Loikka eteenpäin

Viime viikolla otettiin polven kuntoutuksessa aikamoinen loikka eteenpäin. Ihan siis konkreettinen loikka, sillä aloitettiin loikkien tekeminen osana polven kuntoutusta. Käytiin fyssarini Aleksin kanssa katsomassa, millaisia loikkia saan aloittaa nyt tekemään ja siitähän homma sitten alkoikin.

Nyt siis kuntoutus on edennyt siihen pisteeseen, että saan tehdä loikkia ja juosta ilman kevennettyä Alter G -juoksumattoa. Juoksut on edelleen ollut tosi lyhyitä ja kevään traumat juoksusta lukkoon jääneestä polvesta kalvaa vielä hyvin mielessä. Toistaiseksi juoksut tulisi tehdä pehmeällä alustalla eli hiekalla tai juoksuradalla ja loikat hyvin kontrolloidussa ympäristössä esimerkiksi juurikin tuolla juoksuradalla. Suhde juoksuun on itselläni tosi ristiriitainen. Halu juosta on kova, mutta samalla pelko painaa takaraivossa vähintäänkin yhtä kovasti.

Loikat ei tällä hetkellä kuulu mitenkään omiin vahvuuksiini ja ne on oikeastaan vähän ikäviäkin. Ikäviä siitä syystä, että olen niissä huono ja jalan kontrolloinnissa on edelleenkin aikamoisia haasteita ja loikat on tosi vaikeita. Olin kuitenkin monta kuukautta tekemättä oikeastaan minkäänlaisia tärähdyksiä jaloilla. Kehityskäyrä kuitenkin lähtee varmasti melko jyrkkään nousuun nyt, kun pääsee taas loikkimaan.

Eläintarhan kentällä loikkia

Juokseminen tuntuu kyllä pitkästä aikaan tosi siistiltä. Juoksukunto on aikalailla nolla ja sen rakentaminen paremmaksi on oikeastaan alkanut eilen. Minulla on nyt treeniohjelmassa myös hölköttelyä, joten juoksua täytyy käydä tekemässä viikottain ihan sitäkin kautta. Tavoitteena olisi päästä takaisin 3000 metrin cooperin kuntoon ja sitten tietysti myös pidemmille matkoille. Katsotaan, miten käy vai kipeytyykö jalka juoksemisesta.

On tosi jännä, että hommat loikkasi kuntoutuksen puolella reilun loikan eteenpäin ihan muutamassa viikossa. Pari viikkoa sitten ei ollut vielä puhettakaan loikista ja nyt olen jo tehnyt useamman loikkatreenin ja hyppinyt pitkästä aikaa tuplanaruhyppyjäkin. Edelleen takaraivossa kolkuttelee ajatus, että nyt menee liian hyvin ja kohta kuitenkin taas sattuu. Ei välttämättä satu, mutta selkeästi työmaata vielä pään kasassa pitämisen kanssa riittää.

Loikkia on otettu vähän muillakin osa-alueilla eteenpäin, sillä koko ajan tuntuu, että henkinen puoli vain vahvistuu ja koko ajan voittaa uusia mörköjä sekä kuntoutuksen että muun elämän puolella. On jotenkin paljon levollisempi olo nyt, kun tuntuu, että palanen kerrallaan alkaa loksahtamaan paikalleen. Elämä on kokenut aikamoisen täysmyllerryksen ja välillä on tuntunut, että suunta on niin hukassa, ettei oikein edes tiedä miten kaikista myllerryksistä selviää. Moni asia on toki vielä ratkeamatta täysin, mutta yksi asia kerrallaan tuntuu asiat menevän oikeille kohdilleen.

Suomen luonnon päivän retki

Tiesittekin varmaan, että eilen 26.8 vietettiin Suomen luonnon päivää. Ensimmäisenä maana maailmassa Suomessa liputettiin luonnolle ja sille, että meillä kaikilla on mahdollisuus täysin ilmaiseksi nauttia luonnosta ja esimerkiksi poimia marjoja ja sieniä metsästä. Päivä on osa tämän vuoden juhlavuotta, jolloin Suomi täyttää 100 vuotta.

No sen kunniaksi lähdettiin Nuuksioon retkeilemään. Tai oikeastaan juhlapäivä selvisi, kun retkipäivä oli jo lyöty lukkoon, mutta juhlat antoi vain entistä parempaa intoa lähteä retkeilemään. Nuuksio on siitä kiva paikka, että sinne pääsee pienellä vaivalla myös julkisilla liikennevälineillä ihan Helsingin keskustasta. Bussi 245 lähtee Espoon juna-asemalta ja menee suoraan Haltian luontokeskukselle, josta sitten pääsee näppärästi joko merkatuille poluille tai sitten retkeilemään niiden ulkopuolelle.

