Surulliset uutiset Everestiltä

Tänään on tullut aamulla surullisia uutisia Everestiltä, jossa kevään kiipeilykausi on kuumimillaan ja kiipeilijät odottavat huippuikkunan avautumista kuumeisesti.

Sveitsiläinen kiipeilyn yksi suurimmista nimistä Ueli Steck on kuollut onnettomuudessa Everestin Camp II lähettyvillä. Uutisen kuolemasta voit lukea täältä.

Ikäviä uutisia ja erityisesti ne laittavat miettimään, että lopulta kokenein, nopein tai taitavinkaan kiipeilijä ei ole turvassa vuorilla.  Kaikki siellä liikkuvat kuitenkin tietävät riskit ja toivottavasti miettivät jo kotona, ovatko valmiita ottamaan riskit vastaan.

Nämä uutiset vetävät silti aivan sanattomaksi. Ja samalla ajattelee isot osanotot Uelin perheelle ja ystäville.

Kotipesä

Jokaisellahan on kotona se lempipaikka, paikka jossa mieluiten viettää aikaa ja paikka on kodin sydän.

Mä kutsun sitä paikkaa pesäksi. Se on sohvan oikea nurkka, jonne kuuluu kasata tietyllä tavalla tyynyt, jotta pesästä tulee mukava.

Pesästä on tullut viimeisen vuoden aikana, itseasiassa siitä lähtien kun sohva ostettiin, aika tuttu paikka. Olen parannellut haavoja pesässä. Ensimmäisenä alkoi polvien parantelu ja vietin käytännössä kuukauden pesässä jalka koholla, kun en saanut vielä kävellä jaloilla. Nyt viimeisen kuukauden aikana olen taas viettänyt pesässä aikaa, tällä kertaa vain käden kanssa ja tyyny kainalossa ja jääpussi kädellä.

Pesä on silti paras, sillä pesässä saa olla valehtelematta oma itsensä. Itkeä harmitusta, valittaa, iloita, somettaa, mököttää ja haaveilla. Pesästä on myös syntynyt monta asiaa, kuten blogitekstejä, matkan varaamisia ja uusia ideoita, mihin tätä elämää haluaisin viedä eteenpäin.

Pesästä nouseminen on ollut välillä myös vaikeaa. Se on siis sillä tavalla kaksipiippunen juttu, koska pesästä täytyy myös päästä ylös. Voin myöntää, että monta kertaa on tehnyt mieli jäädä vaan tihrustamaan itkua eikä nousta kuntouttamaan rikkoutuneita paikkoja tai esimerkiksi siivoamaan. Pesässä on mukava olla, mutta välillä sieltä on täytynyt toden teolla myös nousta tekemään hommia. Pesästä nouseminen on siis välillä vaatinut myös motivaatiota tehdä asioiden eteen jotain.

Seuraavaksi pitäisi suunnitella selkeät välitavoitteet, miten olen kunnossa 11.10, jolloin lentoni lähtee kohti Nepalia. Mitä minun tulee saavuttaa ja millä aikataululla? Näitä asioita mietin seuraavaksi pesässä.

Kun tunnet vihaa ja rakkautta samaa aikaan

Tiedättekö sen tunteen, kun tunnet vihaa ja rakkautta samaa aikaan? Viha-rakkaussuhteeksikin sitä voisi kutsua. Sellainen voi muodostua ruokaan, ihmiseen, harrastukseen, tunteeseen tai minun tapauksessani pyörään. Siihen niin monesti mainitsemaani Assault Bikeen.

Assault Bike on siis pyörä, jossa on myös kahvat. Pyörää voi polkea samaan aikaan käsillä ja jaloilla, pelkästään jaloilla, pelkästään käsillä tai tässä kohtaa myös kolmella raajalla. Vastuksena toimii ilmanvastus. Kuten rakkaalla lapsella, myös Assault Bikella on monta nimeä: assbike, hell’s bike ja niin edelleen.

Usein treeneissä on tullut pyöräiltyä joko aikaa tai kaloreita, joita pyörä laskee. Jostain syystä pyörällä tulee usein tai oikeastaan lähes aina polkiessa huono olo. Se todennäköisesti johtuu siitä, että mitä lujempaa menee, sen kovempi vastus ja korkeampi syke. Pyörällä saa aikaiseksi myös kerrytetty nopeasti maitohappoja kokonaisvaltaisesti koko kroppaan.

