Kauhea tapaturma

Viime torstaina tapahtui jotain todella harmillista treeneissä. Ohjelmassa oli Muscle Uppeja, joita olen saanut tehtyä jonkin aikaa.

Tein toista sarjaa, väänsin koko voimalla, jotta pääsisin voimistelurenkaissa ylös ja yht’äkkiä kuului kova pamaus kuin joku olisi pudottanut isot painot alas. Tulen alas renkailta ja huomaan, että oikea käteni roikkuu todella oudossa kulmassa ja tajuan, että pamaus kuului kädestäni.

Menin paniikkiin, ystävät ympärillä tuli rauhoittelemaan ja paikalle soitettiin ambulanssi. Tässä kohtaa oli aika selvää, että kädestä meni jotain rikki. Se, mitä kaikkea tapahtui oli epäselvää. Sitten odotettiin tuskalliset 25 minuuttia ambulanssia. Paniikki kasvoi ja päässäni pyöri lähinnä ajatus, että miksi minä? Miksi minulle aina tapahtuu? Mitä tein väärin? Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Juuri kun jalat on kunnossa, miksi näin tapahtuu?

Ambulanssi vei minut sitten Töölön sairaalaan, jossa käsi reponoitiin eli luu yritettiin saada paikalleen. Tässä kohtaa lääkäri totesi, että olkaluu on katki. Olin siis vääntänyt olkaluuni itse katki, ilman minkäänlaista ulkoista voimaa.

Käsi kuvattiin vielä ct-kuvassa, jotta nähtiin, että luun tiheydessä ei ole ongelmia eikä minulla ole luukystaa, joka olisi voinut aiheuttaa luun heikkouden. Ei ollut ja vamma on syntynyt puhtaasti vääränlaisella kiertovoimalla, jota luu ei kestänyt. Käsi on kuvassa jo reponoitu ja kipsattu väliaikaisesti.

Sitten alkoi odottelu, mentiin torstaina illalla päivystysosastolle odottamaan leikkausta. Selvää oli, että käsi täytyy leikata ja luu kiinnittää kunnolla. Sain hyvin lääkettä, ja todella kovista kivuista oli mahdollista selvitä lääkkeiden avulla. Päivystyosastolla oli myös todella mukavat hoitajat, jotka lohduttivat kun minua harmitti ja auttoivat saamaan käden hyvään asentoon.

Perjantai meni odotellessa, minulla kävi vieraita ja aika meni aika huuruissa, koska koko ajan sain kovia kipulääkkeitä, jotta minun ei tarvitse kärvistellä kivuissa.

Perjantaina sitten selvisi, että käsi leikataan lauantaina aamulla. Tapasin leikkaavan lääkärin, joka oli super mukava ja keskustelimme, mitä käteen tullaan tekemään. Levyt ja ruuveja, jotta käsi saadaan oikeaan asentoon. Leikkauksessa jouduttiin koskemaan värtinähermoon, joka saattaisi aiheuttaa ohi menevää hermokipua. Kaikki tulisi menemään ohi.

Lauantaina aamulla sitten mentiin, yhdeksältä pääsin leikkaussaliin ja alkuillasta pääsin heräämön kautta osastolle. Leikkaus tehtiin nukutuksessa ja heräämössä käsi vielä puudutettiin. Puudutus tehtiin sen takia, että kivut eivät olisi niin pahoja. Käsi oli puutunut sitten sunnuntaihin asti ja puudutus oli hyvä idea, sillä käsi on ollut kipeä siitäkin huolimatta.

Sunnuntaina sitten sain vieraita, oikeastaan koko päivän aikana minua kävi moikkaamassa salin porukka ja Mikko. Kivut on ollut koko ajan inhottavia, mutta olen saanut hyviä kipulääkkeitä ja pärjännyt.

Eilen pääsin sitten harkinnan jälkeen kotiin, sairaalan porukka olisi halunnut vielä pitää minut, mutta halusin kotiin. Tiesin, että saan nukuttua paremmin kotona ja viime yönä sainkin. Nyt paraneminen voi oikeasti alkaa.

