Liike on lääke

Sanonta: ”liike on lääke”, pitää aika hyvin kutinsa.

Nyt voin sanoa sen jo monen loukkaantumisen jäljiltä. Heti helpottaa, kun pääsee vähän liikkumaan ja hikoilemaan.

Keskiviikkona jalasta otettiin tikit pois, joka tarkoittaa sitä, että hikoileminen on myös sallittu. Toki rajoitteita hikoiluille muuten löytyy, vaikka tikit ovatkin nyt poissa. Jalka liikkuu 130 astetta ja nyt vaan rauhallisesti reilut 1.5 viikkoa, jolloin pääsen aloittamaan taas jalalla kävelemisen.

Nyt olen käden puolesta saanut luvan aloittaa soutamisen ja hiihtämisen ja toki pienien painojen nostamisen myös. Tämähän tarkoitti keskiviikon jälkeen sitä, että haluan päästä vähän hikoilemaan. Tämä toive sitten toteutui perjantaina.

Uskokaa tai älkää, mutta soutamaan pystyy myös kolmella raajalla. Tarjolla ei ollut tällä kertaa hiihtolaitetta, joten ajattelin, että soudan nyt. Leikatun jalan alla oli foam roller, jonka avulla jalkaan ei tullut varattua painoa ja jalka pääsi liikkumaan vapaasti tuossa lattialla. Soutuliike on toki hieman vajaa ja vastus pieni, mutta hiki tuli ja fiilis parempi kuin moneen viikkoon.

Liike on todella lääke. Jo tuon reilun tunnin soutelun ja pienen lihaskuntoharjoittelun jälkeen tuntui, että tästähän kyllä tulee hyvä. Nyt maltilla ja rauhallisesti, mutta tulee kuitenkin ja pian olen taas samassa tai jopa paremmassa kunnossa, kuin ennen tätä koettelemusta.

Jo leikkauspäivänä minulle sanottiin, että liike on lääke. Jalkaa täytyy alkaa liikuttamaan ja ennen kaikkea nyt liike on lääke henkisellä puolella. Pääsee purkamaan hieman henkisen puolen painetta ja höyryjä ulos. Vaikka olen lukenut, katsonut sarjoja, kirjoittanut jumppapäiväkirjaa ja vain mietiskellyt, niin mikään ei voita tuota edes pientä liikkumisen vapauttavaa tunnetta ja sitä, miten paljon parempi olo on tuon edes pienen jumppailun jälkeen.

Ihmiset on kauhistellut, että todellakin oletko jo menossa liikkumaan. Ja kyllä todellakin olen käynyt ja menossa uudestaakin, tämä on mun tapa selviytyä tästä ja samalla tulee tehtyä kuntoutusjumppaa monellakin eri tavalla eikä samat liikkeet tylsistytä minua suorastaan hengiltä. Motivaatio kuntoutukseen ja rauhallisena pysymiseen on paljon suurempi, kun pääsen tekemään fyysisesti jotain.

Liike on parhain lääke ja vaikka liike on minut näihin vammoihin saattanut, niin liikkeellä näistä myös kuntoudutaan.

No luutuukos se käsi?

Kahdeksan viikkoa olkaluun murtumasta. Tänään käsi sitten viimein kuvattiin ensimmäistä kertaa, jotta nähtiin, että onko käden luutuminen lähdetty käyntiin siten, miten on toivottu.

Röntgen ja samaan perään ortopedi ja fyssari. Ortopedille mennessä ihmettelin, että miksi se kyselee tästä jalasta niin paljon. Selvisi, että oltiin vähän eri asioita hoitamassa. Ortopedi luuli, että olen paikalla jalan takia ja pian selvisi, että hoidamme tällä kertaa kättä eikä jalkaa. No ei muuta kun keskustelu alusta käyntiin ja olkaluun murtumasta puhe.

Tosiaan, kädessä nyt näkyy, että luutuminen on lähtenyt liikkeelle. Satavarmana ei voida sanoa, että käsi on luutunut, jonka takia se kuvataan kuukauden päästä uudestaan. Kuitenkin selkeitä merkkejä jo luutumiselle on ja tämähän tarkoittaa onnen päivää eli painojen lisäämistä harjoitteluun.

