Mitä crossfit on tuonut minun elämääni?

Kävin tänään ”viimeistä” kertaa treenaamassa kovaa ennen huomista leikkausta. Kotiin tullessa fiilis oli hyvä, vaikka itku meinasikin päästä salin ovesta ulos marssiessa. Mielessä olikin vahvasti se ajatus, että mitä uusi harrastus on tuonut elämääni. Salille palaan, mutta tulevien kuukausien aikana on käytettävä enemmän mielikuvitusta kuin tällä hetkellä.

Olen löytänyt mielekkään tavan treenata. Crossfit sopii vuorikiipeilyn tueksi paremmin kuin hyvin. Etekin off-season – kaudella crossfitin voimapuolen treenit auttaa kasvattamaan vuorikiipeilyssä tarvittavia tärkeitä lihasryhmiä. Sen lisäksi treeneihin on tullut mukaan selkeästi monipuolisemmin kaikkea: heikkouksia ja vahvuuksien opettelemista ja treenaamista.

Alkuun treenaaminen oli vaikeaa: tuntui, että koko ajan teki puoliteholla ja selkeästi lyhyemmiksi muuttuneet treenit eivät riittäneet mihinkään. Salaa jopa toivoin, että voisinpa mennä tekemään 1000 boksiaskellusta ilman, että kukaan sen kummemmin kyselee miksi teen moista. En kuitenkaan tehnyt niin ja itseasiassa hyvä niin. Lappeenrannassa tein melkeinpä joka wodin jälkeen jotain ekstraa ja sama on jatkunut Helsingissä. Olen tullut ennen treenejä soutamaan ja huoltamaan kehoa, ihan vain siksi että se on niin kivaa.

Olen kaivannut jo pitkään kilpailemista. Muutaman vuoden olen vain tohkeissani puhunut, että haluaisin uudelleen aloittaa kilpaurheilun. Tiedän myös, että moneen lajiin huipulle pääseminen pitäisi olla 23 – vuotiaana jo kovassa käynnissä tai jopa ohi. Crossfitissä kaikki on kuitenkin vielä mahdollista ja joskus ehkä haluaisin kokeilla kilpailujuttuja. Tämä on kuitenkin haave, jonka täyttyminen näyttää aika ja polven kuntoutuminen.

Kilpailemaan olen kuitenkin päässyt, sillä jokaisessa treenissä kilpailen itseäni vastaan. Koukuttavaa onkin ollut se, että melkein aina on jäänyt hampaan koloon jotain. Aina voisi tehdä paremmin, kovemmilla painoilla, nopeammin, useamman kierroksen, pari toistoa enemmän tai laadukkaampia toistoja. Tiedän treenaavani omalla tasolla, mutta myönnän, että omien tulosten vertailu muiden tuloksiin on myös hauskaa. Ihaillen olen katsonut, kuinka paremmat vetävät kovia tuloksia ja pyrkinyt tekemään treenejä omalla tasollani mahdollisimman hyvin.

Ilman ongelmia ei tietysti tässä viimeisen kolmen kuukauden aikana ole vältytty: olkapää on ollut kipeä, polveen sattunut, käden nahkat revennyt, hermoa kiristellyt, mustelmia, palovammoja ja ties vaikka minkä ihmeen moisia lihaskipuja! Pari kertaa olen itkua vääntänyt kotiin tullessani tai salilta lähtiessäni. Seuraavana tai viimeistään sitä seuraavana päivänä olen kuitenkin salille palannut eikä ole kertaakaan kaduttanut.

Crossfit on opettanut minut myös olemaan ruokailujen suhteen huolettomampi. Lappeenrannassa minulle toitotettiin jatkuvasti, että syö ja syö ja ilman ruokaa et kehity. Tämähän on täyttä totta, mutta käskyt välillä otti päähän. Olen ottanut kuitenkin neuvosta vaarin ja mättänyt ruokaa niin paljon kuin napa on vetänyt. Tässä siis tulos kolmen kuukauden jälkeen:

Kävin tänään myös pitkästä aikaa vaa’alla. Painoa on tullut kolmessa kuukaudessa kolme kiloa lisää. En kuitenkaan usko, että nuo kilot olisivat pelkkää rasvaa. Toivon, että vähän lihastakin olisi tullut. Etenkin hartioihin tuntuu tulleen lisää massaa ja kädet näyttävät siltä, että niillä on jotain tehty. Olen siis oppinut syömään ja olemaan stressaamatta kasvavista kiloista. Vaa’alla ramppaaminen on vähentynyt ja tulokset näkyvät ennemmin peilistä kuin vaa’asta. Voimaa on myös tullut lisää, sillä koko ajan olen pystynyt nostamaan treenipainoja.

