Ihanaa arkea

Huh, mikä viikko on takana! On ihanaa olla takaisin arjessa mukana, mutta arvatkaapa vain: en ollut muistanut, kuinka kiireistä voi arkena olla.

Aamu seitsemästä ilta kahdeksaan tuntuu olevan tällä hetkellä normaalin päivän pituus. Siihen päälle vielä aamulla polven kuntoutusjumpat ja illalla sama kuvio. Polven jumpat on viimeinen asia, josta olen valmis luopumaan joten viimeisilläkin voimilla kyykätään ja tasapainoillaan tasapainolaudalla.

Olen myös tällä viikolla havahtunut ihan tosissani. Syksy on jo alkamassa, tai voidaanko jo tässä vaiheessa puhua syksystä? Illat on jo oikeasti pimeitä, aamulla tarvitsee pitkähihaista tai jopa takkia, jotta ei palella. Yhtenä aamuna harmittelin, etten ottanut hanskoja. Eilen kävin katsomassa uusia vaatteita… Neuleita, kevytuntsikoita ja kaikkea tosi syksyistä. Ihan noin vain kesä valahti sormien läpi ja nyt vähän niin kuin odotellaan jo syksyä.

Vaikka arki on iskenyt kiireisyydellään avokämmenellä naamaan, olen niin onnellinen että pystyn tällä hetkellä elämään näin. Polvi rajoittaa ja on mielessä ihan koko ajan, mutta pystyn kuitenkin elämään normaalisti. Tällä viikolla olen jopa treenannut kuudesti, kyllä näistä paljon on myös ollut polven jumppaamiseen liittyviä pyöräilyjä ja voimatreenejä yläkropalle.

Paljon ehtii kiireessä myös tapahtua, paljon tosi jännittäviä asioita. Minulla alkaa viikon päästä perjantaina viimeinen kouluvuosi, viiden sellainen ja jäjellä on ainoastaan gradun kirjoittaminen. En tässä kesällä saanut vielä sen kummempaa inspiraatiota tutkimuksen aiheelle. Nyt todella ison sattuman ja pienen onnen poikasenkin myötä aihe tai ainakin aihepiiri alkaa olla hahmottumassa. Se, mikä tässä kaikessa on hienointa, niin tämä blogi on yksi aihetta inspiroinut lähde.

Viestittelimme meidän Lutin tietojohtamisen erään professorin kanssa graduseminaarikurssin aikataulusta ja hän sattui kysymään, mikä tämä Vuorenvarma Suunnitelma on. Minähän sitten kerroin ja hän kertoi meneillä olevastaan tutkimusprojektista/tutkimusaiheesta. Tämän jälkeen ollaan nyt päästy siihen pisteeseen, että olen päättänyt kirjoittaa graduni vuorikiipeilystä. Vuorikiipeily retkikuntien ad-hoc tiimien muodostumisesta ja tiimin jäsenten välisestä luottamuksesta.

Aloitin kirjoittamaan tätä blogia sen vuoksi, että voisin inspiroida ihmisiä, jakaa omia kokemuksia ja sen vuoksi, että minulla on jotain sanottavaa. Tämä graduaiheen muotoutuminen blogin kautta sellaiseksi, mistä olen todella innoissani on vastaa juuri tämän blogin perustamisen ideaa. Näin toivoinkin jossain vaiheessa käyvän.

Arki on muuttunut taas kiireiseksi, mutta ei kuitenkaan negatiivisessa mielessä vaan muistutuksena siitä, että arki on tämän kaltaista jos haluaa tehdä asioita, joista oikeasti tykkää.

Pieleenhän se meni

Olin lupautunut vapaaehtoiseksi erääseen urheilutapahtumaan viikonlopuksi. Perjantaina lähdin matkaan Helsingistä tulevaa viikonloppua varten. Takaraivossa kolkutteli pieni epäilys, että mitenhän puolikuntoinen jalka kestää tämän kaiken liikkumisen.