Mitä vuorille sitten tapahtuu? Torstaina olin varaamassa retkikuntapaikkaa Nepaliin. Haaveet ovat edelleen voimassa, mutta varaaminen siirtyy. Lääkärit näkivät, ettei tämä ole mikään ongelma. Nyt kaksi viikkoa menee ilman hikoilua ja 25cm pitkän ojentajassa olevan haavan hoitamisessa ja sitten saa alkaa kuntouttamaan kättä ja urheilemaan muuten. Koutseilla salilla on jo suunnitelmat, mitä kaikkea voin ruveta tekemään.

Käsi ei ole kipsissä, onneksi. Nyt kuuteen viikkoon en saa nostaa vesilasia painavampia asioita. Kättä saa ja pitää liikuttaa ja kolmen viikon päästä pääsen jo töihin. Kolme kuukautta kädessä menee, ennen kuin se on täysin luutunut. Kuuden viikon jälkeen saan alkaa nostamaan 1 kilon viikossa painoja ja kolmen kuukauden kohdalla saan nostaa ”normaaleja” painoja. Harmittaa, että kovat yläkropan voimatyö menee nyt hukkaan. Palataan lähtöruutuun yksi.

Minua harmittaa, itkettää ja hävettää. Miksi minulle kävi näin? Tapahtumat tulivat videolle ja olemme koutsien kanssa katsoneet videon. Mitään virhettä ei tapahtumissa käy, mutta huonoa tuuria oli sitäkin enemmän matkassa. Harva pystyy vääntämään olkaluutaan katki, mutta minulla oli tuossa kohtaa riittävästi voimaa. Videossa käsi vain katkeaa tietyn pisteen jälkeen. Mitään säätämistä, riuhtomista tai muuta sellaista ei ole. Ben salilta sanoi, että en tehnyt mitään väärin. Mietin sanoiko hän tämän helpottamaan mieltä, mutta yritän parhaani mukaan nyt uskoa sitä.

Tapahtumat hoidettiin myös todella hienosti, sillä sain apua nopeasti. Salilla porukka on ollut tosi tukevia, ystävät on ollut mahtavia ja Mikko on jaksanut juosta taas sairaalassa perässäni monta päivää. Olen todella kiitollinen kaikille tsemppiviesteistä, niitä vähän tarvitaan tällä hetkellä. On jotenkin tosi murheellinen olo, mutta täältä kuopasta noustaan vielä uudestaan. Nyt kerään muutaman päivän taistelutahtoa ja sitten täältä tullaan.

Kiitos, että olette olemassa.

Ylpeä tuloksista

Saako omista tuloksista olla ylpeä? No päätin, että tällä kertaa saa. Tulokset on kuitenkin hankittu kovalla, pitkäjänteisellä työllä. Kun lähdin polven korjausoperaatioon mukaan, sanoin että tulen entistä vahvempana takaisin. Sisäsoudun sm-kisat oli hyvä koitos, sillä päästiin testaamaan, millä tasolla mennään.

Kisat meni todella hyvin. Pudotin muutaman kilon painoa viimeisen viikon aikana, jotta pääsin alle 61.5 kiloisten eli kevyiden sarjaan. Tämä sen vuoksi, että tavoitteena oli soutaa kovat ajat ja painoluokka oli jo hyvin lähellä ja normaalipaino vaihtelee 61-63 kilon välillä. Viimeiset kilot tiristeltiin veden juonnilla, ja sitten juomatta olemisella sekä ruokavalion kanssa pienillä kikkailuilla siten, että hiilihydraattien määrä laskettiin lähes minimiin. Olin painossa sekä lauantaina että sunnuntaina ja iso kiitos arvokkaista neuvoista kuuluu Crossfit Central Helsingin yhdelle valmentajalle Benille, joka teki hyvän suunnitelman painon pudottamiseksi.

Lauantaina soudettiin siis 500 metriä, joka on matkana täysiä alusta niin pitkään kuin jaksaa. Ensimmäiset 300 metriä menikin kovaa ja viimeiset 200 metriä oli todella kovaa taistelua maitohappoja vastaan. Maalissa ajassa 1.39,6 ja tuohan oli uusi Suomen ennätys! Siis vau! Pystymetsästä joku crossfittiä harrasteleva polvivaivainen tuli ja voitti ja souti vielä se-ajan.