Tällä kertaa suuntana oli Pöksynhaara ja Valkealampi. Molemmat leiripaikat ovat merkattujen reittien ulkopuolella ja niille löytämiseksi tarvitsee kompassin ja hyvän kartan. Jotkut pro-retkeilijät saattavat toki löytää myös pelkällä kartalla, mutta nyt mukana oli kompassi ihan senkin takia, että suunta oli aivan uusi ja oli kiva päästä pitkästä aikaa harjoittelemaan kompassin käyttöä.

Kompassi ja kartta suunnistusvälineinä

Haltian luontokeskukselta käveltiin noin 1,5 tuntia ja syötiin järven rannassa lounasta. Tästä jatkettiin sitten kohti Pöksynhaaraa ja sen jylhiä kallioita. Matkalla oli polkua ja sitten suunnistettiin täysin ilman polkua suolla. Matkalla poimittiin kanttarelleja ja mustikoita. Ai että muuten olin taivaissa, sillä suon vieressä oli aivan mielettömän isoja ja makeita mustikoita. Aikaa kului yht’äkkiä reilusti, kun innostuin poimimaan mustikoita.

Matkalla Pöksynhaaraan

Pöksynhaaraan päästessä päätimme jatkaa matkaa kohti Valkealampea, joka on itseasiassa melko lähellä Pöksynhaaraa. Valkealammen vesi oli todella kirkasta ja lämmintä. Ihan harmitti, ettei ollut märkäpukua mukana, että olisi voinut käydä uimassa. Lammen rannassa oli todella hyvä telttapaikka ja lammella sai iltaa viettää todella rauhassa, oikeastaan vasta myöhään illalla paikalle saapui muita retkeilijöitä.

Pöksynhaara

Valkealammelle päästyä laitettiin teltta pystyyn, tehtiin välipalaa ja otettiin päikkärit. Sen jälkeen pienet iltakäppäilyt lähistöllä ja poimimme vielä aamuksi mustikoita aamupuuroon. Illalla tehtiin keittimellä vielä iltapalat ja ajoissa nukkumaan. Nukuin pitkästä aikaa todella hyvin ja sikeästi koko yön. Yöllä lämpötila laski +4 asteeseen, mutta teltassa oli oikein mukavaa ja osasyy hyviin uniin varmasti olikin tuo melko viileä yö.

Valkeamlammen aamu-usva

Aamulla sitten pakattiin kamat ja lähdettiin kohti Haltian luontokeskusta. Tällä kertaa kierrettiin Saarijärven rantaa Orajärvelle ja sieltä sitten polkuja pitkin takaisin Haltiaan. Maastot olivat kyllä tosi vaihtelevia: välillä oltiin lehtimetsässä, suolla, kalliolla ja pian taas järven rannassa.

Olipahan ihana Suomen luonnon päivä. Luonto ei pettänyt tälläkään kertaa, sillä olo on kuin olisi ollut pidemmälläkin lomalla. Tuntui, että kahden päivän patikoinnit keskellä metsää, retkiruoan tekeminen ja teltassa nukkuminen virkistää ihan eri tavalla kuin kotona lepääminen. Kaiken lisäksi nuo metsät tulvivat marjoja ja sieniä, joita teki mieli vain jäädä poimimaan. Aika useasti tulikin napattua muutama mustikka suuhun kävelyn lomassa.

Vaikka nyt olikin erityinen luonnon päivä, niin se päivä voi olla ihan joka päivä ja viikonloppu. Nyt on levännyt ja raukea olo, joilla voi tuleva viikko alkaa. Hyvää alkavaa viikkoa kamut!

Seuraavat urheilulliset tavoitteet

Paljon on tullut mietittyä urheilullisia tavoitteita nyt tulevalle syksylle. Kun päätin, etten lähde olympiasoudun sm-sprintteihin, en tietenkään tarkoittanut, etteikö minulla olisi urheilullisia tavoitteita nyt tulevan syksyn suhteen. Tietysti on ja pikku hiljaa on alkanut selvitä suuntaviivat, mitä tulen tekemään.

Ensimmäinen selkeä tavoite on tietysti pitää paikat kasassa nyt ja tulevaisuudessa. Tämä käytännössä tarkoittaa enemmän kehonhuoltoa ja edelleen niiden oman kehon signaalien kuuntelemista ja tottelemista. Toisena tavoitteena sitten tuleekin seuraava tapahtuma, johon osallistun ja se on sisäsoudun puolimaraton syyskuun lopussa.

Puolimaratonille tarkoitus olisi lähteä tavoittelemaan suhteellisen rentoa suoritusta. Tietysti siistiä olisi, että kesällä vesillä vietetyt kilometrit näkyisivät ergotuloksissa, mutta olen joutunut muuttamaan hieman tekniikkaani ja täten myös ergotulokset on mennyt selkeesti  huonommaksi. Tässähän on nyt toki reilu kuukausi aikaa vielä treenata, joten sinällään mahdollisuudet hyvään soutuun on varmasti olemassa.