Suurimmat muutokset, joita olen ruokailussani tehnyt on hiilarit. Olen lisännyt ruokavalioon takaisin riisin, pasta, bataatin ja perunan. Etenkin riisi ja bataatti maistuu viikottain ja uusi ehdoton lempiruokani on uunibataattia ja kanaa. Viikon ruokalistalla löytyy kanaa ja bataattia siis joka viikko.

Yhteisö ja valmentaja. Olen crossfitin myötä saanut takaisin ihan mahtavan crossfityhteisön, jossa minut on otettu mitä ihanimmin vastaan. Kovan treenin tullessa ihmiset tsemppaa ja murheiden ratkaisussa ihmiset auttavat vilpittömästi. Valmentaja ohjeistaa, neuvoo ja puskee yrittämään parhaansa. Tunnen olevani vastuussa valmentajille tekemisistäni ja pyrin tekemään asioita oikein, jotta myös valmentaja voi olla tyytyväinen. Tykkään tunteesta, että tuloksista vastaan minä ja valmentajat tietävät missä mennään ja auttavat tarvittaessa muokkaamaan harjoitusta oikeanlaiseksi, jotta päästään tavoitteisiin. Olen enemmän kuin kiitollinen uudesta yhteisöstäni, motivoivista treenikavereista ja valmentajista, jotka auttavat meitä pääsemään tavoitteisiin.Polven uudelleen rakentaminen alkaa huomenna, mutta se jos jokin on varmaa, niin vuoret ja crossfit pysyy elämässäni myös tämän polviprojektin aikana. Näen, että crossfit auttaa minua pääsemään vuoritavoitteisiini.

Olenko sählä vai sattuuko teillekin?

Tuntuu, että itselle sattuu ja tapahtuu koko ajan. Etenkin sählääminen johtaa usein siihen, että vahingossa sattuu johonkin paikkaan. Urheilija ei tervettä päivää näe, mutta tämäkin sanonta tuntuu vähän epäreilulta… Eikös urheilijan tulisi olla hyvässä kunnossa ja voimakas treenatussa kropassa ja ennen kaikkea terve?

Pari viimeistä päivää olen pyöriskellyt näiden tunteiden vallassa. Olenko vaan niin kova sähläämään, että polven kanssa tilanne on nyt mikä on? Toinen näkökulma tähän sähläämiseen on se, että haluan vain niin kovasti monia asioita ja sitten tapahtuu kun yritys on niin kova.

Viimeisin sähläys on perjantailta: harjoiteltiin muscle-upeja crossfitissä ja testasin näitä todella todella paksulla kuminauhalla avustettuna, joka tuntui ponkasevan koko naisen katosta läpi. Siinähän minä sitten latasin kaikki voimani ja kuminauhan avustuksella voimani ohjautuvat suoraan rinta edellä tankoa päin. Nyt sitten rintakehä kipeänä olen irvistellyt pari päivää, mutta onneksi urheileminen onnistuu ja mitään sen vakavampaa kuin kova tälliä tullut rintakehään. Päässäni onkin soinut viime päivien aikana biisi: ”ettei nyt vaan sattuis mitään”.

Sählääminen kuuluu vähän luonteeseeni. Hermostuneena aloitan sähläämään, tiedättekö sellaista päätöntä sähläämistä edes takaisin ilman oikeaa ajatusta. Onneksi tiedostan tämän sähläämisen ja tiedän, että heti sen aloitettuani pitää vetää henkeä ja rauhoittua. Tässäpä oikein elävä esimerkki sähläämisestä vuorilla: 2013 Nepalissa viimeisenä iltana ennen huiputusta mahassa alkoi vääntämään. Pelkäsin mahavaivoja niin paljon, että paniikissa vetäsin kaikki mahdolliset ripulilääkkeet (vaikkei minulla ollut siis ripulia) ja niin kovalla vauhdilla, että meinasin vetää jauhemaisen ripulilääkkeen väärään kurkkuun ja seuraavaksi yskittikin niin kovasti, että meinasin oksentaa.. Jepjep! Ettei nyt vaan sattuis mitään. Mitä sitten tapahtui?