Tiedättekö kun on viime aikoina vähän tuntunut siltä, että kaikki menee päin mäntyä? Tänään oli ekaa kertaa se tunne, että hitto kyllä mä selviän tästä. Nyt pari viikkoa enää noiden keppien kanssa ja sitten alkaa jalan kuntoutus myös etenemään paremmin.

Kädellä saa nyt alkaa nostamaan maksimissaan 10 kiloa ja esimerkiksi salitreeneille on nyt myönnetty lupa. Toki painot on ensin luokkaa kolme kiloa, sitten neljä ja jossain kohtaa tuo kymmenen. Olin oikeasti positiivisesti yllättynyt, sillä ajattelin, etten edelleenkään saa nostaa tyyliin mitään. Myös aerobiselle soutamiselle ja skierg-hiihtämiselle on nyt annettu lupa. Ei siis mitään 500 metrin ennätyksiä, vaan peruskuntotreeniä kevyillä vastuksilla, mutta sekin tuntuu tässä kohtaa lottovoitolta.

Olen paljon miettinyt, että onko tästä tullut vuoriblogin sijasta kuntoutusblogi, mutta tämä nyt vaan kuuluu mun matkaan vuorille. Vähemmälläkin olisi toki voinut säästyä, mutta oman kohtalon surkutteleminen ei toki auta kauheasti parantumaan. Tekee mieli ja on tehnyt mieli luovuttaa, monesti ihan oikeasti. Heittää unelmat ja kaikki suunnitelmat romukoppaan ja siirtyä johonkin lajiin, missä riskit on minimaaliset ja todennäköisesti loukkaantuisin silti.

Mutta vitsit, tämä on edelleen vuoriblogi. Luen päivittäin uutiset Everestiltä, mietin miten voisin edistää parantumista, pohdin mitä vielä tarvitsen reissuja varten ja miten teen näistä unelmista totta. Kyllä täältä vielä noustaan, uskokaa tai älkää. Uskon siihen tosi kovasti itse ja näytän myös niille, jotka eivät ehkä usko. Olen myös alkanut ymmärtää aika hyvin, mitä sanonta: ”urheilija ei tervettä päivää nää”, tarkoittaa.

Kyllähän se käsi luutuu, toki vieläkin maltilla ja ajan kanssa. Onpahan ainakin tuo jalka hidastamassa menoa omalta osaltaan, jotta pysytään hyvässä rauhallisessa tahdissa vielä jatkossakin.

Jumppakello

Taas se soi, joko tunti tosiaan meni? Sehän on jumppakello.

Jumppakello on siis puhelimeni hälytys, joka soi tunnin välein. Jumppakellon soiminen tarkoittaa sitä, että on aika jumpata. Tasatunnein jalkaa ja parittomilla tunneilla kättä.

Tässä on salaisuuteni siihen, millä aiemmat vammat on kuntoutuneet hyvin ja hommat on edennyt siten, miten on pitänytkin. Ihmiset sattuu usein kommentoimaan, kuinka nopeasti olet tullut kuntoon tai vastahan se leikkaus oli ja jo noin hyvin liikkuu. Kyllä, kaiken sen takana on sinnikäs ja aktiivinen kuntoutus.

Tällä hetkellä jalan kuntoutus on hyvinkin yksinkertaista: jalan koukistelua ja suoristelua sekä reisilihaksen aktivointia, jottei koko jalka kuihdu aivan olemattomiin. Minkäänlaisia painoa, vääntöjä tai kiertoja jalalle ei vielä tule pitkään aikaan.

Käden kanssa ollaankin sitten edetty jo hiukan eteenpäin. Nyt on aloitettu kuminauhajumpat ja käden lihasten ylläpitäminen kuminauhan kanssa. Nyt haetaan etenkin sitä lapatukea, joka on ollut yksi suurimpia ongelmakohtiani jo pitkään ja kun jossain kohtaa pääsen treenaamaan taas, niin perusta tulee ainakin olemaan kunnossa.

