Voittoisa päivä

Voi kuulkaa! Tiedättekö tätä päivää mä olen odottanut. Valmistuin vihdoinkin kauppatieteiden kandiksi. Kandityö ja kurssit lukuunottamatta yhtä pirulaista lukuun ottamatta olivat kasassa jo hyvä tovi sitten, mutta tuo yksi kurssi laahasi valmistumistani usean kuukauden ajan.

Tänään siis valmistui eli hain todistukseni. Voittoisa päivä siis takana. Miksi kandiopintoni ovat sitten kestäneet näin kauan? Osittain aika ajoin vaivanneen motivaatiopulan, pari vuotta sitten tapahtuneen perhetilanteen yllättävän muutoksen, oman saamattomuuden ja itsensä etsimisen parissa. Luin siis kandivaiheessa talousjohtamisen pääainetta, joka sisälsi paljon laskentatoimea ja rahoitusta. Sivuaineeni oli johtaminen ja yrittäjyys.

Nykyään yliopistossahan voi aloittaa maisteriopintojen opiskelun ennen kuin on valmistunut kandiksi ja näin minäkin tein. Olen siis suorittanut viimeisen vuoden aikana kaikki maisteriopintoni ja kolmen viikon päästä kaikki maisterikurssini on kasassa. Sen jälkeen edessä on gradun kirjoittaminen.

Maisterivaiheeni olen suorittanut puolestaan tietojohtamisen pääaineessa ja tuotantotalous on ollut sivuaineeni. Syksyllä pohdin pitkään, minkä maisterivaiheen valitsen ja valinta on ollut täysin oikea. Kurssit ovat olleet kiinnostavia, mutta kuitenkin haastavia ja sellaisia etten käy jokaisen kurssin kanssa sisäistä motivaatiotaistelua päässäni. Opiskelu on ollut kivaa ja näen yhä selvemmin, mikä minua kiinnostaa ja mistä aiheesta haluaisin tehdä graduni. Se on jo aikamoinen voitto se! Varsinkin kandivaiheen ongelmien jälkeen.

Miten tämä kaikki sitten liittyy vuorikiipeilyyn? Kuten opiskellessa myös vuorilla tulee tilanteita, joista täytyy vain selvitä vaikkei huvittaisia tai tekeminen olisi tylsää. Opintojen loppuun saattaminen mahdollistaa myös työelämän, vakituiset tulot ja sinällään vuorikiipeilyn. Parasta kuitenkin on se, että vuorikiipeily on avannut silmiä yrityksiin, joissa voisi hyödyntää omaa koulutusta. Minulla onkin mielessä monia todella mielenkiintoisia yrityksiä, joiden kanssa yhteistyön tai töiden tekeminen olisi mielenkiintoista.

Mietin pitkään, kirjoitanko edes tästä aiheesta, sillä olen välillä kokenut olevani täydellinen luuseri. Luuseri siksi, että kandiopinnoissa kesti 3,5 vuotta ja viimeisen kurssin suorittaminen oli todellinen taistelu. Tämä on kuitenkin vuorenvarmaa elämääni. Tämäkin osa kuuluu Everestin valloittamiseni matkaan. Opintojen loppuun saattaminen nyt vain kuuluu tähän elämän vaiheeseeni ja siksi se myös päätyy myös osaksi tätä blogia. Onneksi tämä kanditaakka on nyt pois harteiltani ja nyt on aikaa keskittyä pariin viimeiseen kouluhommaan ja Mt. Blancille valmistautumiseen!

Kuukausi oikeaa crossfittiä

Nyt on kuukausi kulunut siitä kun sain crossfitin peruskurssini päätökseen ja pääsin niin sanotusti ”oikeisiin treeneihin”. Aikamoinen kuukausi on ollut ja paljon erilaisia huomioita on noussut omaa treenaamista kohtaan.

Crossfit on vaikeaa, siis älyttömän monipuolista ja vaikeaa. En tiedä, kuinka kauan tulee kestämään ennen kuin opin tempaamaan, kippaamaan, seisomaan käsillä, nostamaan isoja rautoja ja niin monen montaa muuta asiaa.

Treenit ovat myös todella erilaisia, mitä olen syksyllä esimerkiksi tehnyt. WODeissa eli päivän jumpassa, kuten oikea crossfittaaja puhuu, on usein treenejä, joissa mennään kovaa. Oikeastaan niin kovaa kuin päivän kunto sallii. Liikkeet tietysti vaihtelee ja mikään päivä ei ole tismalleen samanlainen. Nyt tavoitteena on vain suorittaa täysiä 5-20 minuuttiin kestäviä treenejä kun syksyllä vedin 1-2 tunnin mittaisia kestävyystreenejä.