No mahatautia ei tässä vaiheessa vielä tullut, ja maha oli täysin normaali. Eli olisi ehkä kannattanut illalla mahan vääntäessä odottaa hetki ennen sähläämistä lääkkeiden kanssa. No tulipa sählättyä ja kaikki loppu lopun peleissä hyvin!

Tekevälle sattuu, no niinpä tuntuu sattuvan! Onneksi elämästä selviää kun yrittää ottaa asiat vastaan mahdollisimman hyvin. Myönnän, että polven tilanne on harmittanut… Voi että, se onkin harmittanut ihan tosi paljon! Itkuja on tullut väännettyä, mutta samalla olen kuitenkin päättänyt, että jos polvi leikataan siitä tulee polvi, jolla kiipeän Everestille. Jos ryhdyn projektiin, ryhdyn siihen täysillä ja täysin sitoutuneena. Nyt tilanne on polven suhteen siinä, että vakuutusyhtiöllä on päätettävänä maksusitoomuspäätös. Mutta katsellaan, mitä sieltä suunnalta tulee päätökseksi.

Tänään on muuten niin jännittävä päivä, toivotaan ettei Leijonat sählää vaan voitto tulee kotiin niin kuin pitää!

Kehittymisestä

Viime perjantaina oli hiukan huono päivä ja viikonloppu menikin sitten ihan vuoristoratafiiliksissä polvea miettien. Polvi on oma lukunsa, mutta ei tässä elämässä kaikki ihan kurjaa ole!

Valmistautuminen Mt. Blancille on edelleenkin hyvässä vauhdissa ja tällä hetkellä harjoittelen vielä crossfitin muodossa. Voimatasot on noussut aika mukavasti ja tuloksia muutaman kuukauden treeneistä on helppo huomata.

Crossfitin peruskurssin viimeisellä kerralla puhuttiin kehittymisestä. Kehittyminen voi olla aika karkeasti kolmea erilaista: nopeampaa aikaa, painavampia painoja tai laadullisesti parempi suoritus. Näillä kaikilla kolmella osa-alueella on tullut kehitystä. Olen saanut tehtyä nopeammin samoja treenejä läpi, painot ovat kasvaneet kolmen kuukauden aikana ja laadullisesti tietyt liikkeet kuten esimerkiksi punnerrukset ovat huomattavasti parantuneet.

Treenit on sujunut tosi mukavasti nyt pari viikkoa uudella salilla. Ilmapiiri on kiva ja kannustava. Treenit on ollu kivoja, vaikka paljon ollaan treenattu myös niitä minun heikoimpia osa-alueita. Taidot ovat myös kehittyneet ja esimerkiksi tuplanaruhypyt sujuivat maanantaina paremmin kuin koskaan aiemmin. Painot ovat myös noussut mukavasti koko ajan ja kehittymistä on siis tapahtunut voimapuolella.

Treenimotivaatio pysyy hyvin yllä kun tekee sellaista, missä myös kehityksen huomaa. Tiedän, että urheillessa tulee ajanjaksoja, jolloin kehitystä ei välttämättä huomaa tai painot eivät nouse samaa tahtia. Tällä hetkellä fiilikset on kuitenkin aivan katossa, sillä tuntuu, että kroppa toimii muutamaa rikkinäistä niveltä lukuuottamatta aivan täydellisesti!

Parasta tässä kaikessa on se, että tiedän jo nyt olevani paremmassa kunnossa kuin Aconcagualle lähtiessäni. Muutaman viikon päästä aloitan uuden enemmän ja pitkäjaksoisempia treenejä sisältävän treeniohjelman, jonka avulla treenailen 6 viikkoa ennen elokuun lopussa olevaa Mt. Blancin reissua.

Treenit kulkee ja hymy on huulilla vastoinkäymisistä huolimatta!

Uudistuneen arjen haasteet

Arki on muuttunut töiden kautta melkoisesti viimeisen reilun viikon aikana. On kiva olla taas töissä ja tehdä oikeasti hommia. Työn myötä myös omat arjen aikataulut ovat muuttuneet ja työn, treenaamisen, sopivan vapaa-ajan, ruokailujen ja levon sopivan tasapainon etsiminen on hakusessa.

Näiden edellä esiteltyjen asioiden tasapainon löytäminen on aika tärkeää, jotta kehitys jatkuu optimaalisesti oikeaan suuntaan ja olen elokuun lopussa Mt. Blancille lähtiessäni vielä askelen paremmassa kunnossa kuin Aconcagualle lähtiessäni.