Tuota pyörää olen nyt polkenut ja paljon. Jo syksystä lähtien, jolloin polvi oli leikattu ja nyt käden tapaturman jälkeen. Pyörällä ja minulla on alkanut syntymään se kuuluisa viha-rakkaussuhde. Suhde on vireillä sen vuoksi, että ensinnäkin kolmella raajalla pyörän ajaminen on aika haastavaa ja koko ajan tekee mieli ottaa toinen käsi avuksi. Toisekseen lähinnä jaloilla polkiessa myös reidet hapottuu nopeasti ja hapot tarkoittavat inhottavaa oloa kropassa. Happoja vastaan täytyy taistella, sillä niiden kertyessä pään sisällä oleva ääni huutaa lopettamaan heti tuon kamalan rääkkäämisen.

Toisaalta olen päässyt tekemään jo sykettä kohottavia ja maitohappoja kerryttäviä treenejä, vaikka 1/4 raajoista ei olekaan käytössä. Sinällään pyörän polkeminen ei kipeytä paikkoja ja esimerkiksi se tuntuu luontevammalta kuin juokseminen käsi mitellassa. Hiki on jo virrannut ja olen toivonut niin hitaasti etenevien minuuttien ja sekuntien pyörän päällä loppuvan.

Tuo pyörä kaikessa ihanuus-kamaluudessaan on tällä hetkellä todella hyvää kestävyystreeniä myös vuoria ajatellen. Turvallista tämän hetken tilanteeseen, mutta kuitenkin kunnon kohottaminen on suhteellisen helppoa. Siinä piileekin varmasti suurin syy, miksi pyöräilyminuutteja tuolla pyörällä on jo tähän mennessä tullut aika reilusti ja, miksi niitä on todennäköisesti tulossa myös reilusti lisää.

 

PS. Blogilla on myös oma Facebook-sivu, siitä tykkäämällä näet näppärästi uudet päivitykset.

Ikävuoden 23 tilinpäätös

Eilen oli syntymäpäiväni ja täytin siis 24-vuotta. Tämä tarkoittaa montaa asiaa, mutta ajattelin hieman tehdä tilinpäätöstä ikävuodesta 23.

Olin aina ajatellut, että haluan olla 23-vuotias. Silloinhan ihminen on aikuinen, mutta kuitenkin nuori. Mahdollisuudet elämässä täysin avoinna ja niin edelleen. Silleen sopivan naiivilla tavalla ajattelin, että tuosta samasta vuodesta tulisi elämäni paras.

Vuosi oli kuitenkin aikalailla suurta vuoristorataa eikä se mennyt tähän mennessä eletystä elämästä ykköspaikalle.

Ikävuoteni 23 alkoi muutolla Helsinkiin. Sen jälkeen oltiin sohvakaupoilla ja sisustettiin kotia ja heitettiin turhia tavaroita pois. Aloitin myös kesätyöni golftapahtumien järjestelyn parissa. Pian töiden aloittamisen jälkeen alkoi selvitä, millainen polviprojekti minulla olisi edessäni jos se tultaisiin toteuttamaan nyt heti. Päätin, että polvi korjataan nyt, jotta pääsen tulevaisuudessa kiipeilemään ehjillä jaloilla. Kesälle varattu reissu Alpeille peruuntui, mutta ajattelin, että korjaukset tehdään Everestiä varten.

Ennen leikkauksia olin ehtinyt jatkamaan crossfitin harrastamista Crossfit Central Helsingin -salilla. Minut toivotettiin tervetulleeksi tähän uuteen yhteisöön. Polvi leikattiin ja kuntoutuminen alkoi salilla. Pian aloitin valmennuksen ja hommia aloitettiin tekemään entistä systemaattisemmin ja suunnitellusti. Tuloksiakin alkoi tulla mukavasti.

