Someton viikko

Sain reilu viikko sitten haasteen. Somettomaan viikkoon, jossa kaikki sosiaalisen median kanavat ovat ollut kiellettyjä.

Tämä haaste sai itseasiassa alkunsa siitä, että aloitan elokuun alussa henkilökohtaisen valmennuksen, jossa treenit tehdään minulle ja pitkästä aikaa taas minulle tulee olemaan oikeasti valmentaja. Valmentaja, jolle olen tilivelvollinen tekemisistäni ja joka myös ottaa vastuuta kehittymisestäni. Valmennus tietysti maksaa myös jonkin verran, joten sain haasteen somettomaan viikkoon ja mahdollisuuden voittaa pientä sponsorointirahaa sitä vastaan.

Miksi someton viikko? Kotona on ilmeisesti vallinnut osittain jo ärsyttävyyteen asti ilmapiiri, jossa suurin osa ajastani menee sohvalla istuen tai maaten ja puhelinta näpräten. Olen sairaslomallani viettänyt hävettävän paljon aikaa vain selaten ties ja mitä maailman Instagrameja ja pelannut Hay Day nimistä farmipeliä. Oli siis otollinen aika päästä näistä eroon, näyttää että pystyn elämään myös somettomasti ja ansaita pieni palkinto tuossa sivussa.

Alkuviikko oli vaikeinta, sillä kuten kaikissa riippuvuuksissa varmaan hetket, jolloin käyttö on ollut vilkkainta on alkuun vaikeinta ilman päivittäistä annosta. Innostuin taas lukemaan, koska sekin oli tauolla somettamisen viedessä kaiken ajan ja olen vain katsonut telkkua. Ilman puhelinta, keskittyen oikeasti jopa ohjelmaan.

Samalla kiinnittää huomiota myös muiden somen käyttämiseen. Minua on ärsyttänyt, harmittanut ja kiukuttanut hetket, jolloin some on vienyt toisten huomion oikealta tekemiseltä. Sorrun ja teen tätä itsekin ja vasta sain kommentin, että ”kuunteletko sä ikinä kun näpläät sitä puhelintas, mitä ympärillä tapahtuu?”. En varmaan kuuntele enkä myöskään kuule.

Kysymys, jonka olen joutunut itselleni esittämään on ollut, että määrittelenkö itseäni sosiaalisen median kautta jollain tavalla. Miksi oikeastaan olen vähän myös kaivannut sinne, vaikka minulla on ollut ympärillä paljon ihmisiä? Tässä samassa kysymyksessä piilee myös vuorilla olemisen autuus ja ihanuus. Vuorilla en ole kaivannut someen vaan tylsältä tuntuvat hetket ovat vaihtuneet maisemista nautiskeluun ja yleiseen fiilistelyyn vain siitä, kuinka mahtavaa elämä vuorilla voikaan olla. Nämä samat fiilikset täytyisi pystyä siirtämään myös tänne kotiin ja arkeen.

Somettomuus on kuitenkin tuonut mukavaa vaihtelua viime viikkoon ja olenkin salaa myös nauttinut, mutta myös haaveillut vähän somettavani.

Minähän sen päätän…

Kuinka suhtaudun tähän polviprojektiin.

Keskitynkö kaikkeen siihen, mitä en pysty tekemään. Lista on melkoisen pitkä nimittäin tällä hetkellä. Valitettavaa on helppo löytää ja moni asia on huonosti ihan vain sen takia, että jalka ei vain ole vielä sellainen kuin se tulee täysin parantuneena olemaan.

Voin myös valita, keskitynkö kaikkeen siihen, mitä pystyn jo tekemään. Eilen kävelin 1,5 kilometrin ”lenkin” ensimmäistä kertaa ilman keppejä. Jaksan joka päivä pyöräillä hetken pidempää ja hieman kovempaa. Salillakin olen pystynyt treenaamaan aika mukavasti.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan elämässäni minulla on aikaa kesällä tehdä muutakin kuin töitä. No sairaslomahan ei tietysti ole samaa kuin kesäloma, koska en tosiaan jumppaisi kesälomalla jalkaa joka toinen tunti ja murehtisi näin paljon. Olen kuitenkin pystynyt syömään aamupalat rauhassa, lukemaan Hesarin rauhassa ja laiskotella sadepäivänä sohvalla ihan niin kauan kuin on huvittanut. Olen nähnyt kavereita ja kiireitä ei varsinaisesti ole myöskään ollut. Eikö myös tästä voisi nauttia?

Takaraivossa kolkuttelee kuitenkin kaikki tuleva, monet avoimet kysymykset ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jalkaa ei varmasti olisi suositeltu leikattavaksi ellei tulevaisuuden näkymät olisivat hyvät ja kyllähän ne on.

Erityisesti urheilu tuo tällä hetkellä tosi hyvän mielen. Olen pystynyt tekemään jo muutaman vähän kovemman sykettä nostavan treenin ja fiilis on ollut ihan mahtava niiden jälkeen. Olen samaan aikaan joutunut vähän potkimaan itseäni liikkeelle, sillä liikkuminen on hidasta vielä ja välillä ei oikein ole ollut fiilistä liikkua. Joka kerta ylös lähteminen on kuitenkin palkinnut rutkasti suuremmin takaisin. Tuntuu myös, että rauhallinen liike kuten pyöräily auttaa polveen ja etenkin kävely on pyöräilyn jälkeen helpompaa. Liikunta on kyllä parasta lääkettä mielelle, mutta myös polvelle.

