Kokemusperäisen tiedon hyödyntäminen vuorikiipeilyssä

Kuten edellisessä tekstissä kerroin, niin kokemusperäinen tieto on mielestäni valtaisan arvokasta. Puhuttiinpa sitten työelämästä, urheilusta tai ihan vaan elämästä ylipäätään. Kokemusperäisen tiedon avulla voi ehkä välttää elämän ilmeisiin harhakuoppiin astumista ja niistä voi myös oppia sekä muokata oman harkinnan varassa itselle mieleistä muotoa.

Kirjoitan tällä hetkellä tosiaan graduani, viimeinen ja viides opiskeluvuosi lähti hyvin vauhdikkaasti elokuussa käyntiin graduseminaarikurssilla, joka on viimeinen kurssini yliopistossa. Jäljellä on siis se viimeinen puristus gradu.

En kesällä inspiroitunut oikein mistään aiheesta, kun mietin graduani. Pää oli oikeastaan aika tyhjä ja vain ja aioastaan polven kuntoutusprojektissa ja sen ympärillä pyörivistä asioista. Gradun kirjoittaminen, aiheen valitseminen ja sen miettiminen lähinnä nosti niskavillat pystyyn ahdistuksesta, että pitäisi päättää. Onhan kyseessä isoin itsenäisesti tehtävä työ koko yliopiston aikana tai ylipäätään koskaan.

Aiheen valinnasta toitotetaan monessa kohtaa ja se onkin yksi tärkein elementti hyvän gradun valmistumiselle. Aiheen tulisi kiinnostaa ja olla sellainen, ettei sen kanssa joudu painimaan loputtomasti… Onhan kaikilla tiedossa, mitä tapahtuu jos aihe ei kiinnosta tai inspiroi, gradu ei myöskään ikinä valmistu. Olin ajatellut, että haluaisin kirjoittaa graduni sellaisesta aiheesta, joka liittyisi joko urheiluun tai vuoriin ja mieluusti molempiin. Tämä aihe yhdistettynä tietojohtamiseen olisi mielestäni vähintäänkin mielenkiintoinen.

Sitten tapahtuikin niin, että kysyin graduseminaarin vetäjältä seminaarin aikataulusta, jotta osasin suunnitella toisen leikkauksen aikataulua paremmin. Samaan aikaan olin muuttanut Google+ – profiilistani tähän blogiin liitetyn nimen Vuorenvarma Suunnitelmaksi, enkä ollut tajunnut että muutos muuttaisi kakki sähköpostini myös niin, että lähettäjän olisi ”Vuorenvarma Suunnitelma”. Seminaarin vetäjä vastasi ja kysyi, mikä tämä Vuorenvarma Suunnitelma on. Kerroin ja linkitin blogin.

Näin päästiin keskusteluun, jossa aiheekseni alkoi muodostumaan se, kuinka luottamus on merkittävä tekijä vuorikiipeilyretkikunnassa. Mielenkiintoista olisikin, miten luottamus syntyy ja mitkä tekijät siihen mahdollisesti vaikuttavat. Tarkoituksena olisi käyttää tämän blogin ideaa, Everestiä empiirisenä aineistona ja tutkia nimenomaa luottamusnäkökulmaa suomalaisten vuorikiipeilijöiden mielestä.

Näin ollen homma on kehittynyt tähän pisteeseen, jossa olen sopinut haastatteluja suomalaisten vuorikiipeilijöiden kanssa. En voisi olla oikeastaan iloisempi, sillä pääsen haastattelemaan esikuviani: onnistuneesti Mt. Everestin huipulle kiivenneitä suomalaisia. Näin ollen päästään tämänkin tekstin otsikkoon eli kokemusperäisen tiedon hyödyntämiseen. Pääsen kysymään, analysoimaan ja keräämään sellaista tietoa, josta uskon olevan minulle hyötä tulevaisuudessa sekä vuorilla että muussakin elämässä.