No, nyt jälkeen päin kerrottakoon, että olin soutanut treeneissä matkan ja hiukan kovempaa itseasiassa, joten tavoitteena olikin soutaa uusi ennätys kelloon. Hienoa oli, että pää kesti kisapaikalla, pienen painon pudottelun ja maaliin asti. Alkuun katsoin, että olin kilpailussa toinen, mutta todellisuudessa hävisin avoimen eli yli 61.5 kiloisten sarjan voittajalle kolme kymmenystä ja maitohappojen sumentamilla silmillä tihrustin tulosnäyttöä, että olin toinen. Kerkesin tietysti asiasta myös informoida läheisiä ja hämmästyneenä menin palkintojenjakoon voittajana. Kävin vielä tarkistamassa tulokset, ettei vaan mitään virhettä olisi nyt tehty. Virheitä ei kuitenkaan ollut tapahtunut vaan sain kultamitalin kaulaan.

Sunnuntaina oli sitten tiedossa 10 000 metriä, joka on luonteeltaan aivan eri laji kuin tuo lyhyt 500 metrin pyrähdys. Reilu 40 minuuttia kovaa soutua, jossa pitää kestää epämukavaa oloa pitkään. Suoritus jännitti ehkä juuri tuon epämukavuuden kestämisen vuoksi enemmän kuin lauantain suoritukset. Oltiin valmentaja JPP:n kanssa keskusteltu tietysti strategiasta ja hommat oli selvää kun lähdettiin soutamaan. Tarkoituksena oli aloittaa 2.05/500 metrin vauhtia ja jatkaa tätä mahdollisimman pitkään. Tavoitteena oli alittaa 42 minuutin raja ja tehdä oma, hyvä suoritus.

Lähdettiin soutamaan ja ensimmäiset 4 kilometriä oli mukavaa menoa, sitten alkoikin taistelu. Vauhti oli pysynyt tähän asti 2.04/500 metriä vauhtia ja 5 kilometrin kohdalla pääni sisällä alkoi huutaa ääni, joka käskee lopettamaan. Lopettamaan se kropan kiusaaminen ja hidastamaan vauhtia. Muutama veto tippuikin 2.07/500 metriä vauhtiin ja ystäväni Meri, joka ajoi Imatralle kannustamaan, huusi korvaan, että nyt et anna hidastua. Siitä jatkettiin ja tuskainen matka päättyi aikaan 41.23. Keskivauhtina 2.04,1 eli hieman alle sen, mitä olimme suunnitelleet. Matka meni todella hyvin ja kuittasin matkalta toisen mestaruuden kotiin viemiseksi.

Maalissa odotti Snickers-bites pussi, joka maistui muuten pienen dieetin jälkeen erittäin hyvältä. Kisoista jäi hyvä mieli, mutta osittain myös ristiriitainen. Minulta tultiin kyselemään, että kukas oikein olen ja niin edelleen. Kerroin, että harrastan crossfittiä. Tämä tuntui olevan pieni kirosana noissa piireissä. Uskoisin, että kilpailuille tekisi hyvää, että kaikki mahdolliset soutajat otetaan mukaan avoimin mielin omasta lajitaustasta tai tasosta riippumatta. Eilen eräs mies jopa juoksi peräämme ja kysyi: ”kuka oikein olet, kun ethän sä osaa edes soutaa?!”. Tämä tietysti otettiin huumorilla ja varmasti tekniikassani olisi paljon parannettavaa, mutta ei kai se nyt noin kauhealta näyttänyt?

Kokemus oli positiivinen, nyt on testattu, mitä on olla taas kilpaileva urheilija. Olen todella tyytyväinen tuloksiin ja ne olivat juuri sitä, mitä tällä hetkellä minun on mahdollista tehdä. Painon pudotus meni täysin nappiin ja kroppa kesti pienen dieetin hyvin.