Äkkiähän sitten minulle tapahtumapaikalla selvisi, että olin saanut hieman erilaista informaatiota siitä, mitä tehtäväni tulisi sisältämään. Olisi pitänyt pystyä hölkkäämään ja olemaan polviseisonnassa. Vahingossa myös perjantaina illalla jostain kumman syystä otin myös juoksuaskelia aivan yllättäen, vaikka kaikki tämänkaltainen agressiivinen yht’äkkinen liikkuminen pitäisi olla vielä mahdollisimman vähällä. Itse päätehtävä ilman näitä muutamia polven liikkumista rajoittavia yksityiskohtia luukuunottamatta oli mielenkiintoista ja oikeastaan tosi jännittävääkin. Äkkiä kuitenkin huomasin, että polvi kipeytyy kovasta tahdista, jossa täytyy kävellä ja siirtyä tällä hetkellä minulle vielä liian nopeaan tahtiin paikasta toiseen.

Tästähän syntyi sitten harmi, iso harmi syntyikin. Olin kuvitellut, että pystyn hoitamaan hommani kunnialla koko viikonlopun. Aikaa kerkesi kuitenkin kulumaan muutama tunti itse urheilutapahtumasta ennen kuin ymmärsin, että olen vielä liian toipilas tehtävään. Jos olisin tiennyt, mitä kaikkea tehtävä tulisi sisältämään, olisin ehkä jo etukäteen osannut sanoa ei. Tiedän, että olen vielä hidas ja jalkaa särkee öisin jos päivä on ollut liian nopea. Nopealla tarkoitan sellaista normaalia kiireistä päivää, menoja on paljon ja tekemistä vähän enemmän kuin kello antaisi periksi.

Itkukin tuli perjantaina ja tuli vielä lauantainakin. Elän tätä polviprojektia koko sielulla, aika vakavasti ja se tuntuu tällä hetkellä hallitsevan elämääni kaikin puolin. Harmi siitä, että polvi ei vielä ole normaali ja olen edelleen reilu kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen toipilas, ottaa suoraan sanoen päähän.

Tunne pettymyksen, harmituksen, tietämättömyyden ja hävettämisen sekoituksesta ei ole kovin miellyttävä. Kaikki me ollaan varmasti koettu joskus samoja tunteita ja ainakin itse koen, että haluan vain päästä kyseisestä tunnetta mahdollisimman nopeasti karkuun.

Karkuun myös pääsin, sillä matkasin lauantaina aamulla takaisin Helsinkiin urheilutapahtumapaikalta kotiin. Olin todella helpottunut kun pääsin takaisin kotiin, sain liikkua itselle sopivaa vauhtia ja levätä kipeän jalan kanssa rauhassa koko eilisen päivän.

Nyt sunnuntainakin harmittaa etten sanonut ei siinä vaiheessa kun minua pyydettiin vapaaehtoiseksi, halusin auttaa ja ymmärsin että voisin myös toipilaana auttaa. Totuus kääntyi kuitenkin harmillisen erilaiseksi. Nöyryyttävä tunne, joka on liittynyt koko polven rikki olemiseen sai jatko tästä koko episodista ja hyvät päivät unohtui hetkeksi.

Mikä tärkeintä, polvi on kuitenkin nyt ihan hyvä. Juoksuaskeleet eivät tehneet tietenkään tuhoja, vaikka jalka seuraavan yön kipeä olikin. Samat rauhalliset kuntoutusliikkeet ja yläkropan treenaaminen jatkuu. Omaan rauhalliseen tahtiini, jonka saan määritellä itse ja pikku hiljaa.

Oikea päätös oli myös tulla kotiin, en olisi pystynyt olemaan tapahtumassa vain katsomassa, kuinka en pystynyt täyttämään minulle annettua tehtävää. Urheilun katsominen on myös välillä vaikeaa, sillä itse tekisi myös mieli niin kovasti tehdä niin paljon enemmän kuin tällä hetkellä on mahdollista.

Polven kuntoutus on menny tähän mennessä tosi hyvin. Ilman suurempia takaiskuja ja tämä tapahtuma oli hyvä muistutus siitä, että maltilla se myös jatkuu hyvänä. Nyt on vaan maltettava olla jalan kanssa rauhallisesti. Mikään urheilutapahtuma, meno tai kiire ei ole sen arvoinen, että kovaa kuntoutustyötä kannattaisi nyt pilata hölmöilemällä.