Olen kokenut olevani surkea, niin surkea, että olen kyseenalaistanut kaikki ne kovalla työllä salilla vietetyt tunnit, että onko minusta todella mihinkään. Olen sählännyt salilla niin paljon, että olen välillä miettinyt olenko ensimmäistä kertaa elämässäni tangon ja painojen ääressä. Minua on opastettu ihan rautalangasta vääntämällä ja olen varmaan monen monta kertaa näyttänyt siltä, että olen niiin kahvilla kuin ihminen voi olla. Ja niinhän minä olen ollutkin. Sähläilyni on näkynyt myös käden nahkojen repeilynä, mustelmina ja lihaskipuna.

Olen myös pelännyt. Outoa, että treeneihin on liittynyt pelkoa, sillä pelkään noin yleisesti vähän. Olen pelännyt tankoa. HÄH? Tankoa, kyllä. Olen pelännyt, että tanko satuttaa minua. Olen jopa nähnyt unta, että tempauksessa tanko tippuu päähäni niin, että neliraajahalvaannun. Olen ihan tosi ajatellut, että minusta ei ole tähän, enkä opi. Mieli on tehnyt itkeä, parkua, huutaa ja kiukutella. Kotona olen saattanut pari kertaa asiasta myös mainita… Samalla olen myös pelännyt, että rikon paikkani ja se ei tietenkään ole tarkoitus.

Crossfit kuulostaa tässä kohtaa tekstiä melkoiselta hirviölajilta. Mutta voi kuulkaa, olen oppinut aikalailla ihan kuukaudessakin. Olen ollut iloinen, yllättynyt ja innostunut. Vedin maasta 100 kiloa, ihan oikean kaksilukuisen numeron. Tempasin viime viikolla ensimmäistä kertaa niin, etten vain halunnut juosta tankoa parkuen karkuun vaan tempaaminen oli kivaa. Kippaamisen kanssa olen päässyt vaiheeseen ”sehän alkaa sujumaan” – valmentajan silmin.

Crossfit on sopinut hyvin kilpailuhenkiselle luonteelleni. Ja mikä parasta, kuten syksyn harjoitusohjelmakin niin myös seuraavan vuoreni Mt. Blancin valmistautuminen on alkanut hyvää vauhtia enemmän voimaharjoittelulla ja tulen lisäämään nyt pikku hiljaa myös kestävyysharjoittelua ohjelmaani.

Uskon myös vahvasti, että crossfit tukee vuorikiipeilyharrastustani. Toki pelkkä tämän kaltainen harjoittelu ei minua huipulle vie, sillä tarvitaan pitkäkestoisia treenejä ennen vuorille lähtöä. Tämä on oiva off-season-treenimuoto ja luo pohjaa pitkäkestoisille treeneille. Koko ajan näissäkin treeneissä on mielessä vuoret ja ne ovat tavoitteeni, joiden mukaan toivon myös kehittyväni.

Kuukausi oikeaa crossfittiä on ollut melkoinen vuoristorata, mutta olen vielä hengissä ja tullut treeneistä kotiin iloisesti yllättyneenä, että tänään sujui. Mielen treeniä tämä myös on ollut, ja sitähän myös vuorilla tarvitaan. Ei kannata lannistua, vaikkei suju. Tahdolla pääsee myös pitkälle.

Pitkän huiputuspäivän jaksaminen

Eilen telkusta tuli Subdoc: Ueli Steck ja hänen tarinansa nopeuskiipeilijänä Alpeilla. Dokumentti oli harmittavan lyhyt, mutta hyvä. Ueli oli kuin vuorikauris kipittäessään Alppien kolmen huipun pohjois-seinämiä ylös ja hän rikkoi kaikilla vuorilla nopeusennätykset. Kova suoritus sanon minä!

Dokumentissa mielestäni tuli hyvin esille myös se, että kuinka hän treenaa vuoria varten. Kunto on rakennettu kovan treenin kautta ja se mahdollistaa kovat suoritukset. Nopeuskiipeily on mielestäni kovin erilaista, mitä korkealla kiipeily on. 6000 metrissä ei enää juosta siihen malliin, tai voi yrittää, mutta tiedän, että meikäläinen ainakin hyytyy ensimmäisen viiden askeleen jälkeen. Happea on enää 40% siitä, mitä meren pinnalla on ja tämä näkyy nopeana hengästymisenä.

Puhuin äitini kanssa pari päivää sitten ja kuten monet muut, myös hän on tarkkaan seurannut Huippujengiä. Viime jaksossa kiipeilijät opettelivat railopelastautumista ja laskeutumista. Äitini kommentit tästä jaksosta menivät jota kuinkin: ”onpa hurjaa, en tiedä päästänkö sinua enää vuorille”. En tiedä, millaiseksi äitini on kiipeilyn kuvitellut, mutta laskeutuminenhan on myös osa harrastusta.

Hurjuus ja rankkuus valkeni minulle Nepalin matkalla 2014. Huiputuspäivämme kesti 19 tuntia ja olin ensimmäisten joukossa sekä huipulle, että takaisin leirissä. Päivän aikana keli oli kauniin aurinkoinen, lumisateinen ja lopulta maisemat olivat hyvinkin yksipuoliset: valkoiset. Joka puolella näkyi vain valkoista, sillä lumisade ja pilvet ympäröivät vuoria. Maisemat huipulta ei ollut kehuskelemisen arvoiset, fiilis tietysti sitäkin parempi.