Jumppakello on nyt soinut viimeisen vuoden aikana enemmän tai vähemmän lähes koko ajan. Olen välillä aika turhautunut kelloon, mutta sen avulla tulee tuloksia eikä toisaalta jää jumpat tekemättä. Tiedän aika monta tapausta, jossa kuntoutuja valittaa ettei liiku ja niin edelleen. Yleensä ollaan taidettu kuitenkin luistaa kuntoutuksesta.

Vaikka kuntoutusjumpan tekeminen ottaa päähän, tiedän ettei oikotietä onneen ole. Jumpat ovat tehtävä nyt ja tänään, huomenna ja ylihuomenna ja vielä kuukausienkin päästä. Jumpat muuttavat pikku hiljaa muotoaan ja ne muuttuvat entistä haastavammaksi päivä päivältä, vaikka tällä hetkellä jumppaa ei voi kovin vaativana pitääkään.

Jos olet joskus ollut loukkaantunut tai joskus loukkaannut, niin suosittelen suhtautumaan tietyllä vakavuudella kuntoutumiseen, sillä nämä jumpat ratkaisevat sen, tuleeko paikat todella kuntoon vai ei.

Moni myös kysyy, että miten sinulla on tuohon aikaa? No eihän minulla näin sairaslomalla muuta olekaan kuin aikaa ja koen, että ollessani nyt pois töistä ja harrastuksista, tärkein tehtäväni on pitää huolta kaikin mahdollisin keinoin siitä, että olen vielä tulevaisuudessakin työkykyinen ja pystyn liikkumaan vapaa-ajallakin. Ja toisaalta, aikakin kuluu nopeammin, kun on selkeät tehtävät, joita minun tulee päivän aikana tehdä.

Kuinka paljon yhden ihmisen tulee kestää?

Kun asiat alkavat menemään pieleen, lumipalloefekti on usein väistämätön ja pysäyttämätön. Näin tuntuu käyneen ainakin omalla kohdallani.

Tasan kuusi viikkoa olkaluun murtumasta, viime torstaina juoksin salilla ja oikea polveni, joka on jo neljästi leikattu, meni lukkoon. Sama lukkiutuminen tapahtui jo pääsiäisenä, jolloin sain metsälenkillä lukon itse auki ja pystyin kävelemään lenkin loppuun. Soitin heti ortopedi Tulikouralle, kävin magneetissa ja vastaanotolla. Kuvan perusteella kaikki näytti olevan kunnossa ja etekin kaikki jo aiemmin korjatut vammat olivat kunnossa. Sovimme, että nostamme sormen liipasimelta ja palaan, jos polvi vielä lukkiutuu.

No viime torstaina polvi sitten meni lukkoon juostessa. Tunsin, että jotain ikäänkuin luiskahti polven väliin sen mennessä lukkoon. Siinä käytävällä oli sitten ihmettelemistä. Jalka ei auennutkaan lukosta samalla tavalla kuin pääsiäisenä. Istuin käytävällä ja mietin, että mitähän hittoa teen kun en pysty edes astumaan jalalla.

Kuin kreivin aikaa, koutsi ja ystävä saapui käytävälle ja yritimmekin seuraavan puoli tuntia aukaista lukkoa omin keinoin. Jalka alkoi kuitenkin kipeytyä niin paljon ja pian myös reisilihas ja käytännössä melkein kaikki lihakset alkoivat kramppaamaan. Tästä tuli siis taas ambulanssikeikka. Ambulanssi tuli ja vei minut Töölön sairaalaan tapaturma-asemalle.

Töölössä otettiin röntgen ja selitin pitkän historiani polven kanssa. Pääsin kotiin jo samana iltana, sillä lääkäri paikallispuudutti polven ja sen turvin pystyin kävelemään asemalta omin jaloin ulos. Perjantaina aamulla soitin sitten heti Tilkkaan ja sain ajan Tulikouralle. Kävin hakemassa pyörätuolin ja kainalosauvat, sillä kyynärsauvoilla kävely ei ole tällä hetkellä mahdollista käden murtuman takia.