Syksyn alussa soudin ensimmäisen puolimaratonin sisäsoutulaitteella ennen polven toista leikkausta. Hommat meni nappiin ja aikatavoitteet täyttyivät. Ennätyksiä tuli uusissa ja vanhoissa liikkeissä treenien puolella ja olin valmis seuraavaan polvileikkaukseen. Samaan aikaan aloitin kirjoittamaan graduani luottamuksesta vuorikiipeilyretkikunnissa. Aikaa kului mukavasti sairaslomalla gradun tekemiseen ja gradun tekeminen jatkui sitten talvella ja alkukeväästä.

Marraskuussa aloitin uuden työn digitaalisen markkinoinnin parissa ja viimeinen puoli vuotta onkin sujunut uusien haasteiden parissa myös työrintamalla.

Polvi leikattiin lokakuussa toisen kerran ja taas aloitin kuntoutuminen. Hitaasti ja maltilla. Yläkroppa pumpissa ja kädet tuntui räjähtävän melko useasti. Vuoden vaihteessa pääsin tekemään Murp-nimisen treenin, jossa täyttyi lyhyen ajan tavoite päästä takaisin normaaliin treeniin ja ehjiin jalkoihin.

Maaliskuun alkua odotin kuin kuuta nousevaa, sillä silloin sain kiipeilyluvan jalat leikanneelta ortopedilta. Tätä hetkeä oli suunniteltu jo pitkään ja samaan aikaan alkoi toden teolla retkikuntapaikan varaaminen. Suunnitelmia Baruntsea varten oltiin tehty jo noin vuosi ennen itse tämän vuoden maaliskuuta.

Sen jälkeen kävin soutelemassa sisäsoudun sm-kisoissa ja osallistuin Crossfit Open -nimiseen crossfit-kilpailuun, jossa viiden viikon julkaistaan laji, joka täytyy suorittaa julkaisusta seuraavan neljän päivän sisään. Minulta jäi Openeista viimeinen laji kuitenkin tekemättä.

Kuukausi sitten, itseasiassa samana päivänä kun olin varaamassa retkikuntapaikkaa, väänsin sitten olkaluun katki yrittäessäni muscle uppia. Mentiin nopeasti ja syvälle takaisin pohjamutiin. Päivystyksessä itkin ja myös sen jälkeen on tullut vollotettua tätä surkeaa kohtaloa ja sitä, että onko tämä joku enne, ettei minun tulisi lähteä enää vuorille? Käsi meni poikki, mutta viikkoa myöhemmin valmistuin yliopistosta. Marraskuussa alkanut määräaikainen työ myös sovittiin jatkuvan vakituisena.

Käden kuntoutumisennuste on hyvä, joten päätin tehdä ehkä hieman pähkähullun päätöksen. Varasin matkan Baruntselle ja ostin lennot. Päätös lähtemisestä täytyy tehdä 1.8.2017, mutta sitä ennen ehtii näkemään, millainen kädestä on tullut.

Lyhyesti, mitä tänä vuonna tapahtui. Vuosi on ollut loukkaantumisten vuoksi yksi elämäni raskaimmista. Vaaka on kuitenkin pysynyt tasapainossa, sillä sain kauppatieteiden maisterin tittelin, elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan ja viimein varasin seuraavan vuorimatkan.

Eilen kävelin salille ja mietin tätä tilinpäätöstä ikävuodelle 23. Arvosanana vuosi saa 6+, sillä moni suunnitelma meni pieleen. Sisua nyt ainakin testataan ja sitä, mistä kaikesta sitä jaksaa parantua. Hyviäkin juttuja kävi, joten ei vuosi ihan onneton ollut.

Eilen myös hymyilytti kävellessä, sillä ikävuosi 24 toivottavasti tuo tullessaan uusia ja ehkä hieman parempia tuulia.

 

 

Hei me lennetään

Hei me lennetään Nepaliin. Eilen syksyn reissu eteni yhden askeleen konkreettisemmalle tasolle, sillä lokakuussa palataan vihdoinki tuonne vuorien paratiisiin. Lentoliput ovat nyt takataskussa.