Olympiakaksikon soutua vesillä

Kilimanjarolle lähdenkin sitten lokakuun puolessa välissä. Eli käytännössä matka on kolmas syksyn urheilullinen selkeä tavoite. Uskon, että kunnon puolesta ollaan aika hyvässä tilanteessa ja nyt kesällä olen päässyt tekemään melko hyvin rauhallisia, selkeästi pidempiä ja peruskuntoon keskittyviä treenejä. Nyt ennen reissua tarkoituksena on vielä käydä kipuamassa Malminkartanon portaita reppu selässä ja metsässä retkeilemässä. Näillä eväillä uskon, että kunto kyllä kestää Kilin huipulle. Huipuutukseenhan kuitenkin liittyy muitakin epävarmuustekijöitä, joita käyn myöhemmin läpi.

Kilin jälkeen käynkin sitten pyörähtämässä kotona päivän ajan ja sitten suuntaan Lappiin. Varattiin viime viikolla crossfit-kaverini Lotan kanssa lennot Kittilään marraskuun alkuun. Ei olla vielä sen suuremmin suunniteltu reissua, mutta ajatuksissani oli mennä ajelemaan fatbikea ja retkeilemään lyhyempiä päiväreissuja luontoon. Afrikan pölyt on varmasti vielä sen verran muistissa, että mitään raskasta suorituslomaa tuskin on tiedossa. Sellaista mukavaa retkeilyä Suomessa. Toivottavasti tänä syksynä Lapissa olisi jo lunta marraskuun alussa, jotta pääsisimme hieman talvifiiliksiin.

Syksy saapuu ja sen mukana uudet tavoitteet

Marraskuun reissun jälkeen olisi sitten tarkoitus vetää muutama päivä ihan vain happea ja aloittaa keskittymään seuraaviin tavoitteisiin. Pitkällä tähtäimellä ajatukset ovat jo ensi syksyssä ja Baruntsen reissussa lokakuulle. Sitä ennen täytyy tietysti olla pieniä välitavoitteita, jotta homma pysyy mielenkiintoisena.

Tarkoituksena on aloittaa taas kunnon fysiikkaohjelmointi. Minulle räätälöity, terveys edellä menevä ohjelmointi, jossa tavoitteet otetaan selkeästi huomioon. Ohjelmointi ei tule olemaan crossfit-ohjelmointi, vaan perustuu enemmän peruskunnon kasvattamiseen ja parantamiseen. Tietty mukaan tulee kovia viikkoja ja treenejä, mutta nyt ei haeta voimaa samalla tavalla kuin aiemmin. Ohjelmointi tulee kuitenkin sisältämään myös salitreenejä, koska en tällä hetkellä vielä halua kokonaan luopua voimaharjoittelusta. Tavoitteena olisi päästä kuntoon, jolla pystyisi talvella kilpailemaan sisäsoudun sm-kisoissa ja harjoitella ensi kesää varten soutua ja mahdollisesti triathlonia ja/tai swimrunia varten. Kuitenkin järki päässä ja Baruntse mielessä.

Eli tämän kaltaisia urheilullisia tavoitteita nyt syksylle. Tapahtumaa, reissua ja sitten ihan peruskuntoa kasvattavaa treeniä. Ei mitään sen kummallisempaa, mutta nyt tällä hetkellä suunnitelmat tuntuu tosi hyviltä ja olen oikeastaan jopa hieman helpottunut, että nyt on taas selkeästi tiedossa, mitä kohti mennään ja mitä pieniä välitavoitteita matkalla tulee olemaan.

Onko yksi kilpailu riskin arvoinen?

Tänään kävin tapaamassa ortopedi Ilkka Tulikouraa. Polven kierukan kiinnityksestä on kohta lähes neljä kuukautta aikaa ja kuntoutuminen on edennyt aikalailla suunnitelmien mukaisesti. Tietysti on ollut vaikeita hetkiä, hermo on meinanut mennä ja jalka on ollut kipeä. Mopokin on meinannut lähteä keulimaan ja olen joutunut useaan otteeseen miettimään omien tekemisien järkevyyttä.

Olen useaan otteeseen täällä bloginkin puolella kertonut, kuinka ensin pääsin kokeilemaan olympiasoutuvenettä ja miten olen sen jälkeen kokenut aivan upeita kesäiltoja ja onnen hetkiä vesillä. Osasyy siihen, että pää on jollain tasolla pysynyt kasassa, jossain kohtaa hyvinkin lohduttomalta tuntuneesta tilanteesta huolimatta, on nimenomaan tuo uusi soutuharrastus.