Kokemus, joka näillä kiipeilijöillä on kaikista heidän retkikunnistaan on varmasti ihan huikeaa. Vaikeinta koko hommassa tulee olemaan se, kuinka suhtaudun heihin objektiivisena tutkijana, en Annina, joka on halkeamassa innostuksesta päästäkseen puhumaan vuorista ja Everestistä.

Pääsen keräämään kokemusperäistä tietoa, joka graduni ohjaajanikin mukaan, tulee todennäköisesti olemaan todella hedelmällistä oman tavoitteeni täyttämiseksi. Ja näin vahvasti uskonkin. Odotan haastatteluja ja aineiston keruuta siis todella paljon ja olen tästä innoissani – todennäköisesti graduni myöskin siis valmistuu.

Miten treenata ilman jalkoja?

Edellisen kirjoituksen jälkeen olen harkinnut:

– lopettavani urheilun
– urheilupsykologia
– tukihenkilön etsimistä
– tajunnut ettei se nyt niin vakavaa ehkä olekaan

Minua on nyt, syystäkin, neuvottu tekemään asioita rauhallisesti. Tämä tarkoittaa siis kaikkea jaloilla tehtäviä juttuja. Sain tiistaina ortopedi Ilkka Tulikouran tekemän sanelun ja kertomuksessa toistui sana rauhallisesti. Tarmoa saa kertomuksen mukaan purkaa ylävartalon treenaamiseen ja vartaloliikkeisiin. Vartaloliikkeet ovat kaikkia inhottavia syviä keskivartalon pitoja, mitä Tulikoura on minut laittanut tekemään myös vastaanotolla. Mukavaa sinänsä, että hän tuntuu ymmärtävän tarpeen päästä hikoilemaan.

Polven jumppaaminen on jatkunut fysioterapeutin ohjeiden mukaan ja tällä hetkellä liikkeet ovat varovaisia ja todella rauhallisia. Aliarvioin kylläkin näinkin yksinkertaisten liikkeiden tehokkuuden, sillä olen saanut jalkojen lihakset liikkeillä kipeäksi. Nyt keskitytään oikeastaan polven liikkuvuuteen, reisilihasten ylläpitämiseen ja rauhallisiin lonkan liikkeisiin. Yritetään myös korjata hieman mun alaselän asentoa paremmaksi, jolloin tämä työ tulee näkymään, kun kuntoutuksessa edetään pidemmälle.

Murhe oli iso alkuviikosta, siitä etten saa. Mutta jo nyt valmentajani on keksinyt minulle tapoja purkaa energiaa järkevästi, jalkoja rikkomatta ja vahingoittamatta työtä, joka leikkaussalissa on tehty.

Mitä olen sitten saanut tehdä? Tiedättekö sellaisen sisähiihtolaitteen? Sitäkin voi hiihtää istuen, ilman jalkoja. Entäs Assault biken? Sitäkin voi tehdä pelkästään käsillä. Ja yläkropan progressiota jatketaan samalla tavalla kuin ennen leikkausta. Leukoja, penkkipunnerrusta, selkäjuttuja jne. Olen siis saanut jo vähän fiilistä, miltä hikoilu taas tuntuu. Mukavaa ja jo se, että näkee päivän aikana ihmisiä salille tekee mielen virkeämmäksi.

Treenimäärät on tietysti maltillisia, ja nyt alkuun lihakset hyvinkin kipeänä muutaman viikon tekemättömyyden vuoksi. Pienin askelin, ilman hölmöilyjä on tavoite ja se on hyvä pitää mielessä koko ajan.

Olen nyt kirjoittanut graduani eteenpäin ja olen päässytkin mukavasti sen kanssa eteenpäin. Ensimmäiset haastattelutkin olen jo sopinut marraskuulle, joten olen todella tyytyväinen tähän tilanteeseen. Kerron tulevassa hieman enemmän, mistä on oikein kyse, sillä aiheeni on lähellä myös tämän blogin kirjoittamista ja tutkielmani tekemisestä tulee varmasti olemaan minulle paljon hyötyä tulevaisuudessa monestakin näkökulmasta ajatellen.

