Mökkitriathlon

Vietettiin viikonloppua ystäväni mökillä ja siitähän se idea sitten lähti. Tai oikeastaan idea lähti jo avovesiuinnista, jota varten hain märkäpuvun lainaan. Lauantaina tarkoituksena oli vetää mökkitriathlon ennen lounasta ja päivän muita aktiviteetteja. Koska oltiin mökillä ja olen edelleen kuntoutuja, niin lajit hiukan muokattiin sopivimmiksi tähän tilanteeseen.

1. Laji: Soutu

Ensimmäinen laji oli mökkiveneen soutu. Päivä oli tyyni ja lähdin veneellä vesille, tarkoituksenani soutaa 30 minuuttia. Kerkesin soutaa mökin pikkujärven toisesta päädystä toiseen päätyyn ja kilometrejä kertyi huimat kolme. Samalla tarkistelin avovesiuinnin reittiä.

1. Laji: mökkisoutu

2. Laji: Kahvakuulailu

Mökiltä löytyi 8 kilon kahvakuula ja Gymstick. Näistähän sitten rakenneltiin seuraava laji. Puoli tuntia kuntopiiriä hyväksikäyttäen kahvakuulaa. Etuheilautuksia, vatsoja, kahvakuulatempauksia ja jalkajumppaa Gymstickillä. Seuraavat puolituntia kului kivasti näin.

2. Laji: kahvakuula

3. Laji: Avovesiuinti

Viimeinen laji jännitti kyllä eniten, no miksi? Tämä oli kolmas kerta avovesiuintia, toinen kerta märkäpuvulla ja vesistö ei ollut minulle ennestään tuttu. Sinne vaan ja katsoin jo soutumatkalla sopivan matkan eli saaren, jonka ympäri tarkoitukseni oli uida. Niskan rentouttaminen tuntui olevan selkeästi haastavinta tuossa avovesiuinnissa. Mietin myös tuossa uidessa, että ilman hyvää uintitaitoa, tuskin olisin yksin veteen uskaltanutkaan. Eikä mitään, kaikki hyvin ja 26 minuuttia ja 1.6 kilometriä avovesiuintia kruunasi mökkithriatlonin.

3. Laji: avovesiuinti

Super rentouttava viikonloppu takana ja pieni sporttailu vielä kruunasi ystävien kanssa vietetyn ajan.

Pelottaa, koska menee hyvin

Kävimme jo jokusen viikko sitten hyvän keskustelun siitä, missä kohtaa mitataan urheilijan kestävyys ja tahdonvoima. Tietysti kilpailut ja niiden tulokset ovat selkeitä mittareita, mutta mitä sitten jos ja kun hyvin todennäköisesti urheilijalla on jotain vaivoja tai loukkaantumisia?

Tultiin siihen tulokseen, että ehkä myös joku fiksumpi on sanonut, että mittaa otetaan vasta siinä kohtaa, kun palataan sitten vastoinkäymisten jälkeen takaisin normaaliin treenaamiseen ja mahdollisesti myös kilpailuihin. Kuinka hyvin pystyy palaamaan ja millainen paluu ja sen jälkeinen urheilu tulee olemaan. Paljonhan kyse on ainakin omasta mielestäni myös halusta ja motivaatiosta palata.

Voin myöntää, että juuri nyt hiukan pelottaa. Pelottaa, koska pari viimeistä viikkoa on mennyt aika hyvin. Polven kivut on yht’äkkiä alkanut vähentymään merkittävästi ja koko ajan tekeminen ja kuntoutuminen tuntuu menevän eteenpäin. Miksi tämä sitten pelottaa?

Mieli tuntuu tekevän eri työtä kuin fyysisesti kuntoutuminen on. Pelko tulee yksin ja ainoastaan siitä tunteesta, että hyvin meneminen tarkoittaa minulle suoraan seuraavaa loukkaantumista ja sitä, että kohta taas tapahtuu jotain. Jotain on pakko oltava vialla, koska viimeiset kuukaudet on koko ajan tuntunut jossain ja nyt on jo hetkiä, kun mikään paikka ei ilmoittele itsestään. Tämähän on varmasti pitkälti aikalailla vain fiilistä ja nimenomaan juurikin sitä pelkoa.