Tilkka

Huono hetkeni Tilkassa, tässä kohtaa ei naurattanut

Olen tosiaan soutanut melko monena iltana viikossa ja tekniikan opettelua on taottu selkärankaan heti alusta asti. Olen saanut uusia upeita soutukavereita ja eräs pariskunta onkin ahkerasti panostanut soutu-urani alkuun ja ollut useampana iltana katsomassa soututekniikkaa ja neuvomassa, miten tekniikkaa voisi vielä parantaa. Ilman heidän innostustaan olisin tuskin edes päässyt vesille niin useasti.

Kaikki blogia aiemmin lukeneet tietävät ja viimeistään nyt on hyvä hetki kertoa siitä, että minulla on todella kova kilpailuvietti. Kilpailuvietti juontaa varmasti juonensa lapsuudesta asti kestäneestä kilpaurheilu-urasta uinnin parissa. Uinnin lopettamisen jälkeen olin ikään kuin päättänyt, että en enää ikinä kilpailisi tai ainakaan tavoittelisi mitään urheilullisia saavutuksia. Kas kummaa, pari vuotta kului ja huomasin kaipaavani kovaa kilpailua, fyysistä rääkkiä, tavoitteellista treenaamista, kilpailua ja itsensä ylittämistä urheilun parissa.

Kovaan kilpailuviettiin crossfit tarjosi ihan loistavan tilaisuuden haastaa itseään jokaisessa treenissä. Aina voi tehdä hieman nopeampaa, kovempaa ja isommilla painoilla. Rupesin taas syttymään ajatukselle kilpailemisesta. Pian aloin soutaa soutuergolla ja huomattiin, että pääsin melko nopeasti suhteellisen koviin vauhteihin. Oman valmentajan ja ohjelmoinnin toteuttaminen viimeisen vuoden aikana oli uintiuran jälkeen ihan mahtavaa ja koin, että saan taas todella tavoitteellisesta treenaamisesta oikeasti kaiken irti ja pystyn jopa panostamaan paremmin kuin uintiaikoina treenaamiseen.

No sitten alkoi sattumaan ja tapahtumaan. Olkaluu katkesi ja kierukka hajosi. Täten myös tavoitteellinen ohjelmointi ja valmennus jäi tauolle ja tuntui, että tipuin aikalailla tyhjän päälle. Yht’äkkiä ei ollutkaan päivittäisiä treenejä mitä tehdä, toisaalta niitä en olisi pystynyt tekemäänkään eli käytännössä tauko oli ihan pakollinen. Toisaalta ei myöskään ollut valmentajaa, kelle raportoida tekemisiä. Vuoden olin päivittäin kertonut kaikki treenini valmentajalle ja nyt ketään ei oikeastaan kiinnostanut, mitä teen vai teenkö ollenkaan. Tuntui, että elämässä ammottaa aika iso aukko. Suunnitelmat Baruntsesta oli täysin avoinna ja iso osa elämää eli treenaaminen ja ohjelmoinnit jäi kertaheitolla tauolle. Istuin käytännössä kotona jumppaamassa jumppakellon tahtiin pelkästään kuminauhoilla.

Aika kuitenkin alkoi kulumaan ja otin tämän kesä tavoitteeksi päästä soutamaan olympialuokan soutuvenettä. Tämä tavoite täyttyi jo kesäkuussa ja sen jälkeen onkin ollut melko siistiä. Sanoin aikalailla heti alussa, ensimmäisissä treeneissä oikeastaan, että etsin lajia jossa pääsen vielä kilpailemaan. Kilpaileminen ei tietysti sinällään ole itseisarvo, mutta olisi kiva päästä kilpailemaan sen takia, että ensinnäkin pidän siitä ja koen, että minulla olisi vielä kilpailuissa annettavaa. Ennen kaikkea kilpaileminen on myös yksi tapa kanavoida energiaa, kun en ole vuorilla. Mun ei tarvitsisi voittaa kisoja, mutta en myöskään haluaisi lajia, jossa olisin huonoin.

Nyt kesän aikana on sitten tullut soudettua sen verran, että viime viikkoina olemme alkaneet puhumaan soudun 500 metrin sprinttikisoihin osallistumisesta. Yleensähän olympiasoudussa soudetaan 2000 metriä kilpailuissa ja Suomessa sprintin sm-kisat pidetään syyskuun alussa ja kilpailut ovat samalla ikäänkuin kesäkauden päätöskisa. Koska kilpailuvietti on kova, niin tietysti olen ollut kiinnostunut kilpailemisesta heti alkuunsa. Olen toki koko ajan tiedostanut, että olen edelleen kuntoutuja ja moni asia on ollut aika huonosti jos miettii ihan muutaman kuukauden taaksekin päin.