Tulikoura oli sitä mieltä, että koska kuvassa ei ole näkynyt mitään ja, koska polvi oli edelleen lukossa, täytyisi se tähystää ja katsoa, missä ongelma on. Väkisin jalkaa ei kannattaisi runnoa auki enkä olisi sitä kivunkaan takia varmastikaan kestänyt. Sain myös lauantaille magneettikuvan Haartmannin sairaalaan ja sovimme, että kuva toimitetaan Tilkkaan maanantaina ja he soittavat, näkyykö kuvassa mitään.

Maanantaina sain heti aamulla puhelun ja huonot uutiset. Kierukka oli taas hajalla. Uusi vamma, sillä toinen kierukoista hajonnut kahteen palaan ja toinen pala sujahtanut nivelen väliin ja aiheuttanut lukon. Vaihtoehdot ovat joko poistaa kierukka tai kiinnittää se. Poistaminen olisi nopea operaatio, mutta ei suositeltava nuorelle, koska kierukan poisto altistaa nivelrikolle. Kierukka päätettiin kiinnittää ja kiinnitys tehtiin sitten eilen.

Neljäs leikkaus vuoden sisään. Olin murtua, kun kuulin, mitä taas on tapahtunut. Miksi? Miksi? Miksi? Mitä olen tehnyt väärin? Kaikki meni polven kanssa niin hyvin, kunnes pääsiäisenä polvi meni lukkoon. Sen jälkeen vielä elin muutaman viikon siinä pilvilinnassa, että kaikki olisi hyvin. Eihän pääsiäisen jälkeen otetussa magneetissa näkynyt mitään.

Yhden vuoden ja ihmisen loukkaantumisten sarjaan tämä tuntuu aivan käsittämättömältä jutulta. Taas makaan pesässä hoitaen kipeää leikkauskohtaa ja syön kovia särkylääkkeitä. Miksi kysymys on tietysti myös esitetty lääkäreille, ja selitys on: vamma on uusi, vammaa ei välttämättä olisi voinut välttää ja vamma on mahdollisesti syntynyt nopeassa kyykistymisessä. Kierukat eivät kuulemma tunne, joten siksi tapaturman ajankohta on hiukan epäselvä. Hyviä spekulaatioita ja arvailuja kyllä löytyy.

Mitä nyt? Miten Baruntsen käy? En oikeasti tiedä. Yritän nyt elää päivä kerrallaan ja selvitä ensin hengissä näistä kivuista, kaikesta siitä häpeän tunteesta ja murheesta, joka koko tähän viimeiseen vuoteen on liittynyt. Äitini tuli nyt muutamaksi päiväksi auttamaan minua arkisissa askareissa ja samalla tiedossa on koiraterapiaa äidin kahden koiran kanssa.

Liikkuminen on nyt hankalaa, sillä en saa neljään viikkoon astua jalalla. Kävelen kainalosauvoilla ja nyt lepään kunnolla hetken aikaa. Taistelu käden ja nyt myös jalan kanssa jatkukoon. Päätöksiä tulevista reissuista ja muista tekemisistä tulee sitten tehdä, kun niiden aika tulee.

Kysynpähän vaan, kuinka paljon yhden ihmisen tulee kestää?

Lukemisen arvoinen juttu

Tänään Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 5/2017 on pitkä juttu kaksi vuotta sitten Annapurna-vuorella kuolleesta Samuli Mansikasta.

Kuva Helsingin Sanomien nettisivuilta 6.5.2017

Juttu oli mielestäni todella hyvä. Surullista, miten asiat menivät pieleen vuorella. Muistan tuon päivän, jolloin kuulin tapahtumista. Olimme juuri saapuneet vaeltamasta Etelä-Chilessä ja olimme kavereiden kanssa puhuneet matkalla suomalaisista kiipeilijöistä ja juurikin Samulista. Kerroin, että Samuli on tälläkin hetkellä Nepalissa kiipeilemässä.

Omalla vaelluksella ei tietenkään ollut puhelimessa nettiä ja kun pääsimme takaisin yhteyksien ääreen, heräsin yöllä viestitulvaan, jossa useampi kaveri oli lähettänyt viestiä Samulin onnettomuudesta. Olin täysin sanaton, taas yksi kokenut kiipeilijä ja tuo kohtalo.