Reissu ajoittuu siis lokakuun puolesta välistä marraskuun puoleen väliin. Tämä tarkoittanee noin viittä viikkoa ja 34 yötä matkalla. Melkoisen pitkä reissu siis tiedossa. Sehän on tietysti mukavaa, sillä tuossa ajassa ehtii jo mukavasti imeä vuori-ilmaa itseensä, kiipeämään kaksi eri vuorta ja nauttimaan noista upeista maisemista.

Lennot kulkee Helsingistä, Tukholman ja Dohan kautta Kathmanduhun ja matkat kestänee noin 20 tuntia suuntaansa. Suurin haaste on taas kerran olemaan tavaroiden ja erityisesti kilojen sämplääminen ja tällä kertaa on lähes pakko ottaa yksi ylimääräinen laukku lennoille.

Kathmandusta matka jatkuu sitten pienillä potkurikoneilla kohti Luklaa, jota sanotaan yhdeksi ”maailman vaarallisimmiksi lentokentiksi”. Tämä johtuu siitä, että Luklan kiitorata on käytännössä ylä- tai alamäki, riippuen siitä, ollaanko tulossa vai menossa. Tullessa laskeudutaan ylämäkeen ja lähtiessä otetaan alamäestä vauhtia. Kiitorata on vuorten välissä ja siksi hyvin sääherkkä paikka. Luklaan siis lennetään aina käytännössä hyvässä säässä ja välillä ihmiset joutuvat odottamaan parempaa lentosäätä pienessä Luklan kylässä.

Ai että, jotenkin helpotti eilen, kun lennot on nyt ostettu. Lähtö on jollain tasolla konkreettisempaa, kun on lennot ja retkikuntapaikka eikä vain jossittelua, että varatakko vai eikö varata.

Nyt voi keskittyä täysillä vain matkalle valmistautumiseen, jotta retkikuntapaikasta ja lennoista tulee konkreettisesti totta.

Käden ensimmäinen tarkastus

Kävin tänään käpäläni kanssa ensimmäisessä tarkastuksessa tai siis fysioterapiassa. Nyt on reilu kolme viikkoa siis leikkauksesta kulunut ja tässä kohtaa vähän mittailtiin ja katsottiin, miten paraneminen on lähtenyt käyntiin.

Fysioterapeutin ensimmäiset sanat olivat: ”ainakin mitellan ottaminen pois ja takin riisuminen onnistui paremmin kuin lähtiessä sairaalasta. Täällä lukee, että olit todella kipeä.” Kyllä, näinhän se juurikin oli.

Tällä hetkellä käsi taittuu 130 asteen kulmaan  ja suoristaessa se jää noin 10 astetta suorasta kädestä vajaaksi. Liikkuvuus on siis käytännössä niin hyvä kuin  se tässä kohtaa voikin olla. Fyssarilta siis täydet pisteet tähän kohtaan. Kipulääkkeiden määrä on sairaalasta lähdön jälkeen vähentynyt koko ajan tasaisesti ja se on jo hyvä merkki siitä, että paraneminen on käynnissä ja kädessä olevat kivut hallittavissa.

Uusina liikkeinä sain makuuasennossa ojentajan koukistuksen ja ojennuksen ja pehmeän pallon puristamisen nyrkkiin. Eipä vielä kovin kummoisia jumppia, mutta sentäs jotain uutta. Tähän mennessä olen saanut koukistaa kyynärpäätä, liikuttaa kättä ylös ja alas ja liikuttaa olkaniveltä.

Seuraavan kerran näen fysioterapeuttia toukokuun loppupuolella, jolloin myös kädestä otetaan röntgen-kuva ja tapaan käden leikanneen lääkärin. Tässä kohtaa, jos luutuminen on lähtenyt normaalisti käyntiin, saan sitten uusia harjoituksia ja kättä aloitetaan kuormittamaan ahkerammin pienien painojen ja vastuksen avulla.

Yksi isoin ongelma tällä hetkellä kädessä on se, että mitellan ja siitä seuraavien huonojen asentojen vuoksi oikean käteni olkapää ja erityisesti hartia on lähes koko ajan aivan tulessa. Olkapää kääntyy eteenpäin ja hyvää ryhtiä on hyvin haastava pitää yllä.

Tätä varten maanantaina minulle laitettiin kinesioteippiä, jonka tarkoitus on vähentää kipua tuossa hartian ja olkapään alueella. Teippi on toiminut moneen vaivaan tässä moneen otteeseen ja apua haetaan teipistä tälläkin kertaa.

