Kolmas fysioterapia

Tänään, tasan kahdeksan viikkoa eturistisiteen laittamisesta. Aika on mennyt nopean hitaasti, joka päivä edelleen kriiseilen raaaauhallisesti ja rauhallisesti tekemisen kanssa.

Viime viikko oli aikamoinen hulabaloo Lappeenrannan käynnin, flunssan ja viikonlopun Riikan matkan kanssa. Kerkesin välissä käymään myös fysioterapiassa ja käynti oli kolmas sitten toisen leikkauksen.

Edelleen suunta on oikea: hitaasti ja varmasti eteenpäin. Jalka taipuu lähes koko liikkuvuuden mukaisesti 146 astetta ja pienen jumppailun jälkeen liikkuvuus on 152 astetta. Tämän suhteen siis ollaan hyvissä asemissa siis.

Sain taas vähän uusia ja hieman hurjempia jumppaliikkeitä. Nyt seuraavat kolme viikkoa jumppailen yhdellä jalalla boksille nousuja, yhden jalan hallittua kyykkyä, koordinaatiokävelyitä ja hyppyjä. Tempokyykyt hallituilla, progressiivisilla painon nostoilla on myös sallittuja ja suositeltavia. Niitä onkin nyt treeniohjelmassa ollutkin.

Keskustelimme taas pitkään siitä, mikä on ylijumppaamista. Fysioterapeutti sanoi, että treenien päälle jumppien tekeminen ei välttämättä päivittäin ole järkevää. Palautuminen on ensiarvoisen tärkeää, jottei esimerkiksi takareiden jänne pääse repeämään pienessä, vähäpätöisessä tilanteessa. Aina enempi ei ole parempi.

Vaikeinta onkin ollut koko toipumisen ajan sitten toukokuusta lähtien löytää se taso, joka on riittävä. Olen tehnyt paljon hommia ja se on varmasti yksi isoin syy sille, että jalasta on jo tähän päivään mennessä tullut näin hyvä. Mutta usein mielessä on ollut se, että teenkö nyt liikaa. On hyvin harvinaista, että jalka ei olisi yhtään leikkauksen jälkeen kipeä, mutta silti pienenkin kivun tullessa mietin, että onko tämä se pistä, että tein liikaa.

Vastausta tähän kysymykseen ei ole ortopedi, valmentaja tai kaksi fysioterapeuttia pystynyt antamaan ja tiedän ettei asia tosiaankaan ole niin mustavalkoinen, miltä se saattaa vaikuttaa. Progressiivisuus onkin nyt ensiarvoisen tärkeää, sillä sen avulla rasitus varmasti pysyy sopivana ja vie kuitenkin jalan kuntoutumista koko ajan eteenpäin.


Olen kuitenkin edelleen toiveikas. Kyllä näistä vielä jalat tulevat ja tuleekin. Rauhallisesti ja hyvää pohjatyötä tehden eteenpäin koko ajan, sieltä ne vuoretkin sitten aikanaan myös tulevat ehjillä jaloilla.

Voihan nuha

Flunssakausi taitaa olla aikalailla jylläämässä. Blogit ja kaiken maailman sivut ovat täynnä flunssan selättämiseen tarkoitettuja listoja. Monet tutut ovat jo sairastaneet oman flunssansa ja selkeästi nyt oli sitten minun vuoro.

Olen viimeksi ollut kuumeessa reilu kaksi vuotta sitten, onneksi tämä on harvinaista, sillä olo ei ole ollut varsinkaan tänään mitenkään hehkeä.

Olin lauantaina salilla ja treenit tuntui hieman nihkeeltä, jo aamulla nenä oli hieman tukossa, mutta menin kuitenkin treenaamaan. Treeneissä ajattelin, että näin se vain joskus on: aina treenit ei ole herkkua ja välillä täytyy painaa pienestä epämukavasta tunteesta huolimatta. Lähdin sitten treenien jälkeen vielä kirjoittamaan toimistolle gradua ja olo sen kuin paheni.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä sitten heräsin aivan järkyttävään lihaskipuun. Sellaista kokonaisvaltaista lihaskipua, joka ei tuntunut ollenkaan siltä, miltä kovien treenien jälkeen tuntuu. No eilen sunnuntaina sitten kuume iskikin päälle ja tänään on edelleen ollut kuumetta ja olenkin ollut sairaslomalla tämän päivän.

