Valonkajastusta tunnelin päässä

Tänään 11 viikkoa eturistisiteen leikkauksesta. Aika on mennyt kyllä tosi nopeaa, sillä alku oli hieman hankalaa kaikkine varoitteluineen ja rauhallisuuksineen.

Perjantaina kävin fysioterapiassa. Viimeistä kertaa todennäköisesti, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan. Jalan liikkuvuus on nyt lähes normaali. Edelleen ääriasentoon venyttelyä voisi ja pitäisi tehdä viikottain. Nyt jalkoja aloitetaan hermottamaan polvennostojuoksuilla, koordinaatiojuoksuilla ja hallituilla hypyillä.

Keskusteltiin fyssarin kanssa pitkään siitä, tarvitsenko enää käyntejä. Hänen vastaus kysymykseen oli, että minun ongelma on lähinnä se, että teen liikaa kun suurinta osaa asiakkaista täytyy kontrolloida usein, jotta he tekevät läksynsä. Katsellaan tilannetta sitten uudestaan ensi vuoden puolella.

Sitten puhuttiin pitkään mun hermoilusta, jos jalassa on mitä tahansa tuntemuksia. Niistä hermoiluista tulisi pikku hiljaa päästä eroon, sillä mitä enemmän jalkaa miettii sen enemmän se hallitsee elämää ja jotta päästäisiin niin sanotusti normaalitilanteeseen, niin jalka täytyisi unohtaa ja kaikki operaatiot. Se onkin helpommin sanottu kun tehty, sillä olen ollut tähän hetkeen mennessä aika kauan kuntoutuja enkä urheilija tai kiipeilijä.

Sitten puhuttiin ensi vuoden tavoitteista. Ne on pikku hiljaa tässä kytenyt mielessä ja suunnitelmat ensi vuoden vuorista alkaa olla ihan kivalla mallilla. Olen päättänyt, että treenaan, suunnittelen ja harjoittelen kuin olisi lähdössä reissuun vaikka teenkin lähtöpäätöksen lopullisesti vasta todennäköisesti myöhemmin ensi vuoden keväällä. Tätä ennen jalkojen täytyy olla täysin kunnossa. Puolikuntoisena lähteminen ei ole järkevää kaikkeen siihen panostamiseen nähden sekä rahallisesti että ajallisesti.

Puhuttiin myös seuraavista crossfit-tavoitteista. Haluaisin osallistua ensimmäisiin crossfit-kisoihin, tosin helpotettuun eli skaalattuun sarjaan myös ensi keväänä. Tämä tavoite on ollut mielessä jo viime vuonna ja myös valmentajalla se on ollut tiedossa jo pitkän aikaa. Fyssari ei nähnyt tätäkään ongelmana, kunhan pitää järjen kädessä ja polven mukaan tullaankin menemään. Tästä lopullinen päätös täytyy punnita sitten tarkkaan ennen itse kisoja sitten.

Tein viime perjantaina viimeisen haastattelun graduani varten ja nyt seuraava vaihe tulee olemaan se, että hoidan tämän projektin loppuun ja valmistun. Nyt täytyy tsemppaa muutamat pitkät päivät ja puristaa homma kasaan. Pakko kyllä sanoa, että olen saanut haastatteluista elämää varten niin paljon ja olen vieläkin super innoissani niistä kaikista keskusteluista, jotka olen saanut käydä näiden ihmisten kanssa.

Valonkajastusta on siis havaittavissa välillä niin synkästäkin tunnelista huolimatta. Pohja kaikilta suunnitelmilta lähti viime toukokuussa ja nyt ollaan jo jalkaprojektin ja graduprojektin paremmalla puolella.

Oman järjen käyttäminen on sallittu

Eturistisiteen laittamisesta tuli eilen täyteen 10 viikkoa. Kaikki on edelleen mennyt hyvin ja suunta on koko ajan eteenpäin. Olen jopa epäillyt, että tehtiinkö siellä leikkauksessa mitään kun jalka on näin hyvä ja oikeasti monesti olen jopa saattanut unohtaa, että tosiaan tässähän on vielä pitkä matka kuljettavana ennen ”terveen” papereita.