Jännää on myös se, kuinka aika kuluu yllättävän nopeasti. Varmaan osittain sen takia, että liikkumiseen menee enemmän aikaa kuin aikasemmin ja kaikki pienet askareetkin on hitaampia. Helposti huomaan päivällä, että onpa kello paljon.

Minähän sen päätän onko tämä kaikki aivan hanurista vai elänkö tämän vaiheen nyt sisukkaana ja yritän nauttia niistä pienistä asioista, joita en muuten tekisi.

Viime viikon puuhastelut

Näin viime yönä unta, että itkin salilla turhautumistani kun kaikki muut ihmiset kyykkäsi maksimipainoilla takakyykkyjä. Riitelin valmentajan kanssa, että miksi minä en voi vielä kyykätä.

Tuo oli vain unta, mutta elin unessa sellaisia tunteita, jotka ovat olleet myös fiiliksissä oikeasti. Omat tunteet tuntuu menevän aikamoisessa vuoristoradassa hyvistä fiiliksistä täydelliseen masennukseen, jossa mistään tai varsinkaan polvesta ei tule mitään. Pahinta on ollut se toivottomuus ja epävarmuus, että tuleeko tästä jalasta vielä hyvä. Usko on hyvä, mutta kivun hetkillä uskokin on ollut koetuksella.

Onneksi kuitenkin polven kuntouttaminen ja urheileminen helpottaa näitä fiiliksiä. Jokaisen treenin jälkeen mieli on aina parempi ja tänään kävelin ensimmäistä kertaa ilman keppejäkin jäätelön perässä jopa 2 kilometriä. Hitaasti, mutta varmasti ja ennen kaikkea yksi askel kerrallaan.

Viime viikko on mennytkin suhatessa ympäri ämpäri Suomea. Käytiin mökillä, Mikkelissä, Lappeenrannassa, Lahdessa ja pyörähdettiin kotona Helsingissä. Tämän ravaamisen takia täälläkin on ollut hiljaisempaa, sillä välillä on vain kiva relata somettomasti. Tässä kuitenkin viime viikon räpsyjä:

Yllätyksellinen kehitys

Eilen oli yllätyksellinen päivä. Kävin salilla treenailemassa ja ennen treeneja eräs kanssatreenaja kysyi, että onko minulle kuitenkin tullut fiilis että saan treenattua kunnolla? No kyllä ja ei. Tällä hetkellä kaikki kovalla intesiivillä tehtävät treenit on tietenkin jäänyt välistä ja kuolemaa lähentelevä olo ei ole ollut treeneissä läsnä.

Tällä hetkellä kävely tuntuu kuitenkin edelleen vaikealta. Etenkin aamun ensimmäiset askeleet ovat jäykkiä ja kipeitä. Lähentelen 90-vuotiasta etanaa vauhtini tiimoilta ja kaikki liikkuminen on hidasta. Huomaan myös, että kävelyn ollessa hankalaa sitä ei myöskään tee mieli tehdä. Jätän mieluummin pienet kävelyt välistä kuin astelen huvikseni säätämään jotakin. Tämä seikka on aika mielenkiintoinen jos sitä miettii vähänkin pidemmälle: samaan aikaan minunhan tulisi kovasti kuntouttaa jalkaa ja niin olenkin tehnyt. Varjopuolena on kuitenkin se, että etenkin kävelystä ajattelen, onko minun oikeasti ihan pakko? Näiden kahden vaihtoehdon välillä tasapainoillessa yritän kävellä sopivasti ja jumpata jalkaa ohjeiden mukaan.

Mutta, mitä tuo otsikon yllätyksellinen kehitys sitten on? Olinhan kuitenkin viimeisen kuukauden käytännössä hyvin hyvin rauhallisesti ja treenikertoja tuli vain muutama. Tämä paussi teki varmasti monella tapaa myös hyvää kropalle. Kauhealla vimmalla olen paahtanut viime kesästä lähtien ajatellen vain vuoria ja treenaamista. Nyt on tullut eteen tilanne, jossa on vain pakko keskittyä paranemiseen. Olen myös samaan aikaan sivistänyt itseäni, lukenut monta kirjaa, aamulla hartaudella Hesaria ja googlannut mielenkiintoisista asioista lisää, koska on ollut vain aikaa. Olen myös katsonut telkusta Sinkkuillallisien ja Neljät Häät jaksoja keskellä päivää. Ja tietysti nukkunut vain.

Eilen tein kuitenkin salilla myös lisäpainoleukoja. Saavutin 10 leuan tavoitteeni keväällä, pari kuukautta toivottua myöhemmin, mutta saavutin kuitenkin. Ennen sitä ohjeeksi sain voiman kasvattamisen, jotta tuo kymppi menisi rikki. Voimaa kasvatettiin lisäpainoleuoilla. Keväällä jaksoin hädin tuskin tehdä 10×3 lisäpainoleukaa 4 kilolla. Eilen sama sarja meni 10 kilolla!!!! Ja vielä helposti.

Polvi ja kaikki jalkojen voimailut ovat nyt tovin jos toisenkin poissa pelistä, mutta kehittymistä voi saada aikaan muilla saroilla. Fiilis eilisen jälkeen oli tietysti päätä huimaava ja ihana, koska olen paininut tunteiden kanssa, että en pääse urheilemaan ja miksi hyvä treeniputki katkesi.

Vastaus kanssatreenaajan kysymykseen onkin: kyllä, eilen minulla oli oikeasti olo, että treenasin. Yllätyksellinen kehitys leuanvedossa tulikin juuri oikeaan saumaan.