Kiipeily sujui omalta osaltani hyvin, ja olin aivan fiiliksissäni koko 400 metrin jääseinämän ajan, joka kiivettiin kiinteissä köysissä apuna käyttäen nousukahvaa ja hakkua. Muistan elävästi ajatelleeni, että huipulla minulla täytyy olla puolet voimista jäljellä, sillä alas on myös jaksettava. Söin yhden Snickersin kesken seinää ja jaksoin hyvin alas. Viimeisen alastuloköyden kohdalla yksi kiipeilykamu totesi, että: ”nyt kävelet repulle, syöt kaikki eväät, juot ja laitat kaikki vaatteet päälle”. Miksi?

Kerroin, että olin ensimmäisten joukossa ja odotin seuraavaa tulijaa noin tunnin verran yksin lumisateessa. Söin, join, puin ja odotin. Pikku hiljaa yksi kiipeilijä kerrallaan alkoi valumaan seinämältä repuille, jotka olimme jättäneet seinämän alle. Draamaa tästä kiipeilystä ei puuttunut, sillä yksi nainen tippui railoon ja keli oli, mitä oli. Tämän lisäksi kulutimme aivan liian paljon aikaa seinämällä eli teimme vuorilla liikkumisen yhden massiivisen virheen: emme pysyneet aikaikkunassa. Nainen pelastettiin railossa, eikä hän onneksi loukannut itseään ja kaikki pääsivät todella pitkän päivän päätteeksi leiriin.

Kuvasta näkee, että pitkä päivä näkyy naamalla. Yleinen ongelma huiputuspäivinä on, että ihmiset unohtavat juoda. Niin unohdin minäkin ja pitkä päivä auringossa poltti huuleni. Juomisen puute näkyy naaman turvotuksena.

Tämä kiipeily oli kuitenkin todella opettavainen, sillä ymmärrys keliä, aikaikkunaa, omia voimia ja taitoja kohtaan kasvoi huomattavasti. Ymmärsin, kuinka tärkeää on tunnistaa omat voimat ja niiden riittäminen. Vaikka näytin hakatulta ja turvonneelta pullataikinalta seuraavana aamuna, jaksoin silti hyvin painaa 19 tunnin päivän. Reissu vahvisti uskoa siirtyä uusien haasteiden pariin Aconcagualle.

Eilisessä dokumentissa Ueli Steck kertoi myös jaksamisesta. Häntä motivoi kello ja halu päästä huipulle mahdollisimman nopeasti. Myös hän korosti, että jaksaminen on pitkälti kiinni myös henkisistä voimavaroista kiinni.

Kaikkein tärkeintä pitkän huiputuspäivän onnistumiseen on ymmärtää, kuinka paljon vielä itse jaksaa. On jaksettava ylös, mutta vielä tärkeämpää on jaksaa alas. Omaa jaksamista on arvioitava mahdollisimman realistisesti koko ajan ja sen ymmärtäminen on mielestäni myös turvallisuustekijöistä yksi tärkeimmistä. Oman jaksamisen ymmärtäminen on myös retkikunnan turvallisuustekijä, sillä mielestäni on väärin koko retkikuntaa kohtaan, että yksi kiipeilijä jatkaa kiipeilyä vaikka hän tietäisi matkan ylös vievän kaikki voimat ja pian ollaan tilanteessa, jossa alas mentäessä koko retkikunta on ongelmissa yhden henkilön voimien loppuessa.

Mielestäni on ymmärrettävä sekän oman että retkikunnan turvallisuuden vuoksi, miten itse jaksaa pitkän huiputuspäivän. Päätöksen tekeminen on sitten toinen vaikea asia, jota voisi pohtia todella paljon.

Mitä tehdä kun on tylsää?

Ensimmäinen viikonloppu aikoihin kun mikään tulen polttava koulutyö tai tentti ei paina takaraivossa maanantain deadlinea. Tänä viikonloppuna on pystynyt ottamaan rennosti, mutta mihin tämä rennosti ottaminen on johtanut? On ollut tylsää.

Rentoutuminen on myös taito, jota täytyy opetella. Kiireen taakse on niin kovin helppo verhoutua ja vain suorittaa listalla olevia asioita tärkeysjärjestyksessä. Rentoutumisessa listan voi unohtaa ja relata. Eilinen meni ihan mukavasti urheillessa ja hyvää ruokaa tehdessä. Suurin osa päivästä tulikin makoiltua vain sohvalla ja katsottua telkusta mitä erinäisimpiä hömppäuusintoja.