Vapautettu tikeistä ja hatun ostoon

Tänään oli ensimmäinen kontrolli toisen polvileikkaukseni jälkeen. Kaikki on mennyt tähän asti hyvin ja polvi on kuntoutunut hyvää vauhtia melko normaalin oloiseksi. Olen saanut liikkuvuuden polveeni hyvin takaisin ja osittain sen vuoksi kävely ja normaalit askareet tuntuu lähes normaalilta.

Olen viime päivät alkanut tuntea itseni valmiiksi urheilemaan ihan kunnolla. Tilanne nyt on paljon parempi kuin kahdella aiemmalla eturistisideleikkauksella 2008 ja 2011. Kahdessa viikossa olen päässyt tilanteeseen, joka muistuttaa aiempia leikkauksien jälkeistä aikaa kahden kuukauden jälkeen.

Olen jo hehkuttanut valmentajalleni, että nyt päästään treenaamaan kunnolla. Oon hyvässä kunnossa ja täältä tullaan kaasu pohjassa valmiina ihan mihin vain. Ja siltä on tuntunutkin, täältä tullaan ja näytän koko maailmalla, että olen nopea kuntoutuja ja takaisin pelissä aiemmin kuin kukaan muu.

No, mitenkäs tämä homma nyt sit tosiasiassa etenee. Ei näin, miten olin ajatellut, että jatketaan vaan siitä minne on jääty. Kävin eilen ensimmäisessä fysioterapiassa ja fysioterapeutti teilasi täysin kaiken takareittä venyttävät liikkeet. Sen takia, että vasemman jalan takareidestäni on otettu jänne oikeaan polveen ja se vastaa takareidessä samaa kuin jännerepeämää ja kuntoutus menee sen mukaisesti. Oikean polven kanssa täytyy olla rauhassa, sillä jänne menee ensin kuolioon ja alkaa verisuonittumaan 5-7 viikon kohdalla leikkauksesta ja tämä on kriittinen aika sen suhteen, miten hyvin leikkaus lopulta onnistuu.

Tänään minut vapautettiin tikeistä. Ihoa ei enää kiristä, mutta ortopedini Ilkka Tulikoura käski kävellä ostamaan hatun, missä on jäitä. Nyt ei saa liian nopealla ja kovalla paluulla pilata sitä, mikä on vaivalla polveen rakennettu ja korjattu. Yhteinen tavoitteemme on, etten enää ikinä ole leikkauspöydällä eturistisiteeni takia. Tämä edellyttää sitä, että nyt seuraavat reilu pari kuukautta en ole urheilija vaan kuntoutuja.

Saan kuitenkin jotain onneksi tehdä. Kävimme vastaanotolla läpi keskivartaloliikkeitä, joita saan tehdä mielin määrin kotona. Onhan näissäkin toki hommaa ja ne luovat perustan muille jutuille. Saan siis treenata yläkroppaa normaalisti. Pyörällä saan ajaa, kuin olisin helteessä sunnuntaina katselemassa kauniita maisemia. Samoin soutaminen täytyy olla rauhallista. Skierg – laitetta vain istuen, ettei takareisi veny ja polvelle tule repivää liikettä liikaa.

Huhhu, mikä maailmanlopun fiilis tästä kaikesta mulla on. Oon harkinnut valmennuksen lopettamista, salin vaihtamista, kotiin jäämistä, peiton alle piiloutumista, itkupotkuraivareita ja sitä, kuinka kaikki muut saavat tehdä, mutta minä en.

Olin ihan valmis kyykkäämään, soutamaan täysiä ja pyöräilemään kunnon intervalleja. No nyt täytyy sitten kaupoille etsimään hattua, jossa olis niitä jäitä. Onneks on gradu ja uusi työ odottamassa, niin haasteita löytää tältä osin kyllä tulevaisuudessa.

Onko materiaalilla väliä?

Toipuminen kesällä oli hiukan erilaista kun nyt syksyllä. Kesällä riitti toppi ja shortsit, nyt päälle on laitettava paljon mukavaa, mutta ei kuitenkaan kiristävää vaatetta.