Pelosta pitäisi alkaa päästä myös pikkuhiljaa yli. Ensi viikolla tulee kolme kuukautta kierukan kiinnityksestä täyteen, joka sitten taas tarkoittaa juoksun aloittamista, syväkyykkyä ja muutenkin koko ajan saa tehdä hiukan enemmän kerrallaan. Pelko on kyllä varmana myös aika hyvä suojamekanismi, sillä sen kolkutellessa takaraivossa, ei tule säädettyä mitään liian riskialtista.

töölönlahti

Iltajumpalla Töölönlahdella

Itselleni on ollut selvää alusta asti, siis vuosi sitten lähteneestä loukkaantumiskierteestä, selvää että teen kaikkeni palatakseni entistä vahvempana takaisin vuorille ja urheilemaan. Paljon on tuohon matkaan kyllä liittynyt myös luopumisen tuskaa: ensin peruuntui viime kesän Alppien matka, sitten luovuin hetkellisesti crossfit-harrastuksesta ja vaakalaudalla on myös syksyn reissu. Tosin vaa’alla on myös aina se toinen puoli, sillä vastapainona: olen saanut uusia ystäviä, päässyt kilpailemaan, soutanut, oppinut paljon itsestäni ja haaveillut uusista lajeista.

Kaikkeni olenkin tehnyt ja välillä venynyt ehkä liiankin pitkälle. Uskon kuitenkin, että täältä vielä noustaan ja vitsit, kyllä sitten on siistiä. Taistelutahto on vain kasvanut oikeastaan entisestään taas parin viikon aikana, sillä olen päässyt koko ajan tekemään enemmän ja siitä huolimatta hommat etenee eli toisin sanoen tekeminen ei ole haitannut kuntoutumista vaan päin vastoin.

iltajumppa

Iltajumppaa

Pelottaa, koska menee hyvin. Mutta onneksi tästä pelostakin on mahdollista siis päästä yli, pitää vain samalla pitää huoli, ettei se mopo lähde keulimaan. Tämä vaatii tietty älliä ja sitä kuuluisaa oman kropan kuuntelua.

Peloista huolimatta, olen ollut ihan tosi iloinen ja fiiliksissäni tästä kesästä ja siitä, että olen päässyt ulos jumppailemaan. Hyvää viikonloppua kamut, nauttikaa!

Miten tunnistaa, milloin mopo lähtee keulimaan?

Olen miettinyt monta kertaa, että miten tunnistaa, milloin mopo lähtee keulimaan? Meinaa siis se kuntoutusmopo. Milloin on liikaa ja milloin on tarpeeksi? Aiheesta ollaan keskusteltua usean ihmisen: siis lääkärin, fysioterapeutin, ystävien ja valmentajan kanssa.

kuntoutus

Polven jumppaa auringonlaskussa

Olen halunnut saada vastauksen siihen, että milloin teen kuntoutusliikkeitä tarpeeksi. Tarpeeksi siihen, että kuntoudun täysin, mutta turhan työn tekeminenhän ei tietenkään kannata. Liikaa tekemällä todennäköisesti tulos ei ole kovin hyvä tai toivottava. Missä kohtaa alkaa näyttämään sellaiselta, että nyt kannattaisi höllätä? Näiden keskusteluiden perusteella, olen päätynyt ainakin seuraaviin merkkeihin, jotka viestivät tästä.

1.Kipu

Kipu on ensimmäinen varoittava merkki siitä, että pitäisi lopettaa. Myönnetään, että tätäkin on ollut joskus vaikea noudattaa ja kuunnella. En juuri nyt pysty sanomaan päivää, jolloin en olisi tuntenut mitään. Kipu ei ole ollut kuitenkaan toistaiseksi kuntoutuksen aikana sellaista luokkaa, että se olisi estänyt tekemästä asioita. Edelleen tunnen jokaisella askeleella, että polvi ei ole täysin kunnossa, mutta toisaalta tunne ei viiltävää kipuakaan ole.