Olympialuokan yksikkö

Tänään tosiaan siis kävin Tulikouran luona ja kaikki näyttää hyvältä. Olen pystynyt jo tekemään hyvin paljon ja olen esimerkiksi jo pystynyt soutamaan ergolla ensimmäiset kovat treenini ja muutenkin olen päässyt pikku hiljaa takaisin ja koko ajan lähemmäs normaalia, toimivaa jalkaa. Edelleenkin on toki päiviä, jolloin on hieman hankalampaa ja asioita, joissa huomaa, että polvi ei ole vielä todellakaan entisensä vaan kuntoutusprojektia täytyy vain sitkeästi jatkaa. Tulikoura antoi siunauksensa soutukisoille ja piti soutua todella hyvänä lajina.

Mieleni tekisi ihan todella paljon lähteä soutamaan sprintin sm-kisoihin, mutta ymmärrän toki riskit, jotka myös kilpailemiseen liittyvät. Ensin ajattelin, että minua ei voi estää mikään lähtemästä. Ajattelin näin tosiaan aika pitkään, mutta sitten polveen tuli pieni nitkahdus juostessa ja ajatusmaailma alkoikin muuttumaan. Mietitäänpä asiaa siten, että mitä vois saavuttaa sprintillä ja mitä voin menettää.

Voin saavuttaa kilpailemisella kilpailukokemusta, saada uusia tuttavuuksia, päästä näkemään soutukilpailuita, kokemaan onnistumisen tunteita vesillä, voin päästä näkemään mahdollisesti tulevia kilpakumppaneita ja mahdollisesti joko päästä epäonnistumaan tai onnistumaan. Kilpaileminen itsessään olisi jo voitto, sillä jos miettii jo tuota yllä olevaa kuvaa, niin tilanne ei tälle kesälle ollut kovinkaan kummoinen. Paljon positiivisia asioita, jotka varmasti kilpailemisesta tulisivat. Mahdollisuuksia menestykseen ei kilpailuissa ole, mutta kokemusta saisi sitäkin enemmän.

Toisaalta voin pilata yhdellä reilun kahden minuutin suorituksella neljän kuukauden onnistuneen kuntoutusprojektin ja samalla tulevan Kilimanjaron matkan. Kilpailemisessa ja muutenkin kovaa treenaamisessa käy omalla kohdallani usein niin, etten tajua, mitä kropassa tapahtuu. En välttämättä ollenkaan pysty kuuntelemaan kiputiloja tai sitä, miltä rasitus tuntuu. Äärirajoille meneminen tietysti sit taas puolestaan johtaa siihen, että loukkaantumiset saattaa tapahtua ihan silmänräpäyksessä ja puuhaaminen loppuukin sitten kuin seinään.

Vaakakupissa ei ole vain syksyn reissu vaan pidemmällä tähtäimellä myös koko syksyn, talven ja tulevaisuuden kuviot. Kannattaako oikeasti vielä tässä vaiheessa ottaa edes pienintäkään riskiä? Tietty voin loukkaantua kohta ulos kävellessäni tai vuoden tai kolmen päästä, mutta nyt tällä hetkellä silti osittain vielä kuntoutujana on olemassa suurempi todennäköisyys, että jotain sattuu.

Soutustadion Helsingissä

Vaikka mieleni tekisi kilpailuihin, niin olen silti miettinyt, että olisin järkevä. Miettiä, mikä lopullinen tavoite on? Seisoa Everestin huipulla. En pääse sinne jos taas loukkaannun. Pääsen sinne olemalla järkevä, minimoimalla riskit ja toimimalla järkevämmin. Pääsen kilpailemaan ensi kesänä vaikka kaikkiin soutukisoihin, joihin haluan. Kilpailut odottavat minua kyllä.

Tänä kesänä ehdin vielä nauttimaan soutamisesta vesillä ja valmistautumaan sitä kautta Kilimanjarolle. Vaikka kilpaileminen tällä hetkellä jää, niin silti edelleen tavoitteena on päästä kilpailemaan. Toiveet kyllä toteutuvat, mutta eivät vielä. Maltti taitaa tässäkin asiassa olla valttia.

 

 

Alter G -juoksumatto: kuntoutujan pelastus

Ystäväni, joka on fysioterapeutti, vinkkasi jo joskus kesäkuussa minulle Alter G Antigravity -juoksumatosta. Matto on siis Nasan kehittelemä juoksumatto, jossa omaa kehon painoa saa vähennettyä jopa -80 prosenttia. En ollut ikinä ennen kuullutkaan matosta ja heti täytyi selvittää, että onko Helsingissä mahdollista päästä kokeilemaan mattoa.