Fyssari meni tosiaan hyvin, mutta eihän sieltä vielä tullut mitään suuria lupia tehdä mitään ihmeellistä. Tämähän oli sinänsä jo tiedossa, sillä minulle kerrottiin jo sairaalassa kuntouttamisen prosessista ja siitä, miten hommat tulee lähiviikkoina etenemään.

Näillä ohjeilla jatketaan nyt muutamat viikot ja odotan jo seuraavaa käyntiä, sillä silloin käden luutumisesta jo tiedetään huomattavasti enemmän kuvien perusteella.

Kolmen raajan varassa treenaaminen

Taas kerran ollaan kolmen raajan varassa, mikäli puhutaan valmistautumisesta Baruntselle. Mikäs siinä, tämähän on tavallaan ihan tuttu juttu.

Nyt neljäs puuttuva raaja on vain tällä kertaa oikea käsi eikä jalka. Treenit lähtivät jo reilu viikko sitten käyntiin, kun kädestä poistettiin hakaset ja hikoilukielto poistui. Mitä sen jälkeen on ollut ohjelmassa?

Vatsalihastreeniä, boksille nousuja, pyöräilyä, kyykkäämistä vyö lanteilla ja yhden käden voimaharjoittelua. Rakennetaan edelleen kuntoa, mutta vain kolmen raajan avulla. Käsi on koko ajan apteekin kertakäyttömitellassa, jotta treenaaminen ja hikoileminen onnistuu.

Tarkoituksena ei ole, että vasemmasta kädestä kasvatetaan yksipuolinen mutaatio, joka on kolme kertaa isompi kuin oikea käteni. Tarkoituksena on, että vasemman käden treenillä hermotetaan oikeaa kättä jo valmiiksi sitä päivää varten, kun taas taas aloittaa kuntouttamisen muutenkin kuin käden koukistuksilla ja ojennuksilla.

Olen nyt myös kävellyt aika paljon. Salimatkoja, lenkkeillyt iltaisin ja ohjelmoinnissakin on ollut pidempää lenkkiä. Sitä kuuluisaa peruskestävyystreeniä, joka luo pohjaa sitten kovemmille sykkeille ja tahdeille. Ihan mukavaa pitkästä aikaa vetää pidempiä treenejä ja rentoutua sitä kautta eri tavalla. Rakastan sitä veren makua suussa, joka kovista treeneistä tulee, mutta pidän myös pitkistä ja ehkä hieman ”tylsistäkin” treeneistä. Ei tarvitse kuin tehdä eikä ajatella.

Ohjelmointi valmentajan JP:n kanssa on jatkunut samaan malliin kuin aiemminkin. Joka päivä saan ohjelmoidusti treenit ja teen niiden mukaan, mitä käsketään. Treenit on ollut jo ihan rankkoja ja niissä on ollut tekemisen meininki… Mutta myös tatti on ollut otsassa, sillä välillä vain ottaa niin paljon pannuun olla taas kolmen raajan varassa.

Onni on, että pystyy liikkumaan, sillä pää pysyy kasassa sen avulla ja jokainen tehty työtunti on kohti Baruntsea ja vuoria ylipäätänsä.

Jos tästä tapaturmasta voi keksiä hyvää…

Jos käden tapaturmasta voi keksiä hyvää… Niin olen tajunnut, kuinka ihania läheisiä ihmisiä minulla on ympärilläni ja erityisesti hädän hetkellä heidän tukensa on ollut ihan huikeaa.

Vietän paljon aikaani Crossfit Central Helsingin salilla, sillä treenit ovat kuuluneet viimeisen vuoden aikana hyvin tiiviisti normaaliin arkeeni. Vaikka olen ollut kuntoutujana hyvinkin pitkään, niin silti olen treenannut hieman soveltaen koko ajan.

Crossfitin yksi oleellinen asia salin lisäksi on se yhteisö, joka salilla on. Yhteisön tuella tehdään ihmeitä. Ylitetään itseään, jaetaan murheet ja tsempataan toisia jatkamaan. Jo polven kuntoutumisen aikana sain todella paljon tsemppiä läpi syksyn ja alkutalven. Olin ihan ihmeissäni, että todella tämä yhteisö tukee minua silläkin hetkellä, kun on vaikeaa.

