää, että kiipeilykenkä pitäisi olla jalassa epämukava. Kivulias kenkä on todennäköisesti liian pieni ja toisaalta todella mukava kenkä on liian iso. Eli valitse kenkää kokeillessa sellainen kenkä, jonka kanssa et voi lähteä juoksulenkille vaan voit olla kengät jalassa puoli tuntia.

Kiipeilykenkä aloittelijalla

Pidin pari vuotta sisäkiipeilystä taukoa ja se myös näkyy. Olen ihan aloittelijan tasolla, mikä tavallaan harmittaa ja ärsyttää. Onneksi kehitys todennäköisesti on aika hyvä, jos vaan jaksaa käydä sisällä kiipeilemässä.

Minua voisi siis seinäkiipeilijänä verrata aloittelijaan (kyllä, olen myös kamahifistelijä ja tutkinut tätä kenkäasiaa useamman illan verran). Ja sen vuoksi sanoisin, että jos olet aloittelija, niin kiipeilykengät kannattaa ostaa neutraalina. Saat kiivettyä kengällä oikeastaan kaikkea, mitä haluatkin ja toisaalta seuraavat kengät voivat sitten olla jo hiukan agressiivisempaa suuntaan.

Mitä muita varusteita tarvitaan seinäkiipeilyyn?

Seinäkiipeilyä varten tarvitaan valjaat ja varmistuslaite kiipeilykenkien lisäksi. Yläköydet löytyvät useimmilta saleilta valmiina.

Minulla on käytössä yhdet valjaat, joita käytän vuorilla, seinällä ja jääkiipeilyssä. Valjaat ovat sen verran isot, että pystyn käyttämään niitä myös toppavaatteet päällä ja toisaalta ne saa kiristettyä tarpeeksi tiukalle, jotta myös pienemmissä vaatteissa kiipeily onnistunee.

Valjaat

Varmistuslaitteena minulla on perinteinen ATC-niminen varmistuslaite, jolla voi tosiaan varmistaa sekä sisällä että ulkona. ATC on passiivinen varmistulaite, jossa varmistaminen perustuu kitkaan ja siihen, että köysi menee laitteessa mutkalle ja aiheuttanee näin kitkan köyden ja varmistuslaitteen välille.

ATC-varmistuslaite ja sulkurengas

Eli varsin pienillä varusteilla pääsee liikenteeseen ja nämä varusteet kestävät melko hyvin kulutusta ja aikaa. Toki esimerkiksi sulkurenkaat kannattaa säännöllisin väliajoin uusia, mutta kengät pystyt kiipeämään puhki ja siinä kohtaa voit pohtia uusien kenkien ostamista.