No, Leppävaarasta Liikuntafysio Sellosta löytyikin sitten lähin matto. Kyselin jo kesäkuussa lupaa juoksulle, mutta sekä fysioterapeutti Aleksin että ortopedi Tulikouran mielipide oli se, että vasta nyt elokuussa on hyvä aloittaa matolla polven kuntouttaminen.

Matolla siis saa vähennettyä omaa kehon painoa ja täten rasitus ja iskut juostessa vähentyy. Mattoa voidaan käyttää siis alaraajavammojen kuntoutuksessa, harjoitteluvolyymin ylläpitämisessä esimerkiksi maratoonareilla tai yleisesti erilaisten sairauksien hoidossa ja kuntoutuksessa. Eli käytännössä nyt omalla kohdallani käytän mattoa kuntoutuksen tukena ja kevennän iskutusta asteittain ja siirryn progressiivisesti matolta normaaliin juoksuun.

Alter G -matto siis tosiaan toimii siten, että juoksija pukee päälleen mattoon kuuluvat shortsit ja shortsit kiinnitetään matossa kiinni olevaan ”kuplaan”. Tähän kuplaan sitten taas saadaan aikaiseksi ilman avulla paine, jolla saadaan painoa myös kevennettyä. Shortsit olivat ikäänkuin juoksushortsit ja ne puetaan omien vaatteiden päälle ihan normaalisti.

Miltä matto sitten tuntui? Aloitin ensin kävelyllä ja painosta oli otettu puolet pois. Tämän jälkeen pikku hiljaa nostin vauhtia juoksuun ja pian hölköttelinkin jo 10 km/h-vauhtia matolla. Ajoittain otin hiukan lisää omaa painoa mukaan eli vähensin kuplassa olevaa painetta. Juoksu tuntui suorastaan liitelyltä, sillä askel on todella kevyt ja tuntuu, että juoksu on käytännössä täysin vaivatonta. Kuitenkin sykkeitä saa pidettyä 140 paikkeilla eli jos harjoitteluvolyymia haluaisi lisätä ilman iskuja, toimii Alter G -matto varmasti myös siinä.

Matto on monessakin mielessä hyvä juttu, sillä ensinnäkin olen hyvinkin kyllästynyt vesijuoksuun ja vaihtelu virkistää ja tuo ihan uutta puhtia kuntoutukseen. Toisena onkin se, että maton avulla pääsee hiomaan juoksun liikemalleja turvallisesti ja pienemmällä kokonaisrasituksella kuin normaalilla juoksulla.

Matto on kyllä tuonut ihan uutta puhtia omaan kuntoutusprojektiini ja tässä kohtaa kaikkien uusien, kuntoutusta eteepäin vievien keinojen käyttäminen onkin sallittua. Matolla liitely tuntuu huomattavasti miellyttävämmältä kuin vesijuoksu ja näin pääsen pikku hiljaa kiinni ulkona juoksemiseen. Maton lisäksi olen sitten testannut lyhyitä pätkiä myös ulkona, joten liikemallit matolta siirtyy oikeaan juoksuun.

Mattoa voi käydä Liikuntafysiossa juoksemassa joko heidän fysioterapeutin tai oman fysioterapeutin kanssa tai sitten itsenäisesti. Jokaiseen ensimmäiseen mattokertaan kuuluu opastus, miten matto toimii ja harjoitteluun pääsee helposti täten käsiksi. Harjoitteluita voi ostaa joko 30 minuutin tai 60 minuutin pätkissä. Ja mattoa pääsee helposti varaamaan netistä suoraan siihen kohtaan, jolloin pääset itse mattoa juoksemaan.

*Yhteistyössä Liikuntafysion kanssa

Olympiasoutuonnea

Voi vitsit, millaisia onnellisuuden hetkiä on tällä viikolla ollut! Meinaa fiilikset tuolla vesillä on ollut ihan mahtavat. Tällä viikolla kesä on taas hellinyt meitä keleillä ja ollaan käyty ahkerasti soutelemassa noita olympialuokan soutuveneitä Helsingin soutustadionin edustalla.

Kaksikkovene

Soutaminen on nyt kesällä ollutkin yksi lempiurheiluni, koska olen pystynyt tekemään sitä melko nopeasti polven leikkauksen jälkeenkin. Minulla on myös avautunut täysi uusi maailma tuolla vesillä.

Veneen airot

Olen siis pääasiassa soutanut joko kaksipaikkaista venettä tai sitten yksikköä. Molemmat veneet on todella haastavia ja erityisesti yksikkövene tuntuu vieläkin melko kiikkerältä. Veneessä tuntee hyvin kaikki liikkeet, joita tulee tehtyä ja erityisesti virheet tuntuvat helposti veneen keikkumisena.