Töiden myötä treeniajat ovat muuttuneet myöhemmäksi. Treenaisin mielelläni heti töiden jälkeen, mutta haasteeksi on muodostunut se, etten välttämättä ehdi 16:30 alkavaan WODiin vaan menen 19:00 alkaviin treeneihin. Tässä välissä sitten olen ollut kotona, syönyt välipalaa ja ollut treeneihin lähtiessäni jo usein vähän nälkäinen ja treeneistä tullessa todella nälkäinen. Eli ruokailut eivät ole menneet ihan putkeen.

Tulevina viikkoina ehkä pyrin karkaamaan töistä vähän aiemmin ja sitten jatkamaan töitä illalla mahdollisesti kotoota käsin treenien jälkeen. Tänään aamulla kävin aamulähdössä ja itseasiassa aamureenit näin kesällä varsinkin ei tuntunut edes pahalta! Aamutreenaaminen on siis myös yksi potentiaalinen vaihtoehto, tällöin voisi sisällyttää päiviin myös toisen pitkäkestoisemman treenin illalla. Tämä varsin potentiaalinen vaihtoehto siis!

Se, mitä on jo viikossa tullut ikävä: opiskelijaruokalat. Se onni ja ihanuus päästä edullisesti valmiiseen pöytään, josta napata itselle sopivat vaihtoehdot. Nyt tuntuu, että päivästä aika iso aika menee ruokailun valmisteluun tai suunnitteluun tai eväiden pakkailuun. Tietysti vaivan näkee sitten valmiina eväinä seuraavalle päivälle, joka on aika mukavaa sekin.

Lepopäivien sovittelu on myös yksi haaste uuden arjen myötä on se, missä rytmissä on treenejä ja milloin lepopäiviä. Tavoitteena olisi, että viikossa on 1-2 kokonaan vapaata urheilupäivää. Yksi lepopäivä voi olla ns. ”aktiivinen lepopäivä”, jolloin voi käydä kävelemässä, pyöräilemässä rennosti tai vaikka uimassa.

Nyt arki on asettumassa omiin aikatauluihin ja seuraavat viikot muokkaa sitä sellaisen, joka sopii tähän rytmiin.

Haaveilua Everestistä

Huhti- ja toukokuu ovat Everestillä kuuminta kiipeilykautta ja monet firmat sekä itsenäiset retkikunnat pyrkivät valloittamaan maailman korkeimman vuoren.

Viimeiset kolme vuotta on ollut todella dramaattisia Everestillä.

2013 sherpat ja länsimaalaiset kiipeilijät ottivat yhteen tappelun muodossa.

2014 16 sherpaa kuoli lumivyöryissä juuri ennen kiipeilykauden alkua ja sherpat menivät lakkoon huonojen työolojen takia, jonka seurauksena kaikki nousut peruttiin eikä kukaan päässyt yrittämään matkaansa Everestin perusleiristä ylös päin. Olin samaisena aikana itse Nepalissa Everest Base Camp – vaelluksella ja Island Peak nimisellä vuorella.

Pettymys, joka näiden kiipeilijöiden kasvoilta oli luettavissa oli sydäntä särkevää. Tärkeä asia kuitenkin paikallisten sherpojen kannalta mielestäni oli se, että he menivät lakkoon. Työolot ja niiden vaarallisuus nostettiin aktiivisesti mediassa esiin ja sen jälkeen (toivottavasti) käytännön muutoksia on tähän asiaan tullut.

Tiesittekö muuten, että sherpa ei tarkoita vain kantajaa/opasta? Sherpa on nepalilainen sukunimi, jonka nepalilainen saa asuessaan tietyllä alueella. Sherpat eivät välttämättä siis aina ole kantajia tai oppaita, vaikka usein näin luullaan ja niin luulin itsekin ennen kuin minulle tämä asia selitettiin.

2015 järkyttävä, iso maanjäristys aiheutti suuria tuhoja Nepalissa ja 22 ihmistä kuoli järistyksen aiheuttamissa lumivyöryissä Everestin alueella. Tämän lisäksi Nepalissa tuhoutui paljon muuta ja tuhojen uudelleenrakentaminen on edelleen käynnissä.