2. Turvotus

Kuntoutuksen jälkeen käsi, polvi tai mikä ikinä onkaan, ei saisi turvota. Tiedän, että monet polvileikkausten jälkeen kärsivät jatkuvasta leikkauspaikan turvottelusta. Itselläni on kertynyt polven sisäsyrjälle arpikudosta siten, että polvi näyttää koko ajan turvonneelta. Arpikudosta nyt hoidetaan ahkerasti, koska siihen myös liittyy erilaisia hassuja hermoperäisiä tuntemuksia. Turvotus kuitenkin on hyvä indikaattori kertomaan, että turvonneilla paikoilla ei ehkä kannata vaan hakata päätä seinää, vaan pitää välipäivä kuntoutuksesta.

3. Määrä ei korvaa laatua

Kyllä, määrä ei korvaa laatua. Pätee moneen asiaan, mutta myös tähän. Tätäkin on täytynyt opetella. Mielummin muutama hyvä, rauhallinen, koko keskittymisellä tehty toisto kuin 20 sinne päin. Aina ei ole vain parasta yrittää väkisellä pukertaa tunnin välein jumppaliikkeitä. Tässä kohtaa kannattaa olla lempeän ja tiukan armollinen itselleen: teen hommia joka päivä kuntoutumisen eteen, mutten ruoski itseäni ellen tee joka päivä jumppia montaa tuntia.

4. Yleinen fiilis

Fakta on ainakin omalla kohdallani se, että kuntoutuhommat on ihan pirun tylsiä. Kuka nyt oikeasti jaksaisi monta kuukautta putkeen nitkuttaa jotain maailman turhimman tuntuisia kuntoutusliikkeitä? Mielestäni ei kukaan.

On mielestäni ihan tervettä turhautua ja harmistua siitä, että taas edessä on tylsät kuntoutusjumpat. Sen takia myös kuntoutuksesta saa pitää vapaapäiviä. 3+1 -tahti on mielestäni aika hyvä eli kolme päivää kuntoutusta ja päivä vapaata. Vapaapäivänä voi tehdä silti jotain, mikä edistää kuntoutumista: palautua, nauttia kivasta päivästä muuten tai käydä esimerkiksi kävelyllä.

Jos joka päivä ärsyttää jumpata, niin mielummin pidän sitten vapaapäivän kuin vain väkisellä väännän. Ja pakko myöntää, niin varsinkin nyt viimeisimmän polvioperaation jälkeen on tullut pidettyä myös vapaata kuntoutuksesta. En vain ole joka päivä jaksanut tsempata, vaan olen vain sitten levännyt tai tehnyt jotain muuta.

aurinko

Olen nauttinut auringonlaskuista vesillä

Nämä merkit ja niiden kuunteleminen onkin ollut aikamoinen tie opeteltavana. Eikä tämä tie ole vielä täysin läpi käyty, sillä en vieläkään osaa aina täysin kuunnella sitä, miltä kropassa tuntuu. Joka päivä on kuitenkin mahdollisuus opetella hiukan lisää. Ainakin olen päästy siihen pisteeseen, etten enää laske jokaista tehtyä jumppaa ja kuntouttavaa liikettä. Yritän siis myös toistojen lisäksi kuunnella sitä, miltä kropassa tuntuu. Ja olen huoletta käynyt tekemässä sellaisia juttuja, jotka on tuntunut kivalta juuri siinä hetkessä.

Kymmenen viikkoa

Kymmenen viikkoa. Onko siitä tosiaan vasta niin vähän? Kierukan kiinnityksestä ja polven kursimisesta kasaan. Kymmenen viikkoa on myös toinen selkeä merkkipylväs kuntoutumisen kannalta. Ensimmäinen oli se, että sain aloittaa neljän viikon kohdalla kävelyn ja jalalle varaamisen.