Auringonlasku Seurasaaren edustalla

Veneessä oleminen on kuitenkin helpottanut suhteessa ensimmäiseen olympiasoutukokeiluun. Tämän jälkeen vesillä onkin tullut käyty 1-5 kertaa viikossa ja tätä kautta myös veneessä oleminen on muuttunut ihan erilaiseksi. Airojen kääntämiseen, ryhdin ylläpitämiseen, vetopituuteen ja jalkatyöskentelyyn on koko ajan pystynyt keskittymään yhä enemmän ja enemmän.

Airojen pesua rannassa

Soutuonnea on kuitenkin joka kerta vesiltä tullessa. Vaikka soutaminen on ihan mielettömän haastavaa, niin silti se palkitsee joka kerta. Vähintäänkin maisemista voi nauttia, mutta viime aikoina olen myös päässyt soutamaan enemmän jo treenejä ja tekeminen on tuntunut ihan urheilulta. Se, jos joku onkin aivan sairaan hienoa ja siistiä. Soutuonnea parhaimmillaan on ollut ihan vain se, että olen kesällä päässyt nauttimaan upeista kesäilloista ihan uudella tavalla.

 

Lähdenkö Baruntselle?

Alun perin tarkoituksenahan oli, että lähden tämän vuoden lokakuussa Baruntse-nimiselle vuorelle Nepaliin. Baruntse olisi ollut ensimmäinen yli 7000 metrin ylittävä kokeilu ja siten myös korkein sekä pisin retkikunta, mihin tähän mennessä olen osallistunut.

No sitten tapahtui muutama juttu. Ensin katkesi olkakuu  ja sitten pamahti oikeasta polvesta kierukkaSuunnitelmat ovat siis siitä asti ollut hiukan vaakalaudalla ja sain nyt elokuun alkuun asti miettimisaikaa, perunko vai lähdenkö Baruntselle. Ja oikeasti päätöksen tekeminen olikin todella vaikeaa. Miksi?

Sen takia, että käsi on kuntoutunut hyvin. Huomaan sen heikkoudet enää muutamissa jutuissa ja lokakuuhun mennessä käsi on varmasti aika hyvä. Polvi on kuntoutunut myös suunnitelmien mukaisesti. Polven kanssa on vielä tekemistä ja kuntoutuminen jatkuu koko ajan pikku hiljaa eteenpäin. Eli siis loukkaantumisista huolimatta, kuntoutuminen on ollut nopeaa ja hyvää. Jossain kohtaa aika toivottomalta tuntunut tilanne on alkanut pikku hiljaa kääntymään paremmaksi ja paremmaksi.

Jos toukokuussa joku olisi kysynyt, mitä aiot tehdä Baruntsen suhteen, olisin varmasti vastannut, että perun reissun. Kuitenkin heinäkuun aikana koko ajan eteenpäin menevä kuntoutus toi mukanaan myös toivoa. Mitä jos sittenkin? Mitä jos lähtisin kokeilemaan. Jos en lähde, niin huiputukselle ei ole mitään mahdollisuuksia, mutta jos lähden on kuitenkin olemassa joku mahdollisuus, että pääsisin Baruntsen huipulle. Toivo siis matkasta eli koko aika ja joka päivä kuntoutuksen edetessä myös toivo kasvoi. Sitten alkoikin armoton pohdinta, onko lähteminen järkevää.

Monen mielestä vastaus on hyvinkin selvä: ei ole järkevää lähteä. Niin se oli tietyllä tavalla myös minunkin mielestä, mutta sitten kuitenkin oli se pieni mahdollisuus päästä huipulle. Mietin asiaa aika pitkälti sitä kautta, että millainen riski lähtemisessä olisi.

Baruntsen reissu on ensinnäkin hyvin pitkä, lähes kuusi viikkoa, joista suurin osa ajasta kuitenkin liikutaan ja kiivetään. Reissu on siis selkeästi kovempi kuin yksikään aiempi. Tämä mielestäni siis tarkoittaa myös sitä, että reissuun lähtiessä täytyisi olla hyvässä kunnossa. Ehjä treenijakso takana ja treenit ajateltu kiipeämistä varten. Baruntsella kannetaan myös omat tavarat, joka tarkoittaa sitä, että isomman rinkan kantamista kannattaa ehdottomasti totutella jo kotona.

Toisekseen fakta valitettavasti vain on se, että olen ollut pitkään loukkaantunut. Reilun vuoden minulla on ollut koko ajan joku paikka remontissa tai vähintäänkin kuntouttamisvaiheessa. Se tarkoittaa automaattisesti sitä, että ensimmäisen kohdan ehjä treenijakso ei ole käytännössä toteutunut. Vaikka paikat on kuntoutunut, niin loukkaantumiset ovat vaikuttaneet silti monellakin tapaan sekä treenaamiseen että valmistautumiseen.