Isoin kiitos tästä kaikesta kuuluu valmentajalleni Jukka-Pekka Pentikäiselle, joka on ohjelmoinut minulle päivittäin treenejä elokuusta lähtien. Olen kriiseillyt milloin mistäkin, mutta hän on kestänyt ja tsempannut huonoinakin hetkinä vaan jatkamaan kovasti hommia. Kova työ treeneissä, polven kuntoutuksessa ja vapaa-ajalla tuotti nyt todella hienon tuloksen.

Hommat jatkuu silti tästä eteenpäin kohti vuoria. Olen kuitenkin hetken ylpeä näistä tuloksista, näiden eteen on tehty tunteja myös kovaa työtä.

Voinko nyt kutsua itseäni urheilijaksi?

Aktiivisen uintiuran jälkeen päätin, etten enää ikinä kilpaile missään urheilulajissa. Meni vuosi ja kaksi, jonka jälkeen rupesin taas kaipaamaan kilpailuja. Crossfit-harrastus on tarjonnut kilpailuvietille paljon, sillä jokaisessa treenissä on mahdollisuus kilpailla itseään vastaan.

Karu totuus on se, että 23-vuotiaana olen liian vanha jo moneen lajiin ja etenkin jos homma aloitetaan täysin nollasta. Uinnin masters-sarjaankaan en vielä pääse, eikä minulla toisaalta ole minkäänlaista intoa sinne myöskään mennä. Kestävyysurheilussa mahdollisuudet toki on vielä auki, mutta kuten kaikki urheilu, myös kestävyysurheilu vaatisi paljon aikaa ja panostusta. Lajeja on tullut pyöriteltyä ja mietittyä, missä voisin vielä kilpailla? Crossfit on yksi hyvä vaihtoehto, miksei thriatlon, pyöräily yms. Toki tässä kohtaa on hyvä myös pitää mielessä, että tähtään tällä hetkellä vuorille enkä kilpaurheilijaksi. Kilpailu on mukava bonus ja motivaattori vuoria valmistavaa treeniä varten.

Crossfit perustuu monipuolisuuteen. On olympianostoja, voimistelua, kehonpainoharjottelua ja oikeastaan, mitä vain. Paljon myös soudetaan sisäsoutulaitteella. Vihasin sisäsoutua ensimetreillä ja ajattelin, että vain hullut tykkäävät siitä. Miten sitten onkaan käynyt?

Jo ensimmäisten kuukausien aikana tykästyin soutamiseen. Se on periaatteessa yksinkertaista ja helppoa. Todellisuudessa syke nousee helposti ja oman vauhdin löytäminen on yllättävän työläs prosessi. Nyt polviprojektin aikana soutaminen on ollut suositeltua kuntoutusta ja olen soudellut viimeisen 10 kuukauden aikana paljon. Alussa hyvin rauhallisesti ja sitten pikku hiljaa kovempia ja pidempiä matkoja. Soudettiin ennen lokakuun toista leikkausta myös puolimaraton.

Tykkään soutamisesta ja tiesin, että myös sisäsoudussa järjestetään sm-kisoja. Reilu 1.5 viikkoa sitten testasimme ensimmäisen kerran 500 metrin matkaa ja mihin aikaan pystyn soutamaan matkan. Siitähän se ajatus sitten lähti…

Olen nyt matkalla Imatralla pidettäviin sisäsoudun sm-kilpailuihin. Ostin sisäsoutulisenssin ja jouduin pudottamaan painoa, jotta pääsen kevyeiden eli alle 61.5 kiloisten sarjaan. Voinko nyt siis kutsua itseäni sm-tason urheilijaksi? Kylläpä kai. Toinen kysymys onkin se, että kuinka tärkeää tämä on.

Kilpailut on sikäli kiva juttu, että pääsee vähän testaamaan omia rajojaan. Tänään lauantaina soudetaan siis 500 metriä aikaa vastaan ja huomenna sunnuntaina on 10 000 metriä. Erityisesti huominen pidempi matka jännittää, sillä matka kestää reilut 40 minuuttia ja siinä ajassa saa jo soutaa kunnolla epämukavuusalueella. Tämän päivän lyhyt matka on nopeasti, alle 2 minuutissa ohi vaikka toki maitohappoja tälläkin matkalla kertyy.