Ensimmäiset askeleet ulkonakin on ollut hiukan erilaisia. Kesällä minua lykittiin ensimmäinen kuukausi pyörätuolissa ympäri ämpäri jaksamisen mukaan ja joka päivä melkein käyntiin jossakin ulkoilemassa. Nyt tavoitteet on samat, mutta ulkoilu on heti alkuunsa omin jaloin ja ulkona lähteminen on oma operaationsa, sillä täytyy pukeutua hiukan lämpimämmin kuin shortseihin.

Tykkään syksystä ja siitä, että ensimmäisen kerran saa vetää päälleen untuvatakin ja kunnon pipon. Pieni kirpeys naamalla ja helottavat posket sisälle tullessa on vaan jotain tosi kivaa, mikä kuuluun syksyyn ja talveen. Sen olen jo aikoja sitten päättänyt, että palelemaan en rupea. Tämän takia yritän aina pukeutua olosuhteisiin mahdollisimman järkevällä tavalla ja riittävän lämpimästi. Junnuna tuli kirmailtua ilman pipoa ja hanskoja, mutta nykyään se ei tulisi kuuloonkaan.

Tänään mittari näytti +1 astetta, kun olimme astelemassa ulos. Koska olen investoinut pitkän rahapennin hyviin vuorilla käytettäviin varusteisiin, niin pyrin aina kun mahdollista, käyttämään niitä myös täällä merenpinnan tasolla. Vaatteet on kuitenkin tarkoitettu nimenomaan ulkona olemiseen, joten niitähän kannattaa hyödyntää.

No millaisia materiaaleja sitten valitsen nyt ja myöhemmin talvella? Lähdetäänpä vaikka alhaalta ylös.

– Jos vähänkin sataa: vedenpitävät kengät = vaelluskengät. Muuten lenkkarit.
– Kunnon sukat! Merinovillaiset alussukat ja paksumpi vaellussukka päälle
– Merinovilla on pop! Kerrasto toimii lämmikkeenä, mutta ei haise vaikka hikoilisi. Vinkki: kuumeisena merinovillakerrasto toimii myös, sillä se lämmittää, mutta ei ole kuuma kun kuume laskee.
– Yleensä tekninen paita, olkoonkin t-paita, pitkähihainen yms. kerraston päälle.
– Vaellushousut, ulkoiluhousut, Gorehousut. Riippuen kelistä.
– Takkina untuvaa, kuorta tai jopa nämä päällekkäin jos vaarana että untuva kastuu.
– Pipo!!! 
– Kunnon hanskat, ettei sormia palella. Nyt käytän sormikkaita, jotka on merinovillaa tai teknistä materiaalia. Kylmemmällä sitten paksuja sormikkaita, rukkasia ja sateella hanskoja, jotka kestää vettä.

Tähän asiaan on yhtä monta mielipidettä kuin on ulkoilijaa, mutta ennen kaikkea valitsen ensin materiaalin ja sitten toimivuus. Mukavuus on myös iso plussa.

Kuten sanottu, merinovilla on ihan yksi mun lempimateriaaleista. Törmäsin viime viikolla mielenkiintoiseen suomalaiseen yritykseen nimeltä Vai-kø. Yritys tekee 100%:ia merinovillapipoja, jotka tuotetaan luontoa säästäen ja muutenkin ekologisella tavalla luontoa kunnioittaen. Näiden arvojen lisäksi pipot, lapaset ja kaulahuivit näyttää törkeä hyvältä!

Lisäksi tuotteilla on hauskoja nimiä, kuten Kiva 2.0 ja Urban Fisherman Beanie. Itse sain valita mieleisen pipon testiin ja valitsin valkoisen Timberjack Beanien. Sopii näihin keleihin aika kivasti ja ulkoilu on taas pikkusen kivempaa. Ja, mikä plussaa! Tämän pipon saa kiipeilykypärän alle, sillä siinä ei ole tupsua.

 

 

Toimii ja tykkään! Tästä piposta tulee yksi meikäläisen vakiosyksyvaruste.