Kun käden tapaturma sattui, oli taas salin yhteisö tsemppaamassa minua. Ensin minua hävetti aivan sairaasti se, mitä tapahtui. Hävetti sen takia, että taas minusta tulee kuntoutuja ja miten voin tunaroida noin pahasti. Uskon, että suurin osa tästä häpeän tunteesta oli kuitenkin pääni sisällä.  Oikeasti jengi oli ilmeisen huolissaan siitä, mitä tapahtui ja kyseli minusta valmentajilta.

Nyt viime perjantaina kun sain luvan taas hikoilla, olen käynyt salilla treenaamassa. Yhteisö on taas tukena uudessa tappelussa kohti kuntoutumista. Yhteisö tukee, vitsailee ja kuuntelee, kun siihen on tarvetta. Yhteisö on kuin paluu uintiaikoihin: puhutaan yksilöurheilusta, mutta jengi harjoittelee kuitenkin yhdessä.

Koko tämän vuoden, jonka olen treenannut Centralilla, olen saanut joka päivä asiantuntevaa valmennusta, uusia ihania ystäviä ja uutta puhtia tehdä hommat aina vaan kovemmin ja paremmin. Näiden tsemppien myötä uskalsin myös varata tulevan matkani: uskon, että matkalle lähteminen on oikeasti mahdollista ja minulla on ympärillä myös ihmisiä, jotka siihen uskovat.

Olen todella kiitollinen siitä, että tajusin tapaturman keskellä, että minulla on todella ihania ystäviä sekä salilla että salin ulkopuolella. He eivät pelkää kysyä miten menee, he jaksavat katsoa itkua ja jaksavat kuunnella. He jaksoivat myös käydä katsomassa minua sairaalassa ja nyt sitten myöhemmin täällä kotona. Olen hyvin onnellinen siitä, että minulla on rakkaat ystäväni teidät. Näitä ystävyyssuhteita haluan vaalia myös tulevaisuudessa.

Jos tästä voi keksiä jotain hyvää, niin tajusin, miten hyviä ystäviä minulla on. Kiitos, että olette olemassa.

Ensimmäinen välinehankinta Baruntselle

Eilen varasin retkikuntapaikan Baruntselle. Sen kunniaksi tein myös pienen uuden välinehankinnan reissua varten. Pieni sen vuoksi, että tämä hankinta lisää reissun mukavuutta, mutta ei ollut kovinkaan kallis. Reissu tulee kestämään reilun kuukauden ja sen aikana vuorilla vietetään runsaasti aikaa. Tämä tarkoittaa sitä, että suihkussa käydään harvakseltaan ja samat vaatteet ovat päällä suurimman osan ajasta. Tietysti joitain vaatteita on mahdollista pyykätä, mutta eihän niistä täysin puhtaita tietenkään tule vuorilla tehtävällä nyrkkipyykillä.

Yksi tärkeä naisten varuste on urheiluliivit. Kävely, kiipeily ja kaikki toiminta on hyvin paljon mukavampaa kunnon liivit päällä. Erilaiset urheiluvalmistajien materiaalit ovat hyviä, mutta päätin ostaa Mons Royalen merinovillaiset urheiluliivit.

No miksi merinovillaiset? Olen ylistänyt blogissani jo aiemmin merinovillaa ja sama suitsutus jatkukoon. Merinovilla on mukavaa, se ei kutita ja oikeastaan paras ominaisuus on, ettei merinovilla ala haisemaan. Hikoillessa iho pysyy kuivana ja kosteus siirtyy seuraavaan kerrokseen liiveistä. Kun liivejä käytetään pitkään yhteen putkeen ja ne päällä liikutaan, hikoillaan ja nukutaan, niin on erittäin iso mukavuustekijä etteivät liivit haise ensimmäisten muutaman päivän jälkeen ihan kuolemalta.