Mikä on sitten minun listaus flunssan selättämiseksi? No eipä sellaista taida oikeasti olla, kun tauti on päällä on ehkä tärkeintä vain helpottaa oloa mahdollisimman monin keinoin.

Minulla se tarkoittaa, vitamiineja, joita syön päivittäin joka tapauksessa. Tämän lisäksi teetä, marjoja ja ruokaa, joka maistuu. Kuitenkin kaiken ydin on siinä, että olen vain levännyt. Nukkunut kahdet pitkät päiväunet päivän aikana ja välillä makoillut sängyssä ja välillä sohvalla. Nenä pysyy auki Nasolin nenäsuihkeella ja kurkkukipua voi helpottaa Strepsilsseillä.

Mielessä kävi, että pitäisikö kirjoittaa gradua.. Nythän siihen olisi aikaa. Kuitenkin olo on ollut sen verran nihkeä, että olen vain levännyt. Ajatus vain lepäämisestä on aika vaikea, mutta olen huomannut, että kun olo on ollut näinkin ikävä, niin lopulta lepääminen on aika helppoa. Itseasiassa aika yksinkertaista, sillä sen avulla olen varmasti työkuntoinen ja treenikuntoinen huomattavasti nopeammin.

Vinkkini siis teille kaikille flunssailijoille: levätkää. Ei se tauti millään muulla lähde, ja kyllä sen vain tietää milloin on niin kipeä, että lepääminen on ainut vaihtoehto.

Voihan nuha sanon minä, mutta kyllä se tästä.

Missä mennään kuuden viikon jälkeen leikkauksesta?

Tänään oli pitkään odottamani ortopedikäynti. Eilen tuli toisesta, ja toivottavasti viimeisestä polvileikkauksestani tasan 6 viikkoa. Aika on mennyt kyllä tosi nopeasti, mutta toisaalta leikkauksesta on vasta kuusi viikkoa.

Mikäs tilanne nyt siis on?

Parempi kuin hyvä. Polven eturistiside on napakka, niinkuin pitääkin. Takareisi on säilynyt hyvänä ja mitään repeämiä ronkittuun jänteeseen ei ole nyt leikkauksen jälkeen tullut. Liikelaajuus tuli täyteen viime viikon torstaina ja kyykyt onnistuu valmentajankin sanoin paremmin kuin ennen leikkausta. Yhden jalan kyykky onnistuu aika mukavasti myöskin.

Mitä seuraavaksi?

Seuraavat 6 viikkoa vielä raaaauhallisesti. Rauhallisesti toistuu ortopedi Ilkka Tulikouran puheissa useasti. Saan lisätä rauhallisia kyykkyjä, soutuja, pyöräilyä, uintia ja vesijuoksua ohjelmaan. Kaikkea siis edelleenkin rauhallisesti. Heti vuodenvaihteen jälkeen jalka katsastetaan taas ja jos kuntoutuminen on yhtä hyvää kuin nyt, niin todennäköisesti saan luvan juoksuun, naruhyppyihin ja hieman intensiivisempään urheiluun.

Miltä tämä tuntuu?

Oikeastaan olin tietoinen siitä, että kaikki on mennyt hyvin. Ja myös siitä, että edelleen täytyy ottaa rauhallisesti. Tosin olen päässyt jo tekemään sovelletusti kaikenlaista ja sykekin on ollut koholla useaan otteeseen. Nyt kuitenkin tarvitaan vielä seuraavat viikot malttia ja sitä jäähattua. Tulikoura sanoin osuvasti: ”on kaksi eri asiaa, pystytkö tekemään ja kannattaako tehdä”. Tavoitteena on nyt rakentaa peruskuntoa ja korjata erilaisia muita ongelmia, mitä tässä on nyt pikkuhiljaa tullut esille. Sanonpahan, urheilu ilman pieniä vaivoja taitaa olla kohdallani mahdotonta!

Mitä hyvää tässä päivässä oli?