Aika on mennyt yllättävän nopeasti ja etenkin viime viikkoina olen tehnyt jo itseasiassa aika paljon. Tunteja liikunnan parissa on yht’äkkiä taas alkanut kertymään, toki kovat treenit ovat olleet poissa koko tämän ajan. Kymmenen viikon kohdalla lukee kuntoutusohjelmassani: ”kiertovääntöharjoittelu”. Tätä ennen kaikki kiertoväännöt ovat olleet ehdottomasti kielletty.

Maanantaina katsottiin sitten uudet harjoitteet, joilla lähdetään tekemään kiertovääntöjä rauhallisesti polvelle. Aika mahtavaa, että nyt pari päivää näitä jumppia jumpatessa, jalka ei ilmoittele itsestään yhtään sen enempään kuin ennen kiertovääntöharjoitteluja. Suunta on siis oikea.

Polvi on ollut käytännössä ilman tärähdyksiä nyt monta viikkoa. Parin viikon päästä saan aloittaa kevyen juoksemisen, joten sitä ennen progressiivisesti polvea aloitetaan totuttamaan siihen, että nivel saa taas tärähdyksiä. Nyt on siis aika aloittaa hyppynarulla hyppiminen kevyesti. Sovittiin kyllä aika tiukat rajat nyt alkuun: eilen 15 sekuntia ja jos tänään välipäivänä kaikki näyttää hyvältä, niin saan aloittaa nostamaan hyppymääriä viidellä sekunnilla päivässä. Ja ei, tätä ei saa ajatella treeninä vaan kuntoutuksena.

Nyt vihdoinkin oikeasti alkaa tuntumaan siltä, että valoa tunnelin päässä alkaa näkyä. Tie tähän kymmeneen viikkoon ja tästä muutama kuukausi eteenpäin vaatii vielä hurjasti töitä, mutta vihdoinkin myös omasta mielestäni on alkanut näyttää siltä, että todella kuntoudun. Vieläkin on päiviä, jolloin on selkeästi vaikeampaa, mutta jo se, että toisena päivänä on helpompaa, auttaa kyllä jaksamaan eteenpäin. Joka päivä edelleenkin minua täysillä motivoi se, että kuntoutan jalkani vielä kiipeilykuntoon. Sellaiseen kuntoon, että voin tällä jalalla liikkua turvallisesti vuorilla.

Ilmoittauduin syyskuun lopulla soudettavaan sisäsoudun puolimaratoniin, joten siinä on seuraava urheilullinen tavoite sitten edessä. Katsotaan nyt, miten hommat siihen mennessä etenee. Toivottavasti peruskuntokausi tuottaa tulosta ja pystyisin soutamaan maratonin kunnialla läpi. Tätä ennen tavoitteena on saada juoksuaskelia, syväkyykky ja voimaa takaisin jalkoihin.

Moni asia on muutenkin nytkähtänyt harppauksia eteenpäin. Suunnitelmat lähitulevaisuudesta ja vähän pidemmällekin ovat saaneet viimeisten viikkojen aikana selkeämpää suuntaa. Näistä pian lisää!

Miksi nautin soutamisesta?

On tullut viime viikot vietettyä aikaa enemmän tai vähemmän vesillä. Miksi oikein nautin niin suunnattomasti soutamisesta? Oikein harmittaa, että en ole aiemmin tajunnut koko lajia.

Tällä hetkellä soutaminen on enemmän aivojumppaa kuin fyysistä jumppaa. Sen vuoksi, että opettelen vasta tekniikkaa. Youtube-videoita katsoessa soutu näyttää todella helpolta, mutta ainakin omalla kohdallani todellisuus on jotain aivan muuta. Olen pystynyt sisäsoutulaitteella kompensoimaan selällä voimaa soutuuni, mutta veneessä tämä ei oikein enää toimi. Vene on myös super kiikkerä ja tällä hetkellä en ole päässyt vielä edes oikeastaan soutamaan täysiä vetoja, vaan vedot ovat lyhyitä ja vajaita. Ensimmäistä kertaa yksiköllä laiturista lähtiessäni pelkäsin kuollakseni, että kaadun ja syke kohosi jo pelkästä paikalla olemisesta todella korkealle.