Suorittajan on vaikea levätä

Viimeiset pari kuukautta tuli paahdettua aika kovalla kiireellä arkea ja viikonloppujakin eteenpäin. Käytännössä päivät oli aikataulutettu polven kuntouttamisen, työn, treenien ja gradun kirjoittamisen kanssa. Välillä tuntui, että oravanpyörä pyöri liiankin nopeasti.

Nyt polven toisesta korjausoperaatiosta on viikko. Olen levännyt paljon ja nukkunut varmaan pitkiä ja pahoja univelkoja pois viikon ajan. Olen levännyt ja jumpannut jalkaa. Kavereitakin on käynyt kylässä, mikä on tosi ihanaa, sillä aika käy helposti pitkäksi vaikka vain lepää ja kropassa on olo, että polvi nimenomaa parantuakseen tarvitsee nyt lepoa.

Silti, tästä kaikesta huolimatta olen ahdistunut, kuinka minun pitäisi alkaa suorittamaan erinäisiä asioita. Muutaman päivän lepäämisen jälkeen on alkanut jo tehdä mieli treenaamaan: voisihan sitä vähän tehdä leukoja, pumpata hauista tai tehdä ylöstyöntöjä.

Tulikoura sanoi viime tiistaina kun kotiuduin Tilkasta, että nyt on otettava rauhallisesti. Olin päättänytkin, että lepään pari viikkoa rauhassa ja sitten painan täysillä graduni teoriasuuden valmiiksi. Minulta myös kiellettiin pyörän polkeminen siihen asti, kunnes tikit on poistettu, sillä he ilmeisesti epäilivät minun treenaavan liikaa ja vaarassa olisi haavojen repeäminen.

Nyt siis edessä on vielä viikko rauhassa lepäämistä ja gradua aloittelen tekemään jo pienissä paloissa eteenpäin. Näin sen valmistuminen on koko ajan lähempänä. Suorittamista en kuitenkaan siitä halua, vaan gradu valmistuu sille asetetussa tavoiteajassa ensi vuoden puolella. Minulla on vielä reilusti opiskeluaikaa jäljellä joten pääprioriteetti on tällä hetkellä parantaa polvi ja sen jälkeen jatkaa gradua eteenpäin.

Suorittajana oleminen on tietynlainen taakka. Suorittaja usein kärsin huonosta mielestä sen suhteen, että olisin voinut tehdä vielä enemmän päivän aikana ja tunnin lepääminen aivottoman tv-ohjelman parissa aiheuttaa huonon mielen, sillä senkin ajan olisi voinut käytää tehokkaammin.

Suorittajan on vaikea levätä, mutta joskus tästäkin luonteenpiirteestä on apua. Hommat hoituu ajallaan ja silloin, kun on vain päättänyt että minähän hoidan tämän homman kunnolla maaliin asti. Tästä luonteenpiirteestä on myös hyötyä vuorilla: kaikki hetket eivät ole herkkuja ja tällöin vaaditaan kovaa päätä sen suhteen jos meinaa uuvuttaa tai muuten vain kohtaa vaikeita hetkiä.

Nyt tämä suorittaja on sen verran uupunut, että ottaa aamupäivän päiväunet!

Millä toipilas saa aikansa kulumaan?

Minulta kyseltiin useasti jo polven ensimmäisen vaiheen aikaan, että kuinka aikana kuluu toipilaana olemisen aikana. Sama toipilaana oleminenhan on edessä nyt ja aikaa on edelleen yhtä monta tuntia vuorokaudessa kulutettavana.

No ensimmäiset päivät on kulunut itseasiassa melko nopeasti.