Keskustelimme vastaanotolla siitä, mitkä ensi vuoden tavoitteeni on. Minut on palautettu lääkärissä useasti maan pinnalle ja toppuuteltu, että nyt pitää olla malttia. Olen henkisesti varustautunut uutisiin, että vielä edes ensi vuosi ei ole realistinen kiipeilylle. Ilman kuitenkaan sen suurempia pohdintoja vastaus kysymykseeni, voisinkohan ensi syksynä lähteä kiipeilemään, oli että jos kuntoutuminen etenee samalla tavalla niin tavoitteet ovat realistisia. Paljon on nyt tietenkin tehtävä asioiden eteen töitä, sillä kuten tiedetään, eivät vuorten huiput ilman kovaa duunia tule eivätkä välttämättä silloinkaan.

Treeniviikko kuntoutujan rajoitteilla

Ajattelin kertoa teille tarkemmin vähän siitä, miten tällä hetkellä treenaan vaikka olenkin vielä pitkän aikaa polvileikkauksesta kuntoutuja. Minullahan on siis oma valmentaja, joka tekee minulle päivätasolla ohjelmointia. Käytämme sellaista yhteistä appia, jonne hän laittaa treenit ja minä raportoin tekemisestä.

Tavoitteena minulla on nyt ensimmäisenä saada jalat kuntoon, sitten tehdä vihdoin ja viimein se ensimmäinen muscle-up ja sitten osallistua ensi vuonna Crossfit Open kisojen skaalattuun sarjaan. Toki tuo viimeinen tavoite sitten tulee selkeytymään sen mukaan, miten polvi kuntoutuu. Tämän lisäksi rakennetaan kuntoa ensi vuoden kiipeilyreissulle.

Tämän viikon treenini meni jota kuinkin näin:

Maanantai
Lepopäivä. Sunnuntaina kävin hieronnassa, joten palautumista vielä hieronnasta.
Tein normaalit polven jumpat kuminauhalla ja pyöräilin 3 x 10 minuuttia rauhallisesti.
Fiilis oli hyvä ja jalat tuntui lähes normaalilta.

Tiistai

Salitreeni, jossa oli ohjelmassa rengaspunnerruksia, ylöstyöntöjä ja Assault bike pyörällä pyöräilyä 15 minuuttia. Hyvä treeni vaikka hieman petyin ylöstyöntöjeni tuloksiin. Näiden lisäksi tein polven kuminauhajumpat.

Keskiviikko

Lepopäivä. Luvassa oli vähän tähän blogiin liittyviä juttuja töiden jälkeen ja sen jälkeen tein polven jumpat kuminauhalla ja pyöräilin rauhallisesti 3 x 11 minuuttia. Rauhallista, mutta kuitenkin kivaa, että saa vähän hikoiltua kotona.

Torstai

Salitreeni. Leukoja, rengassoutuja, rauhallista soutua ja syviä vatsalihaksia. Selvisi, että varmaan yksi syy, miksei se muscle up vielä mene on se, että en osaa jännittää yläselän lihaksia oikein ja selkeästi niissä on hahmotusongelmaa. No tätä sitten hiottiin ja katsottiin salilla valmentajan toimesta. Lisäksi jumppailin polvea kuminauhan kanssa kuten muinakin päivinä.

Perjantai

Salitreeni. Penkkipäivä: kolme sarjaa niin monta toistoa kun menee ja välissä vähän kyykkyjä 10kg painolla. Tämän lisäksi sykettä koholle Assault Bikella siten, että tein intervalleja pelkillä käsillä. Tämän lisäksi wall climb – nimisiä liikkeitä, jossa noustaan lattialta seinää pitkin käsilläseisontaan ja vatsoja. Hyvät treenit olivat, koska penkki kulki ja pääsin kokeilemaan ensimmäistä kertaa hallittuja wall climbeja sitten polvileikkauksen. Perjantaina myös tuli täysi liikkuvuus täyteen polven kanssa eli treenit olivat onnistuminen kokonaisuudessaan. Tämän lisäksi normaalit polven jumpat kuminauhalla.