Kirjoitan nämä fiilikset tänne myös sen takia, ettei teille hyvät lukijat tulisi sellaista kuvaa, että polven kuntouttaminen olisi ruusuilla tanssimista. Omalla kohdallani polven loukaaminen on aiheuttanut paljon murhetta, monella eri tasolla ja monet kerrat olen turhautumistani itkenyt. Etenkin äitini on tsempannut minua kovasti siten, että nämä kaikki kokemukset tekevät minusta paremman kiipeilijän. Tämän polviprojektin jälkeen olen vahvempi ja vastoinkäymiset kasvattavat lopulta minusta myös paremman taistelijan etenkin vuoria varten. Olen varmasti jo nyt oppinut, että periksi antamalla ei tämä projekti etene. Täytyy olla vain sinnikäs ja pitää mielessä, mikä on lopullinen tavoite.

Tavoitteena on saada polvi kiipeilykuntoon ja nyt jo fiilis, että minut olisi täysin poljettu maahan on jo helpottanut! Täältä taas tullaan uudella fiiliksellä uuteen viikkoon.

Fysioterapeutin vastaanotolla

Kävin keskiviikkona ensimmäisen kerran fysioterapeutin vastaanotolla. Pitkään juteltiin, että mitä oikeastaan fysioterapiasta haen. Miksi koen, että fysioterapia on tärkeää minulle?

Polven kuntoutus on hyvällä mallilla. Kovasti olen tehnyt polven kuntouttamisen eteen töitä. Tuntuu, että päiväni oikeastaan tällä hetkellä pyörivät sen ympärillä, kuinka pääsen jalkaani jumppaamaan. Näinhän sen täytyykin olla, sillä tällä hetkellä suurin vastuu polven kuntouttamisen onnistumisesta on minulla.

Jotta tämä vastuu ei kävisi liian suureksi, päätin mennä fysioterapeutin vastaanotolle. Alussa tosiaan keskustelimme vähän tavoitteista. Eniten apua kaipasin uusiin ideoihin, mitä voin tehdä jalallani. Millaisia uusia jumppaliikkeitä ja millä tavalla lihaksia saadaan aktivoitua uudemman kerran. Etsin myös tukea, tarvitsen tsemppiä ja tietynlaista rohkaisua myös tulevaa syksyä varten polviprojektini toista vaihetta varten.

Kävimme läpi, mitä olen tähän mennessä tehnyt ja mitkä ovat ongelmakohtani. Polvi on minun huonoilla pelikorteillani yllättävänkin hyvä. Olen saanut liikkuvuuden takaisin kovalla harjoittelulla ja nyt voimme aloittaa lihasmassan takaisin metsästämisen. Vasen jalka on hyvässä kunnossa ja tavoitteena on, että oikeasta jalasta tulisi vähintäänkin yhtä hyvä. Nyt oikealle jalalle on uusia ja selkeästi rankempia harjoitteita kuin aiemmin. Fysioterapeutti tarjosi juurikin oikeanlaista uutta puhtia harjoitteisiin.

Elätän edelleen toiveitani 2017 kiivettävästä 7000 metrin vuoresta Nepalissa. Nyt epätoivon ja turhautumisen hetkinä pyrin ajattelemaan, että teen näitä asioita juurikin siksi, että pääsen taas vuorille. Hinku ihan vain luontoon on melko kova ja olemme miettineet, voisimmeko lähteä vaikka vain telttailemaan turvallisesti. Helppoon maastoon kyllä, mutta painavan rinkan kantaminen voi olla sitten toinen ongelmakohta.

Nyt vuorien jahtaaminen on kuitenkin siinä pisteessä, että se jatkuu polven kuntouttamisen muodossa. Pieni tauko vuorista tietysti ei tarkoita sitä, ettenkö enää sinne mene vaan päin vastoin. Nälkä kasvaa odottaessa ja suunnitelmat sekä kuntoutusmotivaatio on ihan huipussaan hyvin pitkälti vuorien takia.

Mulla on oma valmentaja

Joka on kyllä jonkun muunkin valmentaja, MUTTA….

Kuten aiemmin keväällä pohdin tässä tekstissäni, kuinka olin vähän urheilusuunnitelmieni kanssa hukassa ja haaveilin tulevaisuuden urheilusta. Urheilusta jopa niin tosissaan, että voisin joskus vähän kilpailla myös siinä sivussa.

Polven kuntouttaminen on vielä pahasti kesken. Jalka tulee, kaiken mennessä putkeen, olemaan kunnossa ensi vuoden puolella. Tätä ennen minun täytyy keskittyä erityisesti ylläpitämään aerobista kuntoani ja jalkojen mahdollisimman hyvää lihaskuntoa.