 Olen nukkunut: yöllä 10 tuntia, päivällä kolmet päiväunet ja siinä välissä torkahdellut vielä lisää. Lepääminen jalka kohoasennossa on yksi parhaimmista keinoista toipua

– Olen pitkästä aikaan katsonut turhia tv-ohjelmia: Sinkkuillallista, Neljät häät Amerikassa ja Suomen surkein nikkari

– Olen selaillut ja kerännyt mahdottoman monesta nettikaupasta ostoskorin valmiiksi, kuitenkaan ostamatta mitään

– Olen lukenut blogeja ja toivonut, että blogia ammatiksi kirjoittavilla olisi ahkera päivitystahti

– Miettinyt, mikä minusta tulee isona

– Haaveillut vuorista, makuupusissa nukkumisesta, metsässä samoilusta, telttailusta, trangialla keitetystä ruuasta ja tähtitaivaasta

– Kypsytellyt vuoden 2017 kiipeilysuunnitelmia

– Jumpannut. Olen järjestelmällinen ja tunnollinen polven kuntouttaja. Puhelimessa on muistutus joka toinen tunti, jolloin jumppaan noin 10 minuuttia jalkaa ja tämä kaava toistuu 7-8 kertaa päivän aikana

– Syönyt hyvin. Haaveillut pullasta, muffineista ja jäätelöstä. Toivonut, että voisinpa saada jäätelöä mutten ole toivetta kuitenkaan ääneen sanonut

– Ulkoillut 10 minuuttia päivässä. Kävellyt lähikauppaan kepeillä tai läheiseen kahvilaan vohvelille


Mikäli ikinä tulet olemaan toipilas, niin varaa jääkaappiin tarpeeksi mieleistä syötävää. Investoi Netflixiin ja hanki sellaiset vaatteet, joissa on mukava olla päivästä toiseen.

En myöskään suosittele tekemään tiukkoja listoja, mitä sinun tulee minäkin päivänä tehdä vaan tee asioita sen mukaan, miten on hyvä. Suorittajana tein to do – listan, mitä minun tulee hoitaa ja äkkiä olenkin ymmärtänyt, että tärkeintä on vain toipua. Pääsen näin nopeammin takaisin touhuamaan kun jaksan hetken levätä paremmin.

Leikkaus nro 2

Polveni leikattiin siis maanantaina Tilkassa. Nyt vihdoin jalkani on korjattu suunnitellun kaksivaiheisen operaation mukaisesti.

Maanantaina tarkoituksena oli siis leikata eturistisiteeni käyttämällä vasemman jalan takareiden jännettä. Samalla tarkistettiin, että kierukat, jotka leikattiin toukokuussa ovat pysyneet ehjänä ja samoin nivelpinnat.
Olin varautunut nukutukseen, mutta maanantaina aamulla anestesialääkäri ehdotti vaihtoa selkäydinpuudutukseen. En ollut pitänyt puudutusta vaihtoehtona, mutta suostuin puudutukseen aiempien hyvien kokemusten perusteella. Leikkaussaliin mennessä tuli kyyneleitä ja pistäminen pelotti. Onneksi nykyään lääkitään niin hyvin, etten tuntenut minkäänlaista kipua pistettäessä ja näin jälkeen päin en edes muista pistämistä kovin hyvin tai ylipäätään koko leikkauksesta.
Minua pidettiin hyvin lääkittynä, joten leikkaus sujui osaltani oikein mallikkaasti. Pian olinkin jo heräämössä jalat edelleen puuduksissa. Kaikki oli mennyt hyvin ja kierukat sekä nivelpinnat olivat täysin ehjät, joten jalasta korjattiin vain eturistiside. Tämä jos jokin oli hyvä uutinen! Nyt minulla on lupa astua jalalla ja kuntouttamisen voi aloittaa rauhallisesti heti.
Jäin Tilkkaan yöksi, sillä jalka oli leikkauspäivänä kipeä. Itseasiassa molemmat jalat on ollut kipeänä, sillä otettiinhan jänne vasemmasta jalasta vaikka sinänsä jänteen ottaminen ei vasempaan jalkaan suuremmin vaikuta. Yö meni aika mukavasti, sillä sain hyvin kipulääkettä ja pystyin nukkumaan melko hyvin omassa huoneessani.
 