Liivit on ollut nyt testikäytössä muutaman kerran päällä ja piru, ne on muuten myös todella mukavat päällä. Olkaimet ovat pehmeät ja resori on sopivan tiukka ja samalla pehmeä. Kiva bonus on myös se, että liivit ovat topatut. Miinuksina mielestäni liiveissä on se, että toppaukset menevät pesussa miten sattuu ruttuun liivien sisällä ja liivien pehmoisuus ja mukavuus aiheuttavat sen, että liivit eivät ole tarkoitettu kovaan intensiiviseen harjoitteluun kuten esimerkiksi juoksuun. Liivien tuki ei siis ole tarpeeksi iso juoksuun, mutta vaeltamiseen, kiipeilyyn ja ulkoiluun nämä ovat todella hyvät.

Liivit eivät ole 100 % merinovillaa, koska merinovillan huonoihin puoliin kuuluu se, että villa kuluu helposti puhki. Nyloni ja elastaani lisäävät liivien kestävyyttä ja arjessa suuri plussa on se, että liivit saa pestyä 40 asteessa.

Välinehankintana liivit ovat pieni, mutta yllättävän paljon mukavuutta lisäävä tekijä. Tärkeää on, että alusvaatteetkin ovat mukavat ja ne päällä viitsii olla monta päivää putkeen käymättä suihkussa. Muutaman testikerran jälkeen uskoisin, että nämä liivit ovat juuri sellaiset. Pieni mukavuustekijä saattaa muuttua vuorilla hyvinkin merkittäväksi.

Näin on saatu välinehankinnat käyntiin Baruntsea varten.

Retkikuntapaikka varattu

Kerroin teille jo aiemmin, että syksyllä tarkoituksena olisi suunnata takaisin Nepaliin ja lähteä jahtaamaan 7000 metrin vuorta ja käydä kiipeämässä myös toinen, hieman matalampi vuori samalla reissulla.

Kädelle sattui, mitä sattui ja retkikuntapaikan varaaminen siirtyi. Sairaalassa tuntui, että koko projekti oli taas tuomittu epäonnistumaan, mutta lääkärit eivät nähneet asiaa ollenkaan näin. Nyt paraneminen on lähtenyt käyntiin ja seuraavaksi alkaakin todellinen valmistautuminen, toki hieman luovemmin, mitä olimme alun perin ajatelleet, mutta valmistautuminen alkaa joka tapauksessa.

Olen tänään nimittäin varannut, itseasiassa juuri äsken retkikuntapaikkani tulevalle syksyn matkalle. Sain sovittua retkikuntaoperaattorin kanssa seuraavaa: käden tapaturman johdosta sain lisäaikaa miettiä lopullista lähtöä 1.8.2o17 saakka. Olen varannut paikan ja maksanut 10 % varausmaksun matkasta, mutta päätös lopullisesti lähdöstä täytynee tehdä vasta elokuun ensimmäisenä. Päätöksen jälkeen joko maksan loput retkikunnasta tai sitten nyt maksamani raha palautetaan.

Kohti tuollaista sumuista maisemaa siis. Jos käden paraneminen menee suunnitellusti eteenpäin, niin jo kesällä treenit on siinä mallissa, että tulen tietämään tasan tarkkaan lähdenkö vai en. Koko ajan tulen tekemään hommia sillä ajatuksella, että lähden reissuun.

Minulla on taas kerran, se ihana kutkuttava, jännittävä, vatsaa kalvava ja iloinen olo, että uskallan tehdä tämän päätöksen. Samaan aikaa pelottaa: haukkaanko liian ison palan kakkua? Onko tavoitteet liian korkealla? Selviänkö? Nämä kaikki epäilyt kuuluvat kuitenkin kuvioon ja ilman suuria unelmia ei tietenkään tule myöskään otettua riskejä. Nyt ajatukset ovat vahvasti kädessä ja siinä, että kuntoa rakennetaan edelleen suunnitelmien mukaan tähtääväksi siihen, että kiipeän syksyllä ja kaikki menee siltä osin nappiin.

Retkikuntapaikka on nyt varattu ja seuraavaksi voidaankin keskittyä siihen, että miten retkikuntapaikka saadaan elokuussa vahvistettua pysyväksi ja sellaiseksi, että reissulle todella kannattaa lähteä.