Viime viikolla vasemman jalan takareisi, josta jänne eturistisiteeksi otettiin ja oikea polvi kuitenkin ärtyi. Perjantaina kävelin kaupungilta kotiin ja silloin jo jokainen askel alkoi tuntua. Otin kotona buranaa ja päätin, etten väkisin treenaa lauantaina mikäli polvi on seuraavana aamuna vielä kipeä.
Olen aika ajoin aikamoinen suorittaja. Monta rautaa tulessa ja mitä enemmän suoritan, sen paremmin mielestäni suoriudun noin yleisesti elämässä. Tätä voisi kutsua suorittajasyndroomaksi. Välillä on vähän vaikea hellittää ja rentoutua.Vaikka olin perjantaina vakaasti päättänyt, että en mene treenaamaan jos jalat ovat kipeät, niin silti lauantaina tepastelin kotona. Vähän sattui eli lähdin kuitenkin salille. Jo kävellessä ratikalle jokainen askel alkoi jo sattua. Ratikassa mietin, että menenkö salille ja kävin itseni kanssa keskustelua, mitä hyödyn kipeillä jaloilla treenaamisesta. No päätin sitten, etten mene. Käännyin salin ovella takaisin kotiin ja makasin loppupäivän sohvalla lukien uutta kirjaa ja vain relaten.

Oman järjen käyttäminen on siis sallittua. Sunnuntaina sitten kävin kevyesti jumpalla ja jalat on nyt tiistaina taas lähes normaalit. Huomaan tietyissä jutuissa edelleen pieniä juttuja, mutta esimerkiksi takareiden osalta vasen jalka menee jo jouhevammin koukkuun kun vielä muutama viikko sitten väänsin jalkaa lonkasta lähtien.

Oman järjen käyttäminen myös vuorilla on sallittua. Paljonko juoda vettä, mitä eväitä syödä, paljonko laitat vaatetta päälle ja niin edelleen. Kaikessa voi käyttää omaa järkeä ja tunnustella, mikä itsellä toimii. Tästä hyvä esimerkki on Aconcagualta tarina kantajista. Retkikunnassa olisi ollut mahdollisuus ottaa omille tavaroille kantaja yläleireissä ja vaihtoehtona oli kantaa tavarat itse. Moni retkikunnasta valitsi palkata 300 dollarilla kantajan tavaroilleen ja he perustelivat sen siten, että haluavat päästä huipulle. Kaikkihan saavat tehdä juuri siten, miten itsestä tuntuu parhaalta. Tiesin itse kuitenkin, että olin koko syksyn treenannut kovaa rinkan kanssa ja kilojen niskaan kiskaisu ei tulisi olemaan minulle ongelma. Eikä se sitä ollutkaan. Säästin rahat ja itseluottamus omaan kuntotasoon vaan entisestään kasvoi.

Rajojen rikkomista

Olen saanut tarkat määräykset ottaa rauhallisesti. Tämä tarkoittaa siis kaikkea korkean intensiteetin harjoittelua ja repivää liikuntaa.

No rauhallisesti ollaan mentykin ja tietyllä tavalla myös kovaakin. Sykettä on saanut nostatettua pitkillä treeneillä ja jopa viime aikoina on vähän tullut hikikin. Kaikki tämä ja jokainen hikipisara on koko ajan vain ja ainoastaan kotiin päin.

Olen viime aikoina tehnyt paljon enemmän Wall Climb -nimisiä liikkeitä. Jossa punnerrusasennosta lähdetään seinää vasten kipuamaan ja tavoitteena on saada nenä koskettamaan seinää. Näyttää helpolta, mutta ainakin minulla on vaatinut hommia pitää kroppa hallittuna ja kasassa.

Tämä liike on kuulunut ihan yhdeksi inhokiksini siitä asti kun kyseiseen liikkeseen tutustuin. Nyt viime aikoina siihen on myös liittynyt pelkoa, mitä jos sattuu ja sitä ja tätä ja tota. No ei ole sattunut vaan hommat on mennyt eteenpäin.

Olen aina ollut huono kaikenlaisessa voimistelussa. Kuperkeikan tekeminenkin on ollut vaikeaa ja telinevoimisteklu ei todellakaan ollut lempipuuhaa myöskään koulun liikuntatunneilla. Nyt Crossfit-maailmaan tutustuessa myös voimistelu on tullut inhokkina takaisin elämään.

Edelleenkään voimistelu ei kuulu suosikkilistalleni numero yksi. Mutta pakotettuna ja treeniohjelmaan kirjoitettuna olen kiltisti tehty, mitä käsketään. Nyt tänään huomasin, että hei eihän se nyt aina ihan niin kamalaa ole. Tietysti edelleen ollaan ihan todella aloittelijatasolla ja on vielä valovuosi matkaa edes säädylliseksi voimistelijaksi.

Rajoja on tullut kuitenkin rikottua, sillä käsillä seisonnassa oleminen tuntui mahdottomalta ja epämukavalta hyvinkin pitkään. Nyt liike on jopa ajoittain siedettävä. Osasyy tähän on varmasti parantuneet käsivoimat. Asento pysyy nätimpänä nyt kuin aiemmin ja kontrolli liikkeeseen on myös edes jollain tasolla omassa hallinnassa.