Tänään aamupäivästä taas tuli urheiltua ja sitten syötyä vähän lisää. Viiden aikaa iltapäivällä alkoikin jo sitten tylsyys kolkutella. Tylsyys oli jopa niin kova, että googletin ”mitä tehdä kun on tylsää”. Ideoitahan tulee sitten ja vaikka kuinka, mutta tämä idea puuttui listalta:

Kilpaile, keksi kilpailu ja kilpaile, kuka voittaa.

Tämän päivän kilpailu oli: suorita niin monta legblasteria aikaa vastaan kuin ehdit.

Mikä on legblaster? Legblaster on syksyn treeniohjelmastani tuttu, erittäin tehokas ja hyvä sarja liikkeitä. Yhteen legblasteriin kuuluu 20 kyykkyä, 20 askelkyykkyä (10 molemmilla jaloilla), 20 askelkyykkyhyppyä eli askelkyykky hypäten ja 10 kyykkyhyppyä kädet niskan takana.

Ensimmäinen kierros oli lämmittelykierros, jolloin otetaan aika. Tämän jälkeen alkaa kisakierrokset ja lämmittelykierroksen aikaan lisätään 10s, jossa kilpailukierrokset täytyy suorittaa. Jokaisen kilpailukierroksen välillä on 30s tauko.

Minun lämmittelykierrokseni aika oli 1 minuutti ja 29 sekuntti eli kisakierrokset täytyi suorittaa 1 minuuttiin ja 39 sekunttiin. Sitten alkoi kisakierrokset. Ensimmäinen kierrokseni oli 1:17, seuraava 1:19, seuraava 1:22,  sitten kaksi seuraavaa 1:24 ja viimeinen 1:34. Eli tulokseni oli yhteensä 6 kierrosta legblastereita.

Olin itseasiassa yllättynyt tuloksestani! Ajattelin pääseväni maksimissaan kolmannelle kierrokselle. Tuloksena tietysti oli myös aivan armottomat maitohapot reisiin. Syksyllä minulla oli usein tunne, että reisilihakseni räjähtää ja tämä liikesarja muistutti, millainen tuo tunne on. Ja mikä pääasia, voitin kilpailun. Saan toivoa haluamaani asiaa ilman rajoituksia, mutta en ole vielä päättänyt, mitä toivon.

Tässä oli ratkaisuni, mitä tehdä kun on tylsää. Keksi kilpailu ja kilpaile. Kilpaileminen tietysti kuvaa myös minua aika hyvin, sillä olen todella kilpailuhenkinen ja tämänkaltainen kilpailu on kovasti mieleeni. Kilpailun lisäksi legblasterit ovat kelle tahansa kuntoilijalle oiva tapa nostaa sykettä ja hyvä treeni kiireen keskellä.

Aurinkoista viikon alkua teille kamut ja kokeilkaa näitä legblastereita!

 

Varaudu, ja varaudu aina pahimpaan

Varautuminen on yksi merkittävä ominaisuus, jota vuorilla tarvitaan. Jokainen kiipeilijä kokee tilanteita, joissa tarvitaan luovuutta, innovaatioita, hermoja ja tahtoa. Varautumalla voi välttää riskejä ja selviytyä tilanteista. Tärkeää on myös varautua pahimpaan, sillä näin todennäköisesti löytyy ratkaisu pieniin ongelmiin.

Olin varautunut Aconcaguan matkalleni hyvin. Lääkearsenaali, valmistautuminen ja kunto oli mielestäni sitä luokkaa, että mahdollisuuteni pärjätä vuorilla olivat mitä loistavimmat. Millaisiin ongelmiin kuitenkin törmäsimme tuon vuorireissun aikana?