Päätin heinäkuussa, että näitä tavoitteita tarvitsen valmentajan. Henkilön, joka määrää mitä teen, mikä on järkevää ja ennen kaikkea, millainen treeni ottaa huomioon polven kuntouttamisen unohtamatta ajatuksia kehittymisestä. Kuka se henkilö voisi sitten olla? Valmentaja tietysti.

Nyt elokuun alkaessa viime viikolla minulla alkoi treeniohjelma ja ohjelman myötä olen saanut valmentajan. Oman valmentajan, joka tekee minulle päivittäin oman ohjelman. Hän ottaa huomioon rajoitteeni ja heikkoudet, joita tulee kehittää. Valmentaja pitää myös treenaamisen järkevänä, sillä välillä on vaikea itse tunnistaa, millainen rasitus on sopivaa. On helppo tuudittautua ajatukseen, että ”jalkani on leikattu, en voi tehdä sitä tai tätä”. Valmentaja puskee eteenpäin ja tunnollisena treenaajana teen sitä, mitä valmentaja käskee.

Minulle suunniteltu ohjelmointi lähti käyntiin viime maanantaina ja olen nyt treenejä viikon tehnyt. Ensivaikutelma on tosi hyvä, juuri niitä asioita on jo ohjelmaan sisältynyt, mitä haluankin kehittää. Paljon jalan kuntouttamista ja jumppaa, mutta myös sykettä nostavia osuuksia, joissa pääsee vähän haastamaan itseään.

Tämän ohjelmoinnin ottaminen on ollut yksi parhaimmista päätöksistäni pitkään aikaa. Jalan kuntouttaminen sai taas ihan uuden käänteen ja polvesta tulee pienin (mutta välillä tuskaisen hitain) askelin joka päivä parempi. Nyt minulla on myös selvä tavoite: tehdä polvi hyväksi ja samalla tunnollisesti suorittaa valmentajan ohjeita.

Mulla on ihan oma valmentaja, josta olen oikeasti tosi iloinen ja kiitollinen, että olen löytänyt valmentajan, joka auttaa polviprojektissani ja omien tavoitteideni saavuttamisessa.

Polven hyviä uutisia

Polveni leikkauksesta on nyt kaksi kuukautta. Kuukauden olin liikenteessä vain yhdellä jalalla, pyörätuolissa ja kepeillä. Ensimmäisen kuukauden aikana sain tehtäväksi saada polven liikkuvuuden takaisin ja jännittää reisilihasta. Toinen kuukausi on sitten vierähtänyt kävelyn opettelussa, pyöräilyssä, soudussa ja yläkropan treeneissä.

Edellään kävely muistuttaa sujuvuudeltaan ankkamaista vaappumista ja jalka on ajoittain kipeä. Tänään minulla oli kuitenkin polven kontrolli ja ortopedi Ilkka Tulikoura totesi kaiken olevan kunnossa. Jalan kipeytyminen johtuu parista ihan järkeen käyvästä selityksestä: jalan turhasta jännittämisestä ja kesken olevasta täydellisestä parantumisesta.

Kaikki näyttää siis juuri siltä kuin tässä vaiheessa pitääkin ja viikon päästä pääsen takaisin töihin. Olenkin odottanut kovasti töihin paluuta, sillä aika on käynyt todella pitkäksi ajoittain.

Aikani on kulunut viimeisen kuukauden aikana etenkin polven kuntouttamiseen. Olen päivittäin tehnyt jotain sen eteen, että polvesta tulisi hyvä. Nämä kovan työn tulokset palkittiin tänään vastaanotolla, jossa tuli vielä vahvistus sille, että kaikki on hyvin.

Se, mikä on myös upeaa, että Tulikoura ei kuopannut täysin minun 2017 vuoden kiipeilysuunnitelmia vaan kannusti nyt panostamaan kuntouttamiseen. Tulevan matkan kohtalo selvinnee varmasti loppuvuodesta, mutta arvannette, että suunnitelmat ovat jo hyvin pitkällä ja tarkasti tiedossa. Mahtavinta tässä kaikessa on se, että voin nyt todella itse vaikuttaa siihen pysyvätkö nämä suunnitelmat hengissä, sillä minähän polven kuntouttamisesta vastaan eikä kukaan muu.