Lauantai

Valinnainen salitreeni, jonka menin tekemään. 50 minuuttia erilaisia liikkeitä. Olin tosin ymmärtänyt ja lukenut ohjeet ihan väärin ja treenistä tuli aikalailla erilainen, mitä valmentajani oli suunnitellut. No, tulipahan opittua taas, että kysy ennen kuin teet -> lopputulos on oikea. Treenit tuli kuitenkin tehtyä ja hiki tuli sekä sen päälle vielä polven kuminauhajumpat.

Sunnuntai

Lepopäivä. Ei polven jumppailua, ei salia, ei pyöräilyä. Gradun kirjottamista, tutkimussuunnitelman palauttaminen ja lepäämistä tulevaa viikkoa varten.

Näin siis tämä viikko. Aikalailla normaalilta se vaikuttaakin, hauskaa on se, että vaikka olen todellakin edelleen kuntoutuja hyvin pitkään, niin silti voin treenata melko paljonkin pelkästään yläkroppaa ja kevyesti jalkoja kuormittavaa treeniä. Jalat ovat käytännössä olleet kivuttomat, joten sen puolesta ei ole myöskään tarvinnut olla huolissaan. Tavoitteena onkin pitää tämä yhtä hyvä linja myös tulevaisuudessa.

Nämä treenit kyllä tukee täysin tavoitteitani ja etenkin ensi vuoden kiipeilysuunnitelmia. Loukkaantumisesta huolimatta pystyn pitämään kuntoa yllä ja vaikka rauhallisesti tekeminen ottaa usein päähän, niin nyt luodaan hyvää pohjaa tulevaan.

Saako vuorikiipeilijää pelottaa?

Mietin otsikon mukaista kysymystä muutama päivä sitten ja tallensin sen luonnoksiin. Tänään palasin tähän ajatukseen: saako vuorikiipeilijää pelottaa?

Mistä nämä ajatukset kumpuaa? No varmasti pitkälti graduni haastatteluista. Haastattelenhan esikuviani, suomalaisia vuorikiipeilijöitä, jotka ovat onnistuneet Everestin valloituksessa. Heiltä olen saanut paljon todella mielenkiintoista ajateltavaa ja tähän kysymykseen olen palannut uudestaan ja uudestaan.

Kyllä saa pelottaa. Ainakin mun mielestä, onhan pelko osa ihmisen laajaa tunnekirjoa ja vuoristo-olosuhteet jos mitkä, ovat sellaisia, missä kaikki tunteiden kirjot tulevat esille. On iloa, surua, epätoivoa, epäilystä, pelkoa ja kaikkea maan sekä taivaan väliltä.

Olen pelännyt aika paljon viime aikoina. Pelkään tällä hetkellä jalkojani. Tulevatko ne kestämään, kauan kestää kuntoutua, mitä jos ei, mitä jos nyt mokaan ja mitä josjosjos… Kaikki nämä pelottavat tekijät liittyy epävarmuuteen, mitä vuorillakin pitkälti on. Et tiedä, tuletko sairaaksi, miten kroppa taas tällä kertaa sopeutuu ja miten kaikki rahalliset sekä henkiset panostukset realisoituu. Jäätkö ilman huippua ja miten voit tehdä kaikkesi sen eteen, että pääset huipulle, riskeeraamatta kuitenkaan liikaa?

Mielestäni vuorikiipeilijä saa pelätä, mutta pelkoon täytyy sekoittua kunnioitus vuoria kohtaan. Pelko ei saa ottaa vallan, vaan asiat tulee käsitellä ennen vuorille lähtemistä. Mitä jos jotain tapahtuu, onko kaikkeen varauduttu ja miten riskit on minimoitu? Oikeastaahan nämä yhdistyy kaikki siihen, että miten hyvin olet valmistautunut.

Valmistautumiseen voit sinänsä itse vaikuttaa ja siten vähentää pelkoa ja lisätä kunnioitusta siihen, mitä vuorilla tapahtuu on osittain vain monen tekijän summa. Sää, olosuhteet, tiimi, pysytkö terveänä ja niin edelleen. Lopulta kyse voi olla aika pienistäkin asioista.