1. Juomapussiini tuli reikä – korjasin sen pikaliimalla kun rinkkani, vaatteeni ja selkäni oli kastunut.
2. Pulloni vuoti laukkuun – passi kastui ja käytännössä kaikki muukin. Kuivattelin nämä sitten ajan kanssa.
3. Nukuin todella huonosti ensimmäisen yöni teltassa – seuraavana yönä pyrin pysymään rauhallisena ja olla ajattelematta huonoa yötä. Sieltähän ne hyvät yöt sitten tulikin.
4. Mahaongelmat – näitä oli runsaasti! Imodiumia, Precosaa ja Tasectania söin useaan otteeseen ja join PALJON.
5. Hiertymät – sain isovarpaisiini rakkoja lähestymistrekillä perusleiriin. Rakot teippasin sitten tästä eteenpäin eivätkä ne sen jälkeen vaivanneet.
6. Pakara – ja polvikipu – minä kärsin pakarakivusta ja Matka-Mikko polvikivusta. Teippailimme kinesioteipillä kipeytyneitä paikkoja ja söin muutaman päivän Buranaakin.
7. Ylävuoristokengät hiersivät varpaisiin lisää rakkoja – teipillä selvittiin tästäkin.
8. Matka-Mikko poltti niskansa ruokateltassa, kyllä, ollessaan teltan sisällä – tästä eteenpäin aurinkorasvaa laitettiin kolme kertaa useammin.
9. Kylmät sormet ja varpaat huiputusyrityksessä – tästä muistona kaksi irtoavaa mustaa varpaiden kynttä.
10. Hammaskipu – Matka-Mikko kärsi hammaskivusta. Tähän etsittiin helpotusta Buranan ja suuveden kera.
11. Kaikki on märkää – perusleiristä lähtiessä ihan kaikki oli märkään. Vaatteet, makuupussit ja sielu. Näitä sitten kuivateltiin huolella Mendozan lämmössä.
12. Veden odotus – keitettyä vettä odotettiin välillä todella kauan. No, me fiksut aloimme sitten hilloamaan täysiä vesipulloja telttaan, jotta meillä oli aina juotavaa saatavilla.
13. Korkea verenpaine – joudun jopa extralääkärintarkastukseen tämän takia. Asia kuitenkin korjaantui yön aikana perusleirissä ja vihreä valo matkan jatkamiselle annettiin.
14. Vuotava pissapullo – kyllä, pissapulloni vuoti kerran telttaan. Seuraavana yönä taiteilin pullon ja varmistusmuovipussien kanssa. Kyse olikin ollut vain omasta huolimattomuudestani, sillä pullo vuoti vain kerran ja tuho, joka vuodosta syntyi oli onneksi pieni.
15. Huurtuvat ja jäätyvät laskettelulasit – Matka-Mikon laskettelulasit jäätyivät huiputusyrityksessämme eikä hän meinannut nähdä niiden läpi kunnolla. 
16. Ruokahaluttomuus – en itse onneksi kärsinyt tästä, vaan söin muidenkin ruokia (luvan kanssa tietenkin).

Heh! Olipa meillä paljon ongelmia, mutta: selvisimme kaikista jotenkin. Kekseliäisyyttä ja luovuutta vaadittiin, mutta nämä olivat vain ongelmia, jotka täytyivät vain ratkaista tehokkaasti siinä hetkessä.

Mikäli suunnittelet matkaa vuorille, suunnittele myös, miten selviydyt siellä syntyvistä ongelmista. Olen aika varma, että jokainen näitä kohtaa ja jokainen niistä selviää. Tämä on siis kannustusviestini teille: ongelmat ovat vain tehty ratkaistavaksi!

Tänään ratkaisimme arkipäivän ongelman: kuinka nauttia edes hetki ihanasta kevätsäästä kiireiden keskellä. Osta kahvi, nauti se ulkona ja ime se kaikki saatavilla oleva energia talteen! Tämäkin ongelma oli siis ratkaistavissa.

Suunnitteilla 2017 vuori – mitä ajatuksia se on minussa herättänyt?

Luin tällä viikolla Helsingin Sanomien uutisen, mikä yhdistää menestyneitä naisia liike-elämässä. Yksi heitä yhdistänyt piirre oli se, että naiset olivat päässeet yli epäonnistumisen pelostaan ja epäilyksistään omia taitojaan kohtaan.

Tähän samaan teemaan olen tällä viikolla palannut useaan kertaan. Suunnitteilla on 2017 vuori. Suunnitelmissa yhdeksi tärkeäksi kulmakiveksi on noussut omien taitojen arviointi ja niiden tärkeys. Tavoitteenani on lähteä korkeammalle, joka samalla tarkoittaa sitä, että vastuu omasta tekemisestä kasvaa ja samalla myös tietynlaiset riskit.

Riskien minimoisessa oleellista mielestäni ovat kiipeilijän omat taidot. Olenkin pohtinut useasti, että millä tasolla omat taitoni ovat. Seuraavaa korkeaa vuorta varten ne täytyisi olla sellaisella tasolla, että mahdollisuuteni pärjätä vuorilla on hyvä. Hyvä siksi, että kyse on rahallisesti suuresta satsauksesta, mutta ennen kaikkea tärkeintä on tulla terveenä ja elossa vuorilta alas.

Tähän samaan pohdintaan on tietysti myös liittynyt vahvasti se, että kuinka paljon olen valmis ottamaan riskejä. Riskien ottaminen terveellä ja vuoria kunnioittavalla tavalla on mielestäni yksi elementti, joka täytyy ottaa huomioon mikäli haluaa kehittyä ja saavuttaa jotakin uutta. Tämä riskien ottaminen mielestäni kuuluu elämän muillekin osa-alueille kuin vain kiipeilyyn.


Koen ymmärtäväni omat heikkouteni ja selkeät kehityskohdat, joiden kanssa on tehtävä valtavasti vielä töitä ennen kuin olen itsenäiseen vuorilla liikkumiseen täysin valmis. Nämä ovat mielestäni taitoja, joita voi opetella ja ne ovat opittavissa kovalla työllä. Kunto, kiipeilytaidot tai varusteiden toimivuus on mahdollista saavuttaa kovan harjoittelun myötä eikä ne ole mitenkään itsestäänselvyys, ainakaan minulle.