Aamupalalla itketti, vaikken Samulia sen paremmin tuntenut. Tuntui vaan niin pahalta. Tuntui kauhealta myös tänä aamuna tuota juttua lukiessa. Juttu mielestäni antoi kuitenkin sellaisen kuvan, että Samulin läheiset ovat saaneet vihdoinkin rauhan, sillä heille on selvinnyt, mitä vuorella todennäköisesti tapahtui ja mitkä tekijät johtivat siihen, että Samuli ei vuorelta enää palannut.

Suosittelen ostamaan kuukausiliitteen irtonumeron, sillä tämä on todella lukemisen arvoinen juttu.

Mitä kädelle kuuluu?

Reilu viisi viikkoa käden leikkauksesta ja luun katkeamisesta. Missäs nyt mennään?

Käsi alkaa voimaan ihan hyvin itseasiassa, sillä olen pystynyt vähentämään koko ajan kipulääkkeitä. On myös hetkiä, jolloin käsi on jopa unohtunut, koska se ei koko ajan ilmoittele itsestään. Lauantaina havahduin esimerkiksi siihen, että iltapäivään mennessä olin syönyt vain yhden särkylääkkeen. Uskoisin, että kivun unohtaminen on kaiketi hyvä merkki  ja tiedän sen itseasiassa kokemuksesta.

Hartia, niska ja oikeassa jalassa sen sijaan on kipuja. Säteilee, polttaa ja jomottaa. Ihan hirveää säteilykipua myös oikeassa ranteessa, vaikken käytännössä ole tehnyt yhtään mitään ranteella viimeisen viiden viikon aikana. Nämä kivut johtuu todennäköisesti mitellasta, jonka vuoksi olen vähän hassussa asennossa käytännössä melkein koko ajan.

Säteilykipua, käden turvotusta ja käden erittäin pitkää arpea hoidettiin viime perjantaina osteopaatin luona. Olipa hetkellisesti ihana tunne, kun hartia ei polttanut yhtään kipua vaan pystyin tekemään töitäkin ilman mitään tuntemuksia. Jumit ja asennot ovat kuitenkin sen verran pielessä tällä hetkellä, että kipu pysyi vain puolisen päivää poissa. Melkoisen turhauttavaa sekin, mutta edes tuo hetki oli rentouttavaa.

Kädellä ei saa vielä nostaa mitään seuraavaan kolmeen viikkoon. Sitten otetaan kuvat ja katsotaan, että luu on lähtenyt luutumaan ja saan vihreää valoa uusille kuntoutusliikkeille. Tällä hetkellä kuntoutus perustuu niin sanotusti käden mobilisointiin eli olkapään, kyynärpään ja ranteen liikutteluun ilman vastusta. Voin kertoa, että myös yksinkertaiset liikkeet, kuten käden koukistaminen on ollut melkoisen haastavaa.

Nyt viiden viikon kohdalla kuitenkin mobilisointi on alkanut tuottaa todella hedelmää, sillä saan käden suhteellisen kivuttomasti koukkuun sekä suoristettua.

Kuten yllä olevasta kuvastakin näkee, matkaa 100 % suoraan käteen on vielä kuitenkin matkaa. Päivä päivältä ja milli milliltä käsi kuitenkin suoristuu. Jumppakello soi kahden tunnin välein ja teen monta kertaa päivässä näitä mobilisointiliikkeitä käden kanssa.

Jumpat on kyllä todella tylsiä ja vaativat hermoja ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Näitä kahta edeltää on aina välillä ollut vaikea muuten löytää. Tiedän, että tilanne voisi olla pahempikin ja vammat olisivat voineet olla isompiakin, mutta se ei nyt vaan aina lohduta. Turhautumisen määrä on ajoittain jotain ihan käsittämätöntä.

Käsi vaatii kuitenkin aikansa ja niin vaatii hartia, niska ja jalan kivutkin, joita yritetään nyt hoitaa kaikin mahdollisin keinoin, jotta pysyn toimintakykyisenä muuten. Kuten alussa totesin, käsi voi itseasiassa ihan hyvin.