Pelkotuntemukset on myös noussut esiin graduni haastatteluissa. Ei tosin negatiivisessa mielessä vaan juurikin lähinnä kunnioituksena vuoria kohtaan. On hienoa, että ihmiset ovat selkeästi kunnioittaneet kovasti vuoria, kun he ovat päättäneet lähteä maailman korkeimmalle vuorelle. Niin minäkin tulen tekemään.

Kun kaikki ei mene putkeen

Kuntoutuminen on usein pitkäjänteisyyttä vaativa projekti. Olen nyt toukokuusta lähtien ollut kuntoutuja, en urheilija enkä vuorikiipeilijä. Nämä tekijät on nakertanut useaan otteeseen ja pariin kertaan olenkin itkenyt turhautumista salilla epäonnistuneista, huonoista tai ikävistä treeneistä.

Tälläinen itkupäivä oli viimeksi eilen. Valmentajani oli ohjelmoinnut minulle pitkän intervallitreenin istuen hiihtolaitteella. Olin päivällä odottanut, että pääsen tekemään treenit, koska uskoin pääseväni valmentajan asettamaan aikatavoitteeseen.

Pääsin salille, aloin lämmittelemään ja lämmittelyn aikana vasemman puoleinen hartia/olkapää alkoi vihlomaan kipua. Tätä samaa lihasjumia oli jo aiemmin keväällä ja silloin siitä päästiin vain ahkeralla moppailulla eli lihashuollolla, kuten pallon kanssa hieromisella ja rullailulla.

Voin myöntää, etten ole mikään kehonhuollon ammattilainen ja olen laiminlyönyt kaikessa tässä kiireessä (huono syy) kehonhuollosta. Polven jumpat, gradu, työ ja treenaaminen on jo paljon ja päivät on välillä aika minuuttiaikataululla suunniteltuja.

No tämä sama hartiakipu sitten tuli eilen lämmittelyn aikana. Ehdin tehdä kaksi intervallia kunnes sanoin kivusta valmentajalle, joka oli salilla vetämässä Open Gymiä eli vapaita harjoituksia. Hän käski heti lopettaa. Ei mitään mutteja, vaan rentoutua, huoltaa kipeää paikkaa ja antaa treenin nyt vain olla. Itkuhan tästä syntyi, itkin itseasiassa aika pitkääkin salilla. Miksi?

Turhauttu, kaksi jalkaa, yksi hartia ja kaikkia sattuu tai joku on pielessä. Olin odottanut treeniä = odotukset olivat korkealla, tiputus sitäkin kovempi todellisuuteen. Kamut salilla oli tsempannut hiihtämiseen ja tsemppasi sen lopettamisen jälkeen. Itkin vielä vähän lisää niin olohan alkoi helpottumaan. Siitä plussaa, että valmentaja antoi omaa aikaa käsitellä pettymystä ja sen jälkeen vasta keskustelimme mitä tässä nyt oikein tapahtui.

Todellisuudessahan kyseessä on vain yksi epäonnistunut treeni. Olen päässyt kuukaudessa todella hyvälle tasolle polven kuntouttamisessa ja kaikki on mennyt tosi hyvin. Ortopedi, fysioterapeutti ja minä olemme kaikki tyytyväisiä siihen, millainen tilanne on. Olen tehnyt todella, siis todella paljon yläkropan treenejä -> todennäköisyys sille, ettei huolla kehoa ja lihakset sanoo ei, on tässä tilanteessa aika suuri. Valmentaja kertoi esimerkin kaveristaan, joka oli harjoitellut paljon hauiskääntöjä, pitänyt kahdeksan kuukauden tauon ja mennyt salilla uudestaan ja tehnyt saman treenin. Seuraavaan kymmeneen päivään hän ei sitten suoristanut käsiään. Opetus tässä tarinassa oli se, että todennäköisyys sille, että jotain tapahtuu jos kehoa ei huolla ja rasitus on nopeasti suurta, on iso.

Jäin sitten salille tekemään polven jumpat ja rullailin 40 minuuttia. Lopulta jäi hyvä mieli, itkut itketty ja valmiina uuteen päivään.

Tänään oli uusi päivä ja uudet kujeet. Treenit sujui, hartian lihakset kipeänä, mutta paljon parempi kuin eilen. Mikään liike ei sattunut ja kaikki hyvin taas maan päällä. Polvi hyvä, vasen takareisi myöskin.