Tärkeä seikka on mielestäni myös se, ettei ali- tai yliarvioi omia taitojaan. Nämä taidothan tulee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin esille ja niiden puute voi realisoitua todella ikävällä tavalla eikä se tietystikään ole tarkoituksenmukaista.

Nöyryys ja realismi ovat mielestäni taitoja, jotka täytyy ymmärtää kun vuorille lähtee. Olen itse Aconcaguan kautta käynyt tätä kovaa koulua läpi. Asiat eivät menneet kuten tahdoin, ja silti tilanteeseen oli pakko sopeutua. Näitä tilanteita tulee varmasti myös tulevaisuudessakin eteen ja ne ovat osa tätä matkaa. Nöyryyden myötä kuitenkin pitää olla myös intohimoinen, sillä mielestäni ilman intohimoa jää monet tavoitteet saavuttamatta. Onnistumiseen tarvitaan  mielestäni vahva sekoitus näitä molempia piirteitä.

Tämän takia olen valinnut seuraavaksi vuorekseni myös Mt. Blancin, kyse ei ole korkeudesta vaan juurikin näiden taitojen kartoittamisesta ja harjoittelusta. Harjoittelu avaa myös ovia toisenlaisille vuorille ja haasteisiin. Ensi kesä on minulle taas uusi mahdollisuus harjoitella ja kerryttää kokemusta. Ja kuten ne menestyneet naiset liike-elämässä, päästä yli omista peloistaan.

Ihanaa aurinkoista sunnuntaita teille kamut!

Kuka saa kutsua itseään vuorikiipeilijäksi?

Nyt kevään aikana eräs nainen kysyi minulta: ”montako vuorikiipeilyn harrastajaa Suomessa on?”. Todellisuudessa, en osannut vastata tähän kysymykseen edes minkäänlaista arviota. Tästä sitten päädyin pohtimaan, kuka saa kutsua itseään vuorikiipeilijäksi.

Pohdinnoissani olen päätynyt siihen, että kuka vain vuorilla kävijähän saa kutsua itseään vuorikiipeilijäksi. Voihan lukemista, jalkapalloa tai elokuviakin harrastaa kuka vain ja sanoa, että minä harrastan kyseistä hommaa. Vuorikiipeilyhän on harrastus muiden joukossa, vaikka toki vuorikiipeilyn myötä ainakin omaan elämääni paljon muutakin kuin vuoret.

Vuorikiipeilijälle ominaista on se, että hän käy vuorilla. Usein tai harvoin, mutta käy kuitenkin. Ajattelee paljon vuoria, haaveilee niistä. Toivoo valloittavansa vuoria ja ymmärtää, että vuorien eteen täytyy tehdä uhrauksia. Uhraukset voivat olla rahallisia, mutta myös henkisiä uhrauksia. Vuorikiipeilyn harrastajat innostuvat vuorien ajattelusta ja fiilistelee varusteista, joita hankkii vuorien valloittamista varten. Treeneissä on vuoret mielessä ja niistä saa paljon motivaatiota.

Sunnuntaina kolmoselta alkoi uusi ohjelma Huippujengi, joka on jo ennen aloitusjaksoa puhuttanut mediassa paljon. Osa ihmisistä on arvostellut ohjelmaa etukäteen harhaanjohtavaksi ja vääristeleväksi, mutta puolestapuhujat ovat vastaavasti nähneet Huippujengin mahtavana tilaisuutena tuoda näinkin upean lajin kaikkien näytille. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen ryhmään, sillä mielestäni vuorien mahtavuutta ei voi tarpeeksi hehkuttaa ja on todella siistiä, että tämä ohjelma on tehty ja vieläpä tyylikkäästi.

Ensimmäinen jakso oli jo loistava ja nauroimme aivan kippurassa moneen otteeseen. Mielestäni ensimmäisen jakson hauskin kohta oli ehdottomasti, kun Huippujengi kävi läpi varusteita ja varusteiden esittelijä kertoi vetoketjullisten kuorihousujen olevan todella näppärät jos haluaa käydä vessassa ja joku tokaisi: ”niin siis se (tuotos) tulee niistä merinoista kuitenkin läpi”, kun juuri muutamaa minuuttia aiemmin oli esitelty merinokerrastot. No oikeastihan myös ne merinot taidetaan kuitenkin laskea myös alas. Katsokaa jakso Katsomosta, niin ymmärrätte tämän vitsin huomattavasti paremmin!


Saavatko nämä Huippujengiläiset kutsua itseään vuorikiipeilijöiksi? Tietysti, ovathan he olleet vuorilla ja ilmeisesti harjoitelleet ihan tosissaan myös kiipeilyä. Se, mikä jo nyt ohjelmassa tuli esille, oli myös rankkuus, mitä vuorilla kohtaa. Mielestäni on reilua kaikkia katsojia kohtaan, että hommasta pyritään antamaan mahdollisimman realistinen kuva. Vuorilla kun aina kaikki ei mene a) suunnitelmien tai b) oman tahdon mukaisesti, vaan vaihteleviin tilanteisiin pitää aina olla valmis mukautumaan.