Rajoja on siis tullut rikottua monellakin tavalla. Kaikista eniten niitä rajoja, jotka ovat oma pään sisällä. On kyllä siisti huomata, että ensinnäkin kova työ tuottaa tulosta ja toisekseen rajat on mahdollista edes silloin tällöin rikkoa. Näitä asioita on myös hyvä kerätä varastoon, sillä myös vuorilla rajoja täytyy rikkoa. Täytyy mennä omalle epämukavuusalueelle ja pystyä toimimaan inhottavasta fiiliksestä huolimatta.

Meillä kaikilla on rajamme, mutta niitä voi rikkoa ja se jos mikä onkin palkitsevaa.

Esikuvani

Ihailen kovasti ihmisiä, jotka suhtautuvat elämässä intoihimoisesti asioihin. Nämä asiat voivat olla työ, harrastukset, urheilu, perhe tai vaikkapa tutkiminen. Ihailen tämän kaltaisia ihmisiä siksi, että he tekevät töitä asioiden eteen eikä vain voivottele, että pitäisikö nyt jotain tehdä. He kuitenkin suhtautuvat asioihin intohimon lisäksi järkevästi. Järkevästi siten, että riskinotto on aina hallittua ja perusteltua sekä tietynlainen rentous ja hyvä mieli kuuluu tekemiseen, ainakin edes silloin tällöin.

Olen törmännyt useasti tämän kaltaisiin ihmiseen ja jotenkin heistä huokuu selkeästi eteenpäin menevä asenne. He kuitenkin ovat avoimia kokemuksistaan ja haluavat jakaa kokemuksiaan, mutta myös tietoaan eteenpäin. Ihmiset ovat olleet oman alansa huippuosaajia kuten lääkäri, valmentaja, fysioterapeutti tai kiipeilijä.

Tällä viikolla olen työstänyt taas kovasti graduani eteenpäin ja ehkä yksi syy sille, miksi täällä blogin puolella on hieman hiljaisempaa, on se että kun työpäivän jälkeen lukee, litteroi ja kirjoittaa gradua on takki aika tyhjä. Luovuus ja kirjoittamisen ilo ei ole ihan välittynyt tänne asti, vaikka ideoita on todella paljon ja peilaus tekemiini haastatteluihin ja sieltä esille nousseisiin asioihin on todella inspiroiva ja mielenkiintoinen. Koen olevani etuoikeutettu saadessani olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka todella ovat tehneet mielestäni jotakin esikuvalle ominaista. Olipa se sitten graduni haastateltava tai kollega tai ortopedini.

Tällä viikolla oli kahdeksas graduni haastattelu ja taas kerran totesin, kuinka olen tosissani asian ytimessä. Olen päässyt todella haastattelemaan niitä ihmisiä, jotka ovat esikuviani. He ovat tehneet todella kovan työn päästäkseen Everestille ja voivat siitä ylpeänä nyt myös minulle kertoa. He ovat vilpittömästi jakaneet tietoaan, kokemuksiaan ja näkemyksiään vuorikiipeilystä ennen kaikkea Everestillä, mutta myös muille vuorilla.

Hienointa on ollut huomata, että nämä ihmiset ovat niin sanotusti ”tavallisia”. Heillä kaikilla on ollut haave ja sen eteen on lähdetty tekemään hyvällä suunnitelmalla kovasti töitä. Työ on sitten palkittu huipulla, mutta myös unohtumattomilla kokemuksilla ja tiedolla, kuinka esimerkiksi itse toimii ääriolosuhteissa ja hienointa on ollut saada kuulla, että todella vuorikiipeilystä voidaan oppia paljon myös niin sanottuun perinteisempiin organisaatioihin.

Olen myös saanut valtavasti ideoita tulevaisuuteeni kiipeilijänä. Mitä tekijöitä ottaa huomioon ja miten kiipeilyprojekteja kannattaisi lähteä viemään eteenpäin. Voisi sanoa, että akateemisen tutkimuksen lisäksi olen saanut niin paljon inspiraatiota ja ideoita, että mikään arvosana tai edes palautettu työ ja valmistuminen yliopistosta ei tule korvaamaan näitä hetkiä esikuvieni parissa.

Tämä blogi on edelleen tarina suunnitelmasta. Vuorenvarmasta suunnitelmasta kiivetä vuorille ja jonain päivänä maailman korkeimmalle. Esikuvani vain vahvistavat tämän suunnitelman eteenpäin viemistä.