No mitenkä tämä kaikki liittyy sitten vuoriin? Eihän vuorillakaan kaikki mene putkeen. On sata muuttuvaa asiaa, jotka vaikuttavat toimintaan ja siihen, kuinka hyvin vuorilla onnistuu. Nämä pieni itkupotkukriisit normaalissa arjessa auttavat selviytymään vuorien ongelmista. Myös asenne, että itkee murheet pois ja sitten ei enää märehdi niitä on aika hyvä. Se auttaa pitämään fokuksen, vuoren huipun, mielessä. Sekä myös kuntoutumisen fokuksen, eli paremman polven mielessä.

Näin urheilusta ja vuorilla olemisesta tulee yhteen limittyvä kokonaisuus. Nämä kokemukset tulevat auttamaan minua vuorilla selviytymisessä tulevaisuuden retkikunnissani.

Fysioterapia vol. 2

Eilen maanantaina oli kulunut polveni toisesta leikkauksesta neljä viikkoa. Ne meni muuten nopeasti graduni parissa. Nyt arki on taas alkanut ja eilen kävin toisen kerran fysioterapiassa. Hommat etenee… No miten?

Polven liikkuvuus on 142 astetta eli käytännössä täysin normaaliin tilanteeseen enää noin 15 astetta. Tilanne on siis parempi kuin olettaa saattaisi. Vasen jalka, josta jänne otettiin on ollut venytyskiellossa ja takareisi kinnaakin aika ajoin hieman ja etenkin jalan koukistaminen ei tällä hetkellä vielä täysin onnistu. Pyöräily ja kävely onnistuu ja kivutkin on selkeästi lähes olemattomia.

Olin tehnyt jumppani ensimmäisen fysioterapiakerran jälkeen tunnollisesti joka päivä kahdesti ja jumpannut tämän lisäksi omia jumppia sen lisäksi vielä. Sain kiitosta fysioterapeutti Lasse Heinoselta, että kuntoutus etenee hyvin. Seuraavaksi saan asteittain nostaa pyöräilyssä vastusta ja jopa hieman sykettä. Kaikki siis tältä osin hyvin ja progressio on edennyt suunnitelmien mukaisesti.


Nyt seuraavalle kolmelle viikolle sain paljon erilaisia kuminauhaliikkeitä. Lähentäjiä, loitontajia, yms pieniä lihaskuntoharjotteluita. Yllä oleva liike on yksi uusista jumpistani. Arpia täytyy myös hoitaa nyt, ihan vain kevyellä hieronnalla ja arpien sivuttaisliikkeellä.Tämä toinen vaihe polveni korjauksesta on ollut selkeästi rankempi.

Kerkesin palautua ensimmäisestä leikkauksesta hyvään kuntoon ja päästä taas urheilun makuun. Nyt olen aloittanut rakentamisen taas alusta ja tuntuu, että pelkän yläkropan intensiivinen treenaaminen on toisinaan ottanut henkisesti aika koville. Uuvuttanut, turhauttanut ja ärsyttänyt.

Crossfitin puolella ollaan siis keskitytty ainoastaan yläkroppaan. Jahdataan ohjelmoinnissa ensimmäistä muscle uppia ja progressio voiman lisäämiseksi sen suhteen haussa. Olen myös hiihtänyt istuen ja ai että, miten ihanaa onkaan ollut päästä hikoilemaan! Hiihtovauhdin etsiminen pitkiin intervalleihin onkin nyt työn alla. Fysioterapiassa keskusteltiin paljon myös siitä, mikä on riittävää? Mikä on taso, jolla polvi kuntoutuu, muttei rasitu liikaa? Yksiselitteistä vastaustahan ei ole eikä kukaan tiedä vastausta näihin kysymyksiin. Minun kohdalla kuulemma tilanne todennäköisesti on liikaa kuin liian vähän. Nyt haetaan uusien liikkeiden kohdalla tasoa, jossa lihakset saavat kipeytyä, mutta niiden tulisi palautua seuraavaan päivään mennessä. Näillä ohjeilla uuteen jumppaviikkoon!