Vuorikiipeily harrastuksena sisältää paljon muutakin kuin vain vuoria, sillä harrastus sisältää paljon oheistoimintaa. Treenaamista, varusteiden testaamista, asioiden tutkiskelua, suunnittelua, omien tunteiden kohtaamista ja etenkin pitkäjänteistä työtä, joka palkitaan sitten vuorilla.

Huippujengi ja myös oma blogini toivottavasti on väylä yhä useammille ihmisille vuorikiipeilyn saloihin. Ne ovat yksittäisiä kuvauksia, miten vuorilla voisi toimia ja toivottavasti nämä ovat ihmisille inspiroivia. Toivoisin, että kaikki pääsisivät joskus kokemaan yhtä upeita kokemuksia, joita olen itse vuorilla saanut. Siksi vuorikiipeily on maailman paras harrastus, ja koen voivani itse kutsua itseäni vuorikiipeilyn harrastajaksi.

Ruoka: miksi se puhuttaa niin paljon?

Kaikki Facebookia ja eri uutiskanavia seuraavat ovat varmaankin huomanneet kohun Tomi Kokon ruokavalion testauksesta, jossa hän kokeili kuukauden ajan syödä virallisten ravintosuositusten mukaisesti. Tomi teki asiasta dokumentin ja jo viime viikolla aihe puhutti varsin paljon. Ruokahan puhuttaa ja paljon mietteitä se myös minussa herättää.

Kerroin syksyn aikana Aconcaguan projektin aikana useaan otteeseen treenaamisesta ja tietysti samassa sivuttiin ruokaa. Syödähän täytyy, jotta jaksaa ja treenit toimivat mahdollisimman hyvin.

Tavoitteenanihan ei ole missään vaiheessa ollut laihduttaa. Tietysti olen toivonut tiivistymistä ja sitä, että treenaaminen näkyisi myös kropassa siten, että näyttäisin sporttiselta. Kuitenkin nämä ulkonäköön liittyvät tavoitteet ovat olleet toissijaisia, mutta en voi olla myöntämättä katselleeni myös peilistä kehittymistä.

Se, mitä syksyllä tapahtui, niin syömisestä huolimatta painoni alkoi tippumaan vaikka tämä ei ollut tavoite. Painon tippuminen tietysti oli seurasta kovista ja pitkäkestoisista treeneistä rinkan kanssa. Laihtumisen myötä tippui myös lihasmassaa, mikä oli kovalla työllä hankittu ja tämä harmitti minua kovasti silloin syksyllä.

Olin välillä jopa ruokahaluton syksyn aikana, sillä kova treenaaminen aiheutti minulle sen, että treenien jälkeen olin jopa pahoinvoiva enkä pystynyt tankkaamaan tarpeeksi aina treenien jälkeen. Asiaa puitiin myös pari kertaa ihan ammattilaisen ja ruokapäiväkirjan kanssa. Ongelma vain yksinkertaisesti oli se, että en saanut tarpeeksi proteiinia ja kaloreita syömästäni ruuasta.

Asiaa yritin sitten korjata kantamatta repussa keitettyjä kananmunia aina koulussa syömälleni lounaalle ja pyrin syömää myös enemmän puhtaita hiilareita kuten riisiä ja pastaa. Viimeisten pari kuukauden aikana ennen Aconcaguaa painoni alkoi pysymään aisoissa eikä se enään tippunut.

Nyt crossfitin aloittamisen myötä taas syöminen on korostunut: sitä täytyy tehdä ihan huolella ja välillä normaalin ruuan mättäminen on ihan työn takana. Niin se vain nyt on, että ruokaa täytyy syödä ja piste. Ruokahan ei ole vihollinen vaan paras kaveri.

Ja ruokaahan saa syödä paljon! En ainakaan itse tiedä ketään, joka pystyisi syömään kaurapuuroa niin paljon aamuisin, että sillä tai normaalin arkiruoan syömisellä lihoisi. Suurin ongelmani on ollut se, että minun ei tee aina mieli syödä. Syöminen on kivaa yhteisissä kavereiden illan istujaisissa, mutta arkena se on välillä kauhean vaivalloista (mikä ei tietenkään ole selitys). Selityksenä on aina huomenna: laihduttaessa tai massaa kerätessä. Todellisuudessa täytyy vain tehdä asioita, jotka ovat oikein ja johtavat oikeisiin asioihin. Mikä on sitten oikein? Se onkin aihe, joka Tomi Kokon ruokatestin myötäkin on paljon puhuttanut.


Syöminen on ihmisille aika arka paikka ja huomaan tätä tekstiä kirjoittaessani sen olevan arka paikka myös minulle. Miksi? On vaikeaa myöntää, että välillä syöminen aiheuttaa harmaita hiuksia ja välillä syön, koska tiedän, että niin on tehtävä.