Eilinen päivä meni sitten kotona hyvin pitkälti nukkuessa. Kaikki aika, jonka olen ollut hereillä, olen levännyt ja torkkunut. Se, mikä on mahtavaa, niin jalka on huomattavasti vähemmän kipeä kuin ensimmäisessä vaiheessa. Hämmästyttävän vähän ja kävely on hidasta, mutta melko varman tuntuista. Jalka menee jo aika mukavasti koukkuun ja jumpat on aloitettu rauhakseen etenkin jalan koukistusliikkeillä.
Kaikki meni siis hyvin ja nyt tulevaisuudessa siintään yksinomaan täydellinen kuntoutus, jolla polvesta tulee täyttä timanttia. Usko on kova ja täältä tullaan hyvää vauhtia kohti parampaa polvea!

Kaksi kuukautta treenejä valmentajan kanssa

Eilen tuli täyteen kaksi kuukautta treenejä valmentajani JP:n kanssa.

Asetimme valmennukselle kolme tavoitetta:
1. Polven kuntoutus
2. Yläkropan voimatasojen nostaminen
3. Muscle Up

Näistä tavoitteista kirkkaasti täytettiin kaksi ensimmäistä. Kolmaskin oli lähellä, mutta muscle up ei ihan vielä onnistunut. Olen iloinen, että pääsin edes yrittämään kyseistä liikettä, sillä elokuun alussa JP sanoi, että maltahan nyt vielä.. Kasvatetaan ensin voimatasoja.

Ohjelmointi onnistui sikälikin aika hyvin, että pääsin treenaamaan jo melko kovaa. Tietyillä rajoitteilla, mutta kovaa näiden rajojen puitteissa. Pääsin testaamaan omia rajoja soutumaratonissa ja monissa voimatesteissä. Ennätykset paukkuivat osittain sen takia, ettei niitä ole aiemmin testattu, mutta myös kehitys elokuun alusta nyt syyskuun loppuun oli huomattava. Tein myös tempauksia, burpeita, boksiaskelluksia ja kyykkyjä, joita en uskonut ennen ensi vuotta pääseväni edes kokeilemaan.

Valakyykkyjä

Näin ollen kaksi viimeistä kuukautta olivat juuri sellaisia, mitä halusin. Kovaa, kovaa työtä, jolla polvesta alkoi jo tulla aika hyvä. Usko siihen, että tähän korjausprojektiin ryhtyminen on kannattanut, nousi huomattavasti. Ortopedi Ilkka Tulikoura sanoi minulle hoitosuunnitelmaa laadittaessa, että erityisen tärkeää on kuntouttaa jalka toiseen leikkaukseen mahdollisimman vahvaksi: uskoisin, että tämä tavoite täytettiin todella hyvin.

Kiitos kuuluu valmentajalle! Hän onnistui rikkomaan ohjelmoinnin avulla monia rajoitteita, jotka olivat omassa päässäni. Kannusti kokeilemaan ja toisaalta motivoi aina yrittämään parhaansa, koska oleminen tilivelvollisena omista treeneistä motivoi minua kummasti vielä kokeilemaan ektrakovasti parastani. Kiitos kuuluu myös Crossfit Central Helsinki salille, jossa on todella joustavasti suhtauduttu tähän projektiin ja, jossa on niin mahtava porukka treenaamassa, että parempaa ympäristöä saa hakea!

Ennätystaulu

Nyt muutaman tunnin päästä sitten h-hetki on. Jalka viimein  laitetaan viimeisiltäkin osin kuntoon. Edessä ei varmasti ole helppo ajanjakso uuden kuntoutuksen äärellä edessä, mutta uskon siihen, että sinnikkäällä kuntoutustyöllä jalasta tulee loistava, on kova! Tänään ortopedi hoitaa oman osuutensa leikkaussalissa ja sen jälkeen vastuu jalan kuntouttamisesta on minulla.En ole oikein tänä yönä nukkunut, tuleva leikkaus jännittää aivan hulluna. Onneksi olen päivän ensimmäinen potilas, joten nyt aamulla ei tarvitse pitkään odottaa, että pääsen leikkauspöydälle. Hetken päästä se olisi sitten taas menoa! Kirjoittelen kuulumisia taas tänne kun jaksan istua koneen äärellä.