Viimeisimmät vesillä käynnit ovat menneet ”pelkät jalat”-harjoituksiin, joissa olen siis pyrkinyt opettelemaan liikkeen aloittamista jaloista, sitten lantion lisäämistä vetoon ja vasta viimeisenä kädet mukaan. Palautus taas toimii kädet, lantio ja jalat -järjestyksessä. Kuulostaa helpolta, mutta kun tähän lisätään vielä ryhdikäs istuminen, kiikkerä vene, olosuhteet vesillä ja rentous, niin ainakin minun aivot on sekaisin, että mikä tuli ensin ja mikä sen jälkeen.

Yksikkövene

Ensimmäistä kertaa yksikköveneessä

Nyt onkin oikeasti hyvä hetki opetella tekniikkaa, koska kroppa ei ole vielä kovien soutujen kunnossa. Veneessä minulla on vielä vajaa liikelaajuus jaloissa polven vuoksi, mutta soutu on täysin kivutonta ja jokaisen kerran jälkeen vesiltä tullessa olo on todella hyvä eikä jalka kipuile soutamisen jälkeenkään. Käsi ei ole ilmoitellut soutaessa itsestään enää ollenkaan.

Miksi sitten nautin, vaikken pääse haastamaan itseäni vielä fyysisesti täysillä? Tekniikan opettelen haastavuus on todella kiehtovaa ja sen opetteleminen, että täytyy oppia tuntemaan vesi ja se, miltä oikeanlainen liikemalli kropassa tuntuu. Silloin kun veto menee hyvin, tunne on todella hieno. Airolla saa vedestä kiinni ja vene ei tunnu kiikkerältä, vaan kaikki tuntuu toimivan.

Vesillä olo muistuttaa oloa vuorilla: täytyy tunnustella omaa oloa, keskittyä miltä tuntuu. On opeteltava menemään mahdollisimman taloudellisesti ja ilman suuria virheitä. Vuorilla virheet voivat olla köyden irtoaminen, tavaran tippuminen ja vesillä veneen kaatuminen. Välillä ehtii kuitenkin nostaa katseen ylös ja tajuta, että kuinka upeat maisemat on! Viime viikot iltaisin on ollut todella upeat säät ja kesäilloista on tullut aivan uusi puoli esiin. Myös Helsinki näyttää aivan erilaiselta vesiltä käsin. Miinuspuoli on se, että illat venyy ja useimpina aamuina on kellon soidessa tehnyt mieli jäädä nukkumaan.

soutustadion-aurinko

Soutustadion auringon laskiessa

Olen ehkä hetkittäin hukannut muistot siitä, kuinka hienoa ulkona on olla. Soutu on muistuttanut, kuinka siistiä on harrastaa ulkona. Jokaisen soutukerran jälkeen lähden entistä innokkaampana kotiin, odottaen jo seuraavaa kertaa. Toivoen, että seuraavalla kerralla vene ei tuntuisi enää niin kiikkerältä ja edessä olisi vieläkin parempia vetoja.

On ollut siistiä opetella taas kuuntelemaan tarkemmin omaa kehoa, miltä se liike tuntuu ja miltä oikeanlainen liike tuntuu. Fyysisesti kovat treenit on tietysti aivan omaa luokkaansa omalla mahtavuudellaan, mutta nyt tämä aivojumppa on kyllä ollut hyvää vaihtelua.

Soutaminen on saanut minut odottamaan vuorille pääsyä entistä enemmän. Haluan päästä kokemaan tuon saman fiiliksen ohueeseen ilmaan ja muistaa fyysisen tekemisen lomassa nostaa katseen ja tajuta, kuinka siistiä vuorilla oleminen on.