Sitten päästäänkin kolmanteen ja ehkä kuitenkin ehdottomasti yhteen merkittävimpään tekijään eli siihen, millaisessa kunnossa pääkoppa on tässä kohtaan. Voin ihan suoraan kertoa, että viimeinen vuosi on ollut aikamoinen ja olen joutunut käymään todella syvällä myös henkisen jaksamisen kanssa. Välillä on vain tehnyt mieli luovuttaa, ihan oikeasti vain heittää hanskat tiskiin ja antaa kaiken olla. Tyyliin lopettaa urheilu, tämä blogi ja vuorista haaveilu. Onneksi noista kaikista pahimmista fiiliksistä on kuitenkin päästy yli ja koko ajan fyysisen kuntoutumisen ohessa on myös tapahtunut henkistä kuntoutumista. Mielestäni Baruntsen kaltaiselle vuorelle lähtiessä sekä fyysisen että henkisen kapasiteetin pitäisi olla kunnossa. Pelko loukkaantumisesta, siitä kestääkö kroppa, epäily omista tekemisistä ja lähitapahtumat vaikuttavat siihen, että nyt lokakuussa en usko olevani vielä oikeasti valmis henkisellä tasolla Baruntsen kaltaiseen koitokseen, jossa vaikeita päiviä varmasti tulee ja pienet kolotukset kuuluvat asiaan.

Eli lopputuloksena näistä pohdinnoista alkoikin kehkeytymään päätös, että perun matkani. Siirrän Baruntsea vuodella, hoidan kuntoutumisen huolella nyt maaliin ja saan sen ehjän treenijakson sekä olen valmiimpi myös henkisesti isommalle vuorelle. Päätös oli vaikea tehdä ja itkin vuolaasti surkeaa fiilistäni, kun päätös vihdoin oli tehty. Välillä näissä asioissa pitää myös pyrkiä vain ajattelemaan järjellä eikä tunteella. Vaikka huipulle pääsemiseen olisi ollut pieni mahdollisuus, niin silti riski on vain liian iso, että jotain sattuisi vaikkapa heti alkumatkasta ja tällöin kallis reissu jäisi siihen ja harmi olisi täysin käsittämätön.

Perumisen jälkeen alkoi tietysti suunnittelu, että mihin sitten käyttäisin lomani, jotka ovat lokakuussa. Aika selvää oli, että tavoitteena olisi kuitenkin pyrkiä vuorille. Helpompaa maastoa, ei teknistä kiipeilyä, mutta kuitenkin korkealle ja johonkin uuteen kohteeseen. Pallottelin eri vaihtoehtoja ja lopulta päädyin Afrikkaan ja Kilimanjaroon. Kilin lisäksi tarkoituksena olisi mennä myös safarille ja Sansibarille. Eli yhdessä paketissa vähän kaikkea: vuoria, safaria ja rantalomaa. Kuulostaa aika täydelliseltä.

Kilimanjaro on käveltävä huippu. Suurimmat riskit taitavatkin liittyä nopeaan nousutahtiin, jolla huipulle pyritään. Eli käytännössä vuoristotaudin riskit on selkeästi olemassa. Mitään teknistä kiipeilyä, ylävuoristokenkiä tai muita sellasia ei ole tiedossa. Kili on kuitenkin mielestäni tähän kohtaan aika täydellinen vaihtoehto ja nyt minulla on selkeä tavoite lokakuulle.

Kilimanjaron matka on nyt varattu ja nyt alkoikin hiukan yllättäen valmistautuminen hiukan erilaisempaan vuorireissuun kuin aiemmin oli ajatuksissa, mutta pääasia, että vuoria on syksylle tiedossa. Tätä varten oli myös heti tietysti päästävä ulos testaamaan, miten jalalla pystyy tällä hetkellä retkeilemään. Suuntana oli Nuuksio ja yhden yön lyhyt reissu.

Ai vitsit ja jalkahan kestää. Ei ollut suurempia ongelmia vaan pienet matkat sujui ihan mutkitta. Fiilistä toi eniten se, että pääsi oikeasti ulos. Keittelemään iltapalat ja aamupalat keittimellä sekä nukkumaan teltassa.

Välillä suunnitelmiin on tehtävä muutoksia, jotta päästäisiin lopulliseen tavoitteeseen. Omalla kohdallani suunnitelmien muutos tarkoittaa nyt Baruntsen siirtämistä vuodella eteenpäin ja tämän vuoden vuoreksi hieman maltillisempaa Kilimanjaroa. Lopullinen tavoite ei vieläkään ole siis muuttunut, mutta matka sinne jo moneen kertaa. Edelleen kuitenkin tavoitteet kirkkaana mielessä on hyvä jatkaa valmistautumista ensin Kilimanjarolle ja sitten seuraaville vuorille.