Olen yrittänyt ottaa syömiseeni nyt paljon rennomman asenteen. Rentous tarkoittaa sitä, että pyrin syömään sen mukaan, mitä kroppa sanoo. Syön silloin kun on nälkä ja sallin herkuttelut silloin tällöin itselleni. Tavoitteenani ei edelleenkään ole laihtua eikä lihoa. Mielestäni olen tällä hetkellä hyvässä painossa, jossa viihdyn ja kroppa tuntuu toimivan.

Noudatan virallisten ravintosuositusten mukaan ihan täysin itse itselleni mielestäni parhaiten sopivaa ruokavaliota, jossa on paljon kasviksia, sopivasti hiilaria ja proteiinia. Hyviä viikottain tapahtuvia herkkuhetkiä unohtamatta. Gluteenitonta ja maidotonta ruokavaliota olen kokeillut, mutta etenkin maidottomuus tuntuu vaikealta ja sen takia olen maitotuotteitten kohtuukäyttäjä eli käytän kahvissani maitoa ja leivän päällä juustoa, mutta maitorahkan syöminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle.

Vuorikiipeilyn kannalta oleellisin tekijä, etenkin vuorilla, on se että pystyy syömään mahdollisimman paljon ja takaamaan tasaisen energian määrän päivän aikana. Kulutus vuorilla on hurjaa ja käytännössä ruokaa olen aina voinut syödä niin paljon kuin napa vain vetää. Tankkaaminen on todella tärkeää, sillä se on yksi huippujen saavuttamisen edellytys.

Välillä vaikeaa ja hämmentävää, mutta onneksi syöminen on kuitenkin pääosin tosi mukavaa. Älä siis luule, että ongelma olisi se, että ruoka ahdistaisi minua! Ruoka kuitenkin puhuttaa paljon eri medioissa ja välillä tuntuu, että ohjeita, miten tulisi syödä löytyy niin paljon ettei perässä pysy.

Täältä tullaan seuraava vuori!

Rumpujen pärinäääää……… Hei, vuoden 2016 vuori on varmistunut: Minä aion kiivetä vuonna 2016 Alppien korkeimmalle vuorelle eli Mt. Blancille.

Mt. Blanc

– Alppien korkein vuori eli 4810 metriä korkea
– Teknisempi kuin Aconcagua; pääsen harjoittelemaan köysistössä liikkumista ja muita vuoristotaitoja
– Ajankohtana elo-syyskuun vaihde
– Aikaa treenata 6 kuukautta
– Vuori sijaitsee Ranskan ja Italian rajalla ja lennän Geneveen
– Retkikunnassa 3 henkilöä minun lisäkseni
– Normaalireitti
– Vaikka korkeus tuntuu vaatimattimolta, on huiputuspäivä haastava etenkin pituutensa takia
– Tarkoituksena on siis ottaa tähän vuoteen hieman matalampi vuori ja harjoitella vuoristossa liikkumista
– Vuorta ei saa aliarvioida; viime vuonna mm. vuori suljettiin vaarallisten kivivyöryjen takia ja ihmisiä on kuollut vuorella erilaisissa onnettomuuksissa

Olenko innoissani? KYLLÄ! Mahtavaa, että seuraava vuori on nyt lyöty lukkoon ja valmistautuminen voi alkaa.

Tänään se alkoikin sitten surkean surkeilla tempauksillani crossfitissä. Tempaus on kyllä maailman vaikein liike ja suurin ongelmani on se, että pelkään sitä pirun tankoa. Pelkään, etten jaksa tempasta sitä ylös vaikka painoa on vähän tai ei lähes ollenkaan tangossa. Olin siis todella itkun partaalla epätoivon vallassa tänään salilla ja mieli teki heittäytyä itkupotkuraivareihin salin lattialle, kun se tanko ei nouse! No onneksi päätin vain ainakin hetkittäin hymyillä ja purra hammasta. Kotona sitten jo nauratti tämä surkeus, sillä havaihduin ajatukseen, että kaikki muutkin ovat aloittaneet joskus ja olleet varmasti aivan yhtä tuskastuneita. Ja tosiaan ne hyvätkin ovat varmaan käyneet tätä vuoristorataa edes takaisin ylä- ja alamäkineen.

Miten aion valmistautua seuraavalle vuorelle? 

Suunnitelmani ovat siten vielä hieman avoimet, että tiedän treenaavani seuraavat pari kuukautta crossfitin parissa. Sen jälkeen muutan Helsinkiin töiden perässä ja treenit täytyy päivittää siihen hetkeen, joka tarkoittaa todennäköisesti crossfitin ja peruskestävyystreenien yhdistelemistä. Lähempänä reissua mietin sitten tarkemmin, miten muutan treenejä vastaamaan sitä, että pärjään kuntoni puolesta reissussa.

Matka kohti vuoden 2016 vuorta on siis virallisesti alkanut tänään. Pysykää kuulolla, sillä juttua tullee riittämään jatkossakin!