Todella jännittävää ja kivaa, toivottavasti kisat menee siten, että voin olla tyytyväinen omiin suorituksiin ja ajat ovat omalla tasolla. Itsensä ylittäminen olisi tietysti myös ihan huippua, mutta nyt hypätään niin tuntemattomille vesille, että jo kilpailuihin osallistuminen on iso juttu.

Mrs Mutha Hubba – uusi välinehankinta

Pitkään on ollut ajatuksissa ostaa teltta. Sellainen teltta, jolla on hyvä retkeillä pieniä reissuja ja joka on kevyt sekä kestää kuitenkin Suomen olosuhteita ja etenkin vesisadetta.

Toukokuussa on tiedossa pyöräilyreissu Ahvenanmaalle, jossa tarkoituksena on yöpyä sitten teltassa. Tätä ennen pääsiäisenä on tarkoituksena tehdä muutaman päivän retkeilyreissu. Näiden juttujen lisäksi teltalle tulee käyttöä myös pienillä viikonloppureissuilla.

Teltan ostaminen on tietynlainen taiteen laji, kuten on kaikkien uusien varusteiden ostaminen. Voi hifistellä, vertailla, hiplata, vertailla ja tehdä exceliä eri telttojen ominaisuuksista ja miettiä, mikä olisi todella paras teltta omiin retkeilytarpeisiin.

Perjantaina sitten töiden jälkeen, vapaailtana lähdin vain katselemaan telttaa. Päädyin XXL:ään ja erittäin asiantuntevan myyjän juttusille. Sitten alkoi vielä telttojen vertailu. Kasattiin kaksi parasta vaihtoehtoa kaupassa ja mihin päädyttiin?

Mrs-merkkiseen Mutha Hubba 3-hengen telttaan, joka muun muassa:
– painaa 2,1 kg
– 3 hengen teltta
– 3 vuodenajan teltta
– kupoliteltta ja harvinaisen kevyt sellainen
– todella nopea pystyttää
– vaaleasta telttakankaasta erityismaininta, koska teltta vaikuttaa kokoaan isommalta
– pakattavuus on todella hyvä, sillä teltta menee pieneen pakettiin

Kuten kuvasta näkyy, teltta menee todella näppärään kokoon. Kotimatkalla ratikassa oli aika kiva fiilis, jalka on vihdoinkin retkeilykunnossa ja nyt on alkaa olemaan myös loistavat varusteet pieniin viikonloppureissuihin taajaman ulkopuolelle.

Viikonloppu oli jo buukattu ennen tätä extemporetelttaostoa ennen täyteen, joten teltan todellista testaamista olohuonetta pidemmälle täytynee vielä hetki odottaa, mutta kerron sitten, miten teltta toimii tositoimissa. Nyt ainakin vaikuttaa todella hyvältä!

Kiipeilylupa saatu

Viime huhtikuussa oikea polveni jäi lukkoon salilla. Tästä alkoikin sitten tapahtumaketju, joka on hallinnut toimintaani viimeiset 10 kuukautta. Selvisi, että polvesta molemmat kierukat ovat revenneet ja eturistiside, joka on leikattu jo kahdesti aiemmin oli käytännössä lähes olematon ja väärin ruuvattu.

Toukokuun viimeisenä päivänä polvi leikattiin ensimmäisen kerran. Toukokuussa korjattiin kolme repeämää kierukoista ja eturistiside otettiin pois ja ruuvien reiät täytettiin biomassalla kutsuttavalla aineella. Tästä alkoi kuukauden kävelemättömyys ja pitkä sairasloma, jonka aikana opettelin kävelemään uudestaan.