2016? Toivottavasti muutaman vuoden ikävät ja surulliset käänteet ovat loppuneet. Järistykset ovat aiheuttaneet Khumbun jäätikölle paljon muutoksia ja isoja railoja, jotka varmasti aiheuttanee kiipeilijöille todellisia haasteita. Luin, että Everestille on myönnetty tänä vuonna 275 kiipeilylupaa, joka on 40 lupaa vähemmän kuin aiempina vuosina. Surullisilta uutisilta ei ole kuitenkaan vältytty, sillä jo nyt on uutisoitu useamman kiipeilijän kuolemasta ja yhden katoamisesta. Toivottavasti nämä uutiset ovat viimeisiä ikäviä tällä kiipeilykaudella.

Olen katsellut viime päivien aikana paljon Instagram kuvia länsimaalaisilta kiipeilyfirmoilta sekä ihmisiltä, jotka ovat tänä vuonna kiipeämässä Everestille. Sellainen kuumotus, kova hinku Nepaliin ja Everestille on vain kasvanut. Kuvat ovat hurvjia, railot isoja ja varmasti isoimmista ei edes ole kuvia. Tämä ei kuitenkaan ole poistanut intoa vaan varmuus siitä, että viimeistään seitsemän vuoden päästä yritän kyseistä vuorta on ja pysyy.

Everest toinen huippu oikealta

Hetki, jolloin ymmärrät löytäneesi oikean paikkasi

Kriiseilin jo viime viikolla kun oma sali oli vielä hakusessa. Tuntui, etten kuulunut viikkoon mihinkään tai kehenkään. Lappeenrannassa kuului syksyllä salimörköihin ja sen jälkeen crossfitmörköihin. Viikon kävin itsekseni salilla ja kokeilemassa paria Helsingin crossfitsalia.

No, se oma paikka löytyi kuin löytyikin, vaikka ehdin jo sen puuttumista mielessäni kriiseillä. Crossfit-treenit jatkuu nyt siis ainakin seuraavan kuukauden Crossfit Central Helsingin salilla ja vastaanotto oli jo viime viikolla mitä mahtavin!

Yllätyin todella positiivisesti, kuinka ystävällisiä ihmisiä olivat ja ottivat uuden tuttavuuden kuin parhaimpana ystävänä vastaan. Kriteerini uuden salin valinnalle oli yleinen fiilis: millaista salilla on noin yleisesti, miten tyypit käyttäytyy sielä ja onko yhdet treenit kivat.

Perjantaina siis oli hetki, jolloin täysin yllättäen ja odottamatta tunsin olevani oikealla salilla ja päätös treenien jatkamisesta kyseisellä salilla oli täysin selvä. Salin vaihtaminen ei tietysti piilottanut heikkouksiani, sillä niiden pariin päästiin heti kättelyssä ja totuus taidoista toki paljastuu valmentajille ensi silmäyksellä. Enhän minä kilpailuhenkinen ole, mutta kuka nyt ei haluaisi uudella salilla näyttää osaamistaan! Ja olen ehkä vähän kilpailuhenkinenkin.

Tässä hetkessä, olen myös onnellinen niistä hetkistä, jotka olen saanut viettää vuorilla. Ne ovat olleet myös hetkiä, jolloin on tajunnut löytäneensä oman paikan ja unelmat tulevaisuudelle. Ensimmäinen hetki, jolloin ymmärsin tämä oli todella 2013 Annapurna Circuitilla Nepalissa, jossa vaellusmaisemat kulki läpi upeiden maisemien ja vuorimaisemissa.

Hetket vuorilla on todella ainutlaatuisia: katsoin yllä olevaa kuvaa, joka on otettu Aconcagualla. Olimme kiipemässä Mt. Bonete nimiselle huipulle 5100 metrin korkeuteen ja päivä oli aivan mahtava. Oli kuuma ja aurinko poltti. Kuljimme läpi jäätikön, katsoimme Aconcaguan huippua ja totuttelimme vähenevään hapen määrään. Bonetelta alas tullessa olimme aivan tulessa, sillä sehän oli siistiä! Kulkea jäätikköä pitkin Milletit jalassa ja kypärät päässä. Eväänä oli tonnikalaleipiä ja söin Suomesta tuotuja pähkinöitä päivän aikana. Mahtava päivä upeassa säässä, vuoristomaisemissa ja askelen lähempänä tavoitetta. Täysin korvaamattomia hetkiä, joiden kokemisen soisin kaikille ihmisille.

Ihanaa alkanutta viikkoa, toivottavasti sinullakin on hetkiä, jolloin ymmärrät löytäneesi oikean paikkasi!