8 viikkoa polvileikkauksesta

Eilen tuli tasan kaksi kuukautta oikean polven kierukan ompelusta. Aika päivitellä, miten jalan kanssa menee.

Aika on mennyt yllättävän nopeasti ja etenkin aika sen jälkeen, kun sain aloittaa taas jalalle varaamisen ja kävelyn.

Mitä tämän jälkeen onkaan tapahtunut? Muutama kyynel, mutta myös onnen hetkiä. Olen jumpannut aika paljon. Ensimmäisenä aloitin pyöräilyn pienellä vastuksella. Ensin minuutin kerrallaan, sitten minuutti lisää ja niin edelleen. Eilen sitten poljin jo 40 minuuttia putkeen. Näiden lisäksi olen käynyt uimassa, soutamassa, salilla jumppaamassa ja kävelemässä.

Fiilikset kuntoutumisesta kulkee jyrkkää vuoristorataa sekä ylös että alas. Otetaanpa esimerkiksi eilinen päivä: aamulla tuntui, ettei jalan kanssa tekemisestä tule mitään. Hermokipua polven sisäsyrjällä ja huoli tulevaisuudesta on todella iso. Rikonko jalan taas? Voinko tehdä jo nyt jotain väärin, että jalka menee rikki? Mitä jos? Näitä asioita on tullut mietittyä aika paljon. Sitten illalla menin soutamaan ja pian olin ollut vesillä reilut pari tuntia. Huolet jalan kunnosta oli unohtunut tekemisen lomassa eikä polvi ilmoitellut itsestään mitään soutamisen aikana.

olympiasoutu

Soutamassa soutustadionin lähistöllä

Viime viikolla jumppasin myös maailman parhaimman ja asiantuntevan fysioterapeutti/osteopaatti/hieroja Aleksin kanssa salilla. Jumpat päätyi siihen, että vollotin salilla turhautumistani. Edelleen loukkaantumiset ottaa koville ja etenkin ajatukset siitä, että kovalla työllä hankitut voimat ja kunto heikentyy joka päivä kovempaa vauhtia kuin, millä ne hankittiin. Myös tulevaisuus pelottaa ja ajatukset siitä, että liikunko vielä joku päivä ilman huolia kivuista tai siitä, että hajoaako jokin paikka.

Oloani helpotti puhua näistä asioista sellaiselle ihmiselle, joka antaa myös oman panostuksensa kuntoutumiselle ja Aleksi onkin ollut mukana kuntoutumisprojektissa käden tapaturmasta asti. Oloa helpottaa myös se, että pystyn luottamaan siihen, että kun me sovitaan, mitä seuraavaksi saan tehdä, niin tiedän tekeväni oikeita asioita kuntoutumisen eteen. Kaikki nuo jutut luovat myös uskoa siihen, että kyllä täältä vielä noustaan. Isot raudat eivät ehkä nouse pitkään aikaa, mutta tavoitteena onkin päästä nyt kiipeilykuntoon.

kuntoutusmis-fiilikset

8 viikkoa kierukan kiinnityksestä

Positiivista kaikista negatiivisista fiiliksistä huolimatta on se, että edelleen uskon täysillä täyteen kuntoutumiseen ja siihen, että kiipeän vielä vuorilla ilman minkäänlaisia kipuja. Nyt rauhallisella ja lähinnä peruskestävyyteen keskittyen kuntouttamisella hommat etenee oikeaan suuntaan pienistä epätoivon hetkistä huolimatta.

Kaikki on mennyt ihan toivotulla tavalla, kuntoutuminen on vain piinaavaan hidasta ja toivoisin asioiden etenevän konkreettisemmin päivä päivältä. Sama kuntouttaminen jatkuu nyt eteenpäin ja heinäkuun lopulla saan aloittaa kiertovääntöharjoittelun ja elokuun alussa kevyen juoksemisen. Ennen juoksemisen aloittamista on kuitenkin tehtävä isoja päätöksiä liittyen syksyn reissuun, mutta kerron päätösten lähestyessä täällä vielä tarkemmin.