Neljä kuukautta toukokuusta lokakuun alkuun biomassaa luudutettiin, jotta eturistiside pystyttiin ruuvaamaan nyt juuri oikeaan kohtaan. Toukokuun jälkeen kuntoutus oli hidasta, mutta eteni koko ajan. Etenkin kävelyn opettelu oli tuskainen projekti ja jalan uudelleen hermottaminen oli sekä kivulias että turhauttava projekti. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja lokakuun alussa olin todella hyvin kuntoutunut toiseen leikkaukseen.

Lokakuun alussa sitten ruuvattiin eturistiside kolmatta kertaa elämässäni paikalle. Jänne otettiin vasemmasta jalasta ja tarkemmin ottaen vasemmasta takareidestä. Nyt kuntoutus alkoikin molemmille jaloille ja pienin askelin koko ajan ollaan edetty. On turhauttanut ja toisaalta on ollut hetkiä, jolloin on ollut fiilis, että tästähän tulee hyvä jalka.

Viisi kuukautta sitten tosiaan laitettiin eturistiside ja jalka on koko ajan tullut paremmaksi ja paremmaksi. Toiveet seuraavasta kiipeilymatkasta on koko ajan elänyt ja hommia on tehty todella paljon vuoret mielessä. Olen täälläkin useasti kirjoitellut, etten varaile mitään, ennen kuin terveen paperit on myönnetty.

Eilen tämä suuri, odotettu päivä sitten oli. Tulikouran vastaanotto ja kontrolli, jossa keskusteltiin kiipeilysuunnitelmista. Ensin ortopedi tutki jalan, kyykkäyttää ja kyselee, miten on mennyt. Kaikki on todella hyvin, eturistiside on napakka kuten pitää ja jalan voimatasot on tullut hyvälle tasolla leikkauksen jälkeen. Hommia on toki kovasti myös tehty, joten mikään ei ole tullut ilmaiseksi.

Edelleen tulee edetä progressiivisesti eteenpäin. Kasvattaa ja rakentaa jalkojen voimaa järkevästi, hallitusti ja koko ajan kuormaa nostaen. Mikä tärkeintä: lupa ensi syksyn kiipeilymatkan suunnittelulle on nyt annettu. Tilanne on jo nyt niin hyvä, että järkevällä ja edelleenkin pitkäjänteisellä työllä jalat tulevat olemaan timanttisessa kunnossa syksyllä.

Nyt lähtee sitten isommat pyörät pyörimään, sillä seuraavaksi on edetään vuorimatkan suunnittelemisessa siihen vaiheeseen, jossa aloitetaan kommunikointi retkikuntaoperaattorin kanssa ja matkan varailuun.

Fiilis on ihan sanoinkuvaamattoman mahtava! Tätä on odotettu, ja vuoret on antanut voimaa myös niinä hetkinä kun on ollut vaikeaa.

Seuraavan projektin odottamista

”Millainen olo sulla on nyt kun gradu on palautettu?”, kysyi salikaveri tällä viikolla.

Olohan on ollut todella outo viime päivät. Koko syksy on tullut suoritettua laput silmillä ja välillä on ollut niin kiire, että ei ole edes huomannut hengähtää.

Nyt aikaa on ollut sitten myös hengähtää. On ruvennut väsyttämään ja uni on maistunut öisin, olen myös katsonut monena iltana telkkua ja Netflixistä on juuri nyt etsinnässä uusia sarjoja, joita voisi katsoa. Muuten arki rullaa aikalailla samalla tavalla kuin ennenkin.

Samaan aikaan olo on ollut vähän tyhjä. Kaipaan uusia projekteja täyttämään vapaa-aikaa. Onneksi uusia projekteja on tuloillaan ja ensi viikolla on tiedossa seuraava ortopedin kontrollikäynti, jossa toivottavasti saan ”terveen paperi” ja luvan kiipeilylle.

Ensi viikko on kyllä odotettu kuin kuuta nousevaa ja nyt vaan sormet ja varpaat ristiin, että ortopedi Tulikoura kokee, että jalat alkaa olemaan hyvässä kunnossa. Sen jälkeen on mahdollista viedä tulevia vuoriprojekteja eteenpäin.

Projekteja on siis jo suunnitteilla, näistä tulee tietoa lisää ihan pian. Pysykää linjoilla.